Part 2

-- Kuules, pikku orpanani, sanoi hän, sinä näyt olevan hyvin kasvatettu viikari ja olet varmaankin vielä pitkälle menevä. Vaan nyt lasket sinä kanssani ilkeää leikkiä ja ellen minä pelkäisi suututtavani orpanaani Mateo Falconea, niin piru vieköön ottaisinkin sinut mukaani.

-- Hui, hai!

-- Vaan kun orpanani tulee kotiin, niin kerron minä koko jutun hänelle ja silloin saat valheistasi verisen selkäsaunan.

-- Jokohan?

-- Saathan nähdä... Vaan kuuleppas ... ole nyt siivo poika, niin minä annan sinulle jotain.

-- Ja minä annan sinulle, orpana, erään neuvon: että jos te vielä viivyttelette, niin ehtii Gianetto jo palolle ja silloin täytyy olla useampia sinunlaisia uskalikkoja, jos mieli häntä sieltä etsiä.

Ajutantti otti taskustaan hopeakellon, joka maksoi ainakin kolmekymmentä frangia, ja huomatessaan, että pikku Fortunaton silmät säteilivät sitä katsellessa, riiputti hän sitä teräksisten vitjojen nenästä sanoen:

-- Sinä veijari tahtoisit kai mielelläsi tämmöisen kellon kaulaasi ja astuskelisit Porto-Vecchion katuja ylpeänä kuin riikinkukko; ja ihmiset kyselisivät sinulta: "paljoko kello on?" ja sinä vastaisit: "katsokaa kelloani".

-- Kun minä tulen isoksi, niin antaa enoni korpraali minulle kyllä kellon.

-- Antaa kyllä, vaan enosi pojallapa jo on kello ... ei sentään niin kaunis kuin tämä... Ja hän on kuitenkin sinua nuorempi.

Poikanen huokasi.

-- No, tahdotkos tämän kellon, pikku orpana?

Fortunato näytti syrjäsilmällä kelloa katsellessaan kissalta, jolle tarjotaan kokonainen kananpoika. Tuntien, että häntä vain härnätään, ei se uskalla iskeä siihen kynsiänsä, vaan kääntää tuon tuostakin silmänsä pois päin, ettei houkutus kävisi liian suureksi; kuitenkin nuoleksii se myötäänsä suupieliänsä ja näyttää tahtovan sanoa isännälleen: "teidän leikkinne on liian julmaa!"

Ajutantti Gamba tuntui sentään toden teolla tarjottelevan kelloansa. Fortunato ei ojentanut kättänsä, vaan sanoi happamesti hymyillen:

-- Mitä te minua ilman aikojaan pilkkaatte?[8]

-- En, Jumal'avita, pilkkaakaan. Sano vain, missä Gianetto on, niin on kellokin sinun.

Fortunaton huulille ilmestyi epäilyksen hymy ja katsoen mustilla silmillänsä ajutantin silmiin koetti hän niistä lukea, minkä verran hänen sanoihinsa oli luottamista.

-- Viekää minulta olkaliput, huudahti ajutantti, jollen anna sinulle kelloa sillä ehdolla! Kumppalini tässä ovat todistajina, enkä minä saata lupaustani rikkoa.

Tätä sanoessaan vei hän kelloa yhä lähemmäksi, kunnes se melkein kosketti pojan kalpeata poskea. Tämän kasvoilla kuvastui selvästi sisällinen sieluntaistelu pyyteen ja vierasvaraisuuden kunnioittamisen välillä. Paljas rinta aaltoili kiihkeästi ja hän näytti olevan tukehtumaisillaan.

Sillä välin heilui ja kääntelihe kello koskettaen toisinaan hänen nenänsä päätä. Vähitellen alkoi vihdoin pojan oikea käsi kohota kelloa kohti: sormen päät jo koskettivat sitä ja pian lepäsi se kokonaan hänen kädessään, vaikka ajutantti yhä piteli sitä vitjojen toisesta päästä... Numerotaulu oli taivaansininen ... kuori vasta kiillotettu ... päivänpaisteessa se tulena välähteli... Houkutus oli liian suuri.

Fortunatolla nousi jo vasen käsikin ja olkansa yli viittasi hän peukalollaan heinärukoa, jota vastaan hän nojausi. Ajutantti ymmärsi hänet heti kohta. Hän päästi vitjat kädestään ja Fortunato tunsi olevansa kellon ainoa omistaja. Hän hypähti ylös vikkelästi kuin metsäpeura ja poistui kymmenen askeleen päähän heinäru'osta, jota jääkärit heti kävivät penkomaan.

Pian nähtiinkin heinänru'on liikahtelevan: sieltä ilmestyi verissään oleva mies, puukko kädessä; mutta koettaessaan nousta seisoalleen, ei hän hyytyneeltä haavaltaan jaksanutkaan pysyä pystyssä, vaan suistui maahan. Ajutantti syöksi heti hänen kimppuunsa ja väänsi tikarin hänen kädestään. Samassa sidottiin hän lujasti kiinni kaikesta vastustuksesta huolimatta.

Maaten kentällä pitkällään, sidottuna kuin mikäkin lyhde, käänsi Gianetto päänsä lähestynyttä Fortunatoa kohti.

-- Senkin ... sikiö! sanoi hän tälle enemmän ylenkatseellisesti kuin vihaisesti.

Poika heitti hänelle saamansa hopearahan takaisin tuntien, ettei hän sitä enää ansainnut; mutta vangittu ei näyttänyt huomaavankaan tätä liikettä. Vallan kylmäverisesti sanoi hän ajutantille:

-- Kuulkaas, hyvä Gamba, minä en jaksa kävellä, teidän täytyy kantaa minut kaupunkiin.

-- Äsken sinä kuitenkin juoksit kuin vuorikauris, vastasi julma voittaja; mutta olehan huoletta: minä olen niin hyvilläni siitä, että sinut vihdoinkin sain kiinni, jotta kantaisin sinut peninkulman vaikka seljässäni väsymystä ensinkään tuntematta. Muuten aiomme valmistaa sinulle paarit oksista ja päällystakistasi; ja Crespolin vuokratalolla on meillä hevosetkin.

-- Hyvä, sanoi vangittu; kai te panette hiukan olkia paareille, että minun on mukavampi olla.

Sillä välin kuin muutamat jääkäreistä puuhailivat valmistellen jonkunlaisia kantopaareja kastanjan oksista ja toiset sitoivat Gianetton haavaa, ilmestyi Mateo Falcone vaimoineen äkkiä erään palolle vievän polun käänteestä. Vaimo käveli kovasti kyyryssään kantaen tavattoman suurta kastanjasäkkiä, sillä aikaa kuin hänen miehensä astui herrana edellä ainoastaan pyssy kädessä ja toinen kantoremmissä; miehen arvo ei näet salli hänen kantaa muita taakkoja kuin aseensa.

Nähdessään sotamiehet arveli Mateo heti, että ne olivat tulleet häntä vangitsemaan. Mutta mistä tämä ajatus? Oliko Mateolla mitään oikeuden kanssa tekemistä? Ei. Hänhän oli päinvastoin hyvässä maineessa. Hän oli, kuten sanotaan, hyvämaineinen ja itsenäinen mies; vaan hän oli korsikalainen ja vuoristolainen eikä Korsikan vuoristolaisten joukossa ole monta, joka ei tarkoin muistellessaan löytäisi menneisyytensä ansioluettelosta jotakin pikku rikosta sellaista kuin pyssynlaukausta, tikarin pistoa tai jotakin muuta vähäpätöisyyttä. Mateolla oli parempi omatunto kuin ehkä kenelläkään muulla, sillä ainakaan kymmeneen vuoteen ei hän ollut tähdännyt pyssyänsä ihmistä kohti; mutta siitä huolimatta oli hän varovainen ja varustausi ankaraan itsepuolustukseen, jos tarvis sellaista vaati.

-- Vaimo, sanoi hän Guiseppalle, heitä alas säkkisi ja ole varuillasi.

Tämä tottelikin silmänräpäyksessä. Mateo antoi hänelle pyssyn, joka oli ollut kantoremmissä ja joka ehkä olisi ollut vain vastuksena. Sitten latasi hän kädessään olevan tuliputken ja astui verkalleen taloansa kohti pujotteleiden tien varrella kasvavien puiden välistä ja ollen valmiina pienimmänkin vihamielisyyden huomatessaan viskautumaan paksuimman puunrungon taakse, mistä hän turvattuna voi itse ampua. Vaimo astui hänen jälkiään kantaen varapyssyä ja patroonalaukkua. Hyvän aviovaimon velvollisuus on näet taistelun tullessa ladata miehensä ampuma-aseet.

Ajutantille taas tuli aika hätä nähdessään Mateon lähestyvän näin verkkasin askelin, pyssy tanassa ja sormi liipasimella.

-- Jos Mateo, ajatteli hän, sattuisikin olemaan Gianetton sukulainen taikka hänen ystävänsä, jota hän tahtoo puolustaa, niin tulisivat luodit hänen molemmista pyssyistään kahteen meistä yhtä varmasti kuin kirjeet postissa; ja jos hän tähtää minuun, sukulaisuudesta huolimatta!...

Tällaisessa hämmennystilassa teki hän sangen rohkean päätöksen: hän astui näet yksin Mateota kohti kertoakseen hänelle koko tapauksen ja lähestyi häntä kuin ainakin vanhaa tuttavaa; mutta tuo pieni välimatka, joka erotti hänet Mateosta, tuntui hänestä hirveän pitkältä.

-- Hei, kuules, vanha toveri, huusi hän, -- no, mitäs sinulle kuuluu, hyvä ystävä? Tunnetko sinä minua, Gamba orpanaasi.

Sanaakaan vastaamatta pysähtyi Mateo ja sillä aikaa kun toinen puheli, nosti hän verkalleen pyssyänsä, niin että sen suu oli taivasta kohti ajutantin likelle saapuessa.

-- Hyvää päivää, veljeni,[9] sanoi ajutantti ojentaen hänelle kätensä. Onpa siitä aikoja kuin minä olen sinua nähnyt.

-- Päivää, veli.

-- Tulin ohikulkiessani sanomaan sinulle ja orpana Pepalle hyvänpäivän. Olemme tänään olleet pitkällä matkalla, vaan ei sovi valitella vaivojaan, kun on saanut sellaisen saaliin kuin me. Saimme näet juuri kiinni Gianetto Sanpieron.

-- Jumalan kiitos! huudahti Giuseppa. Viime viikolla varasti hän meiltä lypsyvuohen.

Gambaa nämä sanat ilahduttivat.

-- Kurja raukka! sanoi Mateo, hän oli nälkäinen.

-- Se veijari puolustihe kuin jalopeura, jatkoi ajutantti hiukan nolostuneena -- hän tappoi minulta yhden jääkärin eikä tyytynyt vielä siihenkään, vaan katkasi korpraali Chardonilta käsivarren; mutta siitä ei ollut paljo vahinkoa, olihan hän vain ranskalainen... Sitten oli hän piiloutunut niin viisaasti, ettei lempokaan olisi häntä keksinyt. Ilman pientä orpanaani Fortunatoa en häntä olisi ikinä löytänyt.

-- Fortunatoa! huudahti Mateo.

-- Fortunatoa? toisti Giuseppa.

-- Niin, Gianetto oli kätkeynyt tuohon heinärukoon, vaan pikku orpanani ilmaisi viekkauden. Minä aionkin sanoa hänen enolleen korpraalille, että hän lähettää Fortunatolle kauniin lahjan palkinnoksi. Ja hänen sekä sinun nimesi tulevat raporttiin, jonka lähetän yleiselle syyttäjälle.

-- Kirous! mutisi hiljaa Mateo.

He olivat saapuneet jääkärijoukon luo. Gianetto lepäsi jo paareillaan valmiina lähtöön. Nähdessään Mateon tulevan Gamban seurassa hymyili hän omituisesti, käänsihe talon ovelle päin ja sylkäsi kynnykselle sanoen:

-- Kavaltajan asunto!

Täytyi olla valmis kuolemaan sen, joka uskalsi käyttää kavaltajan nimeä Falconesta. Tarkka tikarinpisto, jota ei olisi tarvinnut uusia, olisi tavallisissa oloissa loukkauksen heti kostanut. Mateo ei nyt kuitenkaan tehnyt muuta liikettä kuin nosti murtuneen näköisenä kätensä otsalleen.

Nähdessään isänsä tulevan oli Fortunato vetäynyt tupaan. Sieltä palasi hän ennen pitkää maitotuopin kanssa, jonka hän katse maahan luotuna tarjosi Gianettolle.

-- Pysy kaukana minusta! ärjäsi vangittu jylisevällä äänellä.

Kääntyen sitten erään jääkärin puoleen: -- Toveri hyvä, annas minulle juotavaa! sanoi hän.

Sotamies antoi litteän juomapullonsa hänelle käteen ja ryöväri joi sen miehen antamaa vettä, jonka kanssa hän vasta oli laukauksia vaihtanut. Sitten pyysi hän, että hänen kätensä, jotka olivat sidotut selän taakse, solmittaisiin ristiin rinnan päälle.

-- Lepään mieluummin mukavasti, sanoi hän.

Pyyntö täytettiin hetikohta; sitten antoi ajutantti lähtömerkin, lausui jäähyvästit Mateolle mitään vastausta tältä saamatta ja niin lähdettiin kiirein askelin nummelle päin.

Kului lähes kymmenen minuuttia ennen kuin Mateo suunsa avasi. Poikanen katseli levotonna vuoroin äitiänsä, vuoroin isäänsä, joka pyssyynsä nojaten tuijotti häneen tuimistuneen vihaisesti.

-- Sinä alottelet hyvin, sinä! sanoi Mateo vihdoin tyynellä äänellä, joka kuitenkin väristytti sitä, ken miehen tunsi.

-- Isä! huudahti poika lähestyen kyyneleet silmissä ikäänkuin aikoisi hän heittäytyä isänsä jalkojen juureen.

Vaan Mateo ärjäsi hänelle:

-- Pois minusta!

Poika pysähtyi ja seisoi nyyhkyttäen liikkumattomana muutamia askeleita isästään.

Giuseppa tuli lähemmäksi. Hän oli huomannut kellon vitjat, joiden pää pisti Fortunaton paidan välistä esille.

-- Kuka sinulle tämän kellon antoi? kysyi hän ankarasti.

-- Orpanani ajutantti.

Faleone tempasi kellon ja lennätti sen sellaisella voimalla erääseen kiveen, että se pirstausi tuhanneksi muruksi.

-- Vaimo, sanoi hän, onko tuo poika minun tekemäni?

Giuseppan ruskeat posket lensivät tulipunaisiksi.

-- Mitä sinä sanotkin, Mateo, ja muistatko, kenelle puhut?

-- No niin, tuo poika on siis heimonsa ensimmäinen kavaltaja.

Fortunaton nyyhkytykset kävivät kahta vertaa äänekkäämmiksi ja Falcone tuijotti häneen yhäti ilveksensilmillään. Vihdoin löi hän pyssynsä perällä kerran maahan, heitti sen sitten olalleen ja lähti astumaan palolle päin huutaen Fortunatoa tulemaan perästä. Poika totteli.

Giuseppa juoksi Mateon jälkeen ja tarttui häntä käsivarteen.

-- Hän on sentään sinun poikasi, sanoi hän vapisevalla äänellä ja katsoi mustilla silmillään miestänsä silmiin nähdäksensä, mitä hänen mielessään liikkui.

-- Laske irti minut! vastasi Mateo, minä olen hänen isänsä.

Giuseppa syleili poikaansa ja meni itkien tupaan. Siellä heittäysi hän polvilleen pyhän Neitsyen eteen ja rukoili kiihkeästi. Sillä välin astui Falcone pari sataa askelta polkua myöten eikä pysähtynyt ennen kuin tuli erään laakson luo, jonne hän laskeusi. Siinä tutki hän maaperää pyssynsä perällä ja huomasi sen olevan pehmeän ja helpon kaivaa. Paikka tuntui hänestä tarkoitukseensa soveliaalta.

-- Fortunato, mene tuon suuren kiven luo.

Poika teki niinkuin käskettiin ja laskeusi sitten polvilleen.

-- Lue rukouksesi.

-- Isä, isä, älkää tappako minua.

-- Lue rukouksesi! toisti Mateo hirvittävällä äänellä.

Supattaen ja nyyhkyttäen luki poikanen isä meidän ja uskontunnustuksen. Isä vastasi kovalla äänellä Amen! kummankin rukouksen perästä.

-- Siinäkö ovat kaikki rukoukset, mitä osaat?

-- Isä, osaan minä vielä Ave Marian ja sen, jonka täti minulle opetti.

-- Se on sangen pitkä, vaan menköön.

Poika luki rukouksensa sammuvalla äänellä.

-- Oletko lopettanut?

-- Voi, isä hyvä, armahtakaa! antakaa anteeksi! En minä koskaan enää semmoista tee! Ja minä rukoilen niin kauvan orpana korpraalia, että hän armahtaa Gianettoa!

Hän puhui vielä, kun Mateo jo oli ladannut pyssynsä ja painoi perän poskelleen lausuen:

-- Jumala antakoon sinulle anteeksi!

Poika teki epätoivoisen yrityksen noustakseen ylös isänsä polvia syleilemään; mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Mateo laukasi ja Fortunato kaatui kuolleena paikalle.

Luomatta silmäystäkään ruumista kohti lähti Mateo talollensa päin hakemaan lapiota haudatakseen poikansa. Tuskin oli hän ehtinyt ottaa muutamia askeleita, kun hän tapasi Giuseppan, joka laukauksesta säikähtyneenä juoksi murhapaikalle.

-- Mitä sinä olet tehnyt? huusi hän.

-- Oikeutta.

-- Ja missä hän on?

-- Laaksossa. Aion juuri haudata hänet. Hän kuoli kristittynä ja minä luetan hänelle messun. Käy sano vävylleni Tiedoro Bianchille, että hän muuttaa meille asumaan.

1829.

Etuvarustuksen valloitus.

Eräs ystäväni upseeri, joka joitakuita vuosia sitten kuoli kuumetautiin Kreikassa, kertoi minulle muutamana päivänä ensimmäisestä ottelusta, jossa hän oli ollut mukana. Hänen kertomuksensa vaikutti minuun niin voimakkaasti, että heti lomahetken saatuani kirjoitin sen muististani paperille. Tässä se nyt on:

Saavuin rykmenttiin syyskuun 4:n päivän iltana. Everstin tapasin leirikentällä. Ensin otti hän minua jotenkin tylysti vastaan; mutta kenraali B:n antaman suosituskirjeeni luettuansa muutti hän käytöstänsä ja lausui muutamia kohteliaita sanoja.

Hän esitti minut kapteenilleni, joka juuri palasi eräältä partioretkeltä. Tämä kapteeni, jota minulla tuskin oli aikaa tarkastaa tunteakseni, oli iso, tummaverinen ja ulkomuodoltaan ankaran ja tylyn näköinen mies. Tavallisena sotamiehenä oli hän alkanut uransa ja voittanut sekä olkalippunsa että kunnianmerkkinsä taistelutantereella. Hänen äänensä oli käheä ja heikko ollen omituisesti vastakkainen hänen melkeinpä jättiläismäiselle vartalolleen. Syynä tähän outoon äänenkäheyteen sanottiin olevan erään luodin, joka oli kerrassaan lävistänyt hänet Jenan tappelussa.

Kuultuaan, että minä olin juuri päässyt Fontainebleaun sotakoulusta, virnisti hän kasvojansa sanoen:

-- Luutnanttiin kaatui eilen...

Minä ymmärsin hänen tällä tahtovan sanoa: "Teidän pitäisi muka täyttää hänen sijansa, vaan siihen ette te kykene". Huulillani pyöri jo pisteliäs vastaus, mutta minä hillitsin itseni.

Kuu nousi Cheverinon etuvarustuksen takaa, joka sijaitsi kahden kanuunankantaman päässä leirituliltamme. Suuri ja punainen se oli, kuten tavallisesti noustessaan. Mutta tuona iltana näytti se tavallistaan suuremmalta. Hetkisen kuluessa häämötti koko varustus vallan synkkänä kuun heleässä hohteessa. Se muistutti puhkeamaisillaan olevan tulivuoren kartiomaista huippua.

Vierelläni oleva vanha sotamieskin huomasi kuun värin.

-- Onpa se punainen, sanoi hän; se merkitsee, että tuon kuuluisan varustuksen valloitus on käyvä meille kalliiksi!

Minä olen aina ollut taikauskoinen ja varsinkin tällä hetkellä teki tuo ennustus minuun syvän vaikutuksen. Laskeusin levolle, vaan en saanut unta. Nousin ylös ja kävelin jonkun aikaa katsellen tavatonta tulijuovaa, joka kultasi Cheverinon kylän takaiset kukkulat.

Kun arvelin yön raittiin ja virkistävän ilman tarpeeksi vilvoittaneen veriäni, palasin nuotiolle; kietoutuen huolellisesti päällystakkiini suljin silmäni toivossa, etten avaisi niitä ennen päivän nousua. Mutta uni vain ei tullut. Tahtomattani kävivät ajatukseni surullisiksi. Tuumin itsekseni, ettei minulla noiden kentällä makaavien sadan tuhannen miehen joukossa ollut ainoatakaan ystävää. Jos haavoittuisin, niin joutuisin sairashuoneeseen, missä tietämättömät välskärit minua armotta kohtelisivat. Mieleeni johtui kaikki, mitä olin kirurgisista leikkauksista kuullut. Ankarasti tykytti sydämmeni ja koneellisesti asettelin minä nenäliinan ja lompakon rintani päälle jonkunlaiseksi pantsariksi. Väsymys valtasi minut, nukahdin aina hetkeksi, mutta samassa sai joku surullisempi ajatus suuremman voiman, niin että hytkähtäen heräsin. Väsymys voitti kuitenkin vihdoin ja kun herätysrumpu soi, nukuin minä makeinta untani. Asetuimme rintamaan, aamuhuuto tapahtui ja sitten pantiin aseet takaisin ristikoilleen ja kaikki näytti siltä kuin olisi meillä ollut aikomus viettää päivä aivan levollisesti.

Noin kolmen aikana saapui ajutantti käskyn kanssa. Meidät kutsuttiin uudelleen aseihin, jääkärimme hajoitettiin ympäri kenttää, me seurasimme heitä verkalleen ja kahdenkymmenen minuutin päästä näimme venäläisten etuvartioiden järjestäytyvän ja palaavan varustukseen takaisin.

Eräs tykkipatteri asettui oikealle, toinen vasemmalle meistä, vaan molemmat jotenkin kauvas edellemme. He alkoivat sangen kiivaan tulen vihollista kohti, joka yhtä tuimasti vastasi, ja pian peittyi Cheverinon varustus paksuihin savupilviin.

Rykmenttimme oli melkein suojattuna venäläisten tulelta erään ylängön kautta. Kuulat, joita meitä kohti ei monta tullutkaan (vihollinen kun etupäässä ahdisti tykkiväkeämme), lensivät ylitsemme tai viskasivat meitä vastaan multaa ja pieniä kiviä.

Niin pian kuin käsky marssia eteenpäin oli annettu, katsoi kapteeni minuun niin tutkivasti, että minun täytyi pyyhkäistä pari kertaa nuoria viiksiäni näyttääkseni niin huolettomalta kuin mahdollista. Muuten ei minua pelottanutkaan ja ainoa huoleni oli se, että muut ehkä luulivat minun pelkäävän. Nuo vaarattomat kuulat vaikuttivat nekin siihen, että pysyin sankarillisen kylmäverisenä. Itserakkauteni taas toisti, että todellakin olin vaarassa, koskapa kuitenkin olin patteritulen alla. Tunsin itseni vallan iloiseksi hyvinvoinnistani ja mietiskelin, kuinka hauskaa on kertoa Cheverinon varustuksen valloituksesta rouva B:n salongissa Provencen kadun varrella.

Eversti kulki juuri komppaniamme ohitse virkahtaen minulle: "Kas nyt te saatte jo alkajaisiksenne totuuden tuntea".

Minä hymyilin kuin sotajumala ja pyyhkäsin hialtani pois multaa, jota eräs kolmenkymmenen askeleen päähän pudonnut kanuunan kuula oli heittänyt päälleni.

Venäläiset näyttivät huomaavan kuuliensa huonon menestyksen, sillä he rupesivat nyt ampumaan räjähdyskuulilla, jotka paremmin yllättivät meidät notkelmassamme. Eräs suurehko kranaatin sirpale pyyhkäsi lakin päästäni ja tappoi miehen sivultani.

-- Onnittelen teitä, sanoi kapteeni minulle juuri kun olin saanut lakkini maasta; kas nyt olette te turvattuna täksi päiväksi. -- Minä olen usein huomannut tämän taikauskon sotamiehissä, jotka uskovat että selviö _non bis in idem_ pitää paikkansa yhtä hyvin taistelutantereella kuin oikeussalissa. Panin ylpeästi lakin jälleen päähäni.

-- Kas sepä oli suora tapa tervehtiä ihmisiä, sanoin niin iloisesti kuin voin. Oloihin nähden pidettiin tätä huonoa sukkeluutta vallan mainiona.

-- Onnittelen teitä, toisti kapteeni vielä, muuta vahinkoa ei teille tule tapahtumaan ja vielä tänä iltana on teillä komppania komennettavana, sillä kovin minun korviani tänään kuumennetaan. Joka kerran kun minä olen haavoittunut, on vierelläni seisova upseeri saanut kuolettavan luodin ja, lisäsi hän hiljempää ja melkein häpeissään, heidän nimensä ovat aina alkaneet P:llä.

Tekeysin urhoolliseksi ja useat olisivat kai tehneet minun tavallani; moneen olisivat nämä ennustavat sanat vaikuttaneet niin kuin minuunkin. Ensikertalaisena ollen tunsin minä, etten voinut uskoa ajatuksiani kenellekään, vaan että minun aina tuli näyttää kylmäveriseltä ja urhoolliselta.

Puolen tunnin kuluttua väheni venäläisten tuli tuntuvasti; silloin astuimme mekin esille suojapaikastamme marssiaksemme varustusta kohti.

Rykmenttiimme kuului kolme pataljoonaa. Toinen pataljoona sai tehtäväkseen käydä varustuksen kimppuun kiertämällä laakson puolelta; molemmat toiset määrättiin rynnäkköä varten. Minä olin kolmannessa pataljoonassa.

Tultuamme ulos rintavarustusten takaa, missä olimme olleet suojattuina, kohtasi meitä moneen kertaan jalkaväen linjatuli voimatta kuitenkaan suuria aukkoja riveihimme tuottaa. Kuulain vinkuminen oudostutti minua: usein käänsin päätäni sinne päin saadakseni vain leikkisanoja vastaani tähän ääneen tottuneemmilta tovereiltani.

-- Tappelu ei lopulta olekaan niin hirvittävä asia, arvelin itsekseni.

Rientoaskelin astuimme eteenpäin, jääkärit etunenässä; yht'äkkiä kiljasivat venäläiset kolme hurraata, kolme eri kertaa, pysyen sitten vallan hiljaa ja ampumatta.

-- En pidä tuosta hiljaisuudesta, sanoi kapteeni, se ei hyvää ennusta.

Mielestäni melusivat meikäläiset liian kovasti enkä voinut olla sisässäni vertaamatta heidän rähiseviä huutojansa vihollisen juhlalliseen äänettömyyteen.

Jouduimme pian varustuksen juurelle, vallisuojukset olivat kuulamme rikkoneet ja mullistelleet. Sotamiehet ryntäsivät näille uusille raunioille huutaen _eläköön keisari!_ kovemmin kuin olisi voinut odottaakaan ihmisiltä, jotka jo olivat niin paljo kirkuneet.

Loin katseeni ylöspäin enkä ikinä unohda silloista näkyä. Enin osa savua oli kohonnut ilmaan ja riippui kuin baldakiinin taivas noin kahdenkymmenen jalan korkuisella varustuksen yli. Sinertävän usvan läpi näkyi heidän puoleksi hajonneen rintasuojuksensa takana venäläiset krenatöörit, seisovan pyssyt koholla ja liikkumattomina kuin patsaat. Olen vieläkin näkevinäni jokaisen sotamiehen, vasen silmä meihin luotuna ja oikea kohotetun pyssyn peitossa. Eräässä ampumareiässä muutamia askeleita meistä seisoi mies tulisoihtu kädessä kanuunansa vieressä.

Minua värisytti ja luulin jo viimeisen hetkeni tulleen.

-- Kas nyt alkaa tanssi, pojat, huusi kapteenini. Hyvästi!

Ne olivat viimeiset sanat, mitkä hänen kuulin lausuvan.

Rummunpärinää kuului varustuksesta. Näin kaikkien pyssyjen laskeutuvan. Ummistin silmäni ja kuulin hirmuisen paukkeen, jota seurasi huudot ja voihkaukset. Avasin jälleen silmäni kummastellen, että vielä olin hengissä. Varustus oli taas savun peitossa. Ympärilläni haavoitettuja ja kuolleita. Kapteenini makasi jaloissani: hänen päänsä oli eräs kuula murskannut ja hänen aivojansa sekä vertansa oli hulmahtanut vaatteilleni. Koko komppaniastani ei ollut pystyssä enää kuin kuusi sotamiestä ja minä.

Tämän verisaunan saatuamme olimme hetken aikaa kuin ällistyksissä. Asettaen lakkinsa miekkansa kärkeen kapusi eversti ensimmäisenä rintasuojukselle huutaen: eläköön keisari! ja hänen jäljessään heti kaikki muut eloon jääneet. En paljo muista mitä sitten seurasi. Me jouduimme varustuksen sisään, en tiedä millä tavoin. Taisteltiin käsikähmässä niin paksussa savussa, ettei voitu nähdä toisiaan. Luulen lyöneenikin, koskapahan sapelini oli vallan verinen. Vihdoin kuulin huudettavan: "voitto on meidän!" ja savun hälvetessä näin koko varustuksen kentän verta ja kuolleita täynnä. Varsinkin kanuunat olivat vallan haudattuina ruumiskekojen alle. Noin kaksi sataa miestä ranskalaisissa univormuissa seisoi ryhmässä ilman järjestystä, toiset ladaten pyssyjänsä, toiset puhdistaen pistimiänsä. Yksitoista venäläistä vankia oli heidän keskessään.

Eversti lepäsi vallan verisenä särkyneiden vaunujen päällä linnan portin suulla. Muutamia sotamiehiä tunkeili hänen ympärillään: minäkin lähestyin häntä.

-- Missä on vanhin kapteeni? kysyi hän eräältä kersantilta.