Part 6

Luulenpa, ettemme olisi onnistuneet muuta kuin saada hänen päätöksensä toimeenpanoa hiukan lykätyksi, jollei hän olisi saanut ministeriltä käskyä lähteä ensimmäisenä luutnanttina eräälle fregatille, jonka piti risteilemän Intian merille, pujahdettuaan ensin sataman suulla vahtivan englantilaisen laivaston läpi. Yritys oli uhkarohkea. Kuvasin hänelle, että oli kauniimpaa kuolla jalosti englantilaisten kuulan lävistämänä kuin lopettaa itsensä ilman kunniaa ja hyötyä isiensä maalle. Hän lupasi jäädä eloon. Noista neljästäkymmenestä tuhannesta hän jakeli puolet rammoiksi joutuneille matruuseille tai merimiesten leskille ja lapsille. Loput antoi hän Gabriellelle, joka ensiksi vannoi käyttävänsä ne kaikki hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Tyttöraukalla oli kyllä aikomuskin pitää sanansa; vaan tämä innostus oli hänessä lyhytikäistä. Sain jäljestä päin tietää hänen antaneen muutamia tuhansia köyhille. Jäännöksellä osti hän itselleen koristuksia.

Saimme siis Roger'n kanssa palveluksen eräällä kauniilla fregatilla nimeltä _Galatea;_ sotamiehet olivat uljaita, hyvin harjoitettuja ja kuuliaisia. Vaan päällikkömme oli ymmärtämätön mies, joka luuli olevansa Juhana Bart sen tähden, että hän kiroili paremmin kuin jalkaväen kapteeni, melskasi huonoa ranskaa eikä ollut koskaan tietopuolisesti tutkinut ammattiansa, jota hän muuten käytännössäkin tunsi jotenkin keskinkertaisesti. Alussa oli onni kuitenkin myötäinen. Pääsimme onnellisesti lähtemään laivasatamasta, kiitos olkoon ankaralle vihurituulelle, joka pakotti vahtivan laivaston peräytymään sataman suulta ulommaksi, ja aloitimme risteilymme polttamalla erään englantilaisen korvetin ja sen seuralaivan Portugalin rannikoilla.

Purjehdimme verkalleen Intian meriä kohti kärsien vastustuksia epäsuotuisista tuulista ja kapteenimme vääristä manöövereistä, jonka taitamattomuus lisäsi risteilymme vaarallisuutta.

Ollen milloin korkeampien voimain ajeltavana, milloin kauppalaivoja ahdistellen emme me viettäneet ainoatakaan päivää ilman jotakin uutta seikkailua. Mutta Roger'n synkkiä ajatuksia, jotka lakkaamatta häntä vaivasivat, ei voinut karkoittaa tuo uhkarohkea merielämä enemmän kuin ne rasituksetkaan, joita hänelle uskotun laivan yksityishoito tuotti. Hän, joka ennen kävi satamamme toimeliaimmasta ja loistavimmasta upseerista, ei nyt tehnyt mitään yli velvollisuutensa. Niin pian kuin palvelusaika oli lopussa, lukitsi hän itsensä kammariinsa ilman kirjoja tai papereita. Ja näin vietti tuo onneton mies kokonaisia tuntia peräkkäin vuoteellansa voimatta kuitenkaan nukkua.

Nähdessäni hänen surumielisyytensä tulin hänelle eräänä päivänä sanoneeksi:

-- Mitä hittoa, sinä rakas ystäväni, annat tuon vertaisen murtaa itsesi. Sinä olet keplotellut viisikolmatta napoleonia tuolta pitkältä hollantilaiselta. No hyvä! -- ja sinä kadut ihan miljoonan edestä. Kuules, sanoppas minulle, miksi et sinä ensinkään kadu sitä, että rakastelit N:n pormestarin rouvaa? Ja kyllä se sentään oli toista kuin nuo viisikolmatta napoleonia.

Hän käännähti vuoteellaan antamatta vähintäkään vastausta.

Minä jatkoin:

-- Sinulla oli sentään kunnioitettava syy tuohon rikokseesi, koska sinä nyt rikokseksi sitä sanot, ja sinä teit sen jalommassa tarkoituksessa.

Hän käänsi päätänsä ja katsoi minuun hurjistuneena.

-- Niin, katsoppas, jos sinä olisit menettänyt, niin mitä olisi Gabriellestä tullut. Se tyttöraukka olisi myönyt viimeisenkin paitansa sinun vuoksesi... Jos sinä olisit menettänyt, olisi hän joutunut kurjuuteen... Hänen vuoksensa, rakkaudesta häneen sinä pelasit väärin. Löytyy ihmisiä, jotka tekevät murhia ... tai itsemurhia ... rakastettunsa tähden... Sinä, rakas ystäväni, olet tehnyt enemmän. Meikäläiset miehet tarvitsevat -- suoraan sanoen -- enemmän rohkeutta ... varastaaksensa kuin tehdäksensä itsemurhan.

-- Ehkä pidätte minua nyt naurettavana, sanoi kapteeni minulle keskeyttäen kertomuksensa. Vaan minä vakuutan teille, että minun ystävyyteni Roger'ta kohtaan teki minut silloin niin kaunopuheliaaksi, vaikka minä en enää silloisia sanojani muista; ja vieköön minut perhana, jollen minä noin puhuessani todellakin tehnyt sitä totuudessa ja uskonut itsekin, mitä sanoin. Niin, minä olin nuori silloin!

Roger ei kotvaan vastannut mitään; sitten ojensi hän minulle kätensä.

-- Ystävä, sanoi hän nähtävästi ponnistetulla maltillisuudella, sinä luulet minua paremmaksi kuin mitä olen. Minä olen kurja konna. Pettäessäni tuota hollantilaista mietin minä ainoastaan noita viittäkolmatta napoleonia, enkä muuta mitään. Minä _en_ ajatellut Gabrielleä, ja sen vuoksihan minä halveksunkin itseäni... Minä en arvioi kunniatani sen kalliimmaksi kuin viiteenkolmatta napoleoniin!... Kuinka alhaista! Niin, minä olisin onnellinen, jos voisin sanoa itselleni: "minä olen varastanut estääkseni Gabrielleä kurjuudesta..." Vaan ei! ... ei! ... häntä minä en ajatellut... Minä en rakastanut häntä sillä hetkellä... Olin vain pelaaja ... vain varas... Varastin rahaa ainoastaan itselleni ... ja tämä teko on minut niin murtanut ja häväissyt, ettei minulla ole enää rohkeutta eikä rakkautta ... minä elän, vaan en ajattele enää Gabrielleä ... minä olen mennyt mies.

Hän näytti niin onnettomalta, että jos hän olisi pyytänyt minulta pistoolia ampuaksensa itsensä, niin olisin minä sen hänelle luultavasti ojentanut.

Eräänä perjantaina, pahaa ennustavana päivänä, huomasimme me suuren englantilaisen fregatin, Alcesten, ajavan meitä takaa. Sillä oli viisikymmentä kahdeksan kanuunaa ja meillä ainoastaan kolmekymmentä kahdeksan. Kostimme kaikki purjeemme ylös päästäksemme pakoon, vaan se kulki nopeammin ja läheni meitä joka hetki; selvää oli, että meidän jo ennen iltaa oli antauduttava tähän suhteettomaan otteluun. Kapteeni kutsui Roger'n huoneeseensa, jossa he neuvottelivat yhdessä hyvänkin neljännestunnin. Kun Roger nousi jälleen kannelle, otti hän minua käsivarresta ja vei syrjemmäksi.

-- Kahden tunnin päästä alkaa ottelu, sanoi hän; tuo uljas mies tuolla peräkannella on joutunut aivan suunniltaan. Valittavana oli kaksi eri menettelytapaa: ensimmäisen kunniallisemman mukaan voi vihollisen antaa tulla vallan lähelle ja käydä sitten tarmokkaasti sen kimppuun viskaamalla satakunnan oiva soturia heidän laivalleen; toisen ei juuri huonon, mutta jotenkin pelkurimaisen tuuman jälkeen pitäisi meidän keventää alustamme heittämällä mereen osa kanuunoistamme. Siten voisimme nimittäin päästä aivan lähelle Afrikan rannikkoa, joka häämöttää tuolla tuulen alla. Haaksirikon pelosta täytyisi englantilaisen laivan antaa meidän luistaa tiehemme; mutta meidän! ... kapteenimme ei ole pelkuri eikä sankari: hän aikoo ensin ammututtaa laivansa etäämmältä pilalle ja sitten muutaman tunnin ottelun jälkeen kaikella kunnialla nostaa antautumislippunsa. Sitä pahempi teille: Portsmouthin laivasillat odottavat teitä. Minä puolestani en tahdo niitä nähdä.

-- Ehkäpä meidän ensimmäiset laukauksemme tekevät viholliselle sellaisia vaurioita, että hän näkee hyväksi lakata meitä ahdistamasta, sanoin minä.

-- Kuulehan, minä en tahdo joutua vangiksi; minä haluan kaatua taistelussa; tämän surkeuden on jo aika loppua. Jos minä onnettomuudekseni tulisin ainoastaan haavoitetuksi, niin lupaathan sinä kunniasanallasi heittää minut mereen. Meri se on minunlaisen tosimerimiehen parhain kuolinvuode.

-- Mitä hullutuksia! huudahdin minä, ja mitä tehtäviä sinä minulle annatkin!

-- Sinä täytät hyvän ystävän velvollisuuden. Sinä tiedät, että minun täytyy kuolla. Kuten muistanet suostuin minä luopumaan itsemurhasta ainoastaan siinä toivossa, että kaatuisin taistelussa. No siis, anna minulle sanasi; jos sinä kieltäydyt, täytyy minun pyytää tätä palvelusta tuolta ylilaivamieheltä, joka varmaankaan ei kieltäy.

Mietittyäni jonkun aikaa vastasin minä hänelle:

-- Minä annan sanani siitä, että täytän tahtosi, jos sinä tulet kuolettavasti haavoitetuksi, niin ettei ole enää parantumisen toivoakaan. Siinä tapauksessa suostun lyhentämään kärsimyksiäsi.

-- Minä tulen kuolettavasti haavoitetuksi tai kerrassaan tapetuksi.

Hän ojensi minulle kätensä, jota minä lujasti puristin. Sen jälkeen oli hän tyynempi ja näkyipä hänen silmissään jonkunlaisen sotailon välähdyksiäkin.

Kello kolmen tienoilla puolen päivän jälkeen alkoivat vihollisen kanuunat jo kantaa meidän touvilaitoksiimme asti. Me reivasimme silloin osan purjeitamme, käännyimme sivuttain Alcestea kohti ja jatkoimme lakkaamatonta tulta, johon englantilaiset pontevasti vastasivat. Noin tunnin taistelun jälkeen tahtoi kapteenimme, joka ei tehnyt mitään ennakolta miettimättä, koettaa ryntäystä. Vaan meillä oli jo kosolta kuolleita ja haavoitettuja ja jäljelle jäänyt miehistö oli jo laimistunut; sen lisäksi olivat touvilaitoksemme kärsineet suuria vahingoita ja mastotkin olivat pahasti vioittuneet. Samassa kuin me levitimme jälleen purjeemme lähestyäksemme englantilaista, kaatui pilalle ammuttu suurmastomme hirmuisella melulla maahan. Alceste käytti tästä onnettomuudesta syntynyttä hämminkiä heti hyväksensä. Se liukui laivamme peräpuolelle ja lähetti siitä puolen pistoolin kantaman päästä täyssivuisen linjalaukauksen, joka lävisti fregatti parkamme perästä keulaan saakka, meillä kun vielä ei tällä taholla ollut muuta kuin kaksi pientä tykkiä vastaukseksi. Olin silloin aivan lähellä Roger'ta, joka juuri hakkautti poikki niitä sivutouveja, jotka vielä pitivät kaatunutta mastoa hiukan koholla. Tunsin jonkun tarttuvan kovasti käsivarteeni, käännyn ympäri ja näen hänen, Roger'n, makaavan vallan verissään kannella. Hän oli saanut kartushilaukauksen vatsaansa.

Kapteeni juoksi hänen luoksensa:

-- Mitäs nyt on tehtävä, luutnantti? huudahti hän.

-- Pitää naulata lippu tuohon maston tynkään ja upottaa laiva kaikkine päivineen.

Kapteeni jätti hänet heti, sillä neuvo ei häntä ensinkään miellyttänyt.

-- No, sanoi Roger minulle, muistappas nyt lupauksesi.

-- Ei se ole mitään, kyllä sinä voit siitä parantua.

-- Heitä minut mereen, huusi hän hirmuisesti kiroten ja takkini liepeeseen tarttuen. Näethän, etten voi kuolemaa välttää; heitä minut nyt mereen, sillä minä en tahdo nähdä lippumme anastamista.

Kaksi matruusia lähestyi häntä aikomuksessa kantaa hänet alas ruumaan.

-- Tykkinne luo, te lurjukset, huusi Roger heille jylisevästi; ampukaa kartusheilla ja tähdätkää kannelle. Ja jos sinä nyt syöt sanasi, niin minä kiroan sinut maailman kurjimmaksi pelkuriksi ja petturiksi!

Hänen haavansa oli varmasti kuolettava. Näin kapteenin kutsuvan erästä kadettia luoksensa ja käskevän häntä noutamaan lippuamme.

-- Anna minulle vielä kerran kätesi, ystävä, sanoin minä Roger'lle.

Samassa silmänräpäyksessä, jolloin lippumme...

-- Kapteeni hoi, valaskala tuulen alla! keskeytti eräs kadetti juosten luoksemme.

-- Valaskala? huudahti kapteeni ilosta loistaen ja kertomuksensa sikseen jättäen. Vene pian vesille! ... ruuhi mereen!... Kaikki veneet vesille! -- Harppuunat, nuorat tänne! j.n.e., j.n.e.

Enkä minä saanut tietää, miten luutnantti Roger parka päivänsä päätti.

1830.

Etruskilainen vaasi.

Auguste Saint-Clair ei ollut ensinkään suosittu n.k. seuraelämässä pääasiallisesti siitä syystä, ettei hän koettanutkaan miellyttää muita ihmisiä kuin niitä, jotka häntä itseänsä miellyttivät. Näiden seuraa hän oikein haki, vaan pakeni muita. Muuten oli hän hajamielinen ja kärsimätön. Italialaisesta teaatterista eräänä iltana lähdettäessä kysyi markiisitar A---- häneltä, mitä hän piti neiti Sontagin laulusta. "Kyllä, rouva markiisitar", vastasi Saint-Clair suloisesti hymyillen ja vallan muita asioita ajatellen. Tätä naurettavaa vastausta ei voinut pitää ujoudesta lähteneenä, sillä hän puhui muuten ylimyksille, kuuluisille suuruuksille, jopa muodissa oleville vallasnaisillekin samalla luontevuudella kuin olisi hän keskustellut jonkun vertaisensa kanssa. -- Markiisitar päätteli, että Saint-Clair oli hirviö, täynnä hävyttömyyttä ja typeryyttä.

Rouva B---- kutsui hänet eräänä maanantaina päivällisille. Hän keskusteli sinä iltana usein Saint-Clairin kanssa, joka sieltä lähtiessään selitti, ettei hän ikinä ollut tavannut rakastettavampaa naista. Rouva B---- kokoili kuukauden kuluessa henkevyyttä muiden luona ja anniskeli varastonsa yhden illan kuluessa kotonansa. Saint-Clair tapasi hänet saman viikon torstaina uudelleen. Sillä kertaa rouva B---- jo häntä hieman ikävystytti. Seuraavan tapaamisen jälkeen päätti hän jo, ettei ikinä enää ilmestyisi hänen salonkiinsa. Rouva B---- julisti maailmalle, että Saint-Clair on kaikkia seuratapoja puuttuva nuori mies ilman kasvatusta.

Syntymältään oli hän helläsydämminen ja rakkautta kaipaava; vaan siinä ijässä, jolloin kovin helposti otetaan koko elämän halki kestäviä vaikutuksia, oli hänen liiaksi herkkä tunteellisuutensa joutunut kumppanien ivailun alaiseksi. Hän oli ylpeä, itsestään pitävä, arvostaen ihmisten mielipidettä kuin lapset. Siitä lähtein koetti hän peitellä muilta kaikkea semmoista, mitä hän piti häpeällisenä heikkoutena. Ja hän saavuttikin tarkoituksensa, vaikka tämä voitto kävikin hänelle kalliiksi. Hän voi piiloittaa toisilta kaikki liian tunteellisen sielunsa liikutukset, vaan sulkiessaan ne itseensä teki hän ne vain sata kertaa vaikeammiksi kantaa. Ihmisten kesken pidettiin häntä tunteettomana ja välinpitämättömänä ja yksinäisyydessä syntyi hänen levottomassa mielikuvituksessaan kärsimyksiä, jotka olivat sitä raskaampia kun hän ei koskaan tahtonut niitä muille uskoa.

Tavata oikeaa ystävää, on todellakin vaikea!

Vaikea! Onko se edes mahdollistakaan? Onko koskaan löytynyt kahta henkilöä, joilla ei olisi ainoatakaan salaisuutta toisilleen? -- Saint-Clair ei luottanut paljo ystävyyteenkään ja sen ihmiset kyllä huomasivat. Seuraelämän nuoret miehet pitivät häntä kylmänä ja sulkeutuneena. Ei hän koskaan udellut heidän salaisuuksiaan; mutta kaikki omat ajatuksensa samoin kuin enimmät tekonsakin hän myöskin salasi heiltä. Ranskalainen puhuu mielellään itsestään; tahtomattaan tuli Saint-Clair usein muiden uskotuksi. Hänen ystävänsä, -- sillä nimellähän tavallisesti kutsumme henkilöitä, joita pari kertaa viikossa tapaamme -- valittivat hänen epäluottamustansa heidän suhteensa; ja useimmiten loukkautuvatkin sellaiset, jotka utelematta uskovat meille salaisuuksiaan, ellemme vuorostamme kerro omiamme heille. Otaksutaan, että tällaisessa lavertelevaisuudessa pitää molempain mennä yhtä pitkälle.

-- Hän on aina haarniskoittu kiireestä kantapäähän saakka, sanoi kerrankin tuo pulska ratsumestari Alfons de Thémines; en minä ikinä voisi luottaa siihen pirulliseen mieheen.

-- Luulenpa hänen olevan hieman jesuiitan kaltaisen, lisäsi siihen Jules Lambert; eräs henkilö vakuutti kunniasanallaan nähneensä hänen pari kertaa tulevan Saint-Sulpicen kirkosta. Eihän kukaan tiedä, mitä hän miettii. Minä puolestani en koskaan tunne itseäni varmaksi hänen seurassaan.

Sitten he erosivat, Alfons tapasi Saint-Clairin kävelemässä Itaalian bulevardilla alla päin ja muista välittämättä. Hän pysähtyi juttelemaan tuon erakon kanssa, tarttui hänen käsivarteensa ja ennen kuin he olivat saapuneet de la Paix'n kadulle oli hän jo kertonut Sait-Clairille koko rakkaussuhteensa rva Y:hyn, jonka mies oli niin mustasukkainen ja raaka.

Samana iltana menetti Jules Lambert pelissä kaikki rahansa. Siitä huolimatta hän yltyi tanssimaan. Hyörinässä sattui hän tyrkkäämään erästä miestä, joka niinikään oli rahansa menettänyt ja sen johdosta tullut huonolle tuulelle. Vaihdettiin muutamia kiivaita sanoja ja kaksintaistelu oli seurauksena. Jules pyysi Saint-Clairiä todistajaksensa ja lainasi tältä samassa tilaisuudessa rahaa, jonka hän on tähän saakka unohtanut maksaa.

Saint-Clair oli kuitenkin mies, jonka kanssa tuli hyvin toimeen. Hänen vikansa eivät vahingoittaneet muita kuin häntä itseään. Hän oli kohtelias, usein miellyttäväkin, ja harvoin ikävä. Matkustanut oli hän paljo ja lukenut paljo eikä hän koskaan puhunut matkoistaan tai luvuistaan, ellei häntä siihen kehotettu. Muuten oli hän kooltaan pitkä ja vartaloltaan siro; kasvot olivat jalot ja älykkäät, melkein aina liian vakavat; vaan hänen hymyilynsä se oli leveää ja täynnä suloa.

Unohdin erään tärkeän piirteen. Saint-Clair oli aina tarkkaavainen naisten suhteen ja etsi enemmän heidän keskustelujaan kuin miesten. Rakastiko hän? Sitä juuri oli vaikea sanoa. Mutta jos tuo kylmä olento voi tuntea mitään rakkautta, niin oli -- se tiedettiin -- kaunis kreivitär Mathilde de Coursy ensimmäisenä hänen sydämmessään. Tämän nuoren lesken luona nähtiin hänet sangen usein. Ja seuraavat seikat viittasivat siihen, että heidän välillään oli joku hellempi suhde: ensistäänkin Saint-Clairin melkein juhlallinen kohteliaisuus kreivitärtä kohtaan ja päinvastoin; sitten ei hän koskaan maininnut kreivittären nimeä seurassa, tai, jos hänen suorastaan täytyi se tehdä, tapahtui se aina ilman pienintäkään ylistystä; edelleen muistettiin Saint-Clairin ennen tutustumistansa kreivittäreen rakastaneen intohimoisesti soitantoa ja tämän taas sitä ennen yhtä lämpimästi maalaustaidetta. Mutta heti ensi näkemän jälkeen olivat heidän harrastuksensa vaihtuneet. Ja kun kreivitär viime vuonna oli matkustanut kylpemään, matkusti Saint-Clair hänen jälkeensä viikkoa myöhemmin.

Kertojan velvollisuus pakottaa minua ilmaisemaan, että kun muutamana heinäkuun yönä erään maatalon puutarhaportti avautui hiukan ennen auringonnousua, astui sieltä ulos mies varovasti kuin varas, joka pelkää kiinni joutuvansa. Maatalo kuului rouva de Coursylle ja sieltä tulija oli Saint-Clair. Turkiksiin kääriytynyt nainen seurasi häntä portille saakka ja kurkistui kotvaksi aikaa katsomaan häntä, joka poistui puiston muuria myöten menevää polkua. Saint-Clair pysähtyi, silmäsi tutkivasti ympärilleen ja viittasi naista poistumaan. Valoisassa kesäyössä voi hän erottaa nuo kalpeat kasvot, jotka liikahtamatta pysyivät paikoillaan. Mies palasi jälkiänsä myöten takaisin, lähestyi naista ja syleili häntä hellästi. Hän aikoi taivuttaa portilla seisojaa menemään jo sisälle, vaan hänellä näkyi olevan vielä sata seikkaa juteltavana. Heidän keskustelunsa oli kestänyt noin kymmenen minuuttia, kun jostakin kuului erään työhönsä menevän talonpojan ääni. Suutelo otettiin ja annettiin, portti sulkeusi ja yhdellä harppauksella oli Saint-Clair jo polun päässä.

Hän kulki nähtävästi tuttua tietä. Milloin hän melkein hypähteli ilosta ja kävi juoksujalassa rapsien pensaita kepillänsä; milloin hän taas seisahtui ja asteli verkalleen katsellen taivasta, jonka itäinen ranta jo alkoi purppuraisena punoittaa. Lyhyesti, katsoja olisi luullut häntä hulluksi, joka iloitsi vapauteen pääsystään. Puolen tuntia astuttuaan saapui hän pienen, erillään olevan talon portille. Talon oli hän vuokrannut koko kesäkaudeksi. Hänellä oli oma avain ja hän pääsi sisälle; siellä heittäysi hän suurelle sohvalle, jolle unohtui ajattelemaan ja uneksimaan, silmät yhtäänne tuijottavina ja suu suloisessa hymyssä. Hänen mielikuvituksessaan väikkyi pelkkiä autuaallisia ajatuksia.

"Voi, kuinka onnellinen minä olen, hoki hän myötäänsä itsekseen. Vihdoinkin olen löytänyt sydämmen, joka ymmärtää minun sydämmeni!... -- Niin, minä olen löytänyt ihanteeni... Minulla on samalla kertaa ystävä ja lemmitty... Mikä luonne! ... mikä intohimoinen sielu!... Ei, hän ei ole rakastanut ketään ennen minua..." Ja kun turhamaisuus aina sekautuu tämän maailman asioihin, mietti hän kohta: "Se on Pariisin ihanin nainen". Mielikuvituksessaan kuvaili hän yht'aikaa kaikki lemmittynsä viehkeät puolet. - "Kaikkien joukosta on hän valinnut minut. Seuraelämän hienoimmat miehet kuuluivat hänen ihailijoihinsa. Tuo kaunis ja uljas husaarieversti; joka ei ole niin kovin tyhmäkään; -- tuo nuori kirjailija, joka maalaa niin sieviä akvarelleja ja näyttelee niin hyvin pikkunäytelmissä; -- ja venäläinen Lovelace, joka on nähnyt Balkanin ja palvellut Diebitshin johdolla; mutta varsinkin Camille T----, joka epäilemättä on vilkasälyinen ja jolla on niin hyvä käytöstapa ja sellainen kaunis sapelin arpi otsassa ... hän on heidät kaikki hyljännyt. Vaan minut!..." Ja silloin seurasi taas loppulaulu: "Voi, kuinka onnellinen minä olen!" Hänen täytyi nousta ja avata akkuna voidakseen hengittää; sitten astuskeli hän edes takaisin ja kääntelihe sohvallaan.

Onnellinen rakastaja on melkein yhtä ikävä kuin onnettomasti rakastunut. Eräs ystävistäni, joka usein oli toisessa tai toisessa näistä kahdesta asemasta, ei voinut muulla tavoin saada kuulijaa kuin tarjoamalla minulle mainion aamiaisen, jonka kestäessä hän sai puhua rakkaussuhteistaan; mutta kahvin jälkeen piti hänen ehdottomasti vaihtaa keskusteluainetta.

Vaan koska minä en voi tarjota aamiaista kaikille lukijoilleni, säästän minä heiltä selonteon Saint-Clairin lemmenmietteistä. Eikä muuten kukaan jaksa aina pilvien tasalla leijailla. Saint-Clair oli väsynyt, hän haukotteli, ojenteli käsiään ja huomasi ulkona jo olevan suuren päivän; täytyi kuin täytyikin ajatella hieman nukkumistakin. Herätessään katsahti hän kelloansa ja huomasi tuskin ehtivänsä pukeutua ennättääksensä Pariisiin, minne hän oli kutsuttu aamiaispäivällisille useiden tuttavien nuorten miesten seurassa...

* * * * *

Oli juuri avattu uusi samppanjapullo, annan lukijan itsensä arvata monesko järjestyksessä. Tähän riittää hänelle tietää, että oli jouduttu siihen tilaan -- mikä muuten nuorten miesten aamiaisissa piankin syntyy -- jolloin kaikki tahtovat puhua yht'aikaa ja jolloin hyväpäiset alkavat pelottaa huonompipäisiä.

-- Haluaisinpa, sanoi Alfons de Thémines, joka ei koskaan päästänyt ohitsensa tilaisuutta saada puhua Englannista, haluaisinpa, että meillä täällä Pariisissa olisi sama tapa kuin Lontoossa, missä kunkin on esitettävä malja lemmitylleen. Sillä tavoin saisimme varmasti tietää, kenen vuoksi ystävämme Saint-Clair huokailee.

Puhuessaan täytteli hän omansa ja naapureittensa lasit.

Hiukan hämillään valmistausi Saint-Clair vastaamaan; vaan Jules Lambert ehti häntä ennen:

-- Minä pidän paljo tästä tavasta, sanoi hän, ja omasta puolestani siihen suostun. Kaikkien Pariisin ompelijattarien malja! -- huusi hän lasiansa kohottaen -- paitse kolmekymmenvuotisten, silmäpuolten ja ontuvaisten y.m.s.

-- Hurraa! hurraa! huusivat nuoret Englannin ihailijat.

Saint-Clair nousi ylös lasi kädessä.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, minä en suinkaan ole niin laajasydämminen kuin ystävämme Jules, vaan minä olen sittenkin uskollinen. Ja tämä uskollisuus on sitä suurempiarvoinen, kun minä jo aikoja sitten olen ollut erotettuna ajatusteni morsiamesta. Olenpa kuitenkin varma siitä, että hyväksytte vaalini, ellette jo olekin kilpailijoitani. Judit Pastan malja, hyvät herrat! Jospa saisimme pian jälleen ihailla Euroopan ensimmäistä tragedianäyttelijätärtä!

Thémines tahtoi arvostella tätä maljaa; vaan hyvähuudot keskeyttivät hänet. Tämän iskun torjuttuaan luuli Saint-Clair saavansa rauhan loppupäiväksi.

Keskustelu kääntyi ensin teaattereihin. Näytelmäin sensuroimisesta päästiin sitten siirtymään politiikkaan. Loordi Wellingtonista englantilaisiin hevosiin ja näistä taas helposti ymmärrettävää tietä naisiin; nuorista miehistä ovat näet kaunis hevonen ensi sijassa ja ihana lemmitty toisessa kaksi hartaimmin haluttua omaisuutta.

Ja sitten keskusteltiin keinoista näiden molempain saavuttamiseksi. Hevosia saa ostamalla ja naisia voi myöskin ostaa; vaan näistä emme huoli puhua. Tyhjennettyään vaatimattomasti vähäiset kokemuksensa tällä arkaluontoisella alalla arveli Saint-Clair, että ensimmäinen ehto naisen valloittamiseksi oli muista erottautuminen vallan erinkaltaiseksi. Mutta löytyikö mitään yleistä kaavaa tälle erinkaltaisuudelle? Hän puolestaan ei sitä luullut.

-- Teidän mielipiteenne mukaan, jatkoi Jules, olisi siis ontuvaisella ja kyttyräselkäisellä paremmat edut naisten miellyttämiseksi kuin suoraselkäisellä ja kasvultaan muidenlaisella?