# Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi; Maailman murjoma

## Part 4

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/hellmannin-herra-esimerkin-vuoksi-maailman-murjoma-13581/index.md

--Hyvä, minä kuulutan sinne huutokaupan huomenna kirkossa jo ensi viikoksi ja heti kohta saat rahat käteesi. Ne on semmoisia junkkareja ne mökkiläiset.

--No, ne on niitä pahimpia junkkareja, innostui puhumaan muuan isäntä, niiden kanssa pulassa on ... ei ne maksa velkojaan, joita vuoden pitkään tekevät, eikä ne suorita arentiaan oikealla ajalla, ei ne hoida peltojaan eikä raivaa niittyjään...

--Vaan jos syy on siinä, että isännät liiaksi rasittaa...

--Se on helvetin vale ... elä puhu, kun et tiedä...

--No, ei niistä riidellä, muistutti kapteeni, terve mieheen!

--Terve, Hellman, elä sinä ole pahalla tuulella! Juo sinä niin, että tiedät kerran kestissä olleesi ... tuokaa lisää boolia!

--Ei ole enää...

--Joko se loppui?

--Hyvällä tavaralla on hyvä menekki, kun vielä kilvan otetaan!

--No, totia sitten! Ei se ollut meininkikään, että boolia koko illaksi riittäisi ... pankaa totia miehet!

Hellmanni istui siinä kuin vieras omassa talossaan, jonka tavarasta toiset kauppaa käyvät.

Hän näki, kuinka paperossin pätkät pitkinä heitettiin lattialle ja vähän väliä uusia sytytettiin. Eikä kauppamies lakannut toisia puodistaan kantamasta. Oli kai niitä jo kymmenen markan edestä kulutettuna niitäkin, sikareista puhumattakaan... Jokainen näytti toisensa kilvalla juovan. Lasi lasin perästä tyhjennettiin, ja moneen kertaan heilutti vallesmanni tyhjiä karahveja ja huusi ne vähän päästä aina uudelleen täytettäviksi.

Hän olikin jo melkoisesti juovuksissa ja samalla lailla monet nuutkin.

--Älkää yhtään miehet ... juokaa te vain! Hellmanni on minulle antanut isännyyden, niin että kun minä käsken, että juokaa, niin silloin te juokaa! Juo sinä, Hellmanni, itsekin ... eläkä murjota! Juo, kun pääsit niin hyvällä kupalla ... terve!

Siten pyöritteli vallesmanni päätään oikeaan ja vasempaan ja ratkesi ankaraan nauruun:

--Saakeli, kun sinua oli silloin kiivasta miestä ... häh, häh, häh! Ei sinua noljottajata enää tuntisi samaksi olennoksikaan... Sinä haukuit meitä kuin poika, niinkuin aika poika! Muistatko, kun minua pikanellilla heitit vasten naamaa? Onneksi se ei sattunut, vaan meni seinään... Se oli onneksi sinulle, kiitä onneasi, ettei sattunut... Terve sinä siinä ... eihän sull' ole lasiakaan? Anna, kun minä prykään sulle oikein miehen totit.

--En minä huoli ... minun pitää mennä kotiin.

--Etkö syö illallista?

--Tuleeko illallinenkin?

--Totta kai, etkö näe kuinka pöytää katetaan?

--Näenhän minä.

--Jää pois vain ... tulee hyvä illallinen ... jää nyt!

--En minä ... minä en ole oikein terve.

--No, eihän sille sitten mitä osaa ... kuulkaa miehet!

--Mitä sinä...?

--No, että sinulle hyvästiä heittämään!

--Ei, elä puhu heille mitään.

--Totta kai! Kuulkaa miehet ja arvoisat vieraat... Mutta melu oli jo niin suuri ja huone savua niin täynnä, ettei toinen toistaan kuullut eikä nähnyt. Vallesmannin ääni oli sitä paitsi aivan käheä, niin etteivät sitä kuulleet muut kuin aivan vieressä seisojat. Joku kiskaisi häntä hihasta, ja hän unohti Hellmannin ja jätti hänet seisomaan oven suuhun.

Päällensä pukiessaan näki Hellmanni, kuinka pöytää yhä katettiin, kannettiin ruokia ja juomia ja asetettiin olut- ja viinipulloja vieri viereensä kiinni toiseen päähän pöytää. Olutta ennätti hän lukea jo tusinan pulloa ja viinejä puoli. Ja lisää tuli yhä puotikamarista.

Hänen silmänsä välähti, hänen sieramensa suurenivat, hänellä oli suurisolkinen leveä nahkavyö kädessään. Se pyrki tekemään kaaren ilmassa ja ainoastaan suurin ponnistuksin sai hän sen pakotetuksi kiristymään vyötäistensä ympäri.

--Käykää käsiksi jumalanviljaan--käykää käsiksi jumalanviljaan! kuuli hän vallesmannin kehoittelevan.

Hän seisoi reessään, oikaisihe pitkin koko pituuttaan ... sisällä naurettiin ja hohotettiin ja laulettiin kuorossa: »helan går! helan går!--sumfrati rati--rati rallaa!--helan går!»--hevonen kiskaisi menemään ja retkahutti hänet pitkänään reen perään--

--Takaisin! huusi hän rengilleen. Pysähytä! Mutta ennenkuin se ennätti tapahtua, hyppäsi hän reestä, riipaisi nahkavyön irti solestaan, syöksi sisään ja vetäisi, turkki auki reuhottaen, yhdellä tempaisulla alas pöydältä pullot ja pikarit, ja toisella paistit ja liemet ja lautaset. Sen tehtyään huusi hän, suu katkeran leveässä naurussa:

--Käykää pöytään, porsaat! Lakkikaa lätäköstä, kylän koirat! Se on Hellmanni, joka tarjoo! Mjukaste tjenare, mina herrar!

Ja ennenkuin ehtivät tyrmetyksistään tointua, oli hän jo tiessään, rekensä perässä retkallaan, ja nauroi mennessään niin, että ikkunat helisi.

ESIMERKIN VUOKSI

--Minun mielestäni se nyt on oikein hyvä asia se raittius ... se on oikein hyvä asia ... oikein hyvä!

Ja ihan hartaan näköisenä heitti maisteri Suomettaren käsistään, ja paperossia sytyttäessään, jolloin silmät menivät nautinnosta sirralleen, lisäsi hän vielä:

--Ja raittiusseurat ovat meidän maallemme mitä suurin onni ... joka miehen pitäisi niihin seuroihin ruveta, jok'ikisen Suomen kansalaisen, miehen ja naisen. Ja, niinkuin tässä sanotaan, pappien tulee esimerkillään etunenässä käydä ... se on jokaisen sielunpaimenen moraalinen velvollisuus seurakuntaansa kohtaan. Sentähden kuulun minäkin siihen seuraan ja aion kaikin voimini sen hyväksi toimia.

Hän oli nuori pappi tuo, joka näin innostui, kaupungin seurakunnan apulainen. Nyt hän keinutuolissaan keinui, sivusittain pöytäänsä, katsahti silloin tällöin sen ylitse Bulevardinkadulle ja puhui yhä samaan suuntaan ja luki aina uudelleen sanomalehdestä niitä paikkoja, joita »Kuusi» oli siihen raittiudesta kirjoittanut. Välistä hupeni luku ja puhe savun sekaan, jota paperossin päästä tunki alas rintaan ja virtasi sieltä taas pitkin paperossin kupeita takaisin. Ja se teki niin hyvää, että kasvoissa silloin tällöin vähän värähtelikin.

Toinen mies istui pöydän päässä ja poltteli hänkin ja puhalteli laiskoja savuja huolettomasti milloin minnekin päin. Suoraan hän eteensä katseli, vasten uunia toiselle puolen huonetta ja siveli verkalleen viiksiään. Ei näyttänyt tarpeesta polttavan, mutta muuten vain jotain tehdäkseen.

--Mitäs arvelet? Sinä et puhu mitään ... eikös se ole hyvä asia ... minusta se on ... se, se, se on ... katsos nyt, kuinka tässä taas sanotaan, kuulehan, mitä väkevistä juomista sanotaan...

--Kyllä minä sen tiedän ... se on sitä yhtä ja samaa...

--Häh! Yhtä ja samaako? Ei ole sitä ... et sinä ole tätä vielä kuullutkaan ... katsos nyt: »Jos tahdotaan harrastaa Suomen kansan joko aineellista tai henkistä parasta, jos tahdotaan ylläpitää kansamme siveellistä tarmoa ja säilyttää sen ruumiillista pontta, jotka molemmat ynnä kristinuskon kanssa ovat kaikkien kansojen elinehto ja joita kaivatessa seisotaan perikadon partaalla» ... niin! niin ... ja sitten sanotaan: »niin löytyy kaiken tämän säilyttämistä varten keino, jota tähän aikaan melkein tekisi mieli sanoa ainoaksi, ja se keino sisältyy yhteen ainoaan huudahdukseen: pois kaikki väkevät juomat ja sijaan--»

--Limunaati ja teevesi!

--Ei, vaan ehdoton raittius sijaan!... Sinä panet tapasi mukaan pilkkaa, mutta ei se minun mielestäni ole näin tärkeässä asiassa ollenkaan paikallaan...

--En minä pane pilkkaa ... heretköön vain jokainen juomasta, jos sen tarpeelliseksi näkevät, mutta tarvitaanko tuohon tuommoiseen välttämättömästi seuroja ... heretkööt ilman niitä!

--Mutta herkeääkös ne? ... herkeääkös ne? Eivät herkeä! Se on nähty, etteivät herkeä. Ihminen on heikko eikä pysy pystyssä, jos ei muut holhoa sitä, jos eivät varjele ja näytä hyvää esimerkkiä, ne jos ei näytä, jotka itse ovat lujemmat ja korkeammalla sivistyskannalla, niinkuin esimerkiksi papit ... ja muut sivistyneet myös ... ja niiden on siis moraalinen velvollisuus, varsinkin näinä uskottomuuden aikoina, jolloin riehuva realismi ... hm ... jaa, niin ... eikö se ole niin?

Maisteri joutui lopulla puhettaan vähän hämilleen, sillä hänen vieraansa oli »uskottomuuden» ja »realismin» kohdalla vetänyt suunsa pieneen pilkalliseen hymyyn, niinkuin hänen tapansa oli.

--Mitä? Eikö se ole niin? uudisti maisteri.

--Niin kai se on, sanoi toinen... Ja sinä et siis maista tippaakaan?

--En tippaakaan.

--Helppo kai sinun lieneekin olla maistamatta, kun et koskaan ole siihen tottunut, etkä ole ollut kiusauksessa milloinkaan.

--Minäkö kiusauksessa? Sanonko minä sinulle, missä minä olen ollut ja miksi olisin voinut tulla ... minusta olisi saattanut tulla yhtä suuri juoppo kuin kenestä tahansa.

--Sinustako;' Elä kehu! Sitäpä en olisi uskonut, ellen olisi omin korvini kuullut!

--No, no, ei se ole aivan niin sanan mukaan otettava ... mutta jonkun kerran ... ylioppilasaikoinani ... mutta Jumalan kiitos, se minun kyllä täytyy tunnustaa, että minulla oli hyvä koti ja ankarat vanhemmat, eikä meillä kotona juotu eikä muille tarjottu muuta kuin suurina juhlina ... mutta siitä huolimatta minä olin, niinkuin jo mainitsin ... ja niinkuin tässä sanotaan: »jos paha siemen kerran itämään pääsee, ei tiedä, milloinka se sieltä rehoittavan taimen pistää».

Hän tuli aina hartaaksi, kun puhui tästä mustepilkusta omassa elämässään, ja mielellään hän sen puheiksi ottikin.

--Mutta olkoon tämä meidän kesken ... elä huoli siitä kenellekään puhua ... ihmiset semmoista aina väärin ymmärtävät ... ja sitä paitsi luulen minä puolestani tuon siemenen minussa jo tukehtuneen, eikä se ainakaan voi enää rehoittamaan päästä, jos koettaisikin sitä tehdä, kun kuulun raittiusseuraan.

Maisteri oli puhunut niin kauan, että paperossista oli tuli sammunut. Hartaasti hän sen sytytti ja sanoi vielä:

--Muuten, niin on ehkä suurin ja painavin syy, joka minua tähän seuraan pakottaa, se, että tahdon olla esimerkkinä muille heikommille.

Toinen mies siinä oli aikansa ääneti katsellut pappismiehen paperossinpolttoa ja kuunnellut, pienoinen hymy huulilla, hänen puhettaan. Paperossin pohjaan poltettuaan viskasi hän sen huoneen yli uunin eteen, solahutti itsensä huolettomaan asentoon jalat suorina ja pisti kätensä housuntaskuihin.

--Se olisi minun mielestäni oikea ehdottoman raittiuden seura, jossa ei edes tupakoitaisikaan, sanoi hän sitten haukotellen.

--Kuinka niin? kivahti maisteri.

--Niin vain, kun kerran yhtä nautintoa vastaan asettuu, niin asettuisi myöskin toista.

--Tuo se on aina viimeinen keino raittiusseurojen vastustajilla ... kun ei voida raittiuspyrintöjä muuten ahdistaa, niin se aina tuodaan, se aina tuodaan muka kumoamaan. Mutta sen minä sanon, että se on suorastaan lapsellista ... lindrigast sagdt, niin se on suorastaan lapsellista ... heh!

--Miksi sinä noin kiivastut?

--Enhän minä kiivastu ... ei kannata kiivastua. Mutta sano sinä, ihan todellako vertaat väkijuomain nauttimista tupakanpolttoon?

--Ne ovat aivan yhtä tarpeettomia molemmat.

--Erotus on kuitenkin äärettömän suuri, hyvä veli, niin suuri, että ... toinen on jotain aivan viatonta, jota vastoin toinen ... ja huomaa se, kuinka erilaiset ovat seuraukset!

--Minä en arvostele intohimon suuruutta seurauksien mukaan niin paljon kuin sen mukaan, missä määrin ne pitävät ihmistä orjanaan...

--Jaa, jaa, niin ... kyllä minä nuo mielipiteet tiedän, tiedän aivan hyvin ... ne on niitä uudenaikaisia, niitä Björnsonien ja Ibsenien mielipiteitä ... heh, heh! Mutta sen minä sanon ... minä tiedän, tai en minä tiedä, mutta minä luulen, että ne herrat norjalaiset ja muut Strindbergit, että ne polttavat yhtä kaikki ja yhtä paljon kuin me täällä Suomessa ... heh! heh!

Maisteri oli ihan tosissaan, ja hänen suunsa oli vääntynyt happamen katkeraan hymyyn.

Vieras purskahti nauramaan ja nauroi pitkän, raikkaan naurun, mutta siitä suuttui maisteri niin, että nousi ylös ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin lattialla.

--Elähän nyt suutu, veli kulta, että minua näin naurattaa ... tupakoikaa te vain ... eikähän todella taitaisi ollakaan ihmiskunnalle hyödyksi, jos yht'äkkiä herettäisiin juomasta ja tupakoimasta ... mistäs varat saataisiin, niinkuin Toppo sanoo ... jaa, niin, oletko käynyt »Työmiehen vaimoa» katsomassa?

--En minä semmoisia roskakappaleita!

--No, no, terve nyt sitten! Käy talossa! Ja elä suinkaan anna viekoitella itseäsi jättämään pois tupakanpolttoa, jos sitä joku sinulle ehdottelisi.

--Poltathan sinä itsekin?

--Poltan, poltan, ja juon myöskin, kun haluttaa!

--Mitäs sitten siitä puhut? Mikset itse jätä ensin?

--Siksi, ettei minusta kukaan ottaisi esimerkkiä, kun en ole pappi enkä mikään.

--Pappi? Jos tuo oli pistokseksi aiottu, niin oli se huonosti osattu ... heh!

Maisteri antoi toverinsa mennä ja oli vihainen. Muuten ei tämä ollut ensi kerta. Hyvin usein tapahtui, että hän tällä tapaa suuttui entiseen koulukumppaniinsa.

Joka kerta käveli hän sen jälkeen aina pitkän aikaa lattialla, ennenkuin lauhtui. Tavallista kiivaammin käveli hän nyt.

--Mutta minä näytän! sanoi hän yht'äkkiä päättäväisesti, minät näytän, että herkeän polttamasta ennen kuin hän itse. Sinä luulet, etten voi ... mutta koetetaan, näytetään niille todellakin! ... heh!--Paha, ettet ole enää täällä, hyvä veli, niin saisit kuulla, että minä tällä hetkellä ... kello viittä vailla puoli yksitoista ... pannaan se mieleen ... jätän pois tupakanpolton kuinka pitkäksi aikaa tahdon! Tuonne nakkaan paperossini, ja piiput saavat seista koskematta hyllyllään ... minä en liikuta niitä! Nyt on 30:s päivä tammikuuta.

Voitonriemu loisti maisterin silmissä, ja hän pani vielä kerran tarkasti mieleensä, mikä päivä oli ja mikä tunti. Sen muistiinpanon kautta päätös sai ikäänkuin sinetin päälleen. Ja muutenkin olisi hauska milloin tahansa vain puheeksi tultua sanoa, että silloin ja silloin jätin minä pois tupakanpolton enkä ole sen koommin sitä nauttinut.

Mutta muutaman hetken kuluttua tuntui kuitenkin omituisen turvattomalta. Tuli mieleen semmoinen salainen ja vähän vastenmielinen nykähdys, että ehkä oli päätös sentään ollut vähän liian hätäinen ... eihän oltu raittiusseuraankaan menty, ennenkuin oli asiata tarkemmin mietitty. Mutta sama se, tehty mikä tehty! Tämähän onkin sitä paitsi pieni, vähäpätöinen asia!

Papin kansliaan tuli aamun kuluessa ihmisiä toinen toisensa perästä. Maisteri toimitteli kaikenlaisia asioita, puhutteli kävijöitä, neuvoi toisia ja tuntui mielessään niin varmalta ja voimakkaalta. Eikä tehnyt tupakkaa mieli ollenkaan... Luulikohan tuo todellakin, ettei tuommoista kuin tupakanpolttoa voi jättää, milloin vain haluttaa! Ihmiset niin mielellään luulevat toisista samaa kuin itsestään.

Ja melkein uhkamielisesti levähytti maisteri kirkonkirjat auki ja heitti ne yhtä rennosti taas takaisin kiinni, ollen kaikin puolin ravakka toimissaan.

Pari kertaa sattui kuitenkin niin, että hän yhytti kätensä paperossipuntin suulta, tuosta, jossa se seisoi musteastian vieressä pöydällä... Menee vielä vanhan tavan mukaan, naurahti hän... On sentään omituista, kun ihminen johonkin tottuu...

* * * * *

Kaksi tuntia on kulunut siitä, kun päätös on tehty. Ihmiset ovat asiansa suorittaneet, ja maisteri on taas yksin kansliassaan. On ruvennut tuntumaan vähän tyhjältä. Tähän aikaan hän tavallisesti sytytti pitkän piippunsa ja istui sen kanssa keinutuoliin ajatuksiaan lepuuttamaan ja katsomaan ulos ikkunasta Bulevardinkadulle. Sieltä näkyi silloin aina vanhan kirkon torni taivasta vasten, ja sitä hän ihaili ja huomautteli siitä vierailleen.

Sen sijaan hän tällä kertaa lähti kävelemään edestakaisin kamarinsa lattialla. Kulki siinä pöytänsä luota keinutuolin taitse oven suuhun, ja palasi sieltä takaisin pöydän seuduille uunin sivuitse ja ohi piippuhyllyn, joka oli uunin kupeella.

Yht'äkkiä tulla kolisteli kansliaan jotenkin huonosti puettu mies, nähtävästi joku hampuusi.

--Mitä asiaa?--se kysyttiin vähän äreästi ja kärsimättömästi.--Nyt on jo vastaanoton aika ohitse.

--Herr pastor ... antakaa anteeksi ... ei ole minulla kelloa ... köyhä, kovin köyhä, he-herr pa-hastor! Ja minä pyytäisin nöyrimmästi, jos olisitte hyvä ja antaisitte...

--Mitä? Tehän olette juovuksissa?

--Mi-minäkö? Minä, herr pastor ... e-e-en minä ole juov-vu-vu-vuovuksissa, vaan minua niin ni-hikottaa...

--Kuuleehan sen teidän puheestannekin, ja henkenne haisee viinalle tänne saakka!

--Niin, minä olen langennut, ja minä olen suuri syntinen--mies oli itkevinään--mutta jos saisin edes markankaan tai puolenkaan, että voisin ostaa leipää ja syödä, niin en minä enää joisi ... en maistaisi tippaakaan ... pastori uskoo sen, etten tippaakaan, vaikka pastori itse ta-tarjoisi.

--Sillä ehdolla minä voin teille apua antaa, että lakkaatte juomasta ja menette raittiuden seuraan.

--Herr pastor, minä olen jo kuulunut raittiuden seuraan Turun kaupungissa, mutta minä olen uudelleen langennut ... takaisin tähän suureen syntiin.

Sill'aikaa kun maisteri muoto ankarana käveli edestakaisin lattialla, siirtyi miehen nauru silmistä suupieliin, mutta katosi aina heti kohta, kun pastori kääntyi päin.

--Ihmisellä täytyy olla voimaa himojaan vastaan taistelemaan ... hänen täytyy osata pitää, minkä on kerran luvannut.

--Mutta ei minulla silloin ollut, vaikka olisin kuinka koettanut ... mutta kyllä minulla nyt olisi enemmän.

--Minä kuulun myöskin raittiusseuraan, mutta en ole kertaakaan vielä ajatuksissanikaan lupaustani rikkonut.

--Herra pastori onkin jalo mies, ja herra pastori saarnaa niin ihanasti.

--Ihmisen täytyy voida pitää lupauksensa, minkä hän kerran on antanut, ja jos häneltä omat voimat näyttävät puuttuvan, tulee hänen Jumalalta lujuutta rukoilla ... joka aamu ja joka ilta. Sitä te ette varmaankaan ole tehnyt.

--Minä olin viime sunnuntaina kuulemassa, kun herra pastori saarnasi... saarnaako herra pastori huomennakin?

--Saarnaan.--Mutta tässä on teille nyt pari markkaa ja muistakaa se, ettette niitä viinaan kuluta ... ainoastaan sillä ehdolla minä nämä teille annan, että menette heti kohta ja ostatte niillä itsellenne leipää ja syötte.

--Minä syön, minä syön, herr pastor ... kiitoksia ... Jumala teitä!

Mies meni kadulle, katseli vähän aikaa rahojaan ja laskeutui kiireesti alas kapakkaan, joka oli kivijalassa.

Maisteri jatkoi kävelyään ja ajatteli itsekseen: »Kuinka minä olisin voinut vaatia häneltä lujuutta, jos en voisi häntä siitä vakuuttaa, että itse sitä noudatan?»

--Ohoh! Jahah! niin.

Hän oli muuta ajatellessaan mennyt piippuhyllyn luo ja aivan erehdyksestä puhaltanut siihen piippuun, jolla hän tavallisesti poltti. Nopeasti pisti hän sen paikoilleen eikä ollut huomaavinaan koko tapausta.

Olisi ollut vielä saarnan kirjoittamista huomiseksi jatkettava, mutta ei nyt tällä kertaa tuntunut olevan oikealla kirjoitustuulella. Sydänalassa oli omituinen tyhjyys ... ehkä se oli nälkä. Mutta kello oli vasta yksi, ja päivälliseen saakka oli kokonainen tunti.

Vähän aikaa käveli maisteri vielä ja seisahtui milloin minkin ikkunan ääreen kadulla kulkijoita katsomaan. Muuankin siellä maalainen ajoi, reessään seisten ja hampaissa höyryävä käyrävartinen piippu. Ei ollut maisteri sitä ennen niin selvään huomannut kuin nyt, että kun näkee toisen polttavan, ihan tuntuu savun maku omassa suussa.

Mutta ajava maalainen katosi kulman taa, ja maisteri pani kalvosimet käteensä lähteäkseen ulos kävelylle.

Oli hän vähän hermostunut, kun katu oli hänen mielestään niin luvattoman liukas. Kuinka ei poliisi sen paremmin ... siitä sietäisi melkein tehdä muistutus.

Tuossa kulki tämänaamuinen vieras, ja jostain selittämättömästä vastenmielisyydestä ei maisteri olisi siitä niin erittäin välittänyt, jos vanha koulutoveri olisi kulkenut sivu toisella puolen katua häntä huomaamatta. Vaan huomasihan se ja tuli suoraan kohti, paperossi huolettomasti suupielessä. Kotelon veti hän vielä palttoonsa pikkutaskusta ja tarjosi siitä tupakan ystävälleenkin.

--Ei kiitoksia.

--Mitä, etkö polta?

--En minä nyt.

--Mitä, oletko jättänyt--?

--Luuletko sinä, etten minä voisi, jos tahtoisin?

--Voisit kai...

Se sanottiin vähän ivansekaisesti ääntä venyttämällä, eikä maisteri puhunut siihen mitään. Niin he kulkivat vähän aikaa ääneti.

--Minun täytyy mennä tänne vähäisen, sanoi maisteri ja aikoi kääntyä toiselle kadulle.

--Mitä sinä sinne? Tule nyt, tehdään kierros Esplanaadissa.

--Ei, ei minulla ole tällä kertaa aikaa.

--No, terve sitten.

Ystävä jatkoi matkaansa Esplanaadiin, mutta maisteri kiersi toista tietä kotiinsa... Ei, ei hän välistä mitenkään viihtynyt tuon miehen seurassa ... hänessä oli joskus jotain niin kovasti epämiellyttävää.

Ei tahtonut kotona saarnan kirjoitus sujua. Ei löytänyt sopivia sanoja, eivätkä ajatukset pysyneet koossa. Ja kuinkapa sitä nälissään voikaan? Oli hullua, ettei saanut päivällistä aikaisemmin! Mikä olikaan kummallinen kurina sisuksissa? Ihan niitä veti nurin kuin hihaa, aina vatsan pohjasta alkaen.

Vihdoin tuli päivällinen, ja hyvä lauantaipäivällinen se olikin. Matami oli pannut parastaan, ja sitä syödessä haihtui tuo kummallinen kurina ja unohtui mielestä nurinveto.

Syötyään heitti maisteri virkatakin yltään, pukeutui kotiviittaansa ja istahti keinutuoliin. Katseli milloin mitäkin huoneessaan ja hiveli kädellään leukaansa ja nenänsä vartta. Katseli kaappia, kattoa, seiniä ja pitkän aikaa pellinnuoraa, jonka oli saanut joululahjaksi matamilta. Vaan ei niissä ollut juuri mitään erinomaista katsomista.

Siinä oli piippuhyllykin nuoran tupsujen alapuolella ... piippuhylly piippuineen ... siinäpähän oli...

Laskeva iltapäivä paistoi heleästi sisään ja loi ikkunan kuvan uunin kylkeen lähelle piippuhyllyä. Piiput nojasivat rauhallisesti reikiinsä, ja tupakkalaatikko oli puoleksi auki.

Miten lie niin käynyt, mutta istuessa siinä ja leukaa ja nenänvartta sivellessä rupesi jotenkuten siltä näyttämään, että laatikossa oli kartuusi suurimmaksi osaksi murennettuna, vaan että vähän oli jäänyt murentamattakin ... yhteen palloon. Ei muistanut sitä kuitenkaan oikein, eikä luontunut sitä täältä asti näkemään nousematta. Ja niin se pani ilman aikojaan nousemaan ja katsomaan... Niinpähän oli, ei ollut se yksi muhkura murennettuna, sikseenpä oli eilen jäänyt. Vaikka joutihan tuon nytkin murentamaan.

Sen tehtyään työnsi maisteri laatikon kiinni ja alkoi jatkaa päivällistä kävelyään edestakaisin lattialla. Hän käveli hiukan epätasaisesti ja levottomasti, ryyppäsi pari kertaa vettä ja maisteli suutaan tyytymättömän ja epäluuloisen näköisenä.

Tuntui niin ... sanalla sanoen, jotain oli varmaankin epäkunnossa. Ei hän ollut ollenkaan normaalitilassaan ... ehkä hän oli jotenkin vilustunut. Tai oli vatsassa vika, kun suu maistui niin pahalle. Mutta ei se sittenkään aivan tavallista ollut, koska ruumiissa silloin tällöin pisteli, kuin olisi neulan kärellä koskettanut. Saattaa vielä tapahtua, että tässä tulee sairaaksi ... ehkä niinkin sairaaksi, ettei kykene huomenna saarnaamaankaan.

Maisteri kulki peilin luo ja katsahti siihen. Sieltä näkyi mies, jolla oli otsa aivan rypyssä ja silmien alla kärsivä piirre.

Aurinko oli siirtynyt niin, että toinen puoli ikkunan kuvasta vielä valaisi uunia, toinen oli jo särkeytynyt piippuhyllyn päälle.

Hävytöntä, kuinka paljon pölyä on laskeutunut piippuhyllylle!... Puh, puh!... Ja piipunvarsiinkin on pöly tunkeutunut pienintenkin koristuksien sisään! Kuinka sen sieltä hienoimpien silauksien pohjasta saaneekaan kokonaan lähtemään?

Vaan koetti maisteri sitä kuitenkin. Alkoi nenäliinallaan siivota kaikkia koloja ja kun oli saanut ne mieleisikseen, irtautti kopat ja tyhjensi ne poroastiaan. Puhui sitten kuhunkin varteen, pani kopat niihin taas paikoilleen ja puhui vielä kerran kaikkiin ... koetteeksi, kulkisiko henki ulospäin. Veti myöskin ... koetteeksi, kulkisiko henki sisäänpäin... Ja kulkihan tuo jotenkin.

Vaan kylläpä tuoksui tuo tupakkakin ... aivan laatikosta saakka ylös nenään, vaikka olisi seisonut ihan suorana. Ei ollut maisteri ennen niin huomannut tuota tupakan kovaa tuoksumista. Kuinkahan olisi oikeastaan sen haju, jos aivan likeltä nenäänsä hengittäisi? Tai jos kerran kujeillessaan sitä nuuskaisi?