Part 12

Puhuessaan katseli Arsène tarkasti, melkeinpä ilkeästi rouva de Piennes'ä, joka tahtomattansa loi silmänsä maahan. Seurasi jotenkin pitkä äänettömyys, jota ainoastaan sairaan vaikea hengitys häiritsi. Rouva de Piennes'lle johtui todellakin sekavasti mieleen eräs kameeliajuttu. Oltaessa kerran päivällisillä rouva Aubréen luona oli Max ilmoittanut hänelle saaneensa juuri tädiltänsä kukkasen syntymäpäivänsä johdosta ja pyytänyt häneltäkin pientä muistoa. Nauraen oli hän silloin irroittanut kameelian hiuksistaan ja antanut sen Maxille. Mutta kuinka kumman tavalla olikin noin vähäpätöinen seikka jäänyt hänen mieleensä? Rouva de Piennes ei voinut sitä käsittää. Hän oikein säikähti hämmästyksestä. Tuskin oli tuo hämmennys ohitse, kun Max astui sisään; rouva de Piennes tunsi punastuvansa.

-- Kiitoksia kukkasistanne, sanoi Arsène; mutta ne tekevät pahaa minulle... Turhaan ne eivät siltä mene, annoin ne nimittäin rouvalle. Elkää puhelko kanssani, lääkäri kun on sen kieltänyt. Mutta tahdotteko olla hyvä ja lukea jotakin?

Max istuutui ja luki. Tällä kertaa ei luullakseni kukaan kuunnellut: kukin, myöskin lukija itse, seurasi omien ajatustensa juoksua.

Kun rouva de Piennes nousi lähteäkseen, oli hän unohtaa kukkaiskimpun pöydälle, mutta Arsène huomautti häntä siitä. Hän ottikin kukkaset, pahoitellen vaan itsekseen, että hän ehkä oli osoittanut jonkunlaista teeskentelyä siinä, ettei tuollaista vähäpätöisyyttä heti ottanut vastaan. Mitä pahaa tässä sitten voisi olla? ajatteli hän. Mutta tuota pahaa olikin jo tämän pienen kysymyksen tekeminen itselleen.

Pyyntöä odottamatta seurasi Max rouva de Pionnes'ä kotiin. Istuuduttuaan katselivat he molemmat eri tahoille ja vaikenivat kylläksi kauvan joutuakseen siitä vihdoin kumpikin hämilleen.

-- Tuota tyttöraukkaa, sanoi viimein rouva, de Piennes, tulee minun todellakin sääli. Hänestä ei näytä enää toiveita olevan.

-- Oletteko tavannut lääkäriä? ja mitä hän arvelee? kysyi Max.

Rouva de Piennes pudisti päätänsä.

-- Ei hänellä enää ole monta päivää jäljellä tässä maailmassa. Tänä aamuna sai hän viimeisen voiteluksen.

-- Hänen kasvojansa oli oikein surkea nähdä, sanoi Max poistuen erään akkunan luo arvatenkin voidakseen siten peittää liikutustansa.

-- Kuolla hänen ijällään on epäilemättä julmaa, lausui rouva de Piennes vakavasti; mutta kuka tietää, eikö se olisi hänelle onnettomuudeksi, jos hän kauvemmin eläisi?... Pelastaessaan hänet epätoivoisesta kuolemasta on kaitselmus tahtonut suoda hänelle katumuksen aikaa... Se on suuri armonosotus, jonka hän nyt kyllä itsekin hyvin ymmärtää. Apotti Dubignon on häneen sangen tyytyväinen eikä häntä tarvitse niin surkutella, Max!

-- En tiedä tarvitseeko ylipäänsä surkutella niitä, jotka nuorra kuolevat, vastasi tämä hiukan jyrkästi ... minä ainakin haluaisin mielelläni kuolla nuorena. Mutta nähdä toisen kärsivän tuolla tavoin, se se minuun enimmän koskee.

-- Ruumiilliset kärsimykset ovat usein hyödyllisiä sielulle...

Mitään vastaamatta meni Max toiseen päähän huonetta ja istahti erääseen hämärään nurkkaukseen, puoleksi paksujen verhojen peittoon. Rouva de Piennes ompeli tai oli ompelevinaan, silmät ompelukseen naulattuina; vaan hän oli tuntevinaan, kuinka Maxin katse koko ajan tähtäsi häntä. Tuon katseen, jota hän tahtoi välttää, luuli hän tuntevansa käsillään, olkapäillään, otsallaan. Vihdoin tuntui se pysähtyvän hänen jalkateräänsä, jonka hän kiireesti vetäsi hameensa alle. Ehkä siinä sentään on jotakin totta, mitä sanotaan magneettisesta virtauksesta.

-- Tehän tunnette amiraali de Rignyn, hyvä rouva? kysyi Max äkkiä.

-- Tunnen vähän.

-- Tulen ehkä piankin pyytämään teiltä pientä palvelusta ... suosituskirjettä, hänelle...

-- Miksi sitten?

-- Olen näinä viime päivinä tehnyt kaikellaisia suunnitelmia, jatkoi Max väkinäisellä iloisuudella. Koetan tässä parantaa itseäni ja tehdä edes jonkunkaan kristillisen hyväntyön; mutta kun en tahdo saada selville, mistä aloittaa...

Rouva de Piennes heitti häneen jotenkin ankaran silmäyksen.

-- Ja tällaiseen päätökseen olen vihdoin pysähtynyt, jatkoi Max. Paha kyllä en ole käynyt sotakoulua, vaan voineehan sellaista oppia. Kivääriä osaan kuitenkin käyttää aika hyvin ... ja, kuten minulla juuri oli kunnia sanoa teille, tunnen minä nyt erityisen halun lähteä Kreikkaan ja koettaa siellä tehdä loppu ainakin muutamasta turkkilaisesta -- kristinopin kunniaksi.

-- Kreikkaan! huudahti rouva de Piennes työnsä pudottaen.

-- Niin, Kreikkaan. Täällä ei minulla tule tehdyksi mitään, minulla on vain ikävä; mihinkään en kelpaa enkä osaa mitään hyödyllistä toimittaa. Eikä koko maailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, joka minusta jotakin välittäisi. Miks'en siis lähtisi leikkaamaan laakereita tai kaatumaan hyvän asian vuoksi? Muuten en keksi itselleni mitään muutakaan tietä kunniaan tai Muiston temppeliin, jonne halulla tahtoisin minäkin. Kuvitelkaapa, hyvä rouva, kuinka suuri kunnia minulle tapahtuisi, jos eräänä kauniina päivänä luettaisiin sanomalehdissä: "Tripolitsasta kirjoitetaan, että hra Max de Salligny, tuo nuori toivorikas helleeniläisystävä..." -- sanomalehdessä voi kyllä tällaista minustakin sanoa -- "että toivorikas helleeniläisystävä on kaatunut innostuksensa uhrina uskon ja vapauden pyhää asiaa puolustaessaan. Julma Kurshid-pasha on siihen määrään unohtanut kaiken säädyllisyyden, että on lyöttänyt häneltä pään poikki..." Sillä, nähkääs, pää se minulla kaikkein mielestä onkin huonointa, eikö totta, hyvä rouva?

Ja hän nauroi oikein hillittömästi.

-- Puhutteko te oikein vakavassa aikomuksessa, Max? Aiotteko todellakin lähteä Kreikkaan?

-- Ihan todella, rouva hyvä, mutta tietysti koetan menetellä niin, että kuolinkertomukseni ilmestyy niin myöhään kuin mahdollista.

-- Mitä te Kreikassa tekisitte? Onhan kreikkalaisilla kylläksi sotamiehiä... Teistä tulisi kyllä hyvä sotilas, siitä olen varma; mutta...

-- Mainio jääkäri, viisi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä, huudahti Max seisoalleen nousten. -- Kreikkalaiset olisivat kovin tuhmia, elleivät tällaisesta vapaehtoisesta huolisi. Vallan leikittä puhuen, sanoi hän pudottautuen takaisin nojatuoliin, on tämä luullakseni viisainta, mitä tehdä voin. Pariisiin en enää voi jäädä (hän lausui nämä sanat jotenkin kiivaasti); täällä olen minä onneton ja teen pelkkiä tyhmyyksiä... Minulla ei ole tarpeeksi voimia vastustaakseni... Mutta voimmehan siitä toiste puhua, sillä vallan äkkiä en sentään lähde ... mutta lähden minä kyllä... Niin, minun täytyy, sen olen itselleni pyhästi vannonut. -- Tiedättekös, että olen nyt parina viime päivänä opiskellut kreikkaa? Zoë mou sas agato. Se on kaunista kieltä, eikö totta?

Rouva de Piennes oli lukenut Byronia ja muisti nuo kreikkalaiset sanat, jotka ovat loppuvärssynä eräässä hänen pikkurunossaan. Kuten tunnette, on hän ne muistutuksessa kääntänyt näin: "Oi elämäni, minä rakastan teitä". _Se on tuon maan kohteliaita puhetapoja_. Rouva de Piennes sadatteli hyvää muistiansa eikä suinkaan kysellyt, mitä nuo kreikkalaiset sanat merkitsivät; hän pelkäsi vain Maxin näkevän hänen kasvoistaan, että hän ne ymmärsi. Max oli lähestynyt piaanoa ja ikään kuin sattumalta näppäimiä kosketellen löi hän muutamia surumielisiä akordeja. Äkkiä tarttui hän sitten hattuunsa ja kääntyi rouva de Piennes'en päin kysyen oliko tämän aikomus mennä tänä iltana rouva Darsenayn luo.

-- Luultavasti, vastasi hän hiukan vitkastellen. Max puristi hänen kättänsä jäähyvästiksi ja poistui heti kohta jättäen rouva de Piennes'n sellaiseen kiihoittuneeseen mielentilaan, jommoista tämä ei vielä ikinä ollut tuntenut.

Kaikki hänen ajatuksensa olivat hämmennyksissä ja seurasivat toisiaan niin nopeasti, ettei hän ehtinyt niitä miettiä ainoatakaan. Ne olivat hänestä kuin tuollainen myötäänsä uudistuva ja katoava kuvasarja, minkä näemme täyttä vauhtia kiitävän pikajunan akkunasta. Ja samoin kuin silmämme junan kiivaimminkin kiitäessä kuitenkin ehtii huomata läpikuljettujen seutujen yleisluonteen, vaikk'ei yksityisseikkoja voi erottaakaan, samalla tavoin tunsi rouva de Piennes keskellä noiden hyökkäävien ajatustensa sekamelskaa omituista pelkoa: hänestä tuntui kuin olisi hän liukunut alas jyrkkää rinnettä suoraa päätä hirvittäviä kuiluja kohti. Että Max häntä rakasti, sitä ei hän enää voinut epäillä. Tämä rakkaus (rouva de Piennes kutsui sitä ihastukseksi) oli jo pitkä-ikäinen; mutta näihin saakka ei se ollut hänen rauhaansa häirinnyt. Hänenlaisen jumalisen naisen ja Maxin tapaisen elostelijan välillä oli hänen mielestään ylipääsemätön muuri, joka aina ennen oli tehnyt hänet niin turvalliseksi. Vaikka se tieto soikin hänelle jonkunlaista tyydytyksen tai turhamielisyyden nautintoa, että hän oli voinut herättää vakavan tunteen niin kevytmielisessä miehessä kuin Max hänen mielestään oli, niin ei hän sentään ollut koskaan voinut uneksiakaan, että tämä ihastus kerran voisi käydä vaaralliseksi hänen sielunsa rauhalle. Mutta nyt kun tuo hulivili oli tasautunut, alkoi hän sellaista mahdollisuutta peljätä. Maxin parannus, jota hän piti omana ansionansa, näytti siis koituvan heille molemmille yhteiseksi huolten ja taistelujen aiheeksi. Tällä kertaa koetti hän vakuuttaa itselleen, etteivät nuo hänen aavistamansa vaarat kuitenkaan olleet todenteolla perusteltuja. Tuo äkkiä päätetty matka ja tuo ilmeinen muutos hra de Sallignyn käytöstavassa olivat ehkä parhaiten selitettävissä Maxissa vieläkin kyteväksi rakkaudeksi Arsène Guillot parkaan. Mutta kuinka omituista! Juuri tuo ajatus oli rouva de Piennes'stä mahdottomampi kärsiä kuin kaikki muut ja melkeinpä tuntui se hänestä helpotukselta, kun hän sai todistaa itselleen tämän olettamuksen vallan epätodennäköiseksi.

Koko sen illan vietti rouva de Piennes luoden itselleen tällaisia mielikuvituksia, jotka hän sitten aina repi maahan -- alkaaksensa niitä taas uudelleen rakennella. Rouva Darsenayn luo ei hän tahtonut mennä ja ollaksensa ihan varma päätöksensä täytäntöön panosta, lähetti hän kuskinsakin kaupungille ja ilmoitti aikovansa mennä aikaiseen levolle. Mutta niin pian kuin hän oli tehnyt tämän suurenmoisen päätöksensä, jota hän nyt ei enää voinut purkaa, tuntui se hänestä arvottomalta heikkoudelta ja kadutti häntä. Varsinkin pelkäsi hän, että Max aavistaisi oikean syyn siihen; ja kun hän ei omissa silmissään voinut peitellä todellista syytä poisjäämiseensä, alkoi hän jo pitää itseänsä kuin rikollisena, sillä jo tällainen erikoismenettely hra de Sallignyn suhteen näytti hänestä rikokselta. Rouva de Piennes rukoili kauvan, mutta mitään lohdutusta ei hän siitä saanut. En tiedä milloin hän vihdoin nukahti, mutta varmaa vain on, että kun hän taas heräsi, olivat hänen ajatuksensa yhtä hämmennyksissä kuin edellisenäkin iltana ja yhtä mahdoton oli hänen nytkin tulla mihinkään rauhoittavaan päätökseen.

Aamiaista syödessään luki hän eräässä sanomalehdessä, että joku turkkilainen pasha oli ryöstänyt muutaman kaupungin Rumiiliassa. Naiset ja lapset oli murhattu; joukko vapaehtoisia helleeniläisystäviä oli joko ase kädessä kaatunut tai hirveitä kidutuksia kärsittyään vitkaan henkensä heittänyt. Tämä sanomalehtikirjoitus ei juuri enentänyt rouva de Piennes'n mieltymystä tuohon Kreikan matkaan, jolle Max nyt valmistelihe. Hän mietiskeli juuri suruissaan lukemiansa asioita, kun palvelusneitsyt toi hänelle kirjeen Maxilta. Eilen illalla oli tämä ollut rouva Darsenayn luona ja oli hänellä siellä ollut sangen ikävä. Levottomana siitä, ettei hän tavannut siellä rouva de Piennes'ä kyseli hän nyt kirjeellisesti tämän vointia ja mihin aikaan tämän oli aikomus mennä Arsène Guillot'n luo. Rouva de Piennes'llä ei ollut rohkeutta kirjoittaa vastaukseksi; hän käski vain ilmoittaa viestintuojalle, että hän menee sinne samaan aikaan kuin ennenkin. Mutta heti sen jälkeen pisti hänen päähänsä mennä sinne nyt heti päästäksensä tapaamasta Maxia; järkiperäisesti asiaa punnittuaan tuntui tämä sentään hänestä vielä lapsellisemmalta ja häpeällisemmältä valheelta kuin hänen eilinen heikkoutensa, Hän rohkaisi siis itsensä, luki innolla rukouksensa ja kun tavallinen aika joutui, lähti hän ulos ja astui varmin askelin Arsènen kammariin.

III.

Rouva de Piennes tapasi tyttö raukan kovin surkuteltavassa tilassa. Nähtävästi oli hänen loppunsa jo lähellä: eilisestä oli tauti näet hirvittävässä määrässä edistynyt. Hänen hengityksensä oli enää vain surullista huohotusta ja rouva de Piennes'lle kerrottiin, että tyttö paralla oli aamupäivän kuluessa ollut useita hourailun kohtauksia eikä lääkäri luullut hänen enää huomispäiväänkään elävän. Arsène tunsi kuitenkin suojelijattarensa ja kiitti häntä siitä, että hän oli tullut.

-- Ei teidän enää tarvitse väsyä noustessanne minun rappusiani, sanoi hän lopuksi sammuvalla äänellä.

Jokainen sana näytti vaativan tuskallisia ponnistuksia ja vievän häneltä viimeisetkin voimat. Täytyi oikein kumartua hänen vuoteensa yli voidakseen kuulla mitä hän sanoi. Rouva de Piennes oli tarttunut hänen käteensä; se oli jo kylmä ja ikäänkuin hengettömän jäsen.

Pian saapui Maxkin ja läheni hiljaa kuolevaisen vuodetta. Rouva de Piennes nyökkäsi hänelle hiukan päällänsä ja huomatessaan hänellä kädessä kotelon sisässä olevan kirjan, kuiskasi hän tuskin kuultavasti: "Tänään ei teidän tarvitse lukea". Sitten heitti hän silmäyksen tuohon kirjaseen ja näki sen olevan Kreikan kartan, jonka Max oli tullessaan ostanut.

Apotti Dubignon, joka oli ollut Arsènen luona aamusta alkaen, huomasi kuinka nopeasti sairaan voimat vähenivät ja tahtoi sen vuoksi käyttää potilaan viimeiset hetket hänen sielunsa pelastukseksi. Hän pyysi Maxia ja rouva de Piennes'ä hiukan loittonemaan ja puheli, kumartuen tuon kärsimysten vuoteen yli, tyttö paralle niitä lohdutuksen vakavia sanoja, joita uskonnolla tällaisia tapauksia varten aina on käytettävänään. Rouva de Piennes rukoili polvillaan eräässä nurkassa huonetta ja Max seisoi akkunan luona ikään kuin patsaaksi muuttuneena.

-- Te annatte siis anteeksi kaikille kanssaihmisillenne, jotka ovat teitä vastaan rikkoneet, tyttöseni? kysyi pappi liikutetulla äänellä.

-- Annan! ... tulkoot he onnellisiksi! vastasi kuolevainen ponnistaen voimiansa saadakseen sanansa kuuluville.

-- Uskottekos te Jumalan kaikkivaltiaan laupeuden päälle, tyttöseni? kysyi taas pappi. -- Katumus avaa taivaan portit.

Muutamia minuutteja vielä jatkoi apotti harrasta keskusteluaan; äkkiä hän sitten lakkasi, tietämättä varmuudella, oliko hänellä edessään elävä ihminen vaiko kuollut ruumis. Rouva de Piennes nousi hiljaa seisoalleen ja jokainen pysyi hetkisen liikkumatonna tarkastaen ahdistuksella Arsènen sinertäviä kasvoja. Hänen silmänsä olivat ummessa. Kaikki pidättivät henkeänsä, etteivät vain häiritsisi sitä kauheata unta, johon hän ehkä jo oli vaipunut, ja yöpöydälle asetetun kellon heikko naksutus kuului selvästi tässä äänettömyydessä.

-- Hän on mennyt, neiti raukka! sanoi vihdoin hoitajatar pidettyänsä nuuskarasiansa kantta Arsènen huulia vasten; näettehän, ettei lasi ole himmennyt. Hän on kuollut.

-- Lapsi raukka! huudahti Max heräten siitä horroksesta, johon hän näytti vaipuneen. Mitä onnea on hänelläkin elämässään ollut?

Ikään kuin hänen äänestänsä havahtuneena avasi Arsène äkkiä silmänsä.

-- Olen rakastanut! kuiskasi hän painuneella äänellä, liikuttaen sormiansa ja näyttäen tahtovan ojentaa käsiänsä. Max ja rouva de Piennes olivat molemmat tulleet lähemmäs ja tarttuivat nyt kumpikin hänen käsiinsä.

-- Olen rakastanut, toisti kuolevainen surullisesti hymyillen.

Ne olivatkin hänen viimeiset sanansa. Vielä kauvan aikaa sen jälkeen pitelivät Max ja rouva de Piennes hänen kylmiä käsiänsä uskaltamatta luoda ylös katsettaan...

IV.

No niin, lukijattareni, teidän mielestänne on kertomus kai nyt lopussa ettekä halua enempää kuulla. Olisin kuitenkin luullut teidän tahtovan tietää tekikö hra de Salligny matkansa Kreikkaan vai ei ja ... mutta nyt on jo aika lopettaa ja te olette saaneet tästä tarpeeksenne. No, jääköön sitten! Mutta elkää tehkö uhkarohkeita johtopäätöksiä, sillä minä en ole ainoallakaan sanalla sellaisiin aihetta antanut, sen vakuutan. Elkääkä varsinkaan epäilkö kertomukseni todenperäisyyttä. Vai epäilettekö? Menkää sitten Père-Lachaisen hautausmaalle: noin kaksikymmentä askelta kenraali Foyn hautakummulta vasemmalle tapaatte aivan yksinkertaisen, kovasta kalkkikivestä hakatun hautakiven, jota ympäröivät aina hyvin hoidetut kukkaset. Siihen kiveen kaiverrettuna luette sankarittareni nimen: Arsène Guillot ja jos kumarrutte lähemmäksi sitä tarkastamaan, huomaatte siinä -- ellei sade jo ole hävitystyötään tehnyt -- seuraavat lyijykynällä piirretyt, sangen hienolla käsialalla kirjoitetut sanat:

-- Arsène raukka! hän rukoilee edestämme --[13]

Viiteselitykset:

[1] Lettres à une inconnue, 2 osaa, Lettres à une autre inconnue, 1 nidos ja Lettres a M. Panizzi, 2 osaa.

[2] Niille, jotka tästä Ranskan ehkä etevimmästä novellistista haluavat lähempiä tietoja, voin sivumennen huomauttaa allekirjoittaneen teosta "Prosper Mérimée, elämäkerta ja teokset", joka viime keväänä yliopistollisena väitöskirjana ilmestyi, käsittäen yhteensä 265 sivua.

[3] _Pilone_ (capuchon).

[4] Korpraalit olivat kuntain valitsemia päälliköitä sen kapinan aikana, jonka korsikalaiset tekivät läänitysherrojansa vastaan. Nykyäänkin käytetään tätä nimeä vielä sellaisesta henkilöstä, jolla tilustensa, sukulaisuussuhteittensa tai alamaistensa kautta on vaikutusta ja jonkunlaista järjestysvaltaa jossakin _pievessä_ tai maakunnassa. Korsikalaiset jakautuvat vanhan tavan mukaan viiteen eri luokkaan: _aateliset_ (joista toisille annetaan arvonimi _ylhäisyys_, toisille herra, _signor_), _korpraalit_ (caporali), _kansalaiset, alhaiso_ ja _muukalaiset_.

[5] Kenttärykmentti, joka muutamia vuosia jo on hallituksen käskystä auttanut santarmeja ylläpitämään järjestystä.

[6] Jääkärein univormu oli ruskea, kaulukset keltaiset.

[7] Nahkavyö, jota käytetään sekä patruunasäiliönä että kukkarona.

[8] Perché me c...?

[9] _Buon giorno fratello_, korsikalaisten tavallinen tervehdys.

[10] Tällä nimellä kutsuivat orjakauppiaat itseänsä.

[11] Kullakin neekerisuvun päämiehellä on omansa.

[12] _De boâs intençôes esta o inferno cheio_.

[13] -- Pauvre Arsène! elle prie pour nous. --