Part 5

Entäs vänrikit ja kadetit sitten!... Muistellessani heidän puheitaan nousevat hiukseni pystyyn. Kapteeni itse taas on tavallisesti vähimmän ikävystyttävä koko joukosta. Itsevaltaisena käskijänä ollen osotakse hän olevansa salaisesti vihamielinen kaikkea ylipäällystöä kohtaan; hän loukkaa, jopa sortaakin toisinaan, mutta sadatella häntä on sentään jonkunlaista nautintoa sekin. Jos hänellä onkin hiukan loukkaava tapa kohdella käskynalaisiansa, niin on näillä vuorostaan nautinto huomata hänessä naurettavia puolia; ja se heitä hiukan lohduttaa.

Upseerit sillä laivalla, jolla olin ottanut palveluksen, olivat mitä parhaita ihmisiä maailmassa, kaikki kelpo veikkoja, jotka rakastivat toisiaan kuin veljet ainakin, mutta kärsivät kamalasti ikävästä. Kapteenikin oli mitä lempein mies eikä juonitellut koskaan (mikä muuten on tuiki harvinaista). Kun hänen täytyi antaa tuntea rajatonta käskyvaltaansa, tapahtui se aina vastenmielisesti. Ja kuinka pitkältä tämä merimatka minusta kuitenkin tuntui! Varsinkin tuo tyven, joka kohtasi meitä ainoastaan muutamia päiviä ennen kuin maata olisi alkanut näkyä!...

Olimme eräänä päivänä päivällisen jälkeen, jota joutilaisuudessamme olimme pitkittäneet niin kauvan kuin suinkin inhimillisesti mahdollista oli, kotoutuneet kaikki kannelle odottamaan tuota tosin yksitoikkoista, vaan sentään aina suurenmoista, näkyä, kun aurinko meren helmaan laskeutuu. Muutamat tupakoivat, toiset lueskelivat jo kahdettakymmentä kertaa jotakin nidosta kurjasta kirjastostamme; kaikki haukottelivat, niin että vedet silmiin kihosivat.

Eräs vieressäni istuva kornetti huvittelihe niin totisena kuin vakava toimitus vaatii antamalla tikarinsa, joka kuuluu meriupseerein tavalliseen arkiunivormuun, pudota kärjelleen siltapalkkiin. Se ei ole muita hullumpi huvitus sekään ja vaaditaanpa siihen taitavuuttakin, että saa kärjen kohtisuoraan puuhun uppoamaan. Halusin seurata kornetin esimerkkiä ja kun minulla itselläni ei ollut tikaria, pyysin kapteenia lainaamaan omaansa, mutta tämä kieltäysi sitä antamasta. Hän sanoi pitävänsä sitä erityisessä arvossa ja olisipa vielä loukkautunutkin nähdessään sitä sellaisena turhanpäiväisenä hupina käytettävän. Tikaria oli näet aikoinaan kantanut eräs urhoollinen upseeri, joka onneton viime sodassa kaatui...

Minä aavistin jonkun kertomuksen olevan tulossa enkä siinä pettynytkään. Kapteeni alkoi juttunsa kehotuksia odottamatta. Ympärillämme olevat upseerit taas, joista kukin jo osasi ulkoa luutnantti Roger'n vastoinkäymiset, vetäysivät viisaasti heti syrjemmäksi. Kas tässä kapteenin kertomus jotenkin semmoisenaan:

Tutustuessani Roger'hen oli hän kolme vuotta minua vanhempi. Arvoltaan oli hän luutnantti, minä vain kornetti. Voin vakuuttaa teille, että hän oli pataljoonamme parhaita upseeria ja muuten hyväsydämminen, älykäs, oppinut ja lahjakas, sanalla sanoen vallan viehättävä nuori mies. Onnettomuudekseen oli hän hieman ylpeäluontoinen ja luulevainen, ominaisuus, joka luullakseni tuli siitä, että hän oli lehtolapsi ja pelkäsi syntymänsä vuoksi kadottavansa ihmisten kunnioitusta. Mutta totta puhuen oli hänen suurin vikansa kuitenkin voimakas ja alituinen halu olla ensimmäisenä kaikkialla, missä hän vain liikkui. Isältään, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, sai hän vuotuisen eläkkeen, joka olisi hänen tarpeisiinsa yllin kyllin riittänyt, ellei Roger olisi ollut anteliaisuus itse. Kaikki mitä hänellä oli, oli myöskin hänen ystäväinsä käytettävänä. Jos hän neljännespalkkansa nostettuaan sattui näkemään jonkun ystävänsä surullisen ja huolestuneen näköisenä, kysyi hän heti:

"No, kumppani, mikäs sinun on? Näytätpä siltä kuin taskusi eivät juuri suuresti helähtelisi. Kas tuossa on kukkaroni, ota mitä tarvitset ja lähde kanssani päivällisille."

Saapuipa sitten Brestiin eräs nuori ja sangen kaunis näyttelijätär nimeltä Gabrielle, joka pian teki valloituksia niin hyvin majailevan sotaväen kuin meriväen upseeriston joukossa. Piirteiltään ei hän ollut mikään säännöllinen kaunotar, mutta muuten sirovartaloinen, ihanasilmäinen, pienijalkainen ja tarpeeksi hävyttömän näköinen, kaikki ominaisuuksia, jotka tavattomasti miellyttävät kahdenkymmenen ja viidenkolmatta vuoden paikoilla olevia nuorukaisia. Kaupanpäälliseksi sanottiin häntä sukupuolensa oikullisimmaksi otukseksi eikä hänen näyttelytapansa suinkaan tätä mainetta vastaan sotinut. Joskus näytteli hän aivan hurmaavasti ja häntä olisi silloin voinut sanoa ensi luokan taiteilijaksi; vaan seuraavana päivänä oli hän samassa kappaleessa kylmä ja tunteeton lukien osansa kuin lapsi katkesmuksensa. Varsinkin viehätti meitä nuoria miehiä seuraava juttu, joka hänestä kerrottiin. Hän oli elänyt Pariisissa peräti upeasti erään senaattorin lempijättärenä, jonka sanottiin vallan hassastuneen häneen. Ollessaan kerran hänen luonansa oli senaattori pannut lakin päähänsä, josta tyttö heti muistutti häntä valittaen, ettei tämä osottanut tarpeeksi kunnioitusta hänelle. Senaattorilta pääsi nauru, hän kohautti olkapäitään ja lausui nojatuoliin heittäytyen: "Saanenhan toki olla kuten haluan tytön luona, jonka ylläpidän". Kelpo korvapuusti Gabriellen valkoisesta kädestä kosti hänelle hetikohta nuo sanat ja lennätti hänen hattunsa toiseen päähän huonetta. Siitä seurasi tietysti täydellinen ero. Rahapohatat ja kenraalit olivat sen jälkeen tehneet tytölle suuriakin tarjouksia, vaan hän oli hyljännyt ne kaikki ja ruvennut näyttelijäksi voidakseen - omain sanainsa mukaan -- elää kestään riippumatta.

Nähdessään hänet ja kuultuaan hänestä tämän jutun vannoi Roger, että tuommoinen tyttö oli juuri hänen mieleensä; ja sillä hiukan loukkaavalla avomielisyydellä, josta meitä merimiehiä moititaan, ryhtyi hän heti seuraavalla tavalla osottamaan tytölle mieltymystänsä. Hän osti ihanimmat ja harvinaisimmat kukkaset, mitä Brestissä löytyi, teetti niistä kimpun ja solmesi sen kauniilla ruusunpunaisella nauhalla, jonka solmuun hän sangen taitavasti sovitti viisikolmatta napoleon-kultarahaa. Enempää ei hänellä sillä hetkellä ollut. Muistan vieläkin seuranneeni häntä eräänä väliaikana kulissein taakse. Gabriellelle lausui hän tuiki lyhyen kohteliaisuuden siitä aistikkaasta tavasta, millä hän pukunsa kantoi, tarjosi hänelle kukkasensa ja pyysi saada tulla häntä tervehtimään. Tähän kaikkeen tarvitsi hän ainoastaan kolmisen sanaa.

Niin kauvan kuin Gabrielle ei nähnyt muuta kuin kukkaset ja niiden nuoren, kauniin antajan, hymyili hän tälle herttaisesti tehden mitä siroimman kiitoskumarruksen. Mutta saatuansa kukkaiskimpun käteensä ja huomattuansa kultakolikot muuttui hänen muotonsa nopeammin kuin meren pinta vihaisimman vihurin kourissa; eivätkä häntä lauhduttaneet nuo kukkasetkaan, koskapa hän koko voimallaan viskasi sekä vihkosen että kolikot vasten silmiä ystäväparalleni, jonka kasvoissa yli viikkokauden näkyi merkit tästä vastaanotosta. Regissöörin kello soi samassa, Gabrielle kiiruhti näyttämölle ja näytteli osansa päin männikköön.

Sangen hämillään kokoili Roger kukkansa ja kultansa suunnaten tiensä erääseen kahvilaan tarjotakseen siellä vihkonsa (ilman rahoja) bufettineidille; ja punssia juoden koetteli hän unohtaa pois koko tuon julman kaunottaren. Siinä ei hän sentään onnistunut; ja huolimatta siitä, ettei hän ajettuneen silmänsä vuoksi voinut ihmisille näyttäytyä, rakastui hän ihan hullusti rajuun Gabrielleen. Hän kirjoitteli tälle parikymmentä kirjettä päivässä, ja minkälaisia kirjeitä: nöyriä, helliä ja kunnioittavia kuin millekin prinsessalle. Ensimmäiset tulivat avaamattomina takaisin; toisiin ei vastausta kuulunut. Kuitenkin oli Roger paralla hiukan toivon kipinää tallella, kunnes me huomasimme, että teaatterin hedelmäkauppias käytti tavarakääreinä Roger'n rakkauden kirjeitä, jotka Gabrielle mietityllä ilkeydellä säännöllisesti lähetti hänelle. Tämä oli hirmuinen isku ystävämme ylpeydelle. Hänen intohimonsa ei siitä sentään laimennut. Hän puhui jo aikeestaan pyytää näyttelijätärtä vaimokseen, ja kun hänelle sanottiin, ettei meriasiain ministeri ikinä antaisi siihen suostumustansa, uhkasi hän ampua itsensä.

Sillä välin tapahtui, että erään Brestissä majailevan linjarykmentin upseerit pyysivät Gabrielleä laulamaan heille muuatta operettikuplettia, mutta pelkästä oikusta antoi hän kieltävän vastauksen. Upseerit ja näyttelijätär pitivät puoliansa, kunnes edelliset vihellyksillään saivat esiripun alas ja jälkimäinen pyörtyi. Te tiedätte minkälainen parterriyleisö on sellaisessa kaupungissa, missä sotaväkeä majailee.

Upseerit päättivät keskenään, että he armotta viheltävät tuon niskoittelevan pois näyttämöltä huomenna ja sitä seuraavina päivinä eivätkä anna hänen näytellä ainoatakaan roolia, ennen kuin hän on tehnyt kunnioittavan anteeksipyyntönsä niin nöyrästi kuin tuollaisen rikoksen sovittaminen välttämättä vaatii. Roger ei ollut ensinkään tuossa kuuluisassa näytännössä; mutta samana iltana sai hän jo tietää häväistyksestä, joka oli saattanut koko teaatterin häiriöön, samoin kuin seuraavaksi päiväksi päätetyistä kostonaikeista. Ja samassa hetkessä oli hänellä oma ohjelmansa selvänä.

Kun Gabrielle seuraavana iltana ilmestyi näyttämölle, tulvahti upseerein penkeiltä sellainen sihistysten ja vihellysten paljous, että korvat olivat haljeta. Roger, joka tahallaan oli asettunut vallan lähelle meluavia, hypähti ylös ja nuhteli suuriäänisimpiä niin kiivain sanoin, että koko heidän raivonsa kääntyi häntä kohti. Suurella kylmäverisyydellä veti hän silloin muistikirjan taskustaan ja kirjoitti siihen nimet, joita kaikilta tahoilta hänelle huudettiin; hän olisi suostunut kaksintaisteluun koko rykmentin kanssa, ellei lukuisa joukko meriupseereita kumppanuuden vuoksi olisi tullut apuun ja vaatinut enintä osaa vastustajista. Meteli oli todellakin hirvittävä.

Koko majoitusväki sai kotiarestia moneksi päiväksi, vaan kun me taas pääsimme vapaiksi, oli meillä kauhea tilinteko edessämme. Roger yksinään taisteli kolmea upseeria vastaan ampuen yhden heistä kuoliaaksi ja haavoittaen pahasti molempia toisia saamatta itse edes naarmuakaan. Minä puolestani en ollut niin onnellinen: eräs luutnantti pahanen, joka ennen oli ollut miekkailunopettajana, antoi minulle rintaan sellaisen iskun, että olin vähällä heittää henkeni. Vakuutan teille, että se oli kaunis näky tämä yhteinen kaksintaistelu tahi oikeammin sotatappelu. Meriväki pääsi siitä sentään voitollisena ja linjarykmentti komennettiin Brestistä pois.

Voitte arvata, etteivät ylipäällikkömme unohtaneet riidan alkajaa. Parin viikon aikana seisoi vahti aina hänen portillaan.

Samaan aikaan kuin hänen kotiarestinsa päättyi, pääsin minä pois sairashuoneesta ja lähdin häntä tapaamaan. Kuinka suuresti hämmästyin, kun sisääntullessani näin hänen istuvan aamiaispöydässä kahden kesken Gabriellen kanssa. He näyttivät jo aikoja sitten olevan täydessä sovinnossa; sinuttelivatkin jo toisiansa ja joivat samasta lasista. Roger esitti minut lemmityllensä parhaimpana ystävänään ilmoittaen myöskin, että olin haavoittunut siinä ottelussa, johon hän, Gabrielle, oli ollut alkusyynä. Sen johdosta sain tuolta kaunottarelta suutelon. Sillä impysellä oli luonnon taipumus sotilaihin.

Kolme kuukautta elivät he yhdessä oikein onnellisina eivätkä sillä aikaa hetkeksikään toisistaan eronneet. Gabrielle näytti rakastavan häntä vallan raivoon saakka ja Roger vakuutti, ettei hän ollut tiennytkään mitä rakkaus on ennen kuin hän oppi tuntemaan Gabriellen.

Saapui sitten eräs hollantilainen fregatti satamaan. Laivan upseerit antoivat meille juhlapäivälliset. Niissä juotiin runsaasti kaikenlaatuisia viinejä ja kun juomat oli korjattu pois eikä oikein tietty mitä tehdä, nuo herrat kun puhuivat huonosti ranskaa, niin ruvettiin pelaamaan. Hollantilaisilla näytti olevan paljo rahaa ja varsinkin halusi heidän ensimmäinen luutnanttinsa pelata niin korkeaa peliä, ettei ainoakaan meikäläisistä huolinut siihen antautua. Roger, joka tavallisesti ei ensinkään pelannut, luuli tässä olevan kysymyksen isänmaan kunniasta. Hän pelasi suostuen kaikkeen, mitä hollantilainen luutnantti kertamääräksi ehdotti. Ensin hän voitti, sitten tappasi. Vuorotellen siinä voitellen ja menettäen erosivat he niin, että kumpikin jäi omilleen. Me annoimme sitten vuorostamme vastapäivälliset hollantilaisille upseereille. Pelattiin taaskin. Roger ja luutnantti olivat jälleen vastakkain. Lyhyesti, useampina päivinä peräkkäin kohtasivat he toisensa milloin kahvilassa, milloin laivalla koetellen kaikenlaatuista peliä, varsinkin arpapeliä, ja korottaen vetojansa niin, että he vihdoin jo pelasivat viidenkolmatta napoleonin jälkeen peli. Se oli tavaton summa meille köyhille luutnantti raukoille: enemmän kuin kahden kuukauden palkka! Viikon kuluessa oli Roger menettänyt kaikki rahansa ja sitä paitse noin kolme neljä tuhatta frangia, jotka hän oli lainaillut oikealta ja vasemmalta.

Voitte kai arvata, että Roger ja Gabrielle olivat lopulta joutuneet saman katon alle asumaan ja käyttivät yhteistä kukkaroa, nimittäin siten, että Roger, joka juuri oli voittanut melkoisen suuren rahasumman, oli talouskassaan antanut kymmenen tai kaksikymmentä kertaa enemmän kuin näyttelijätär. Kuitenkin piti hän aina tätä rahastoa pääasiallisesti lemmitylleen kuuluvana ja itseään varten oli hän säästänyt ainoastaan puolisataa napoleonia. Kaikissa tapauksissa oli hänen jo täytynyt turvautua tähänkin vararahastoon voidakseen edelleen pelata. Gabrielle ei tehnyt siitä hänelle pienintäkään muistutusta.

Talouskassa meni samaa tietä kuin taskurahatkin. Pian näki Roger olevansa pakotettu heittämään pöydälle viimeisetkin viisikolmatta napoleonia. Hän teki kauheita ponnistuksia; peli kestikin kauvan ja antoi aihetta väittelyihin. Eräänä hetkenä ei Roger'lla enää ollut kuin yksi voiton mahdollisuus: luulen hänen tarvinneen kuutosen ja nelosen. Yö oli jo myöhäinen. Eräs upseeri, joka kauvan aikaa oli katsellut heidän peliänsä, oli vihdoin nukahtanut nojatuoliinsa. Hollantilainen oli väsynyt ja unelias; sitä paitse oli hän juonut paljo punssia. Roger yksin oli valppaana ja suurimman epätoivon vallassa. Heittäessään arpanappulat hän ihan vapisi. Ja hän viskasi ne pelilaudalle niin voimakkaasti, että eräs kynttilä tärähdyksestä putosi lattialle. Hollantilainen kääntyi ensin kynttilän puoleen, josta oli lentänyt pilkkuja hänen uusille housuilleen; vasta sitten katsoi hän arpanappuloihin. -- Ne osottivat kuutta ja neljää. Kalpeana kuin kuolema otti Roger vastaan nuo viisikolmatta napoleonia. Peli jatkui. Onni kääntyi onnettomalle ystävälleni suotuisaksi, vaikka hän teki tyhmyyden toisensa perästä ja näytti tahallaan tahtovan tapata. Hollantilainen luutnantti vimmastui, pannen kahdenkertaiset, jopa kymmenkertaiset kertamäärät. Hän tappasi aina. Olen vieläkin näkevinäni hänet: pitkä, vaaleahko, hidasverinen mies, jonka kasvot olivat kuin vahasta. Vihdoin hän nousi ylös menetettyään neljäkymmentä tuhatta frangia, jotka hän heti maksoi osottamatta vähintäkään mielenliikutusta.

-- Tämäniltainen peli ei merkitse mitään, sanoi Roger hänelle, sillä tehän olitte puolitorkuksissa. En sen vuoksi huoli teidän rahoistanne.

-- Te laskette leikkiä, vastasi hidasverinen hollantilainen, olenhan pelannut aivan hyvin, mutta arpanappulat ovat olleet minulle epäsuotuisia. Luulen varmasti voivani voittaa teidät, jos luovutan teille neljä läpeä. Hyvää yötä!

Ja niin hän poistui.

Seuraavana päivänä saimme tietää, että hän tappiosta epätoivoissaan oli huoneessaan ampunut itsensä tyhjennettyänsä sitä ennen maljan punssia.

Roger'n voittamat neljäkymmentä tuhatta olivat levällään pöydällä ja Gabrielle katseli niitä tyytyväisesti hymyillen.

-- Kas nyt me olemme rikkaita, sanoi hän, vaan mitä me kaikella tällä rikkaudella teemme?

Roger ei vastannut mitään; hollantilaisen kuolemasta kuultuaan näytti hän käyneen aivan umpimieliseksi.

-- Meidän pitää nyt oikein hullutella, jatkoi Gabrielle: näin helposti saatu raha pitää samalla tavalla menettää. Ostetaanpas vaunut satamapäällikön ja hänen vaimonsa kiusaksi. Minä tahdon jalokiviä ja cachemir-kankaita. Pyydä sinä virkavapautta, niin lähdetään Pariisiin; emmehän täällä voi ikipäivinä näin suurta rahasummaa menettää!

Hän pysähtyi puheessaan katsellakseen Roger'ta, joka istui häntä kuuntelematta, pää käsivarassa ja silmät maahan tuijottaen, mitä synkimpäin ajatusten vaivaamana.

-- Mikä hitto sinua vaivaa, Roger? huudahti hän laskien kätensä hänen olkapäälleen. Luulenpa sinun olevan minulle suutuksissa; enhän saa sinulta sanaakaan vastaukseksi.

-- Minä olen kovin onneton, sanoi hän vihdoin tukahduttavasti huoaten.

-- Onneton! No herrainen aika sentään, sinua taitaa kaduttaa, että kynit tuon pitkän hollantilaisen?

Roger kohotti päätään ja katsahti arasti lemmittyynsä.

-- Mitä vielä! ... jatkoi tämä, mitä sinä siitä huolit, jos hän otti asian niin murheelliselta kannalta ja lävisti pääpahaisensa! Minä en sääli pelaajia, jotka menettävät; ja paremmissa käsissä nämä rahat meillä ovat kuin hänellä, sillä hän olisi menettänyt ne juomiin ja tupakkaan sen sijaan että me teemme niillä tuhansia hullutuksia, toisen toistaan ihanampia.

Alla päin ja kyyneleet puoleksi suljetuissa silmissään asteli Roger edes takaisin kammarissansa. Teidän olisi varmaankin tullut häntä sääli nähdessänne hänet sellaisena.

-- Tiedätkös, sanoi Gabrielle, että jollei tuntisi sinun romantillista tunteellisuuttasi, voisi melkein luulla sinun pelanneen väärin?

-- Ja jospa se olisikin totta? huudahti Roger koleasti, pysähtyen hänen eteensä.

-- Vielä mitä, vastasi tämä hymyillen, sinä et ole kyllin älykäs väärinpelaajaksi.

-- Vaan minä olen väärinpelaaja, Gabrielle, kurjan kurja väärinpelaaja.

Gabrielle huomasi hänen liikutuksestaan, että Roger puhui liiankin totta; hän heittäysi sohvalle eikä kotvaan sanaa virkkanut.

-- Mieluummin, sanoi hän vihdoin liikutetulla äänellä, mieluummin olisin kuullut sinun tappaneen vaikka kymmenen miestä kuin pelanneen väärin.

Puolen tuntia seurasi sitten haudan hiljaisuutta. He istuivat molemmat samassa sohvassa eivätkä kertaakaan toisiinsa katsahtaneet. Roger nousi siitä ensimmäisenä ja toivotti jotenkin tyynesti hyvää yötä lemmitylleen.

-- Hyvää yötä! vastasi tämä kuivan kylmästi.

Roger kertoi minulle myöhemmin, että hän olisi ampunut itsensä vielä samana iltana, ellei hän olisi peljännyt toverien aavistavan syytä hänen itsemurhaansa. Jälkimuistonsa tahtoi hän säilyttää tahratonna.

Seuraavana päivänä oli Gabrielle yhtä iloinen kuin tavallisesti; olisi luullut hänen unohtaneen koko eilisen salaisuuden. Roger taas kävi umpimieliseksi, omituiseksi ja äreäksi. Tuskin liikkui hän ulos huoneestaan, vältteli ystäviänsä eikä usein päiväkausiin virkkanut lemmitylleen luotuista sanaa. Pidin hänen surullisuuttansa kunnioitettavan, vaan liiallisen tunteellisuuden tuotteena ja koetin usein lohdutella häntä; vaan hän lähetti minut hiiteen ja tekeysi vallan välinpitämättömäksi onnetonta vastapelaajaansa kohtaan. Eräänä päivänä hän vielä sadatteli pahanpäiväisesti hollantilaista kansakuntaa väittäen, ettei koko Hollannissa ollut ainoatakaan rehellistä ihmistä. Sillä välin hän kuitenkin koetti salassa hankkia tietoja hollantilaisen luutnantin sukulaisista; mutta niistä ei kukaan voinut hänelle tietoja antaa.

Kuusi viikkoa tämän onnettoman arpapelin jälkeen, löysi Roger Gabriellen luota kirjeen, jossa eräs kilpailija näytti kiittelevän tätä muutamista suosionosotuksista. Gabrielle oli niin peräti huolimaton ja kysymyksessä olevan kirjeenkin oli hän jättänyt kammarinsa uuninreunustalle. En tiedä oliko hän ollut uskoton, vaan niin Roger ainakin luuli ja vimmastui kamalasti. Tämä rakkaus ja hitunen ylpeyttä olivat ainoat tunteet, jotka häntä enää elämään kiinnittivät, ja voimakkaampaa näistä oli nyt niin jyrkästi loukattu. Hän sätti vimmoissansa ylpeää näyttelijätärtä enkä ymmärrä kuinka hän jaksoi hillitä rajua luonnettaan niinkin paljon, ettei hän suorastaan käynyt tähän käsiksi.

-- Epäilemättä on se huijari antanut sinulle paljo rahaa, sanoi hän. Sillä muuta sinä et rakasta ja antautuisit kurjimmalle matruusille, jos hänellä vain olisi, millä maksaa.

-- Mahdollista, vastasi näyttelijätär kylmästi. Voisin kyllä ehkä rakastaa matruusiakin rahaa vastaan ... _vaan en minä häneltä sentään varastaisi._

Roger päästi raivoisan parahduksen. Vavisten tempasi hän jo tikarinsa tupesta ja katseli hurjistunein silmin Gabrielleä. Ponnistaen kaikki voimansa hillitsi hän kuitenkin itsensä, viskasi aseen Gabrielien jalkoihin ja pakeni pois huoneesta, ettei joutuisi intohimonsa valtaan.

Samana iltana kuljin minä sangen myöhään hänen asuntonsa ohi ja nähdessäni sieltä tulta astuin minä sisään lainatakseni häneltä erään kirjan. Tapasin hänet suurissa kirjoituspuuhissa. Tuloni ei häntä ensinkään häirinnyt ja tuskin näytti hän läsnäoloani huomaavankaan. Istahdin hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja tarkastelin hänen kasvonpiirteitänsä; ne olivat niin muuttuneet, että jonkun muun kuin minun olisi ollut vaikea tuntea häntä. Äkkiä huomasin pöydällä erään minulle osotetun suljetun kirjeen. Hetikohta sen avasin. Roger ilmoitti siinä minulle aikovansa lopettaa itsensä ja uskoi minulle muutamia toimituksia. Kirjettä lukiessani kirjoitteli hän edelleen huolimatta peitellä minulta kirjoitustansa: hän lausui siinä jäähyvästinsä Gabriellelle... Voitte kuvitella kummastukseni ja mitä minä tuosta päätöksestä hämmästyneenä hänelle sanoin.

-- Mitä? sinäkö aiot lopettaa itsesi, sinä, joka olet niin onnellinen?

-- Hyvä ystävä, virkahti hän sulkien kirjettänsä, sinä et tiedä mitään, sinä et tunne minua myöskään; minä olen konna ja niin halveksittava olento, että ilotyttökin uskaltaa minua herjata. Ja minä tunnen kurjuuteni niin hyvin, ettei minulla ole voimia edes lyödä häntä.

Sitten kertoi hän minulle koko jutun arpapelistä ja kaiken sen, minkä te jo tiedätte. Kuunnellessani häntä tulin ainakin yhtä liikutetuksi kuin hänkin. En tiennyt, mitä sanoa hänelle; kyyneleet silmissä puristin hänen kättänsä, mutta puhua en voinut. Vihdoin juolahti mieleeni huomauttaa hänelle, ettei hänen suinkaan tarvinnut pitää itseänsä tahallisesti syypäänä hollantilaisen kohtaloon, sillä eihän hän ... väärällä pelillä ... ollut voittanut häneltä kuin nuo viisikolmatta napoleonia.

-- Niin! huudahti hän katkeralla ivalla, minä olen siis vain pikku varas enkä suuri rosvo. Minä, joka olin niin ylpeä, minä olen vain tuollainen pikku veijari!

Ja hän nauroi täyttä kurkkua.

Ja minä itkin.

Äkkiä avausi ovi, eräs nainen astui sisään ja lensi hänen syliinsä: se oli Gabrielle.

-- Anna minulle anteeksi, huusi hän syleillen Roger'ta lämpimästi, anna minulle anteeksi! Minä tunnen, etten rakasta muita kuin sinua. Minä rakastan sinua nyt enemmän kuin ennen tuota tekoasi, josta syytät itseäsi. Jos tahdot, niin minä varastan, minä olenkin jo varastanut... Niin, minä olen varastanut, varastanut kultakellon... Voiko pahempaa tehdä?

Roger pudisti epäillen päätänsä, vaan hänen otsansa näytti kirkastuvan.

-- Ei, ei, lapsi raukkani, sanoi hän lykäten hellästi Gabriellen luotansa, minun täytyy ehdottomasti kuolla. Minä kärsin liian paljo, minä en jaksa tätä surua kestää.

-- No niin, jos sinä tahdot kuolla, Roger, niin kuolen minä kanssasi! Mitä huolin elämästä ilman sinua! Minä olen uskalias ja olen käyttänyt pyssyä; osaan minä lopettaa itseni niinkuin muutkin. Minulla, joka olen murhenäytelmissä esiytynyt, on jo tottumustakin sellaisessa.

Alussa oli hänellä kyyneleet silmissä, vaan viimeinen lause sai hänet nauramaan eikä Rogerkaan voinut olla suutansa hymyyn vetämättä.

-- Sinä hymyilet, upseeri kultaseni, huusi hän käsiänsä taputtaen ja suudellen häntä, sinä et siis tapa itseäsi!

Ja hän suuteli edelleen vuoroin itkien, vuoroin nauraen, vuoroin kiroillen kuin matruusi, sillä hän ei ollut niitä naisia, joita joku karkeampi sana pöyristyttää.

Sillä välin otin minä huostaani Roger'n pistoolit ja tikarin.

-- Rakas ystäväni, Roger, sanoin minä, sinulla on lemmitty ja toveri, jotka rakastavat sinua. Usko minua, että sinulla voi olla vielä jotakin onnea tässä maailmassa, sinullakin.

Syleiltyäni häntä kiiruhdin pois jättäen hänet kahdenkesken Gabriellen kanssa.