Part 1

HELMIÄ

Valikoima novelleja

Kirj.

PROSPER MÉRIMÉE

Suom. Kasimir Leino

Otava, Helsinki, 1895.

SISÄLLYS:

Elämäkerta. Mateo Falcone. Etuvarustuksen valloitus. Tamango. Arpapeli. Etruskilainen vaasi. Arsène Guillot.

Elämäkerta.

Prosper Mérimée syntyi syyskuun 28 p:nä v. 1803 Pariisissa, missä hänen isänsä, tunnettu taidemaalari J. Fr. Léonor Mérimée, ja lahjakas äitinsä, tyttönimeltään Anna Moreau, silloin asuivat. Äidilläkin oli huomattavat taipumukset maalaustaiteeseen ja isoäiti taas oli tuo erittäin suosittu lastenkirjailija rva Leprince de Beaumont, joten siis nuorella Prosperilla, vanhempainsa ainoalla lapsella, oli kaikki synnynnäiset edellytykset taiteilijaksi. Siveltimellä ei hän kuitenkaan ole nimeänsä ikuistuttanut, vaikka hän sitäkin melkoisella taidolla käytti, vaan hienolla, taiteellisella kynällään, jonka pienet, mestarilliset tuotteet aina tulevat pysymään "helminä" maailmankirjallisuudessa.

Lopetettuaan koulunkäyntinsä antautui kirjailijamme isänsä tahdon mukaan tutkimaan lakitiedettä ja joutui, tutkintonsa suoritettuaan, heinäkuun vallankumouksen kautta valtiolliselle alalle, nim. meriasiainministerin kreivi d'Argout'n kabinetin päälliköksi. Palveltuaan valtiomiehen alkuna neljä vuotta nimitettiin hän Ranskan valtioarkkeoloogiksi, toimi, johon häntä veti luontainen halu ja johon hänellä sitä paitse oli perusteelliset ennakkotiedot taidehistorian alalla. Tässä virassa työskenteli hän sitten toimeliaana ja uskollisena ammattimiehenä kokonaista 20 vuotta, kunnes hän v. 1853 Napoleon III:n keisariksi tultua ja hänen puolisonsa Eugenien vanhana ystävänä kutsuttiin Pariisin senaatin jäseneksi, jona hän pysyi kuolemaansa saakka s.o. 23 p:ään syyskuuta 1870. Tieteellisten sekä kaunokirjallisten ansioittensa vuoksi oli hän jo v. 1845 kutsuttu Ranskan akatemian jäseneksi.

Nämä ovat yleisimmissä piirteissä Prosper Mériméen elämänvaiheet.

Varsinainen puoluemies ei hän koskaan ole ollut ja se selittääkin, miten hän vallankumousten ja muiden myrskyjen läpi voi niin helposti purjehtia. Vapaamielisenä hän kyllä piti itseään ja se hän myöskin pohjaltaan oli, mutta tavat ja taipumukset olivat hänellä vanhan englantilaisen ylimyksen; myöhempinä vuosinaan hän olikin melkein jokapäiväinen vieras Napoleon III:n hovissa, missä keisarinna häntä suorastaan hemmotteli, missä hän läheltä sai tutustua historiallisiin tapauksiin sekä henkilöihin ja missä hän aina osasi säilyttää täydellisen puhevapauden. Hänen kuuluisat kirjeensä[1] ja, niissä lausutut arvostelut ajan merkillisimmistä valtiomiehistä (Bismarckista, Gladstonesta, Palmerstonista y.m.) ovatkin sen vuoksi tärkeitä täydennyksiä Euroopan nykyisempään historiaan. Myöskin suoranaisena historiallisten tutkimusten kyhääjänä -- Rooman, Espanjan, Ranskan ja Venäjän historian alalta -- kuuluu Mérimée tiedemiesten joukkoon; sitä paitse ovat hänen taidehistorialliset teoksensa sitä laatua, että ne aina pysyvät luotettavina lähteinä ranskalaisen rakennustaiteen tutkijoille.

* * * * *

Suurimman ja pysyvimmän maineensa saavutti Prosper Mérimée kuitenkin kaunokirjallisilla teoksillansa.

Kuten tunnettu, syntyi Ranskassa tämän vuosisadan alussa voimakas kirjallinen virtaus, joka alotti ankaran ottelun muotoihinsa kangistunutta ja mehuttomaksi kuivunutta vanhaa suuntaa vastaan vaatien enemmän sisällystä, enemmän tuoreutta ja runollista lentoa, enemmän totuutta ja, edellä kaikkea, enemmän paikallisväritystä kaunokirjallisiin ja taiteellisiin luomiin. Tämän elinvoimaisen vyöryaallon harjalla nousi joukko lahjakkaita kirjailijoita, joiden nimet -- sellaiset kuin Hugo, Lamartine, de Vigny, Musset y.m. -- jo ovat tuttuja koko sivistyneessä maailmassa. Ja tämä nuorekas virtaus se oli kyllin voimakas tempaamaan mukaansa sellaisiakin luonteita, jotka ehkä eivät siihen suoranaisesti kuuluneet ja jotka ennen pitkää erkautuivatkin tuon n.k. romanttisen koulun polanteelta valitakseen oman itsenäisen ja luonteensa mukaisen tien.

Näihin kuului Prosper Mériméekin, joka v. 1825 alkoi kirjallisen toimintansa julkaisemalla kokoelman jännittäviä, keskittyneitä ja voimakasta intohimoa kuohuvia pikkunäytelmiä yhteisellä nimellä _"Théâtre de Clara Gazul"_, kokoelma, josta vanha Goethe sanoi, ettei hän ikinä ole niin kypsää taiteellista työtä 23-vuotiaalta nähnyt. Romanttikojen päävaatimusta paikallisvärityksestä oli siinä myöskin täydellisesti noudatettu. Huolimatta näistä ja muutamista myöhemmistä lukudraamoista -- _"Kansan kapina", "Carvajalin perhe", "Tyytymättömät", "Kaksi perintöä" ja "Seikkailijan vaiheet"_, jotka kyllä osottavat tarkkaa luonteenkuvausta ja pirteää vuoropuhelua, vaikka eivät tyydytä nykyaikaisia draamallisia vaatimuksia -- on Mériméen varsinainen suuruus etsittävä novellien ja lyhkästen romaanien alalta. Siinä on hän voittamaton mestari, jonka tuotteet kaikkialla, minne ne vain ovat levinneet, ja niitä onkin kaikille Euroopan sivistyskielille käännetty, ovat mallikelpoisiksi tunnustetut. Novellistina hän nyt tällä kokoelmalla suomalaisellekin yleisölle esitetään ja semmoisena tahdon häntä hiukan laajemmin käsitellä.

Alulla vuotta 1829 julkaisi hän ensimmäisen novellinsa _"Kronika Kaarlo IX:n ajoilta"_. Se oli kuten jo nimestä kuulemme historiallinen, käsitteli surkeasti kuuluisaa Perttulin yön verilöylyä 1572 ja näytti olevan silloisen romaanikuninkaan Walter Scottin vaikutuksen alaisena kirjoitettu. Tekijä oli ottanut psykoloogisesti kuvattavakseen tämän verisen tapauksen ja vaikka voidaankin tehdä muistutuksia hänen käsitystänsä vastaan, täytyy jokaisen sentään myöntää, että se kaunokirjallisena taideluomana on mestariteos, täynnä pirteyttä, voimaa, tuoreutta ja alkuperäistä elävyyttä. Jo tällä romaanillaan oli Mérimée -- erään silloisen, etevän arvostelijan mukaan -- kohoutunut "Ranskan ensimmäisten kirjailijain joukkoon".

Ja kun hän vielä samana vuonna alkoi muutamassa pariisilaisessa aikakauskirjassa julkaista sarjan lyhkäisiä kertomuksia kasvoi hänen maineensa päivä päivältä. Vuosina 1829-30 ovat useimmat niistä novelleista ilmestyneet, jotka tässä käännöskokoelmassa tavataan. Silloin kirjoitti hän näet korsikalaisen luonne- ja tapakuvauksensa _Mateo Falconen_, jossa jokainen sana on kuin marmoriin kaiverrettu, samoin keskittyneessä taiteellisuudessa vertaistansa kaipaavan jutelman _Etuvarustuksen valloitus_, hienolla ivalla suolatun kertomuksensa _Tamango_ sekä nuo etevät novellinsa _Arpapeli_ ja _Etruskilainen vaasi_, jotka kumpikin ovat merkillisiä sen kautta, että hän niissä keskellä romanttisuuden kiihkoa osotakse nykyaikaisesta elämästä otettujen aiheiden käsittelyssä jotenkin selväpiirteiseksi realistiksi, samoin kuin kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessä romaanissa _Kaksi erehdystä_, jossa tekijä on käyttänyt hienoa taiteellista älyänsä ja taitavaa sielutieteilijän aistiansa rakkauden salaisuuksien selvittämiseen. Samassa suhteessa huomattavia ovat myöskin pieni psykolooginen kuvaus kirjeenvaihdon muodossa nimeltä _Apotti Aubain_ ja tämän suomennoskokoelman pisin kertomus _Arsène Guillot_ (v. 1844), jossa Mérimée objektiivisen taiteellisuutensa, hienon sielutieteellisyytensä ja luistavan esitystapansa lisäksi vielä osottaa tavalliselle kertomustavalleen vierasta ominaisuutta, nim. liikuttavaa tunteellisuutta.

Muuan Mériméen kirjailijaluonteen huomattavimpia puolia on halu pöyristyttää lukijaa hirveiden aiheiden tyynellä ja seikkaperäisellä kuvaamisella. Useimmiten liikkuu hän kuitenkin todellisuuden pohjalla, mutta toisinaan antaa hän kertomuksensa vähitellen ja tarkinta johdonmukaisuutta noudattaen siirtyä kerrassaan mielikuvituksen vapaille vainioille, niin että lukija tietämättään tulee sekoittaneeksi todenperäisyyden ja pöyristyttävän kuvitusvoiman maailmat. Sellaisia ovat m.m. tuo omituinen juttu _"Illen Venus"_, jossa mitä erehdyttävimmällä huolellisuudella kuvataan oletettua muinaislöytöä ynnä siihen kiedottua hurjaa rakkausjuttua; samoin _Kiirastulen sielut_, kauhistuttavia kuvauksia espanjalaisen Don Juan-legendan mukaan, _Lokis_, Liettuaan sijoitettu julma jutelma nuoresta kreivistä, joka hääyönä puree kaulan poikki morsiameltaan, _Il viccolo_ eli _madama Lucrezia_, itaalialainen kummitusjuttu, _Djuman_, jonka lopussa lukijalle äkkiä ilmoitetaan, että kaikki kerrotut hirmuisuudet ovatkin olleet vain nuoren upseerin ilkeää unta, sekä _Sininen huone_, pelkälle väärinkäsitykselle taidolla sommiteltu tärisyttävä kuvaus, joka vihdoin kuitenkin selviytyy vallan luonnolliseksi erehdykseksi.

Laajimmat, kypsyneimmät, taiteellisimmat ja enimmän tunnetut Mériméen romaaneista ovat kuitenkin _Carmen_ ja _Colomba_.

Mérimée, joka matkusteli paljon Englannissa. Espanjassa, Saksassa, Italiassa, Itävallassa, Unkarissa, Turkissa, Vähässä Aasiassa, Kreikassa y.m. ja joka osasi niin monta vierasta kieltä, [Englantia kuin joku Albionin poika, espanjaa eri murteissaan, itaaliaa, saksaa, venäjää, kreikkaa -- sekä vanhaa että uutta -- ja latinaa], oli Espanjassa käydessään erityisesti mielistynyt härkätaisteluihin ja niiden sankareihin toreadooreihin, joissa kuolemaa pelkäämätön rohkeus, mielenmaltti ja käytöksen sirous juuri vastasivat hänen käsitystään oikeasta miehestä, Hänen naisihanteensa taas on uljas, veikeilevä, älykäs ja intohimoinen immyt. -- Tällaisen juuri on hän kuvannut Carmenissa, tuossa espanjalaisessa mustalaistytössä, joka on intohimoinen, itsekäs ja oikullinen, mutta ennen kaikkea tunteittensa vapautta rakastavainen. Hänen lempijänsä, vuoristolaisryöväri José Maria taas vastaa täydellisesti miestä, sellaisena kuin Mérimée todellista miestä ajatteli. Muuten ovat kaikki yksityiskohdatkin tässä jännittävässä kertomuksessa sellaisella asiantuntevaisuudella kuvatut, että ainoastaan Espanjan oloihin todellakin perehtynyt mies voi sen tehdä, ja Carmenin oma luonne on kuin pronssiin valettu. (Kuten tunnettu, on tästä kuvauksesta muodostettu komea ooppera, joka Bizet'n ihanan musiikin siivillä on ympäri maailmaa kuuluisaksi tullut.)

Colomba on Mériméen pääteos, joka valmistui tekijänsä täydessä miehuuden ijässä, s.o. vuonna 1840. Tapahtumat ovat sijoitetut Korsikaan eikä niitä muualle voikaan ajatella. Luonto on Korsikan jylhä luonto, henkilöt todellisia korsikalaisia tunteineen sekä näkökantoineen ja koko ilmakehä on niin yksinomattain korsikalainen, että omituinen villiys ikäänkuin uhoaa vastaamme. Siinä jos missään on paikallisväritystä ja totuutta. Se on yht'aikaa realistinen ja romanttinen kuvaus, mutta edellä kaikkea taiteellinen mestariteos, tarkastipa sitä miltä kannalta hyvänsä. Päähenkilöinä ovat siinä nuori ihana tyttö Colomba ja hänen veljensä Orso, joka palaa Ranskan sotapalveluksesta takaisin kotiseudulleen ja jota sisar koettaa yllyttää verikostoon heidän isänsä murhaajia vastaan. Sitä paitse on siihen kiedottu kaunis rakkauden juttu ja kuvattu useita omituisia, peräti korsikalaisia luonteita. "Vihdoinkin on ilmestynyt teos, johon arvostelijat voivat viitata, kun heiltä vaaditaan esimerkkiä todellisesta mestariteoksesta", huudahtaa eräs tämän vuosisadan etevimpiä arvostelijoita Colombasta. En tahdo ryhtyäkään laajempiin selontekoihin, sillä tehdä selkoa ei siitä voi: se on luettava.

* * * * *

Olen nyt vähitellen esittänyt kaikki Mériméen kaunokirjalliset teokset lukijoilleni niin hyvin kuin sen muutamilla sivuilla voin tehdä.[2] Ja nyt puhukoot tähän kokoelmaan otetut novellit itse puolestaan. Lukija näkee jo niistä toivoakseni, minkälainen Mériméen esitys- ja kuvaustapa on, vaikka tietysti en ole voinutkaan hänen mainiota stiiliänsä täysin vastaavasti jälitellä. Myönnän kyllä, että olisi ehkä ollut parasta tutustuttaa suomalainen yleisö ensin Colombaan, tekijänsä pääteokseen, mutta se tuntui minusta sentään melkein liian laajalta tänä lyhkästen kertomusten luvattuna aikana. Jos tämä novellikokoelma taas saavuttaa suomalaisen yleisön puolelta tarpeellista suosiota ja yleisö siis näyttää tunnustavan Mériméelle meilläkin saman arvosijan, mikä hänellä jo kaikissa muissa sivistysmaissa on, niin olen mielihyvällä ja parastani koettaen kiirehtivä pukemaan suomenkieliseen asuun sekä Colomban että Carmenin.

Helsingissä, marraskuulla v. 1895.

_Kasimir Leino_.

Mateo Falcone.

Jos Porto-Vecchiosta lähdettäessä suuntaat kulkusi luodetta kohti keskisaarelle päin, niin huomaat maaperän kohoavan jotenkin jyrkästi ja tulet kolme tuntia kiemurtelevia, kivimöhkäleiden salpaamia ja joskus kuilujenkin katkaisemia polkuja astuttuasi laajalle, asumattomalle palolle. Tämä palo on korsikalaisten paimenten ja kaikkien tuomioistuimen kanssa riitaantuneiden luvattu maa. Tapahtuu näet usein, että korsikalainen talonpoika päästäksensä polttamasta vainioitansa sytyttää tuleen jonkun metsäpalstan; sen pahempi, jos tuli leviää laajemmalle kuin tarvis vaatii: kävi miten kävi, niin on hän varma hyvästä sadosta kylväessään tämän halmeen, jossa palaneiden puiden tuhka muodostaa hedelmällisen maakerroksen. Kun tähkät on korjattu -- koska korsien korjaaminen tuottaisi liian paljo vaivaa, jätetään ne näet paikoilleen -- työntävät maahan jääneet, palamattomat puunjuuret seuraavana keväänä peräti sankan pensaston, joka muutamissa vuosissa kasvaa seitsemän tai kahdeksan jalan korkuiseksi. Tällaisia tiheitä pensastoja kutsutaan sitten korsikan murteella _maquis_. Siinä kasvaa eri laatuisia puita ja pensaita sikin sokin niin kuin Jumala ne siihen kasvattaa. Ainoastaan kirves kädessä voi ihminen raivata itselleen tien sen läpi ja löytyypä niinkin sankasti pensastuneita palomaita, ettei villit lampaatkaan saata niiden läpi tunkeutua.

Jos olet tullut tehneeksi murhan, niin pakene Porto-Vecchion palolle, missä hyvän pyssyn, ruudin ja kuulain avulla voit elää täydessä turvassa; vaan älä unohda myöskään ruskeata, paslikilla[3] varustettua levättiä, joka kelpaa sinulle sekä päällystakiksi että vuoteeksi. Paimenilta saat maitoa, juustoa ja kastanjia eikä sinun tarvitse vähääkään peljätä oikeutta tai murhatun omaisia muulloin kuin ehkä täytyessäsi laskeutua kaupunkiin ampumavarastoasi uusimaan.

Mateo Falconella oli siihen aikaan, kun minä vuonna 18.. olin Korsikassa, asuntonsa puolen peninkulman päässä palolta. Hän oli maan oloihin nähden varakas mies ja eli rennosti, se on työtä tekemättä ja pelkästään karjansa antimista, jota nomaadintapaiset paimenet kuljettelivat vuoristolaitumilla. Tavatessani hänet pari vuotta ennen sitä tapausta, jota käyn kertomaan, näytti hän minusta olevan vähän päälle viidenkymmenen. Kuvitelkaa mielessänne lyhyt, mutta vartaloltaan tanakka mies, tukka kihara ja sysimusta, kotkannenä, huulet ohuet, silmät suuret ja vilkkaat ja kasvoilla sama väri kuin saapasnahan nurealla puolella. Hänen ampumataitonsa oli tunnettu tavattomaksi Korsikassakin, missä muuten hyviä pyssymiehiä löytyy niin kosolta. Mateo ei esimerkiksi olisi koskaan ampunut villilammasta kaurishauleilla; vaan kuulalla kaatoi hän sen sadan kahdenkymmenen askeleen päästä satuttaen mielensä mukaan joko päähän tai lapaan. Yöllä käytti hän asettaan yhtä helposti kuin päivällä ja minulle kerrottiin hänen osavuudestaan seuraava todistus, joka ehkä tuntuu uskomattomalta siitä, joka ei ole Korsikassa matkustellut. Kahdeksankymmenen askeleen päähän asetettiin palava kynttilä lautasen kokoisen, läpikuultavan paperilevyn taakse. Hän otti sihdin, kynttilä sammutettiin ja minuutin kuluessa hän pilkkosen pimeässä lävisti paperilevyn kolme kertaa neljästi ampuessaan.

Tällaisella yliluonnollisella taitavuudella oli Mateo Falcone saavuttanut suuren maineen. Ystävänä sanottiin hänen olevan yhtä luotettavan kuin vihollisena vaarallisen; ollen sitä paitse kohtelias ja avulias eleli hän sovussa kaikkien kanssa Porto-Vecchion piirikunnassa. Vaan Cortessa, mistä hän oli ottanut vaimon itselleen, kerrottiin hänen sangen nopeasti suoriutuneen eräästä kilpailijasta, jota kehuttiin yhtä varmaksi sodassa kuin rakkaudessakin: Mateon ansioluetteloon vietiin ainakin eräs laukaus, joka tapasi kilpailijan juuri kun tämä oli ajamassa partaansa pienen, ikkunan kehykseen ripustetun peilin edessä. Kun tapaus oli unohtunut, meni Mateo naimisiin. Vaimostansa Giuseppasta oli hänelle syntynyt ensin kolme tyttöä (Mateon suureksi harmiksi) ja vihdoin poika, jolle hän antoi nimen Fortunato; tämä se nyt oli perheen toivo ja nimen perijä. Tytöt olivat joutuneet hyviin naimisiin: heidän isänsä voi tarpeen vaatiessa olla varma vävypoikiensa tikareista ja tussareista. Poika oli vasta kymmenvuotias, vaan hän osotti jo lupaavia taipumuksia.

Eräänä syyspäivänä lähti Mateo vaimoineen jo varhain liikkeelle käydäksensä katsomassa karjaansa eräällä palolaitumella. Pikku Fortunato pyrki mukaan hänkin, mutta laidun oli liian loitolla ja sitä paitse piti jonkun jäädä kotimieheksi; isä siis kielsi, vaan kuten pian näemme, oli tällä syytä katua tekoaan.

Oli kulunut muutamia tuntia hänen lähdöstänsä; pikku Fortunato loikoili levollisesti päivänpaisteessa katsellen sinertäviä vuoria ja mietiskellen, että tulevana sunnuntaina hän menee kaupunkiin päivällisille enonsa korpraalin[4] luo, kun pyssyn pamaus yht'äkkiä keskeytti hänet mietteissään. Hän hyppäsi seisoalleen ja kääntyi sinne päin, mistä pamaus oli kuulunut. Muita laukauksia seurasi eripitkäin väliaikojen perästä ja kerta kerralta kuuluivat ne lähempää, kunnes vihdoin Mateon talolle päin nummelta tulevalle polulle ilmestyi parrakas mies, vuoristolaisten suippolakki päässä, yllä ryysyiset vaatteet ja laahautuen pyssynsä nojassa suurella vaivalla eteenpäin. Hän oli näet juuri saanut luodin lanteeseensa.

Tulija oli eräs ryöväri, joka lähtiessänsä öiseen aikaan noutamaan ruutia kaupungista oli tiellä joutunut väijyksissä olevain korsikalaisten jääkärein kynsiin.[5] Puolustauduttuaan ensin urhoollisesti oli hänen vihdoin täytynyt peräytyä ja ankarasti ahdistettuna vetäytyä kalliolta kalliolle. Paljo edellä sotamiehiä ei hän kumminkaan ollut ja haavansa vuoksi oli hänen mahdoton ennättää palolle ennen kuin nämä jo ehtivät hänen kimppuunsa.

Hän lähestyi Fortunatoa ja sanoi:

-- Oletko sinä Mateo Falconen poika?

-- Olen.

-- Minä olen Gianetto Sanpiero. Keltakaulukset[6] ahdistavat minua. Kätke minut johonkin, sillä edemmäksi en jaksa kävellä.

-- Ja mitäs isä sanoo, jos minä sinut hänen luvattansa kätken?

-- Hän sanoo, että teit oikein.

-- Kukatiespä ei sanokaan?

-- No, kätke minut vain pian, ne jo tulevat.

-- Varrohan kunnes isä on palannut.

-- Varroko, sinä kirottu! Viiden minuutin kuluessa ovat he täällä. Kätke nyt minut pian, muuten tapan sinut.

Fortunato vastasi hänelle, vallan kylmäverisesti:

-- Pyssysipä on tyhjä eikä vyössäsi[7] ole enää patruunia.

-- Onpa minulla puukkoni.

-- Vaan jaksatkos sinä juosta yhtä nopeaan kuin minä?

Samassa hypähti hän syrjään, niin ettei ollut ulotettavissa.

-- Sinä et ole Mateo Falconen poika, sinä! Aiotko sallia, että minut vangitaan vallan asuntosi edessä?

Tämä näytti poikaan vaikuttavan.

-- Mitäs sinä antaisit minulle, jos kätken sinut? sanoi hän lähemmäksi tullen.

Ryöväri kopeloi kupeella riippuvaa nahkataskuansa ja veti sieltä viiden frangin rahan, jonka hän epäilemättä oli säästänyt ruudin ostoa varten. Fortunato hymyili nähdessään hopearahan, otti sen käteensä ja sanoi Gianettolle:

-- Ole huoletta!

Samassa teki hän suurehkon aukon tuvan luona olevaan heinärukoon. Gianetto kyyristyi sinne ja lapsi peitteli hänet yltympäri, niin että hän sai hiukan ilmaa hengittääkseen, vaan ettei kukaan voinut epäilläkään ihmisen sinne piiloutuneen. Sen lisäksi juolahti hänelle mieleen eräs kylläkin kekseliäs metsäläisviekkaus.

Hän kävi noutamassa naaraskissan penikoilleen ja asetti ne heinäru'on päälle uskotellakseen, ettei sitä muka oltu kotvaan liikuteltukaan. Huomattuaan vielä verisiä jälkiä talolle tuovalla polulla peitteli hän ne tarkasti hiekalla ja heittihe sen tehtyään aivan levollisena taas päivänpaisteeseen loikoilemaan.

Muutamien minuuttien kuluttua oli Mateon tuvan ovella kuusi ruskeaan univormuun ja keltaiseen kaulukseen puettua miestä erään ajutantin johdannolla. Ajutantti oli hiukan sukua Mateolle. (Kuten tietty laskevat korsikalaiset sukulaisuussuhteensa paljoa pitemmälle kuin muualla). Hänen nimensä oli Tiodoro Gamba; muuten toimelias mies, jota ryövärit kovasti pelkäsivät, sillä hän oli jo useita ahdistellut.

-- Hyvää päivää, pikku orpana, sanoi hän Fortunatolle lähemmäksi tultuaan; kas vain kuinka sinä olet kasvanut! Oletko nähnyt tästä erään miehen juuri ohikulkevan?

-- Noo, enpä minä ole vielä sinunkaan kokoinen, hyvä orpana, vastasi poika typerän näköisenä.

-- Siksi kyllä ehdit tulla. Vaan sanoppas etkö ole nähnyt erään miehen tästä ohimenevän?

-- Olenkoko nähnyt erään miehen tästä ohimenevän?

-- Niin, miehen, jolla oli musta samettinen suippolakki päässä ja punaisen keltaisella kirjailtu takki yllä?

-- Miehenkö, jolla oli suippolakki ja punaisen keltaisella kirjailtu takki?

-- Niin, ja vastaa pian äläkä siinä kertaile minun kysymyksiäni.

-- Aamulla ajoi pastori Pekka nimisellä hevosellaan tästä meidän pihan kautta. Hän uteli, mitenkä isä jaksoi ja minä sanoin hänelle, että...

-- Vai sinä, pieni veijari, tässä juonittelet! Sano nyt pian, mitä tietä Gianetto meni, sillä häntä me etsimme; ja minä olen varma siitä, että tätä polkua myöten hän tuli.

-- Kuka sen tietää?

-- Kukako sen tietää? Minä sen tiedän, että sinä olet nähnyt hänet.

-- Näetkös sinä, kun nukut?

-- Vaan sinäpä et nukkunut, pyssynlaukaukset sinut herättivät.

-- Sinä luulet siis, orpana, että teidän pyssynne pitävät semmoista melua? Isäni tussari pamahtaa paljo kovemmin.

-- Vieköön sinut saakeli, sinä kirottu vetelys! Että sinä olet nähnyt Gianetton, siitä olen varma. Kenties olet sinä hänet kätkenytkin. Hoi, kumppalit, käykää tupaan ja katsokaa eikö junkkarimme ole siellä. Hän nilkutti enää vain yhdellä käpälällä ja se lurjus on liian viisas lähteäkseen kuukkaamalla palolle asti pyrkimään. Sitä paitsi loppuvat verijäljetkin tähän.

-- Vaan mitäs isä sanoo? kysyi Fortunato ilkamoiden, jos hän saa tietää, että te olette hänen poissa ollessaan tunkeutuneet tupaan?

-- Kuules, junkkari! sanoi ajutantti Gamba poikaa korvasta nipistäen, tiedätkös sinä, että minä voin helposti saada sinut toista virttä veisaamaan? Ehkäpä sinä vielä sanotkin, jos saat parisen kymmentä lyöntiä sapelin sivulla.

Fortunato vain naureskeli pilkkanauruansa.

-- Isäni nimi on Mateo Falcone! sanoi hän juhlallisesti.

-- Tiedätkös sinä, pikku veijari, että minä voin viedä sinut joko Corteen tai Bastiaan. Panen sinut vankeuteen, raudat jaloissa olkivuoteelle makaamaan ja mestautan sinut, jos et sano missä Gianetto Sanpiero piileksii.

Poika pyrskähti suureen nauruun kuullessaan tämän naurettavan uhkauksen. Hän vain toisti:

-- Isäni nimi on Mateo Falcone.

-- Ajutantti, sanoi aivan hiljaa eräs jääkäreistä, elkäämme riitaantuko Mateon kanssa.

Gamba näytti todellakin joutuneen ymmälle. Hän puheli kuiskaten sotamiesten kanssa, jotka olivat tarkastaneet koko talon, toimitus, joka muuten ei kauvan kestänytkään, sillä korsikalaisen asuntoon ei kuulu muuta kuin yksi neliskulmainen tupa. Huonekaluja on pöytä, penkkejä, kirstuja ja metsästys- sekä talouskapineita. Sillä aikaa hyväili pikku Fortunato kissaansa ja näytti ilkamoiden nauttivan jääkärein ja orpanansa hämmennystilasta.

Eräs sotamiehistä lähestyi heinärukoa. Hän huomasi emäkissan ja pisti pistimellä huolettomasti heinärukoon kohauttaen olkapäitään merkiksi, että tämä teko tuntui hänestä naurettavalta. Ru'ossa ei mitään liikahtanut eikä pojan kasvotkaan ilmaisseet vähintäkään mielenliikutusta.

Ajutantti ja hänen joukkonsa miettivät heittää hiiteen koko toimituksen ja katselivat jo totisina nummelle päin ikäänkuin aikoisivat he palata takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin, kun päällikkö, vakuutettuna siitä, etteivät uhkaukset vaikuttaneet mitään Mateon Falconen poikaan, päätti tehdä vielä viimeisen ponnistuksensa ja koettaa hyväilyjen ja lahjojen mahtia.