Part 3

Kersantti kohautti olkapäitään sangen merkitsevällä tavalla.

-- Entäs vanhin luutnantti?

-- Tämä eilen saapunut herra tässä, sanoi kersantti vallan tyynellä äänellä.

Eversti hymyili happamesti.

-- No niin, herraseni, te siis komennatte päällikkönä; varustakaa heti linnoituksen portti näillä muonavaunuilla, sillä vihollinen on vielä voimakas; mutta kenraali C ... on tuleva avuksenne.

-- Eversti, sanoin minä, te olette kai pahoin haavoittunut?

-- Yks' kaikki, ystäväni, mutta varustus on valloitettu!

Tamango.

Kapteeni Ledoux oli hyvä merimies. Hän oli alkanut tavallisena matruusina ja siitä ylennyt perämiehen apulaiseksi. Trafalgarin tappelussa musersi eräs puun pirstale hänen vasemman kätensä, joka täytyi leikata pois, ja hän sai sitten eronsa hyvillä todistuksilla. Rauhallinen elämä ei häntä kuitenkaan miellyttänyt ja niin pian kuin tilaisuus merelle lähtöön tarjoutui, otti hän eräällä kaapparilaivalla palveluksen toisena luutnanttina. Muutamista merisaaliista saamillansa rahoilla osti hän kirjoja ja tutki tietopuolisestakin purjehdusoppia, jonka hän jo käytännöllisesti vallan hyvin tunsi. Aikaa myöten kohosi hän erään kolmella kanuunalla ja kuudellakymmenellä miehellä varustetun kaappariristeilijän kapteeniksi ja Jerseyn rantapurjehtijat muistelevat vieläkin hänen urostöitään.

Rauha häntä huolestutti: sodan aikana oli hän koonnut pienen omaisuuden, jota hän toivoi voivansa lisätä englantilaisten kustannuksella. Välttämättömyys pakotti hänet tarjoamaan palveluksensa rauhallisiin toimiin ja ollen tunnettu päättäväiseksi ja kokeneeksi mieheksi sai hän helposti laivan kuljetettavakseen. Kun orjakauppa kiellettiin ja kun sen harjoittajain täytyi osata välttää ranskalaisten tullimiesten valppautta, mikä muuten ei kovin vaikeaa ollutkaan, mutta sitä paitse -- ja se olikin paljo uhkarohkeampaa -- pelastautua englantilaisten risteilijäin kynsistä, kävi kapteeni Ledoux tärkeäksi mieheksi ebenpuun kuljettajille.[10]

Eroten huomattavasti useimmista muista merimiehistä, jotka hänen tavallaan ovat kauvan aikaa viettäneet ikäviä päiviä alemmissa viroissa, ei hänellä ollut vähimmässäkään määrässä sitä suurta vastenmielisyyttä uudistuksia kohtaan ja sitä taipumusta vanhoillisuuteen, minkä hänenlaisensa tavallisesti säilyttävät ylempiin arvoihin kohottuaan. Kapteeni Ledoux oli päinvastoin ollut ensimmäinen suosittamaan isännälleen rauta-astioiden käyttöä veden pitoa ja säilytystä varten. Hänen laivallansa olivat käsi- ja jalkaraudat, joita neekerilaivoissa on varastottain, valmistetut uuden järjestelmän mukaan ja ruostumisen välttämiseksi huolellisesti vernissatut. Mutta suurimman kunnioituksen voitti hän orjakauppiaiden keskuudessa teettämällä oman suunnitelmansa mukaan orjakauppaa varten aiotun, nopeakulkuisen, kapean ja sotalaivan pituisen prikin, johon kuitenkin mahtui sangen suuri lukumäärä mustaihoisia. Nimeksi antoi hän sille _Toivo_. Kapeat ja limitetyt välisillat tahtoi hän ainoastaan kolme jalkaa ja neljä tuumaa korkeiksi väittäen, että tämä tila salli kooltaan ihmismäisten orjain mukavasti istua; ja mitä heidän tarvitsee seisoalleen nousta?

-- Siirtomaihin tultuaan, sanoi Ledoux, saavat he seisoa liiaksikin!

Nojaten selkäänsä laivan kupeisiin ja jakautuneina kahteen yhtäsuuntaiseen riviin istuivat mustaihoiset niin, että heidän jalkojensa eteen jäi tyhjää tilaa, joka kaikissa muissa neekerilaivoissa jätetään käytäväksi. Ledoux ymmärsi sijoittaa tällekin välille muita neekereitä, jotka lepäsivät kohtisuoraan toisia vastaan. Näin mahtui hänen laivaansa noin kymmenkunnan neekeriä enemmän kuin muihin tonniluvultaan samankokoisiin. Tarkasti ottaen olisi heitä siihen voinut sijoittaa enemmänkin; mutta täytyyhän olla ihmisellisyyttä ja jättää neekerillekin ainakin viisi jalkaa pitkä ja kaksi leveä tila temmeltääkseen tuon yli kuusi viikkoa kestävän purjehdusmatkan aikana: "Sillä", sanoi Ledoux isännälleen puolustaaksensa tätä vapaamielistä toimenpidettä, "ovathan neekeritkin yhtäkaikki ihmisiä niinkuin valkoihoisetkin".

_Toivo_ lähti Nantesista eräänä perjantaina, kuten taikauskoiset ihmiset myöhemmin huomauttivat. Tarkastajat, jotka tutkivat juurtajaksaen koko prikin eivät huomanneet kuutta suurta rautakirstua täynnä käsi- ja jalkarautoja sekä n.k. rautaisia oikeudentankoja, jotka mistä lienevätkin nimensä saaneet. Ei heitä myöskään kummastuttanut se tavaton veden paljous, millä _Toivo_ oli varustautunut, vaikka se paperiensa mukaan ei aikonut edemmäs kuin Senegaliin vaihtaaksensa puutavaroilla norsunluita. Matka ei tosin ole pitkä, mutta eihän varovaisuuskaan voi haitata. Jos esim. sattuisi tyyni tapaamaan, niin mihinkäs siellä ilman vettä jouduttaisiin?

Toivo lähti siis eräänä perjantaina matkalle kaikin puolin hyvin varustettuna ja kalustettuna, Ledoux olisi ehkä halunnut hiukan lujemmat mastot, mutta niin kauvan kuin hän itse laivaa johti, ei hänellä ollut syytä valittaa. Matka kävi onnellisesti ja nopeasti aina Afrikan rannikolle saakka. Laiva laski ankkuriin (luullakseni) Joalen joella sellaisena hetkenä, jolloin englantilaiset risteilijät eivät olleet vahtimassa tätä osaa rannikosta. Maan välikauppiaat tulivat hetikohta laivalle. Hetki oli mitä suotuisin. Tamango, kuuluisa sotamies ja orjain kauppaaja, oli juuri tuonut rannikolle suuren orjalauman ja hän oli huokea hinnoilleen niinkuin ainakin mies, joka tuntee omaavansa kyvyn ja keinot toimittaa tilaukset nopeasti paikalle, niin pian kuin hänen kauppaesineensä käyvät harvinaisiksi.

Kapteeni Ledoux soudatti itsensä rantaan ja lähti tervehtimään Tamangoa. Hän tapasi tämän kiiruusti kyhätyssä olkikodassa, kahden vaimonsa, muutamien välikauppiaiden ja orjain kuljettajain seurassa. Tamango oli pukeunut juhlapukuun valkoihoisen kapteenin vastaanottoa varten. Hänellä oli yllään vanha, sininen univormutakki, jossa korpraalin nauhat vielä olivat tallella; mutta kummallakin olkapäällä riippui kaksi kultaista olkalippua samasta napista, toinen heiluen edessä, toinen takana. Kun paitaa ei ollut ensinkään ja kun takki oli hieman lyhyt hänen pituiselleen miehelle, näkyi takin valkeiden reunusten ja Guinean liinasta tehtyjen housujen välistä melkoinen kaistale mustaa ihoa, joka oli vallan leveän vyön näköinen. Suuri ratsuväen miekka oli hihnalla sidottu kupeelle ja kädessä oli hänellä kaunis kaksipiippuinen pyssy englantilaista tekoa. Näin puettuna piti afrikalainen sotilas itseänsä hienompana kuin täydellisin pariisilainen tai lontoolainen keikari.

Kapteeni Ledoux katseli häntä jonkun aikaa äänettömänä, sillä välin kuin Tamango, pyörähdelIen kuin vieraan kenraalin edessä marssiva krenatööri, nautti siitä vaikutuksesta, minkä hän luuli valkoihoiseen tekevänsä. Tarkastettuaan häntä tuntijan silmällä kääntyi Ledoux alaluutnanttiinsa sanoen:

-- Kas tuosta veitikasta ottaisin minä ainakin kolme tuhatta frangia, jos saisin hänet terveenä ja vahingoittumatta Martiniqueen asti.

Istuttiin ja eräs jalofein kieltä hiukan taitava matruusi toimitti tulkin virkaa. Kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli vaihdettu, toi laivapoika korillisen viinapulloja; juoskenneltiin ja saadakseen Tamangon hyvälle tuulelle lahjoitti kapteeni hänelle kauniin nahkaisen ruutikotelon, jota koristi Napoleonin kohokuva. Kun lahja oli sopivalla kiitollisuudella vastaanotettu, astuttiin kodasta ulos, istuttiin viinapulloineen varjopaikkaan ja Tamango antoi merkin tuoda esille myytävänä olevat orjat.

He tulivatkin pitkässä jonossa, seljät koukussa väsymyksestä ja ahdistuksesta, kantaen kukin kaulassaan yli kuusi jalkaa pitkää hankoa, jonka molemmat sakarat olivat niskassa puukapulalla yhdistetyt. Matkalle lähdettäessä ottaa joku kuljettajista olkapäälleen ensimmäisen orjan hangon varren; tämä tekee samoin hänen jäljessään tulevan hangolle, toinen kantaa kolmannen orjan hankoa j.n.e. Jos on kysymys seisahtumisesta, iskee kulkueen päällysmies hankonsa varren terävän pään maahan ja silloin seisahtuu koko jono. Helppo on ymmärtää, ettei matkalla tarvitse pakoa ajatellakaan, kun kaulassa riippuu kuuden jalan pituinen, raskas tanko.

Jokaisen orjan ohikulkiessa, olipa se sitten mies- tai naispuolinen, kohautti kapteeni olkapäitään pitäen miehiä kurjina, naisia joko liian vanhoina tai nuorina ja valitellen mustaihoisen rodun huononemista.

-- Kaikki ränstyy, sanoi hän; vallan toista se ennen oli. Naiset olivat viisi jalkaa kuusi tuumaa pitkiä ja neljä miestä olisi jaksanut aivan hyvin kääntää fregatinkin nostosillan suur-ankkurin nostamista varten.

Yhäti arvostellessaan valikoi hän sentään jo päältä päin mustaihoisista vahvimmat ja kauneimmat. Näistä voi hän maksaa tavallisen hinnan, mutta muista vaati hän suurta alennusta. Tamango taas puolusteli etujaan, kehui tavaroitaan, puhui mustaihoisten vähenemisestä ja orjakaupan vaaroista. Vihdoin lopetti hän vaatien, en tiedä kuinka suurta hintaa orjista, jotka valkoinen kapteeni tahtoi ottaa laivalleen.

Niin pian kuin tulkki oli kääntänyt Tamangon vaatimuksen ranskaksi oli Ledoux vähällä lentää seljälleen hämmästyksestä ja harmista; muristen muutamia hirveitä kiroussanoja nousi hän sitten ylös keskeyttääkseen kaiken kaupanteon tuollaisen hullun miehen kanssa. Mutta Tamango pidätti häntä ja sai suurella vaivalla hänet jälleen istuutumaan. Uusi pullo avattiin ja keskustelu jatkui jälleen. Nyt oli mustaihoisen vuoro pitää valkoisen tarjouksia hulluina ja luonnottomina. Siinä huudettiin, keskusteltiin kauvan ja juotiin mahdottomasti paloviinaa; mutta viina vaikutti vallan eri tavalla näihin molempiin riitapuoliin. Mitä enemmän ranskalainen joi, sen huokeammiksi arvosteli hän uhrinsa; kuta enemmän afrikalainen taas joi, sitä pienemmiksi kävivät hänen vaatimuksensa. Kun korillinen oli tyhjennetty, oltiinkin täten hinnasta selvillä. Huonoja puuvillakankaita, ruutia, tuluksia, kolme tynnyriä viinaa ja viisikymmentä huonosti korjusteltua pyssyä annettiin sadan kuudenkymmenen orjan vaihtohintana. Kauppasopimuksen lopulliseksi päätökseksi löi kapteeni kättä puoleksi humaltuneen mustaihoisen kanssa ja heti sen jälkeen annettiin orjat ranskalaisten matruusein haltuun, jotka taas ehättivät riisumaan heiltä pois puuhangot pannakseen sijaan kaula- ja käsiraudat, vaihdos, joka selvästi osottaa eurooppalaisen sivistyksen etevämmyyttä.

Noin kolmekymmentä orjaa jäi vielä jäljelle: lapsia, vanhuksia ja heikkoja naisia. Laiva oli täysi.

Tietämättä mitä tehdä näillä hylyillä kaupitteli Tamango niitä kapteenille pyytäen pullon viinaa hengeltä. Tarjous oli houkutteleva. Ledoux muisteli, että hän, "Sisiilian verilöylyä" Nantesissa esitettäessä, oli nähnyt melkoisen joukon lihavia ja kookkaita miehiä tunkeutuvan jo vallan täydelle parterille ja löytävän sijaa istuutua -- ihmisruumiin joustavuuskyvyn avulla. Hän otti hoikimmat kaksikymmentä orjaa noista kolmestakymmenestä.

Silloin pyysi Tamango jäljelle jääneistä kymmenestä ainoastaan ryypyn viinaa kustakin. Ledoux mietti, etteiväthän lapset maksa ja tarvitse muuta kuin puoli sijaa yleisissä ajovaunuissa. Hän otti siis kolme lasta, vaan selitti sitten, ettei hän huoli enää ainoatakaan mustaihoista. Nähdessään, että hänellä vielä oli seitsemän orjaa ristinään, tempasi Tamango pyssynsä ja tähtäsi lähimmäistä naista: se oli noiden kolmen lapsen äiti.

-- Osta, sanoi hän valkoiselle, taikka tapan hänet; pieni ryyppy viinaa tai laukaisen.

-- Ja mitä p--lettä luulet sinä minun tuolla tekevän? vastasi Ledoux.

Tamango laukasi ja orjatar kaatui kuolleena maahan.

-- Kas niin, ja nyt toinen! huusi Tamango tähdäten erästä vallan murtunutta vanhusta: ryyppy viinaa taikka minä...

Toinen hänen vaimoistaan tyrkkäsi hänen käsivarttansa, niin että kuula lensi ilmaan. Tämä oli näet huomannut, että mies, jonka Tamango yritti ampua, oli eräs _poppamies_ eli taikuri, joka oli ennustanut hänen tulevan kuningattareksi.

Viinasta raivostuneena ei Tamango enää voinut hillitä itseänsä nähdessään, että hänen tahtoansa vastustettiin. Armotta löi hän vaimoansa pyssyn perällä ja kääntyi sitten Ledoux'n puoleen:

-- Kuules, sanoi hän, saat minulta tämän naisen.

Hän oli hyvännäköinen. Ledoux katseli häntä hymyillen, tarttui hänen käteensä ja virkahti:

-- Hänelle minä kyllä sijan tiedän.

Tulkki oli ihmisystävällinen mies. Hän antoi Tamangolle pahvisen tupakkakotelon ja pyysi omakseen kuusi jälellä olevaa orjaa. Sitten päästeli hän heidät irti kaulahangoista ja salli heidän mennä, minne vain hyväksi näkivät. Heti he pelastautuivatkin mikä minnekin päin, vaan joutuivat aivan ymmälle miettiessään palausta kahdensadan peninkulman päässä rannikolta oleville kotiseuduilleen.

Sillä välin lausui kapteeni Tamangolle jäähyvästit ja ehätti viemään lastiansa laivalle niin pian kuin suinkin. Ei ollut viisasta vitkastella kovin kauvan joella, sillä risteilijät voivat palata takaisin; seuraavana päivänä tahtoikin hän jo sukeutua matkalle. Tamango taas nukahti nurmikolle varjopaikkaan humalaansa selvittääkseen.

Herätessään näki hän laivan jo täysissä purjeissa viilettävän jokea alaspäin. Pää eilisestään vielä kohmeloisena kysyi Tamango vaimoansa Aychétä. Hänelle vastattiin, että tämä raukka oli tullut pahoittaneeksi hänen mieltänsä ja että hän oli lahjoittanut vaimonsa valkoiselle kapteenille, joka oli vienyt hänet mukaansa laivalle. Tämän kuullessaan löi Tamango hämmästyneenä otsaansa, tempasi pyssynsä, ja kun joki teki useita polvekkeita ennen kuin mereen laskeusi, juoksi hän suorinta tietä erään pienen lahden pohjukkaan, joka oli noin puolen peninkulman päässä joen suulta. Siellä toivoi hän löytävänsä kanootin yllättääkseen sillä prikin, jonka kulkua joen polvekkeet hidastuttivat. Eikä hän pettynytkään: hän ehti todellakin hypätä kanoottiin ja saavuttaa neekerilaivan.

Ledoux kummastui nähdessään hänet ja vielä enemmän kuullessaan hänen vaativan takaisin vaimoansa.

-- Mikä on annettu, on annettu, vastasi hän ja käänsi hänelle selkänsä.

Mustaihoinen pysyi yhä vaatimuksessaan tarjoten takaisin osaa tavaroista, jotka hän oli orjain vaihtohintana saanut. Kapteeni vain naureskeli sanoen, että Ayché oli sangen hyvä vaimo, jonka hän tahtoi pitää. Tamango paralta pääsi hillitön itku ja yhtä kimeitä hätähuutoja kuin joltakin kirurgisen leikkauksen alaisena olevalta onnettomalta. Milloin kieri hän kannella huutaen rakasta Aychétansa, milloin taas iski hän päätänsä lankkuja vastaan ikäänkuin aikoisi hän tappaa itsensä. Aina yhtä kovasydämmisenä osotti kapteeni hänelle rantaa merkiksi että hänen oli jo aika lähteä. Vaan Tamango ei hellittänyt. Hän tarjosi jo kultaiset olkalippunsa, pyssynsä ja miekkansakin. Kaikki turhaan.

Väittelyn aikana lausui _Toivon_ luutnantti kapteenille:

-- Meiltä kuoli viime yönä kolme orjaa, niin että tilaa meillä on. Miks'emme ottaisi tuota voimakasta veijaria, joka yksinään korvaa ne kolme kuollutta?

Ledoux mietti mielessään, että Tamangosta saisi hyvinkin kolme tuhatta frangia, että tämä hänelle sangen edulliselta näyttävä matka luultavasti olisi hänen viimeinen retkensä ja että hän, kerran varoihin päästyään ja orjakaupasta luovuttuaan, välittäisi viisi siitä oliko hän Guinean rannikolla hyvässä tai huonossa maineessa. Rantamaat olivat sitä paitse autioita ja afrikalainen sotilas siis täydellisesti hänen vallassaan. Kysymys oli ainoastaan siitä, miten saada häneltä aseet riisutuksi, sillä vaarallista olisi käydä hänen kimppuunsa niin kauvan kuin hänellä vielä oli ne käytettävänään. Ledoux pyysi saada nähdä hänen pyssyänsä ikäänkuin tutkiakseen oliko se kauniin Aychén arvoinen. Hanoja koetellessaan karisti hän ruudin pois sytyttimestä. Luutnantti taas tutkisteli sillä aikaa miekkaa ja kun Tamango näin joutui aseettomaksi, hyökkäsi kaksi vahvaa matruusia hänen kimppuunsa, heitti hänet seljälleen ja alkoi köytellä häntä. Mustaihoinen puolustihe sankarillisesti. Ensimmäisestä hämmästyksestään toinnuttuansa ja huonosta asemastaan huolimatta taisteli hän kauvan aikaa noita kahta matruusia vastaan. Tavattoman voimansa avulla pääsi hän jo seisoalleenkin. Muutamalla nyrkiniskulla löi hän maahan sen, joka häntä kaulasta kuristi, toiselle jäi käsiin vain riekale hänen takistaan ja kuin riivattu hyökkäsi hän luutnantin päälle temmatakseen tältä miekkansa. Vaan tämäpä löikin hänelle päähän pitkän, vaikk'ei juuri syvän haavan, niin että Tamango uudelleen tuupertui. Samalla sidottiin hänen jalkansa ja kätensä lujasti kiinni. Puolustautuessaan kiljui hän kuin vimmattu ja kiemurteli kuin merikala verkossa; vaan nähtyään kaiken vastustuksen turhaksi sulki hän silmänsä eikä jäsentään järkähyttänyt. Ainoastaan kiivas ja voimakas hengitys osotti hänen vielä elävän.

-- Saakeli! huusi kapteeni Ledoux, hänen myömänsä mustaihoiset tulevat nauramaan makeaa naurua nähdessään hänetkin vuorostaan orjana. Sitenpähän huomaavat, että kaitselmus on olemassa.

Sillä välin vuoti Tamango parka tulvanaan verta. Sama laupias tulkki, joka eilen illalla oli pelastanut kuusi orjaa kuolemasta, lähestyi häntä, sitoi hänen haavansa ja lausui hänelle muutamia lohdutuksen sanoja. En tiedä, mitä hän lienee sanonutkin, mutta mustaihoinen pysyi liikkumattomana kuin ruumis. Kahden matruusin täytyi kantaa hänet kuin käärön välikannelle, missä hänelle jo oli paikka määrätty. Parina vuorokautena ei hän juonut eikä syönyt mitään; tuskinpa nähtiin hänen avaavan silmiänsäkään. Hänen nykyiset vankilakumppalinsa ja entiset vankinsa katselivat tyhmänsekaisella hämmästyksellä hänen ilmestymistänsä heidän joukkoonsa. Ja niin suuri oli heissä hänen synnyttämä pelkonsa vieläkin, ettei yksikään heistä uskaltanut ilkkua sen henkilön onnettomuudesta, joka oli syypää heidän kurjuuteensa.

Myötäisen maatuulen puhaltaessa poistui laiva nopeasti Afrikan rannikolta. Ollen jo levollinen englantilaisten risteilijöiden suhteen mietiskeli kapteeni vain suuria voittojansa siirtomaissa, joita kohti kuljettiin. Hänen ebenpuunsa säilyi suuremmitta vaurioitta. Ei minkäänlaisia tarttuvia tautia. Ainoastaan kaksitoista heikointa neekeriä oli kuollut kuumuudesta: se ei mitään merkinnyt. Että hänen ihmislastinsa kärsisi mahdollisimman vähän matkan vaivoista, piti hän huolen siitä, että orjat saivat nousta kannelle joka päivä. Kolmessa eri osastossa nousivat nämä onnettomat tunnin ajaksi ylös kokoamaan vuorokautisen ilmavarastonsa. Osa miehistöä vartioi heitä täysissä aseissa kapinaa peljäten; sitä paitse ei heiltä koskaan riisuttu pois kaikkia rautoja. Joskus ilahdutti heitä joku viulunsoittoa taitava matruusi konsertillakin. Omituista oli silloin nähdä kaikkien mustaihoisten kasvojen kääntyvän soittajaan päin, kadottavan vähitellen tuhmannäköisen, epätoivoisen ilmeensä, nauravan leveästi ja liikuttelevan käsiään mikäli raudat sallivat.

Liike on välttämätön terveydelle. Eräs kapteeni Ledoux'n käytännöllisiä terveyssääntöjä olikin tanssittaa usein orjiansa niinkuin hevosiakin pitkällä laivamatkalla paikoillaan hyppyytetään.

-- Hei, lapsukaiset, tanssikaa te ja huvitelkaa itseänne, huusi kapteeni jylisevällä äänellä ja tavattoman pitkää piiskaa paukuttaen.

Ja paikalla mustaihoiset hyppelivätkin ja tanssivat.

Jonkun aikaa pysyi Tamango haavansa tautta kansiluukun alla. Vihdoin ilmestyi hänkin yläkannelle ja kantaen ylpeästi päätänsä pelonalaisen orjalauman keskessä silmäili hän surullisesti, vaan tyynesti äärettömille ulapoille, jotka laivaa ympäröivät; sitten heittäysi tai paremminkin vaipui hän pitkälleen etukannelle huolimatta edes järjestellä rautojansa, niin että ne olisivat olleet hänelle mukavammat. Istuen peräkannella poltteli Ledoux levollisesti piippuansa. Hänen vieressään seisoi Ayché, ilman rautoja, sininen, komea pumpulihame yllä, jaloissa sievät marokiinitohvelit ja kädessä juomatavaroilla varustettu tarjotin, valmiina kaatamaan hänelle juotavaa. Nähtävästi oli hän korkeassa asemassa kapteenin luona. Eräs Tamangoa vihaava mustaihoinen viittasi tälle, että katsoisi sinne päin. Tamango käänsi päätänsä, huomasi heidät ja kiljahti; hypäten samalla äkkiä ylös juoksi hän peräkannelle päin ennen kuin vartioivat matruusit ehtivät pidättää häntä moisesta kaikkea merikulkujärjestystä vastaan sotivasta rikoksesta:

-- Ayché! huusi hän hirvittävällä äänellä, niin että Aychékin parkasi säikähdyksestä; etkö sinä luule valkoihoisten maassa olevankaan mitään Jumbo-Emoa?

Matruusit hyökkäsivät jo sauvat kohona paikalle; vaan Tamango kääntyikin kädet ristissä ja rauhallisen tyynenä paikoilleen takaisin, sillä välin kuin Ayché kyyneleitä vuodattaen näytti vallan kivettyneen noiden salaperäisten sanojen voimasta.

Tulkki selitti, mitä tuo hirvittävä Jumbo-Emo, jonka pelkkä nimi jo herätti sellaista kauhua, oikeastaan merkitsi.

-- Se on neekerein Syöjätär (eli Para), sanoi hän. Kun joku aviomies pelkää vaimonsa tekevän samaa mitä useat vaimot tekevät Ranskassa ja Afrikassa, pelottelee hän tätä Jumbo-Emolla. Minä se olen nähnytkin Jumbo-Emon ja päässyt koko juonen perille; mutta mustaihoiset ... se on niin yksinkertaista, vaan he eivät käsitä mitään. Ajatelkaahan kun eräänä iltana naisten tanssiessa _folgaria_, kuten he omalla kielellään sitä sanovat, pienestä ja pimeästä tiheiköstä äkkiä kuuluu outoa soittoa ilman että ketään soittoniekkaa näkyy; kaikki soittajat olivat piiloutuneet metsään. Siellä oli putkihuiluja, puisia tamburiineja, n.k. _balafoseja_ ja kurbitsipuoliskoista tehtyjä kitaroita. Kaikilla näillä soitettiin jotakin, jonka olisi pitänyt houkutella itse pirunkin esille. Niin pian kuin naiset kuulivat soiton, alkoivat he vavista ja yrittivät paeta, mutta aviomiehetpä pidättivät heitä: naisparat tiesivät kyllä, mikä heitä odotti. Yht'äkkiä ilmestyy metsästä huippumaston pituinen, valkea olento, pää pyöreä kuin vakan pohja, silmät suuret kuin touvinreiät (écubiers) ja tulta lieskaava häntä niinkuin pirulla. Sitten se lähestyi verkalleen, vallan verkalleen, vaan ei kuitenkaan lähemmäksi kuin noin puolen kaabelin päähän metsästä lukien. Vaimot huutamaan:

-- Kas Jumbo-Emo tulee!

Ja he kirkuivat kuin osterinkauppiaat. Silloin miehet heille:

-- Kas nyt, veitikat, sanokaa heti oletteko olleet uskollisia; jos valehtelette, niin nielee Syöjätär teidät vallan tuoreeltaan. Muutamat olivatkin niin yksinkertaisia, että tunnustivat, ja saivat aviomiehiItään kelpo selkäsaunan.

-- Ja mikäs se valkea olento, se Jumbo-Emo sitten oli, kysyi kapteeni.

-- Niin, se oli vain suureen valkeaan vaatteeseen kääriytynyt ilveilijä, jolla pään sijasta oli tyhjäksi kaivettu kurbitsi ja häntänä palava kynttilä pitkän seipään nenässä. Sen kummempaa ei se ollut, mutta mustaihoisten petkuttamiseen ei suurta viisautta tarvitakaan. Kuitenkin ja kaikitenkin on Jumbo-Emo hyvä keksintö ja minä näkisin kernaasti, että vaimonikin sitä uskoisi.

-- Mitä minun vaimooni tulee, sanoi Ledoux, niin ei hän tosin pelkää Jumbo-Emoa, mutta sitä enemmän Patukka-Paavoa; sitä paitse tietää hän hyvin kyllä, miten minä häntä kohtelisin, jos hän jonkun tepposen tekisi. Me Ledoux't emme ole kovin pitkämielisiä, ja vaikka minulla ei olekaan kuin yksi käsi, niin voin minä sillä vielä vaimoisen ihmisen vallan hyvin hoidella. Tuolle veijarillenne, joka uhkailee Jumbo-Emolla, voitte sanoa, että hän pysyy siivolla eikä säikyttele tätä pikku eukkosta tässä, taikka kuoritan minä hänen selkänsä siksi hyvin, että hänen musta nahkansa paistaa punaiselta kuin raaka pihvipaisti.

Näin sanoen meni kapteeni suojaansa, kutsutti sinne Aychén ja koetti lohdutella häntä: mutta kaunista neekeritärtä ei hän voinut lohduttaa hyväilyillä eikä lyönneilläkään, menettäähän ihminen näet vihdoin kärsivällisyytensäkin; kyyneleet oikein virtasivat hänen silmistänsä. Kapteeni nousi pahantuulisena kannelle ja haukkui vahtiupseeria manööveristä, jonka tämä sillä hetkellä sattui komentamaan.

Yöllä kun melkein koko miehistö nukkui sikeää unta, kuulivat vahtimiehet ensin välikannelta vakavan juhlallista ja surullista laulua ja sitten naisen kirkaisevan hirmuisen kimeästi. Heti sen jälkeen kaikuivat yli koko laivan Ledoux'n kovaääniset kiroukset ja uhkailut sekä hänen kauhean piiskansa läiskeet. Hetken kuluttua oli kaikki jälleen vallan hiljaista. Seuraavana päivänä ilmestyi Tamango kannelle kasvot piestyinä, mutta yhtä ylpeän ja päättäväisen näköisenä kuin ennenkin.