Part 3

Epäilevästi mulkoillen vuoroin kumpaankin ja märkää partaansa sormillaan kampaillen istui Hellmanni tuolille sohvan viereen. Isäntä tarjosi tupakkaa ja totia, mutta hän ei kumpaakaan ottanut. Sitten jatkoivat kapteeni ja hänen vieraansa verkkaista keskusteluaan hyvistä ja huonoista säistä, lumipyryistä ja pakkasista, koettaen Hellmanniakin siihen vetää. Hänen täytyi siihen silloin tällöin ottaa osaa, saamatta omaa asiaansa esille. Vihdoin meni kapteeni pois huoneesta totivettä noutamaan ja silloin kääntyi Hellmanni vallesmannin puoleen.

--Minä kävin siellä teillä sen asian tähden ... kyllä kai se on kapteeni puhunut?

--Ei, mikä asia se on?

--Se on tuo, joka tapahtui siellä pitäjäntuvalla ... silloin ... kyllähän sinä sen muistat...

Vallesmanni polttaa tupsutteli piippuaan koko ajan.

--Sekö?--Vai niin ... mitäs siitä?

--Minä kun olen saanut manuun sen tähden ... vaan ei anneta sen mennä oikeuden eteen...

--Mitä varten ei? Siellähän se ehkä parhaiten riita ratkeaa...

--Ei, ei anneta mennä ... sovitaan pois hyvinä miehinä...

Yhä polttaa tuhutteli vallesmanni piippuaan eikä puhunut siihen mitään, niin että Hellmanni oli pakotettu vielä lisäämään:

--Ja kyllä minä maksan sopiaisiakin, jos niitä...

--Hm!--Ei se ole sillä hyvä ... sinä haukuit minua pahasti, sinä sanoit minua roistoksi, juomariksi, huorintekijäksi...

--En minä huorintekijäksi sanonut...

--Etkö sanonut? vihastui jo vallesmanni, teetkö tyhjäksi, ettet sanonut? Kaikeksi siksi sinä haukuit ja vielä paljoa pahemmaksikin ... sinä syljit silmillenikin minua, ruunun virkamiestä, istuvan oikeuden edessä...

--Enhän minä muuta kuin pudotin pikanellin lattialle ... näinikään...

--Vai pudotit? Noin väänsit poskestasi etusormella ja lähetit minua kohti ... onneksi meni se kuitenkin seinään eikä sattunut, mutta sitä ei oteta lukuun, ettei se sattunut, kunhan kerran tarkoitit. Yrityskin rangaistaan rikoslain mukaan--murhanyritys. Se sinun pitäisi tietää, etten minä siedä, etten minä siedä julkista pilkkaa tehtävän järjestyksen ja yleisen turvallisuuden ylläpitäjästä ja valvojasta! Tiedätkö sinä, mikä edesvastuu on semmoisesta?

--Kyllä minä sen tiedän ... suuri siitä on edesvastuu ... mutta se kun tapahtui minulta kiivaudessa enkä minä tiedä, mitä minä kiivaudessani teen...

--Se ei minua liikuta! Ratkaiskoon oikeus asian... Vallesmanni oli todellakin kiivastunut tapausta muistellessaan, ja vihaisesti käveli hän kahakäteen lattiata pitkin. Hellmanni käveli hänen perässään ja puhui aina käänteen kohdalla.

--Elä, hyvä veli, anna mennä sen oikeuteen ... peruuta pois, veli kulta, manuu ... minä maksan sopiaiset ... peruuta, hyvä veli ... johan lupasi kapteenikin sopia ... eikös luvannut?

--Lupasinhan minä, sanoi kapteeni asettaessaan vesikannua pöydälle.

--Minkä tähden sinä et sitten saata ... anna, hyvä veli, se anteeksi ... elä saata minua onnettomuuteen ... kyllä minä maksan, minkä tahdot...

--Maksatko niin paljon kuin minä tahdon?

--Niin, niin, kohtuuden mukaan...

--Kyllä sinun kohtuutesi tiedetään ... et sinä ilman käräjiä maksa penniäkään!

--Minä maksan ... minä maksan heti paikalla! Paljonko tahdot?

--Mutta muuten niin ei maksu ole suinkaan pääasia, sanoi kapteeni.-- Pääasia on anteeksipyyntö...

--Johan minä olen teiltä pyytänyt, ja pyydän minä vielä uudelleen...

--Meiltä? Mitä se auttaa, jos sinä meiltä pyytäisit vaikka ikäsi anteeksi, kun siinä on kuitenkin koko lautakunta sovitettavana?

--Lautakunta?

--Niin juuri, lautakunta! Kaikkiahan sinun haukkumisesi koski, ja jokainen heistä on pyytänyt minua asianajajakseen...

--Voipa sitten sentään! Voipa, voipa sitten sentään! Kyllähän minä nyt hukassa olen, ikuisessa hukassa ja onnettomuudessa ... voipa, voipa sentään!

Kun vallesmanni oli aikansa nauttinut toisen valituksista ja voivotuksista, sanoi hän:

--No, jos minä hyvässä tahdossani koettaisin auttaa sinua. Mutta muista, että hyvässä tahdossani, sillä et sinä sitä ole ansainnut.

--Voi, auta, hyvä veli... elä sorra...

--Etkö _sinä_ ole ketään sortanut?

--En minä ole...

--Etkö nylje ja nahkaa esimerkiksi mökkiläisiäsi...?

--Kuule, Rothberg, huomautti kapteeni väliin, mitä se meihin kuuluu, kuinka hän on mökkiläistensä kanssa ... se on heidän oma asiansa...

--No, niin on, niin on... Mutta niinkuin sanoin, niin saatan minä koettaa, vaikken tiedä, kuinka käy. Vaan jos suinkin voin, niin koetan päästää sinut pulasta.

--Koeta, hyvä veli, koeta ... puhu lautamiesten kanssa ja houkuttele ne sopimaan.--Eikös niistä ole muutamat sinulle velkaakin?

--Ei tässä pakkokeinoja käytetä!

--No ei, no ei, ei pakkokeinoja...

--Ainoa, jonka luulen auttavan, on julkinen anteeksipyyntö.

--Niin, niin...

--Sitä ainakin minä vaadin omasta puolestani ja samaa luulen kapteeninkin vaativan...

--Vaadin, sanoi kapteeni nenä lasin sisässä, totia ryypätessään.

--Ja samaa vaatii jokainen lautamieskin.

--Niin, niin...

--Sanalla sanoen: sinun täytyy siis julkisen seuran läsnäollessa pyytää anteeksi kaikilta meiltä, joita olet törkeästi loukannut.

--Niin, niin, kyllä minä, kyllä minä sen teen ... milloinkas minä?

--Parasta on, jos jätät asian kokonaan minun huolekseni, muuten se ei...

--Sinun huoleksesi ... toki kaiketikin...

--Tämä asia tulisi olemaan oikeuden edessä ensi maanantaina ... sen edellisenä iltana voit sinä tulla käräjäkartanon saliin, jonne minä kutsun asianomaiset ynnä vieraiden miesten kanssa...

--Elä kutsu vieraita miehiä...

--Se on sinun hyödyksesi, ja muuten asian laillisuus sen vaatii.

--Elä kutsu kuitenkaan kovin monta ... pari kolme...

--Se on minun asiani!

--Niin, niin...

--Ja sen sijaan, että sinä kullekin maksat eri sopiaisrahat, koetan minä houkutella heitä tyytymään siihen, että vietetään tätä iltaa asianomaisen kustannuksella vähän hauskasti...

--Niin, mitenkä tuota--?

--Niin, että minä hankin jonkun, joka laittaa illalliset, sopivat ruokalajit ja sitä paitsi juomia tarpeen mukaan...

--Niin, niin...

--Suostutko siis siihen?

--Niin tuota ... vai niin... Ei kai se?... kuinka se...? Minä en ole niissä semmoisissa ollut, mutta tulisiko ne, niinkuin sanotaan, kestit?

--Kestitkö? Se on sitä myöten, miten tahtoo nimittää ... no, jaa, kestit! Entä sitten?

--Ei mitään, ei mitään... Ei sitä edeltäpäin taida tietää, kuinka kalliiksi ne...?

--Sitä minä en tiedä, mutta jos säälit muutamia kymmeniä markkoja, niin ann' mennä käräjiin ... sama meille on!

--Ei, enhän minä siitä puhukaan, etten minä ... ilmanhan minä vain ... kyllähän se sopii niin... Joo... Hm!

Asia oli siis päätetty, ja vähän aikaa vaiti oltua alettiin puhua muusta. Hellmannilta se ei kuitenkaan sujunut. Hän oli kovin hajamielinen ja sammutti vähän väliä piippunsa, jonka kapteeni oli pakottanut hänet sytyttämään. Vähän aikaa istuttuaan hän nousikin, heitti hyvästinsä ja lähti ulos.

Mutta porstuassa kääntyi hän takaisin ja pyysi ovelta vallesmannia tulemaan, sillä hänellä olisi vielä vähän sanomista...

--Tuota ... sitä minä ... niin että ... ettei niihin kesteihin, kun ne tulee, ettei menisi puhdasta rahaa liian paljon ... minulla on ollut tiukka rahasta nykyään ... niin saisi sanoa kievarin emännälle, että tulisi meiltä hakemaan lihaa ja kalaa ja maitoa ja saisi meiltä ruuanlaittajankin, joka on pitoja ennenkin laittanut ... vaikkei kai nämä pidot tulekaan ... niin, niin...

--Kuule, veli, sanoi vallesmanni, ehkä me jätämme ne asiat kievarin emännän huoleksi ... jos et raski näin, niin mennään sitten käräjiin, niin sillähän näistä pääset...

--Ei, ei millään lailla ... en minä ... hyvästi vain...

--Skål då på den saken! sanoi kapteeni, kun Hellmanni oli mennyt.

--Skål! vastasi vallesmanni.

Mutta epämääräisissä tuumissa ajoi herra yötä myöten kotiinsa päin. Tie oli ummessa ja kulku hidasta. Alkutaipaleesta kiirehti hän hevostaan, ja kun se ei auttanut, kiivastui hän ja löi ruoskalla. Hevonen pukkasi muutaman laukan, mutta luhnahti kohta takaisin kävelyyn syvissä nietoksissa. Niin että herran täytyi tyytyä käymäkyytiin.

Kahdenlaiset ajatukset häntä vuorotellen kiusasivat kahdella asialla. Se ensiksikin puri ja jäyti kauheasti mieltä, että hän oli ollut toisten pilkanteon alaisena ja että yhä vielä mahtoi tulla olemaan. Ja sitten huolestutti toiseksi se, mitä kestit tulevat maksamaan. Nehän saattavat nousta niin korkealle, kuin toiset tahtovat. Onhan niillä valta määrätä ruuat ja juomat ja kutsua vieraat. Hän koetti laskea yksikseen, ketä he voisivat kutsua, mutta ei hän tohtinut niin suurta summaa päähän asti ajatellakaan, kuin siihen hänen mielestään tarvittiin. Yht'äkkiä iski hänen mieleensä Oulun kauppaneuvoksen kestit samppanjoineen ja jälkiruokineen... Mutta ei nuo tuollaisia kuitenkaan? Ei nuo niin julki jumalattomia lie? Mutta mikä ne tietää? Onhan niillä valta vaikka mihin ... ja niillä on vanhaa vihaa...

Loppumatkan hän miltei vaikeroi itsekseen tuosta pelosta. Ja kun viimeinkin tuli kotiinsa, käyttäytyi hän kuin sairas. Yhki ja puhui surkealla äänellä, otsa rypyssä. Rouvan piti auttaa turkit ja muut vaatteet päältä pois ja vetää päällyskengät jalasta.

--Mikä sinun on? Mihinkä kohtaan sinuun koskee? koetti rouva kysellä, mutta herra ei vastausta antanut.--Koskeeko päähän? Vai ehkä olet vilustunut? Jos minä käskisin keittää teetä?

--Ei tarvitse...

--Hierominen sinulle ehkä hyvää tekisi... se on varmaankin se sinun vanha kaulatautisi, annatko minä koetan...

--Mitä helvettiä sinä hommaat siinä ... anna minun olla rauhassa...!

Vihoissaan repäisi herra turkin takaisin hartioilleen, ryntäsi paukkuen ulos ovesta ja riensi omaan kamariinsa. Äkäisesti sulki hän oven, kääriytyi turkkiinsa ja heittäytyi sohvalleen maata.

V.

Oli yleinen riemu pitäjän herroissa, kun tuli kuuluksi, että Hellmanni oli pakotettu pitämään kestit, joihin vallesmanni sai kutsua vieraat. Jokaisella oli jotain äkää hovin herraa kohtaan, jos ei muusta, niin siitä, että hän oli rikas, ja nyt nautittiin siitä herkusta, missä vain kaksi miestä yhteen sattui. Ja joka talossa, mihin vallesmanni uutisensa kuletti, hykerrettiin käsiä hyvästä mielestä, ja sekä tullessaan että lähtiessään sanoi vallesmanni samat sanansa:

--De' ... de' fröjdar mej ända intill lilltån, den här historien... [Tämä ilahduttaa minua pikkuvarvastani myöten, tämä juttu...]

--Se on oikein sille! kävipäs kerran satimeen sekin kettu! lisäsivät aina toiset.

Vallesmanni oli kutsunut kaikki tuttavansa »vieraiksimiehiksi» pitoihin ja muut asianomaiset olivat tehneet samoin. Niin että kun käräjien oli alkaminen juuri samaan aikaan, kaikki kirjurit, asianajajat, tuomarin apulaiset, lautamiehet, siltavoudit ja muut siihen aikaan koossa olevat henkilöt kieltään lipoen valmistuivat iloista iltaa viettämään Hellmannin herran kustannuksella. Paitsi heitä oli tuomari, tohtori, apteekkari ja puolikymmentä maakauppiasta myöskin pyydetty samaan tilaisuuteen saapumaan.

Kirkonkylä oli kuin pieni kauppala, jossa muun muassa oli kestikievari ja sen yhteydessä ravintola. Tämän suuri sali, jota myöskin käräjähuoneena käytettiin, oli tätä iltaa varten muutettu kestituvaksi. Oikeuden pöytä oli siirretty seinämälle ja tuomarin istuin samaten. Raamattu ja lakikirja oli nostettu ylös pölyisen kirjakaapin korkeimmalle hyllylle. Sen sijaan oli kannettu keskelle lattiaa valkeilla liinoilla katettu tuvan suuri leipomapöytä, jonka ääressä piti ensin sopiaismaljat juotaman ja sitten illallinen syötämän. Pitkin seiniä oli aseteltu pienempiä pöytiä, joiden päälle totineuvot kannettiin ynnä paperossipuntit ja tuhka-astiat. Kaikki piti olla kuin kesteissä konsanaan, ja vallesmanni ei ollutkaan käskenyt laittaa illallista, vaan tilannut »_supeen_».

Kestikievarin emäntä järjesteli piikansa avulla maljalaseja pitkin pöydän reunaa, ja isäntä, samalla myöskin maakauppias, kantoi puodistaan paperosseja pienille pöydille ja kaateli pullosta konjakkia karahveihin.

--Haetko illalliseksi hummeria kellarista? kysyi isäntä.

--Haenhan minä ... ei siitä muuten kuitenkaan näy erilleen pääsevän ... antaa Hellmannin kerran maksaa meillekin...

--Joutaa maksaa... Oulusta tuo aina tuopikin kaikki tavaransa, suolansakin ... mutta jääpäs kerran jokunen rikkautta meidänkin puotiin.

--Kyllä se on koko roisto se Hellmanni...

--Hyvä on sekin, puuttui piika puheeseen, hyvä on, mutta ei ole parempia muutkaan...

--Mitkäs?

--Nuopa herratkaan, vallesmannit ja ne, kun suotta tämmöiset maksatetaan.

--Olikos sen pakko haukkua?

--Ei haukku haavaa tee. Ja hyvin ne sen ansaitsee. Jos minä olin haukkumassa, niin haukuin vielä enemmän.

--Panenko monta punttia näille pöydille kullekin ... kaksiko?

--Pane kolme neljä ... kuta enemmän panee, sitä enemmän menee ... jos on vara ottaa, niin ottavat aina uuden ja heittävät entisen puoleksi poltettuna pois...

--No, johan minä olen monta kertaa sanonut, että sinä olet välistä viisaampi kuin minä ... ei ole monella niin viisasta eukkoa kuin minulla.

Lihava emäntä nykäisi kylkeen piikaansa, iski hänelle silmää ja suhahti pilkallisesti:

--Puhuu, niinkuin hän se muka tässä kuitenkin ... pyh!

Emännänhän olikin puoti ja kaikki, ja hänellä oli valta talossaan. Puotipojan oli hän toiseksi miehekseen ottanut ja yhä hän itse hallitsi ja vallitsi.

Mutta noin seitsemättä käydessä illalla alkoi ajaa vieraita pihaan. Vallesmanni tuli ensiksi niinkuin isäntä ainakin ja vastaanotti toiset. Tultuaan komensi hän lyhdyn porstuaan, käski asettaa lisää kynttilöitä pöydille ja ikkunoille, jotta osaisivat vieraat kohti tulla ja että näkyisi maantiellekin, että täällä on pidot niinkuin häät mitkäkin. Mitäs tyhjästä säästämisestä! Ei ole köyhä maksamassa!

--Käykää vieraat peremmä ... astukaa vain sisään ... ja heti pieni konjakkari kylmästä tultua ... tuokaa sokeria ja kylmää vettä!... Kippis!--Tääll' on tupakkaa, sikareja ja paperosseja, kumpaa vain haluttaa ... olkaa hyvät! kehoitteli vallesmanni tulevia ja vei vieraansa perälle.

Tohtori tuli, toi suuren mahan mukanaan. Tuli tuomari ja pani nenänsä torvena soimaan. Apteekkari hiipimällä niinikään saapui, hatustaan huolissaan, minnekä sen panisi, ja kun sai sille sijan ikkunalla kukkien takana, ryhtyi heti partaansa ja kauan sitä kampaili liivin taskussa säilytettävällä kammallaan ... sen tehtyään vasta paperossin sytytti ja yhtyi muiden seuraan. Kapteeni löydyttäytyi hänkin suuressa sudennahkaturkissa, josta selvittyään astui peremmälle huonetta siistissä takissa, parta huolellisesti ajettuna, jälellä vain säännölliset viikset, ja kädessä oma piippu. Sitä mukaa sitten muut kaikki, niin lautamiehet kuin kirjurit, asianajajat, tuomarin sihteerit ja muutamia pitäjän rikkaimpia isäntiä.

Vallesmanni kehoitteli yhä istumaan ja polttamaan.

--Istukaa ja polttakaa ja olkaa niinkuin kotonanne! sanoi hän sanomistaan ja lisäsi erikseen kuiskaamalla jokaisen korvaan, viekkaasti hymyillen:

--Ei ole _kunniavieras_ vielä tullut, mutta ei se mitään ... saatetaan tässä siltä alkaa.

--Kunniavieras! purskahtivat kaikki nauramaan, nauroivat ensin vallesmannin kanssa ja sitten keskenään, menivät hiukan kumariinsa, oikaisiivat siitä vähän ajan päästä suoriksi jälleen ja housunkaulustaan kohottivat.

Kapteeni kulki vallesmannin jälestä ja pisti päänsä jokaiseen piiriin, joka oli »kunniavieraasta» syntynyt:

--Se oli saakelin hyvä keksintö ... eikö totta?

--Tämä olis yks mainio stoffi yhteen komediaan, sanoi tohtori, joka tunsi näytelmätaidetta.--Se olis mainio effekti, jos kuka olis, joka osais sitä kompponeerata.

--Voi sun peeveli, kun se olis hyvä! No kerrassa mainio! Mutta kuinka hän tähän suostui?

--Täytyi, täytyi ... tämä on oikeastaan minun keksintöni, heh, heh, heh! Meillä oli ennen minun luutnanttina ollessani samanlainen juttu erään toverin kanssa, joka oli ollut näinikään tyhmä ... (ja sitten hän sen tarinan laveasti kertoi) ... ja eikö totta, eikö tämä ollut paras keino rangaista?

--Se oli kerrassa paras ... ja näin tähän iloon päästiin osallisiksi syrjäisetkin...

--Ettekö ole kuulleet, kuinka me häntä karkuuteltiin edestakaisin...?

--Lumisateessa ja pyryssä ... niin! Rothberg siitä jo puhui... Mutta ei sitä olisi uskottu, että Hellmanni niin antaisi itseään...

--Täytyi, täytyi ... heh, heh, heh! Ei auttanut, kun västinki peloitti ... heh, heh, heh!

--Mitä hiiden västinkiä siitä semmoisesta...?

--Tst! Juu, juu! niin on laki, mutta siitä asiasta ei saa puhua ennen kuin huomenna ... suu kiinni tänä iltana ... heh, heh, heh!

Kaikki nauroivat, sillä asia oli nyt kaikkien mielestä kahta sukkelampi, ja kapteenin ja vallesmannin temppu oli yleisenä puheenaineena joka ryhmässä.

Mutta Hellmannin viipyminen alkoi käydä vallesmannille pitkäksi, ja sentähden hän kävi keittiössä komentamassa totiveden sisään.

--Koskei näy kunniavierasta tulevaksi ... ja mehän tässä isäntiä ... sanoi hän ja rupesi panemaan sokeria lasiin, mutta silloin tuli kievarin renki sisään ja ilmoitti hänelle, että hovin herra kutsui ulos puheilleen...

--Minkä tähden se ei tule huoneeseen?

--Siellä se reessään istuu ja laittoi teitä hakemaan.

--Mitä hittoja se...? murahti vallesmanni, mutta meni kuitenkin ulos. Muutamia kirjureja hyppäsi heti hänen jälestään oven raosta katsomaan.

--Sielläkö se reessään vielä istuu? kysyivät heiltä toiset.

--Jo nousee ylös...

--Mitä varten se ei tule sisään?

--Ei tahdo tulla täältä kautta ... sanoo kernaammin menevänsä puotikamariin ensin ... olkaapas hiljaa, kun ei kuule mitään... »Onko siellä paljon vieraita?» kysyy. Ei sano vallesmanni olevan paljon... »Kenenkäs ne on nämä kaikki hevoset?»... Ähäh, älysipäs!--Tst!-- Vallesmanni sanoi, että mitä sinä hevosista... Ai, saakeli!

Oven raosta katsojat hyppäsivät kiireesti syrjään, sillä samassa avasi vallesmanni sen ja työnti Hellmannin hartioista huoneeseen. Kaikki salissa olijat nousivat seisoalleen ja ne, jotka kävelivät, seisahtuivat ja kumarsivat tulijalle. Tämä itse vastasi tervehdykseen ensin hämillään olevan rykäisyllä ja sitten parilla katkonaisella kumarruksella.

Vallesmanni kehoitti vastatullutta heittämään pois päältään, ja muuan kirjureista tuli ottamaan turkkia vastaan. Sitten tuli kapteeni kättelemään, ja vallesmannin kanssa veivät he vieraansa pöydän sivu kunniaa tekevän miesjoukon ohitse peremmälle huonetta. Sinne saapuivat kaikki muutkin kättelemään ja kuulumisia kyselemään ja haastattamaan. Hellmanni ei osannut muuta kuin änkyttää: »hyvä päivä ... terve! päivä ... hm ... tuota ... ei tuota ... hm ... hm!» ja kun oli päässyt enimmistä erilleen, pyysi hän vallesmannia kanssansa syrjähuoneeseen.

--Joko minun nyt kohta pitää...?

--Kyllä, kunhan booli valmistuu...

--Tuleeko booli...?

--Totta kai! kuinkas muuten?

--Niin, niin...

--Käy sinä saliin, niin minä menen kiirehtimään boolia...

--Kuule, elähän mene ... niin, sitä minä, että etkö sinä ottaisi sitä tehdäksesi minun nimessäni...

--Niinkö anteeksipyyntöä?

--Niin ... samahan se olisi, jos sinäkin ... minä en oikein...

--Miksei, voinhan sen tehdä, kun itse olet salissa läsnä ... käy nyt sinne vain ja pane tupakka ja prykää lasi itsellesi...

--Kyllä minä taidan täällä odottaa siksi, kun...

--Tee tahtosi ... mutta kun kuulet minun boolin laitaan kilistävän, niin tule silloin sisään.

--Joo, joo...

Vallesmanni jätti Hellmannin puotikamariin ja kiiruhti itse saliin ja sieltä viereiseen huoneeseen, jossa isäntä ja apteekkari valmistelivat boolia. Vähitellen kokoontui sinne heidän ympärilleen joukko uteliaita lautamiehiä ja muita talonpoikia, jotka eivät olleet tätä kummaa ennen nähneet.

--Se on sitä keittoaan se, sanoi muuan.

--Eiköön ois yhtä hyvä syyvvä sokerit sinnään ja juuvva viinit ja konjakit loatunaan!

--Näin tästä hyvä tulee.

--Sisoh! Jo riittää konjakki! Nyt pari pulloa viiniä vielä, neuvoi apteekkari.

--Pane kerrassa neljä ja yksi pullo konjakkia vielä! kehoitti vallesmanni.

--Tulee liian väkevätä...

--Ja kalliimpaa...

--Ei haittaa kumpikaan! Paremmin tehoo, ja kalleudesta ei puhettakaan! Vai tässä sokerivettä juomaan ... e-ohoh!

--Jokohan lie tuossa paljonnii eestä tavaroo?

--Elä sinä sitä kysy, vaan maista!

--Antakeepas mullennii maistoo ... kylläpä on hyvvee.

--Ei hyvää hetikään! Tuo pari pulloa samppanjaa!

--Elä hitossa!

--Mitä sinä ... ainahan niin ruukataan paremmissa booleissa.

Kaikki nauroivat viekkaasti ja iskivät silmää toisilleen.

Boolia hämmennettiin ja yhä lisättiin siihen makua, kunnes vallesmanni ja apteekkari sopivat siitä, että kyllä se nyt välttää, vaikka ehkä olisi sentään vielä saanut panna jonkun pullon viiniä.

--Hyvä on!... Ja sitten kannettiin booli saliin ja mentiin kaikki perästä.

Sill'aikaa istui Hellmanni puotikamarissa ja kuuli seinän takaa hopeakauhan säännöllisen kalkkeen boolin laitaan, samalla kuin toisen seinän läpi tunki keittiöstä melu ja ruokain haju. Lukematon joukko kirouksia ja kiukkuisia sanoja myllerteli mielessä, mutta ei päästetty tulemaan.

Hän istuutui levottomasti tuolille, nousi ylös ja kulki puolilattiaan, seisahtui, kuulosti ja palasi taas takaisin istumaan.

Yht'äkkiä kuului heleä kalina salista, ja herra meni sisään.

Vallesmanni seisoi jo lasi kädessä ja isäntä täytteli maitokannusta viimeisiä alapäässä pöytää. Kaikki muutkin olivat kohonneet istumasta ja loivat katseensa Hellmanniin, joka seisoi kamarin ovella pihtipuolta vasten.

Vallesmanni kalautti vielä kerran boolin laitaan ja aloitti puheensa.

--Hyvät herrat! Hm! Niin, no, me nyt tiedämme kaikki, mitä varten tänne on tultu yhteen ... niin, ettei niistä puhettakaan. Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään ... vai mitä?

--Niin, niin! huudettiin joka taholta.

--Se on erehdyksestä tapahtunut ja kellekäpä ei erehdystä tapahtuisi. Ihminen on heikko! Mutta tämän asianomaisen puolesta tahdon minä vain pyytää, että vanhat vihat unohdettaisiin ja oltaisiin ystäviä ja annetaan siis sen asian jäädä silleen ... vai mitä?

--Annetaan, annetaan! Hellmanni on hyvä mies!

--Niinpä maljasi sitten ... eläköön Hellman!

--Eläköön, eläköön!

Puhe ei ollut sen pitempi ja vielä huutaessaan hyökkäsivät kaikki kilvan lasien kimppuun. Joille ei niitä riittänyt, hakivat kahvikuppeja keittiöstä ja täyttivät ne boolilla. Vallesmanni antoi lasin Hellmannille, kilisti hänen kanssaan ja antoi kätensä ja kaikki muut, niin vieraatmiehet kuin asianomaisetkin, tekivät samoin: ensin tohtori, sitten apteekkari, tuomari j.n.e. arvon mukaisessa järjestyksessä. Kun kaikki olivat saaneet tehtävänsä tehdyksi, tulivat sitten vallesmanni ja kapteeni ja ottivat Hellmannin käsipuolesta ja veivät sohvaan istumaan. Sohvan edessä olevalle pöydälle kannettiin boolilla täytetty maitokannu ja sen ympärille kokoontui kehä herroja ja joitakuita lautamiehiä, sill'aikaa kuin toiset hoitivat itseään toisaalla salissa, juoden ja tupakoiden ahkerasti.

Hellmanni ei kuitenkaan oikein osannut tästä kunniasta välittää. Vallesmanni oli melkein panemalla pannut hänelle sikarin suuhun, ja sitä Hellmanni siinä kömpelösti poltteli, istuen vähän hämillään, kovaksi kiilloitettu kaulus kankeasti kaulassa ja partaveitsen jälkiä vasta ajetuissa poskissa. Käsi hiukan vapisi pidellessä ja sytytellessä sikaria, joka aina vähän väliä sammui.

--Täss' on tulta, puhui vallesmanni, ei sinun pidä, Hellmanni, olla milläskään koko asiasta enää ... oltiin me silloin vähän vihaisia, mutta joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään ... ei niistä puhettakaan ... terve!

--Niin, terve, veli, sanoi kapteenikin, istui tyytyväisenä silmät vähän sirrallaan, oma piippu hampaissa ja totilasi edessään, sillä hän ei välittänyt boolista.--Oletko sinä milloinka kotonasi, minä olen aikonut tulla sinun varsaasi katsomaan ... se kuuluu olevan mainion komea...

--Onhan se näköhevonen...

--Tällä ne parhaat hevoset on koko pitäjässä!

--Näinhän tämä parhaiten saatiin reilatuksi paha asia, puhui taas vallesmanni, näin se sysäytyi syrjään ihan itsestään, eikä ole kellään sanomista sanaakaan ... minulla ei ainakaan ole äkää ollenkaan...

--Eikä ole meillä muillakaan...

--Ja jos kuka sanoo, ettei Hellmanni ole hyvä mies, niin saa minun kanssani tekemistä!--Kuule, mitenkä se on sen Antin ryöstö ... onko sillä kiire?

--Kiireenlainen sillä olisi...