Part 4

Niin pian kuin Ayché huomasi hänet istuessaan peräkannella kapteenin vieressä, juoksi hän kiiruusti Tamangon luo, polvistui hänen edessään ja sanoi hänelle epätoivoisen vapisevalla äänellä:

-- Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, Tamango!

Tamango katsoi häneen tarkasti hetkisen ja huomattuaan, että tulkki oli kaukana, sanoi:

-- Viila!

Ja paneutuen pitkälleen etukannelle käänsi hän Aychélle selkänsä. Kapteeni tätä sitten ankarasti torui ja antoipa vielä muutamia korvapuustejakin kieltäen häntä vaihtamasta sanaakaan entisen miehensä kanssa. Mutta heidän vaihtamiensa lyhyiden sanojen merkitystä ei hän ensinkään aavistanut eikä sitä sen koommin tiedustellutkaan.

Istuen muiden orjain kanssa vankina yllytteli Tamango heitä sillä välin yöt ja päivät tekemään rohkean yrityksen vapautensa takaisin voittamiseksi. Hän puhui heille valkoisten vähälukuisuudesta ja huomautti heille vartijoiden yhä kasvavaa huolimattomutta; tarkemmin selittelemättä vakuutti hän sitten heille voivansa saattaa heidät takaisin kotimaahansa, kehui tietojansa salaperäisissä tieteissä, joita mustaihoiset ovat niin valmiit uskomaan, ja uhkaili paholaisen kostolla niitä, jotka kieltäytyvät auttamasta häntä tässä yrityksessään. Puheessaan käytti hän ainoastaan peulein murretta, jota useimmat orjista osasivat, vaan jota tulkki ei ensinkään ymmärtänyt. Puhujan maine sekä se seikka, että orjat olivat tottuneet häntä pelkäämään ja tottelemaan, lisäsivät ihmeellisesti hänen puheidensa vaikutusta ja mustaihoiset kiirehtivät häntä vain määräämään päivän vapautumista varten jo paljo ennen kuin hän itse luulikaan voivansa toteuttaa aikomuksensa. Hän vastasi liittolaisille ylimalkaisesti, ettei aika vielä ollut tullut ja ettei paholainen, joka hänelle unessa ilmestyi, ollut sitä vielä hänelle ilmoittanut, vaan että heidän piti pysytteleimään valmiina ensimmäiselle merkille. Sillä välin ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta tehdäksensä kokeita vartijain valppauden suhteen. Jättäen pyssynsä laivansivua vastaan nojalleen huvittelihe eräs matruusi kerran katselemalla, kuinka joukko lentokaloja seurasi laivan mukana; Tamango otti pyssyn ja oli sillä tekevinään samoja liikkeitä, joita hän oli nähnyt matruusein harjoituksissa tekevän. Hetkisen kuluttua otettiin häneltä pyssy pois, mutta hän oli sentään huomannut voivansa koskettaa aseita ilman että se herätti epäluuloa; ja kun aika tuli niitä käyttää, niin pitipä sen olla uskalikon miehen, joka tahtoi riistää pyssyn hänen käsistään.

Eräänä päivänä heitti Ayché hänelle erään leivoksen (biscuit) tehden samalla merkin, jonka ainoastaan hän ymmärsi. Leivoksessa oli pieni viila: tästä aseesta riippui koko heidän salaliittonsa onnistuminen. Tamango kavahti näyttämästä viilaa kumppaneilleen; vaan kun yö tuli, alkoi hän mutista käsittämättömiä sanoja tehden samalla omituisia liikkeitä. Vähitellen kiihtyi hän niin, että jo huudahtelikin. Kuullessa hänen vaihtelevaa äänen painoansa olisi luullut hänen puhelevan vilkkaasti jonkun näkymättömän henkilön kanssa. Kaikki orjat vapisivat ollen varmoina siitä, että paholainen oli tällä hetkellä heidän keskessään. Tamango lopetti näytelmänsä riemunhuudahduksella.

-- Toverit, huudahti hän, henki, jonka kanssa minä olen tehnyt liiton, antoi minulle vihdoinkin sen, mitä oli luvannut: minulla on nyt kädessäni meidän vapautuksemme ehto. Nyt ette te tarvitse muuta kuin hiukan rohkeutta voidaksenne voittaa vapautenne.

Hän antoi naapureiden tunnustella viilaa ja hänen yksinkertainen petoksensa kävi noiden vielä yksinkertaisempien ihmisten keskuudessa täytenä totena.

Pitkän odotuksen perästä koitti sitten koston ja vapauden päivä. Juhlallisen valan kautta liittoutuneet olivat tehneet suunnitelmansa tarkan miettimisen jälkeen. Rohkeimpain piti Tamangon johdolla vuorollaan kannelle noustua riistää vartijoilta heidän aseensa; toisten taas kiiruhtaa kapteenin suojaan noutamaan siellä löytyvät pyssyt. Niiden, jotka olivat ehtineet viilata rautansa poikki; piti alkaa kapina; mutta monien öiden uutterasta työstä huolimatta eivät useimmat orjat vielä voineet ottaa tehokkaammin osaa toimintaan. Kolme mustaihoista olikin saanut tehtäväkseen tappaa miehen, joka kantoi taskussaan rautojen avaimia, ja rientää heti kohta vapauttamaan tovereitansa.

Sinä päivänä oli kapteeni Ledoux mainiolla tuulella; vastoin tavallisuutta armahti hän erästä laivapoikaa, joka olisi ansainnut selkäänsä. Hän kiitteli vahtiupseeria tämän komentamasta manööveristä, selitti olevansa tyytyväinen miehistöön ja ilmoitti heille, että Martiniquessä, jonne kohdakkoin saavutaan, saa joka mies lahjapalkkion. Näihin mieluisiin ajatuksiin vaipuneina mietiskelivät kaikki matruusit jo miten lahjapalkkionsa käyttäisivät. He miettivät mielessään vain viinaa ja Martiniquen värisiä naisia, kun Tamango ja muut liittolaiset tuotiin kannelle.

Rautansa olivat he viilanneet sillä tavoin, ettei niitä voitu huomata viallisiksi, vaan että ne kuitenkin voi pienimmälläkin ponnistuksella katkaista. Sitä paitse osasivat he niitä helistellä niin hyvin, että sitä kuullessa olisi luullut heillä tänään olevan kaksinkertaiset raudat. Nieltyänsä jonkun aikaa raitista ilmaa ottivat he kaikki toisiansa kädestä kiinni ja alkoivat tanssia, sillä välin kuin Tamango aloitti heimonsa sotalaulun,[11] jota hänen oli ollut tapana laulaa ennen muinoin sotaan suoriutuessa. Kun tanssi oli kestänyt jonkun aikaa, heittäysi Tamango ikäänkuin väsymyksestä voipuneena pitkälleen erään matruusin jalkoihin, joka huolettomana nojausi laivan käsipuita vastaan; kaikki muutkin salaliittolaiset tekivät samoin, niin että kutakin matruusia näin ympäröi joukko mustaihoisia.

Katkaistuaan rautansa kaikessa hiljaisuudessa päästää Tamango yht'äkkiä voimakkaan huudon, joka on aiottu sotamerkiksi, vetäsee vierellään olevan matruusin jaloista pitkälleen ja, laskien jalkansa hänen vatsalleen, riistää häneltä pyssyn, jolla heti tappaa vahtiupseerin. Samaan aikaan hyökkäävät toiset muidenkin vartiomatruusien kimppuun, riistävät heiltä aseet pois ja lyövät heidät kuoliaiksi. Kaikkialta kaikuu yhteinen sotahuuto. Vahtimestari, jolla oli rautojen avaimet, kaatuu ensimmäisinä. Kokonainen lauma mustaihoisia täyttää hetikohta laivankannen. Jotka eivät löydä muita aseita tempaavat käsipuita tai laivaveneen airoja. Pian on eurooppalainen miehistö mennyttä kalua. Muutamat matruusit asettuvat kuitenkin puolustusasemaan peräkannelle, mutta heiltä puuttuu aseita ja päättäväisyyttä. Ledoux oli vielä hengissä eikä ollut menettänyt vähintäkään rohkeudestaan. Huomaten, että Tamango oli salaliiton johtaja, toivoi hän voivansa helposti suoriutua hänen rikosveljistään, kunhan vain saisi hänet itsensä hengiltä. Hän astui sapeli kädessä Tamangoa vastaan kutsuen häntä äänekkäillä huudoilla. Paikalla hyökkäsi tämäkin häntä kohti. Pitäen pyssyänsä kiinni piipunsuusta käytti hän sitä kuin nuijaa. Molemmat päälliköt tapasivat toisensa sillä kapealla käyntisillalla, joka vie etukannelta peräkannelle. Tamango löi ensiksi. Keveällä ruumiinliikkeellä sai valkoinen iskun vältetyksi. Sattuen kovasti siltapalkkeihin lensi pyssynperä kappaleiksi ja iskun voimasta luiskahti itse pyssykin Tamangon käsistä. Näin jäi hän aseettomaksi ja pirullinen mielihyvän hymyily huulilla kohotti Ledoux käsivartensa lävistääkseen hänet. Mutta Tamango oli yhtä vikkelä kuin pantterit hänen syntymämaassaan. Hän heittäysi suoraan vastustajansa syliin ja tarttui siihen käteen, jolla tämä piti sapeliansa. Toinen koettaa repiä irti käsivarttansa, toinen taas sitä pidättää. Tässä raivoisassa ottelussa kaatuvat molemmat, mutta attikalainen jää alle. Menettämättä rohkeuttaan likisti Tamango vastustajaansa koko voimallaan lähemmäksi ja purasi häntä kaulaan niin kovasti, että veri syöksähti kuin jalopeuran hampaan jäljeltä. Sapeli putosi silloin kapteenin heikenneestä kädestä. Sen sieppasi Tamango ja verissä suin ylös kavuten päästi hän riemunhuudon lävistäessään useimmilla pistoilla jo puolikuolleen vihollisensa.

Voitosta ei ollut enää epäilemistä. Muutamat jälelle jääneet matruusit koettivat rukoilla armoa kapinallisilta, mutta ilman sääliä tapettiin kaikki, yksin tulkkikin, joka ei ollut heille koskaan mitään pahaa tehnyt. Luutnantti kuoli kunnialla. Hän oli vetäynyt taammaksi erään pienen kanuunan luo, jota voi käännellä navan ympäri ja joka ladataan räjähdysaineilla.

Vasemmalla kädellään ohjasi hän kanuunaa ja puolustihe oikeassa kädessään olevalla sapelilla niin kauvan, että hänen ympärilleen kertyi joukko mustaihoisia. Painamalla kanuunan hanaa ampui hän sitten tuohon pakattuun laumaan leveän, kuolleilla ja kuolevilla täytetyn tien. Muutama silmänräpäys sen jälkeen hakattiin hän kappaleiksi.

Kun viimeisen valkoihoisen ruumis silvottuna ja palasiksi leikeltynä oli heitetty mereen, alkoivat mustaihoiset kostoonsa kyllästyneinä katsella ylös laivan purjeihin, jotka raittiin tuulen pullistamina vieläkin näyttivät tottelevan heidän entisiä sortajiansa ja saadusta voitosta huolimatta kuljettavan voittajia kohti orjuuden maata.

-- Mitään ei siis ole saavutettu, ajattelivat he surullisina; ja tokkohan tuo valkoisten suuri jumala tahtonee viedä meitä takaisin kotimaahamme, meitä, jotka olemme hänen miestensä verta vuodattaneet?

Muutamat väittivät Tamangon osaavan ohjata laivaa. Suurella melulla huudettiin Tamangoa esille.

Hänpä ei huolinut kiirehtiä tuloansa. Vihdoin löydettiin hänet peräkajutasta, missä hän seisoi hajamielisen näköisenä toinen käsi nojautuneena kapteenin veriseen sapeliin, toinen ojennettuna vaimollensa Aychélle, joka suuteli sitä polvistuen hänen edessään. Voiton riemu ei jaksanut vähentää synkkää levottomuutta, joka ilmeni koko hänen olennossaan. Ollen muita viisaampi oivalsi hän paremmin aseman vaikeuden.

Kannelle vihdoin ilmestyessään teeskentelihe hän tyyneksi, vaikk'ei sitä suinkaan ollut. Sadan sekavan äänen vaatiessa häntä kääntämään laivan suuntaa lähestyi hän verkkasin askelin ruoria ikään kuin olisi hän tahtonut viivyttää hiukan sitä hetkeä, joka hänelle itselleen ja muille oli ratkaiseva hänen mahtinsa suuruuden.

Koko laivassa ei ollut ainoatakaan mustaihoista, niin tuhmia kuin he olivatkin, jolta olisi jäänyt huomaamatta erään pyörän ja sen eteen asetetun laatikon vaikutus laivan liikkeihin; mutta tässä koneistossa oli heille kuitenkin suuri salaisuus. Tamango tutki kauvan aikaa kompassia liikutellen huuliansa aivan kuin olisi hän tavaillut niitä sanoja, jotka hän näki siihen piirretyksi; sitten nosti hän kätensä otsalleen ja tekeytyi miettiväiseksi kuin ainakin mies, joka päässänsä laskee jotakin. Mustaihoiset seisoivat kaikki suut ammollaan ja silmät sepposen seljällään hänen ympärillään, ja seurasivat jännityksellä hänen pienintäkin liikettänsä. Sillä pelon ja luottamuksen sekaisella päättäväisyydellä, minkä tietämättömyys tuottaa, teki hän vihdoin voimakkaan liikkeen ruoripyörällä.

Niinkuin jalo ratsu ymmärtämättömän ratsastajan kannustaessa hypähtää takajaloilleen kohosi tuo kaunis priki tästä tavattomasta manööveristä aallon harjalle. Olisi voinut sanoa, että se harmistuneena tahtoi hukuttautua tietämättömän perämiehensä kanssa. Kun purjeiden aseman ja ruorin välistä välttämätöntä suhdetta oli äkkiä loukattu, kallistui laiva sitten sellaisella voimalla, että luuli sen tuossa paikassa kumoon menevän. Pitkät raakapuut jo merta viilsivät. Useampia henkilöitä kaatui ja muutamia vierähti mereen. Pian nousi laiva sentään uudelleen ylpeästi lainetta kohti ikään kuin olisi se vielä kerran tahtonut taistella perikatoansa vastaan. Mutta tuuli puhalsi kaksinkertaisella voimalla ja yht'äkkiä katkesivat hirvittävällä räiskeellä molemmat mastot muutamia jalkoja komentosillan yläpuolelta ja peittivät koko kannen säpäleillä ja raskaalla touviverkolla.

Säikähtyneinä ja kauhusta kirkuen pakenivat neekerit kannen alle; vaan kun tuuli ei enää löytänyt mitään vastustusta, nousi laivakin pian tasapainoon keinuen verkalleen aaltojen mukana. Rohkeimmat mustaihoiset nousivat sitten jälleen kannelle ja puhdistivat sen paksusta lastukosta. Tamango pysyi liikkumatonna, nojaten kyynärpäänsä kompassia vastaan ja peittäen kasvonsa koukistetun käsivartensa suojaan. Ayché seisoi hänen vieressänsä uskaltamatta kuitenkaan häntä puhutella. Vähitellen alkoivat mustaihoiset jo lähennellä ja rupesi kuulumaan nurinaa, joka ennen pitkää kiihkeni todelliseksi moitteiden ja haukkumasanojen myrskyksi.

-- Sinä kavala petturi! huusivat he, sinä se olet syypää kaikkeen meidän kurjuuteemme, sinähän se möit meidät valkoisille ja kiihoitit meitä kapinoimaan heitä vastaan. Sitten sinä kehuit tietojasi ja lupasit viedä meidät takaisin kotimaahamme. Me hullut uskoimme sinua ja nyt olemme vähällä hukkua kaikki, kun sinä olet suututtanut valkoisten jumalan.

Tamango kohotti taas ylpeästi päänsä ja hänen ympärilleen kertyneet mustaihoiset peräytyivät säikähtyneinä. Sitten otti hän kaksi pyssyä, viittasi vaimoaan seuraamaan häntä, astui edessään aukeavan joukon läpi ja suuntasi tiensä laivan kokkapuolelle. Sinne rakensi hän itselleen tyhjistä tynnyreistä ja palkeista jonkunlaisen suojuksen ja istahti keskelle tätä aitaustansa, josta hänen molempien pyssyjensä pistimet uhkaavina pistivät esiin. Rauhaan hänet jätettiinkin. Kapinallisista muutamat itkivät, toiset kutsuivat, kädet taivasta kohti ojennettuina, omia ja valkoisten jumalia avuksensa; tässä oli joukko polvillaan kompassin edessä, jonka alituinen häilyminen oli yleisen ihmettelyn esineenä ja jota he rukoilivat saattamaan heidät maahansa takaisin, tuolla taas viruivat toiset kannella synkkinä ja alakuloisina. Ajatelkaa vielä näiden epätoivoisten keskelle kauhistuksesta ulvovia naisia ja lapsia, sekä parikymmentä haavoitettua anoen hoitoa ja apua, jota kukaan ei ajatellutkaan heille antaa.

Äkkiä ilmestyi eräs neekeri loistavin kasvoin kannelle. Hän ilmoittaa löytäneensä valkoisten viinasäiliön; hänen ilonsa ja olentonsa todistavatkin kylläksi, että hän on jo sitä maistellut. Hetkeksi haihduttaa tämä uutinen onnettomain vaikerrukset. Kaikki kiiruhtavat varastohuoneeseen ja juovat itsensä humalaan. Puoli tuntia sen jälkeen nähtiin heidän hyppelevän ja nauravan kannella ja antautuvan raa'imman juopumuksen kaikkiin hurjuuksiin. Haavoitettujen voihkeet säestävät heidän tanssejansa ja laulujansa. Näin kuluu jäännös päivästä ja yö kokonaan.

Aamulla herätessä on uusi epätoivo edessä. Yön aikana on suuri joukko haavoitettuja kuollut. Laiva kellui ruumiiden keskellä. Meri oli myrskyisä ja taivas synkkä. Neuvoteltiin. Muutamat, jotka osasivat loitsuja, vaikk'eivät Tamangon edessä olleet uskaltaneet hiiskahtaakaan taidostaan, tarjosivat palvelustaan. Koeteltiin useampia voimakkaita loitsuja. Jokaisen tehottoman yrityksen jälkeen alakuloisuus vaan lisääntyi. Vihdoin alettiin taas puhua Tamangosta, joka ei ollut vieläkään suojuksensa ulkopuolelle tullut. Hän se sittenkin oli viisain heistä ja ainoastaan hän voi pelastaa heidät siitä hirveästä asemasta, mihin hän oli heidät saattanut. Eräs vanhus lähestyi häntä rauhan ehdotusten tekijänä. Häntä pyydettiin antamaan neuvonsa; mutta taipumattomana kuin Coriolanus pysyi Tamango kuurona heidän rukouksilleen. Yön aikana oli hän epätoivon vallitessa koonnut itselleen varaston korppuja ja palvattua lihaa. Hän näytti päättäneen elää muista erillään siellä, mihin oli vetäynyt.

Viinaa oli vielä jäljellä. Ainakin saa sillä unohtumaan myrskyn ja orjuuden ja lähestyvän kuoleman. Sitten nukutaan, nähdään unta Afrikasta, kumipuumetsistä, oljilla katetuista kodista ja apinanleipäpuista, joiden varjot peittävät koko kyläkunnan. Edellisen päivän juopottelu uudistuu. Siten kuuluu useampia päiviä. Vaikeroida, itkeä ja repiä hivuksiansa, sitten humaltua ja nukkua, siinä heidän elämänsä. Monta kuoli pelkästä ylenjuomisesta; muutamat heittäysivät mereen tai pistivät itsensä kuoliaiksi.

Eräänä aamuna astui Tamango ulos varustuksestaan ja tuli aina katkenneen suurmaston luokse.

-- Orjat, sanoi hän, Henki on minulle unessa ilmestynyt ja osottanut keinot, miten pelastaa teidät ja viedä takaisin maahanne. Teidän kiittämättömyytenne ansaitsisi sen, että jättäisin teidät kohtalonne alaisiksi; mutta minä säälin noita voivottavia vaimoja ja lapsia. Minä annan teille anteeksi: kuunnelkaa minua.

Kaikki mustaihoiset loivat kunnioituksella katseensa alas ja kertyivät hänen ympärillensä.

-- Ainoastaan valkoiset, jatkoi Tamango, tietävät ne tenhosanat, joiden avulla he voivat liikutella näitä suuria puutaloja; vaan me osaamme mielemme mukaan ohjata noita keveitä venheitä, jotka muistuttavat oman maamme pursia.

Hän viittasi sluuppia ja muita piikin venosia.

-- Täyttäkäämme ne ruoka-aineilla, laskeutukaamme niihin ja soutakaamme tuulen mukaan; minun ja teidän jumalanne on antava sen puhaltaa kotimaatamme kohti.

Häntä uskottiin. Hullumpaa ehdotusta ei kuitenkaan ole koskaan tehty. Ymmärtämättä kompassin käyttöä ei heillä vallan oudoilla ulapoilla ollut muuta kuin tietymättömät seikkailut edessä, Tamangon käsityksen ja mielikuvituksen mukaan tarvitsi vain soutaa suoraan eteenpäin, niin tulisi sieltä vihdoin mustaihoisten maa vastaan, sillä mustaihoiset asuvat maalla ja valkoiset elävät laivoillaan. Niin oli hän kuullut äitinsä sanovan. Pian oli kaikki valmiina lähtöön; mutta ainoastaan sluuppi ja yksi kanootti oli kelvollisessa käyttötilassa. Niihin eivät nuo lähes kahdeksankymmentä vielä elossa olevaa neekeriä mahtuneet. Haavoitetut ja sairaat täytyi jättää oman onnensa nojaan. Useimmat heistä pyysivät vain, että heidät lopetettaisiin ennen lähtöä.

Molemmat venheet, jotka sanomattomalla vaivalla oli saatu vesille, jättivät laivan suunnattomasti lastattuna ja meren lainehtiessa niin kovasti, että se uhkasi joka hetki niellä heidät. Kanootti lähti ensimmäisenä. Tamango oli Aychén kanssa istuutunut sluuppiin, joka raskaampana ja enemmän lastattuna ollen jäi tuntuvasti jäljelle. Kuului vielä prikille jätettyjen onnettomain voivotushuutoja, kun eräs voimakas aalto Iöi sluupin poikki ja täytti sen vedellä. Vähemmässä kuin minuutissa oli se jo tuuliajolla. Kanootissa nähtiin heidän onnettomuutensa ja soutajat ponnistivat siellä kaksinkertaisesti peljäten, että heidän muuten ehkä täytyisi auttaa haaksirikkoisia. Melkein kaikki sluupissa olleet hukkuivat. Ainoastaan kymmenkunta pääsi takaisin laivalle. Näiden joukossa olivat myöskin Tamango ja Ayché. Auringon laskiessa nähtiin kanootin haihtuvan näköpiirin taakse; mutta miten sille lopullisesti kävi, sitä ei tiedetä.

Mitäpäs minä väsyttäisin lukijaa nälän kärsimysten vastenmielisellä kertomisella? Noin parikymmentä henkeä, joita vuoroin myrskyisä meri heittelee, vuoroin paahtava päivä polttelee, taistelee ahtailla tiloilla joka päivä ruokavarojensa pienistä tähteistä. Kustakin korppupalasesta on oteltava ja heikompi kuolee, vaan ei sen vuoksi, että väkevämpi hänet tappaisi, vaan siksi, että tämä jättää hänet kuolemaan. Muutamien päivien kuluttua ei _Esperance_ prikillä löytynyt muita elossa olevia kuin Tamango ja Ayché.

* * * * *

Eräänä yönä oli ankara merenkäynti, kova tuuli puhalsi ja pimeyskin oli niin sankka, ettei laivan perästä voinut kokkaa erottaa. Ayché makasi vuoteella kapteenin kajutassa ja Tamango istui hänen jalkojensa juuressa. Molemmat olivat jo kauvan aikaa olleet äänettöminä.

-- Tamango, huudahti vihdoin Ayché, kaikki mitä sinä kärsit, kärsit sinä minun tähteni...

-- En minä kärsi ensinkään, vastasi tämä jyrkästi heittäen vaimonsa viereen vuoteelle ainoan jäljellä olevan korppupuoliskonsa.

-- Säilytä se itseäsi varten, sanoi Ayché työntäen hiljaa korpun luotansa; ei minulla enää ole nälkä. Ja miksikä söisinkin? Onhan minun hetkeni jo tullut!

Mitään vastaamatta nousi Tamango horjuen kannelle ja istahti erään katkenneen maston juureen. Pää rintaa vasten nyökällään vihelteli hän siinä heimonsa sotalaulua. Yht'äkkiä kuului voimakas huuto yli meren pauhun ja pilkahti esiin valopilkku. Hän kuuli muitakin huutoja ja näki suuren mustan laivan nopeasti viiltävän ohitsensa niin läheltä, että raakapuut menivät hänen päänsä ylitse. Hän näki ainoastaan kaksi henkilöä mastoon ripustetun lyhdyn valossa. Nämä huusivat vielä kerran ja samalla tempasi tuuli jo heidän laivansa edemmäksi ja pian oli se pimeyteen kadonnut. Epäilemättä olivat vahtimiehet huomanneet haaksirikkoisen laivan, mutta myrskyisä meri esti kääntämästä suuntaa. Hetkisen jälkeen näki Tamango kanuunan tulen leimahtavan ja kuuli laukauksen pamahtavan; sitten näki hän toisen kanuunan tulen, vaan ei kuullut mitään pamausta; sen jälkeen ei hän enää nähnytkään mitään. Seuraavana päivänä ei näköpiirissä näkynyt ainoatakaan purjetta. Tamango laskeusi vuoteelleen maata ja sulki silmänsä. Ayché oli edellisenä yönä kuollut.

* * * * *

En tiedä kuinka kauvan sen jälkeen tapasi englantilainen fregatti _Bellone_ erään mastottoman ja nähtävästi miehistön hylkäämän aluksen. Sinne lähetetty sluuppi löysi siellä kuolleen neekerittären ja niin muuttuneen ja laihtuneen neekerin, että hän näytti ihan muumiolta. Hän oli vallan tajutonna, mutta sentään vielä hiukan hengissä. Lääkäri otti hänet haltuunsa ja hoiteli häntä ja kun _Bellone_ saapui Kingstoniin, oli Tamango vallan terve mies. Häneltä kyseltiin elämänvaiheita. Hän kertoi mitä tiesi. Istutustilojen omistajat saarella vaativat häntä hirtettäväksi kapinallisena neekerinä; mutta kuvernööri, joka oli ihmisystävällinen mies, asettui hänen puolelleen katsoen hänen tekonsa olevan puolustettavissa, sillä olihan hän oikeastaan vain käyttänyt itsepuolustusoikeuttansa; sitä paitse olivat hänen tappamansa miehet ainoastaan ranskalaisia. Hänen kanssansa meneteltiin niinkuin muidenkin takavarikkoon otettujen orjakauppalaivain neekerien kanssa menetellään. Hän laskettiin vapauteen s.o. hän pantiin valtiotyöhön, jossa hänellä kuitenkin oli ravinto ja 30 senttiimiä päivässä. Tamango oli sangen komea mies. 75:n rykmentin eversti sattui näkemään hänet ja otti hänet symbaalin puhaltajaksi rykmenttinsä soittokuntaan. Täällä oppi hän hiukan englannin kieltä; mutta ei hän juuri paljoa puhunut. Sen sijaan joi hän liiaksikin rommia ja sokeroitua paloviinaa.

Hän kuoli sairashuoneessa keuhkokuumeeseen.

1829.

Arpapeli.

Liikkumattomina riippuivat purjeet mastoja vasten; meren pinta oli kirkas kuin peili, ilma tukahduttavan kuuma ja tyven vallan toivoton.

Merimatkalla ovat ne huvitukset, mitä laivan päällystö voi tarjota, pian lopussa. Kun on viettänyt yhdessä neljä kuukautta tuollaisessa sadan kahdenkymmenen jalan pituisessa puurakennuksessa, niin alkaa, sen pahempi, tuntea toisensa jo liiankin hyvin. Nähdessänne ensimmäisen luutnantin lähestyvän tiedätte jo ennakolta, että hän aikoo puhua teille ensin Rio-Janeirosta, mistä hän juuri tulee, ja, sitten kuuluisasta Eslingin sillasta, jonka rakentamiseen hän merikaartilaisena on ottanut osaa. Parin viikon kuluttua tunnette te jo hänen lausepartensa, lauseittensa pilkuttamisen, jopa äänensä eri painotkin. Käytettyään kertomuksessansa ensimmäistä kertaa sanaa "keisari", ei hän vielä koskaan ole unohtanut heti sen jälkeen surullisena hetkeksi vaieta ja lisätä: "Oi, jospa te olisitte nähneet hänet silloin!!!" (kolme ihastusmerkkiä). Ja sitten jutut rummunlyöjän hevosesta ja takaisin kimpoavasta kuulasta, joka mukanaan vei seitsemäntuhannen viidensadan frangin edestä kultaa ja jalokiviä sisältävän lippaan j.n.e., j.n.e.! -- Toinen luutnantti on suuri valtiomies. Hän puhuu päiväkaudet Constitutionnel-lehden viime numerosta, jonka hän on Brestistä ottanut mukaansa; taikka ilahduttaa hän teitä analyseeraamalla viimeksi näkemäänsä huvinäytelmää, jos hän nimittäin suvaitsee jättää valtio-opin kukkulat ja laskeutua kirjallisuuden laaksoihin. Hyvä Jumala sentään!... Varusupseerilla oli eräs sangen hauska juttu. Kuinka hän meitä huvitti kertoessaan ensimmäisen kerran, miten hän valloitti Cadix'in siltalaivan! Mutta kahdettakymmentä kertaa sitä kuullessaan ei pahuuskaan olisi siitä enää välittänyt...