Part 9

Ei ainoakaan ilme juoksijan kasvoissa vastannut näihin huutoihin. Hän juoksi vain, juoksi oikein, hyvin harkituin säärenheitoin, täynnä kärsivällisyyttä ja masentumatonta sitkeyttä! Tilaa! Tilaa! Tilaa Feidippideelle! Ja ihmisparvi hajaantui hänen edestään ja seisoi kahtena muurina, joiden välitse hän juoksi, kunnes hävisi.

Kun Narkissos palasi kaksoisporttia kohden, kulki hän yli Kerameikoksen. Hautapatsaita ja suuria, raskaita marmori-lekytoksia seisoi pitkin tienvartta. Siellä täällä istui haudallakävijöitä leväten marmorirahilla katsellen muistomerkkiä, jonka olivat vainajilleen pystyttäneet. Patsaat olivat aivan kapeita, ja sisäpuolella pienen ontelon reunan seisoi vainajan kuva kuoleman rauhassa tuijottaen tyveneen kuolleeseen ilmaan. Toiset olivat veistettyjä, toiset vain maalattuja. Raskasaseinen sotilas seisoi täysissä varustuksissaan keihääseensä nojaten. Nuori mies piti kättä koiransa pään päällä, toinen ojensi suosikillensa heinäsirkkaa, jota piti siivistä. Toinen oli asettunut iäiseen lepoonsa sauva kainalon alla, toinen piti kädessänsä lintua kuin rakkainta leikkikaluansa. Seireenejäkin hän näki, suuria, kummia lintuja, joilla oli tytön pää ja raskas katse, toisessa kädessänsä lyyra ja näppäin kosketellen sen kieliä. Kaikki muodosti vaikenevan ja surumielisen sarjan muistoja niistä, jotka olivat jättäneet hyvästi ja lakanneet elämästä. Matalahkojen, kapeiden olentojen kasvoissa ja mustissa silmäterissä oli kalpea hymy ja punaiseksi maalattu tukka loisti painuvan auringon vahvassa, punertavassa auteressa. Elävät eivät heitä kuulleet. Seireenit vainajille lauloivat. Pitkin hautakatua Dipylonin molemmin puolin oli pieniä kauppamajoja, joissa myytiin pieniä hauta-lekytoksia annettaviksi kuolleiden matkaan tahi valmiita muistomerkkejä. Vielä löivät kaiverrusraudat moniäänisiä marmorisäveliään, ja patsaat odottivat vain nimeä ja viimeistä tervehdystä.

... Seuraavina päivinä kasvoi liike Ateenassa. Attikan talonpojat toivat vihanneksia, viikunoita ja sipuleja suuret määrät torille. Asesepät takoivat. Kilpiä maalattiin, miekkoja hiottiin ja keihäitä vartettiin uudelleen. Luusäärykset helisivät joka kujalla. Kuului kavioiden kapsetta. Airuita ja sanansaattajia riensi edestakaisin.

Virta vei Narkissoksen Akropoliille. Tie kulki monin mutkin yli jyrkkien kalliopengerten, ylös yli pelargisten perusmuurien, kunnes hän oli itse linnan alueella. Hopliitteja vilisi joka suunnalla. Artemis Brauronian alttarin ääreen kokoontui sotilaita ja pappeja. Siellä uhrattiin ja siellä tarkattiin enteitä. Jumalattaren suuri pronssipatsas katseli tyhjin, kankein katsein ilmaan, eikä kitkerä palaneen haju saanut häntä rypistämään sieraimiansa. Työ suuressa uudessa Athenelle aiotussa Parthenon-temppelissä -- kaupunginjumalattaren neitsytkammiossa -- oli aikoja sitten keskeytetty, mutta telineet olivat jäljellä, ja kaikkialla matalain, vasta alussaan olevien porraspylvästen välissä valtaisella marmoriperustuksella istui sotureita tuijottaen yli tasangon merelle, joka kaukana puolipäivän auteressa välkkyi kuin hiottu kilpi Aiginan terävähuippuisen sineen häipyvän selänteen ja Salamiin lähempänä olevan rannan alla. Koko päivän he istuivat ja odottivat ja sammuttivat nälkänsä isoilla pyöreillä leivillä ja suolaisilla öljymarjoilla. Merkki nousuun oli tuleva pian.

Levottomuutta näkyi myös Athene Poliaan satajalkaisen huoneen ympärillä. Päivänpaahtamien pylvästen päällinen kattorakennus loisti voimakkain värein, punaisin, sinisin ja sinipunervin. Pääty alalla taisteli jumalatar hohtavassa ja kirkkaasti väritetyssä marmorissa gigantteja vastaan, jotka kuin käärmeet tulivat ryömien aina päädynkulmista saakka. Mutta sisällä pylväiden välissä näkyi kapeilla jalustoilla aivan nuoria tyttöjä kuvaavia patsaita. Ne seisoivat siinä silmät elävän uteliaina ja huulet kaareutuen puolikuunmuotoiseen hymyyn. Runsaasti koristelluin monipalmikkoisin tukkalaittein he seisoivat sirosti kannattaen hienopoimuisia, tähti- ja kukkakoristeisia hameitansa, muutamat purppurakengissä ja granaattiomenat pienissä kätösissään. Loisteliaat meanderireunukset koristivat hunnunhienoja pukuja. Ne olivat käherätukkaisia kuin itämaan prinsessat, ja pitkät palmikot virtasivat alas nuorille neitseellisille rinnoille.

Vasten tahtoansa Narkissos äkkiä tuli ajatelleeksi Olympian kilpajuoksijatarta. Kuinka hän olikaan ankara ja vaatimaton näiden hienostuneiden ja koristeltujen tyttöjen rinnalla, jotka hymyilivät valolle ja maailmalle. Nikarete! Kiinteärakenteinen ja hymytön, hoikka ja vakava melkein kuin poika. Mutta silloin hän muisti hänen kavalan juonensa keskellä itse Artemiin lehtoa Erymanthos-vuorella, hänen tytöntahtonsa, hänen päämääränsä. Ja uhmaten hän karkoitti hänen kuvansa sielustaan ja alkoi ajatella Feidippidestä. Ehkä jo tänään, myöhään illalla hän juoksussaan ehtisi Spartaan ja toisi sanoman persialaisten tulosta. Ehkä Nikarete seisoisi nuorten lakedaimonitarten joukossa ja ihailisi hänen tekoansa ja upottaisi hänet kunnianosoitustensa ja tyttömäisen halunsa lämpöön. Narkissos toivotti vielä kerran, ettei milloinkaan enää häntä tapaisi.

Hän meni Erekteuksen ikivanhalle valtiaslinnalle näkemään Ateenan pyhää ja kuulua öljypuuta, jota lähde kasteli. Runko oli kutistunut ja koukistunut, melkein lehdetön, vain pari lehvää versoi lähinnä ohutta lähteensuonta. Syviä, itse kalliopohjaan hakattuja kiviportaita hän astui alas pohjoista kohden Poseidonin lähteelle, jonka jumalan kolmikärki kerran oli iskenyt pulppuamaan maasta. Hän asettui ihmisjonoon, saadaksensa kätensä kourusta maistaa vettä, jossa todellakin oli meren sivumaku. Kaikki kaupunkiin tulevat attikalaiset kävivät lähteillä. He seisoivat viitaten kattoon, joka korkealla kaareutui yli Poseidonin kaivon: iso nelikulmainen reikä avautui sen läpi vapaaseen ilmaan. Se oli siinä, jotta jumala ylhäältä saattaisi katsella pyhää paikkaa. Sitäpaitsi oli sääntö, että salaman tekemää aukkoa ei saanut muurata umpeen, vaan sen piti aina jäädä sillensä.

Linna varustettiin joka puolelta puolustusta varten. Ympäristöstä tulevat sotilaat viettivät täällä yönsä lähtövalmiina. Temppeleissä toimitettiin uhreja. Hekatompedos-temppelin pylväiden välitse solahtelivat Ateenan nuoret temppelineidot ulos ja sisälle, siroina ja kauniisti puettuina, aivan kuin olisivat itse tyttöpatsaat liukuneet alas jalustoiltansa jumalatarta palvelemaan. Narkissos ei voinut päästä sisälle. Vain silloin kun suuri ovi kiertyi saranatapeillansa, sai hän luoda pikaisen silmäyksen jumalattaren ikivanhaan taivaasta pudonneeseen puukuvaan. Gorgo välkkyi korkealla hänen rinnallansa, jäykkä aaveenkatse tunki läpi suitsupilvien ulos päivänvaloon.

Narkissos ryömi ympäriinsä Akropoliin kalliorinteillä nähdäkseen ne onkalot ja luolat, joissa Ateenan jumalilla oli ollut ensimmäiset asuntonsa ja joihin sen heimosankarit oli haudattu. Vasta myöhemmin ne olivat päässeet maan päälle ja saaneet pysyväiset suuret asuntonsa.

Hän kiipesi ylös Apollon Hypokraioksen luolalle. Muutamat pojat näyttivät hänelle näkymättömän tien erään kallionhalkeaman kautta, jossa hän ensin takertui kiven selkään niinkuin satulaan, mutta ryömimällä eteenpäin pääsi vihdoin sisälle luolaan, jonka kallion monissa seinäsyvennyksissä oli pieniä jumalalle pyhitettyjä terrakottakuvia. Sieltä hän konttasi sisälle Pan-jumalan kuoppaan ja toiselle puolelle suureen onkaloon, jolla oli haudan muoto: se oli Erekteuksen olosija. Pimeässä piileskeli salaisuuksia ja tunki esille kallionkouruista. Hän veti syvään henkeään, sillä näkymätönten hengitys ahdisti häntä. Erääseen toisella sivulla olevaan lohikäärmeenkitaan katse hukkui kokonaan -- kalliorotkon avonaiseen, pohjattomaan nieluun. Oliko se uhrihauta vai tie Manan majoille?

Kun hän kiipesi takaisin, löysi hän kauempaa vasemmalta kapeat hakatut kiviportaat, jotka yht'äkkiä kiersivät esiinpistävän kallionkielen ja veivät ristikko-ovelle ja pimeyteen. Muiden kävijäin kanssa hän astui sisälle tukalaan, kosteaan luolaan ikivanhalle Klepsydran vuorilähteelle, josta Akropolis vainoaikoina, ympäristöstänsä eristettynä, saattoi tuoda juomavetensä.

Suuri ruostunut metallikansi peitti vanhaa kaivoa. Kun se nostettiin paikaltaan ja laskettiin maahan, kumisi kalliopohja ja jääkylmä henkäys lehahti syvyydestä. Palavat honkasalot valaisivat luolaa. Narkissos kumartui yli kaivonkehyksen karkeaveistoisen kiven. Syvälle vuoreen tunkeutui kaivo monen eri liuskakivikerroksen läpi, milloin laajempana, milloin ahtaampana, ja syvimpänä pimeässä kuohui lähde. Vedenpinta, joka eli, kiertyi renkaille hiljaa solisten, syvä, vihertävän kirkas vesi, joka hengitti kuin paljastettu sydän; se sykki sisäistä elämää aivan toisin kuin liikkumattomuuteensa kuollut vesi.

Narkissos kumartui syvemmälle ja näki oman päänsä liikehtivän pikimustana varjona elävän veden pinnasta. Muinaisuuden ääni solisi ylös hänen korviinsa synkästä syvyydestä -- salaperäisenä, vaikenevana, puoleensa tenhoavana: Klepsydra -- vesikello -- vesi, joka hiipii elävänä kammiosta kammioon ja päätyy itse ajan virtaan.

Kuinka moni sukupolvi olikaan kuunnellut tämän hiljaa solisevan vesikellon virtaa ja etsinyt itse aikaa sen pohjalta? Kuinkahan monen tunnin kuluttua barbaarit tunkeutuisivat tuohon salaperäiseen koneistoon ja tappaisivat hiipivän ja elävän veden tältä kaupungilta, jonka piilevä suoni se oli? Narkissosta puistatti. Hän sulki silmänsä kylmältä henkäykseltä, joka tuli alhaalta meren vesikellosta, mustasta kuin yö, joka kuohuili ja virtasi hänen jalkaansa alla, johon ehkä itse Poseidon oli uurtanut sen kallion poveen, voidakseen taas yhdellä ainoalla sormella sulkea sen juoksun...

... Akropoliin etelärinteellä kävi Narkissos Asklepioksen pyhällä alueella, jossa sairaat voivat maata itse temppelin pitkissä pylvässaleissa vahvistavan auringon alla ja virvoittaa itseänsä juomalla jumalan pyhästä lähteestä. Mutta useimmat vuoteet olivat jätetyt. Persialaisten pelko ajoi ontuvat ja rammat pois tieltä. Asklepioksen ja Hygieian kuvat tuijottivat ulos auringonpaisteeseen, jonne pakenijat olivat hävinneet. Jäljelle jäi vain savisia tahi vahasta muovailtuja jumalan parantamien sairasten jäsenten kuvia. Erittäinkin jumalan luolassa riippui suuri paljous kiitoslahjoja. Narkissos muisti Hermofantosta, mutta kaikkein vähimmän toivetta oli tavata häntä täällä -- hänellä oli jumalan käärme matkasauvassaan. Kalliopohjassa olevassa kuopassa viruivat pyhät Asklepioksen käärmeet ja nukkuivat suojassa auringolta. Niitä peittävä kansi liikahteli, kun ne kiemurtelivat kierrekerässään. Jos nosti kannen pois, näkyi pitkin ruumista hiipivää liikettä niiden nahan ja suomujen alla, ja silmät tuijottivat sokeasti ja värähtämättä aurinkoa. Niitä ruokittiin kyyhkysillä, jäniksillä ja muilla uhrieläimillä, ja ne katselivat saalista niinkuin olisivat tarvinneet kauan aikaa havaitaksensa sen.

Myös Kalliroen pyhällä lähteellä hän kävi. Matkalla näki hän "Dionysoksen suossa" ja hämmästyi jumalan valtavan suurta viinikuurnaa. Kaikilta puolin suljetussa luolassa virtasi lähde yhdeksästä suusta. Vesi tuli alunperin hienona suonena Runotarten kunnaalta ja juoksi alas pitkin luolan seiniä; se kokoontui kiveen uurrettuun kuurnaan ja juoksi siitä kaivoon. Eräs ateenalainen kertoi Narkissokselle, että vesi oli kadonnut eikä kaivoon sitä enää ollut tullut, kun Runotarten kumpu joutui rakennusten valtaan ja sen kalliopinta peittyi, jolloin viisas Peisistratos oli rakentanut uuden ja rikkaan vesijohdon Hymettos-vuorelta; tämä johto liittyi Kalliroen lähteeseen ja hurskaan petoksen kautta ylläpiti sen vesirunsautta. Vanhan luolan edustalle hän oli rakennuttanut suuren kaivohuoneen, jossa vesi virtasi esiin noista yhdeksästä suusta. Naisia tuli ja meni kantaen suuria hydriadejansa. Nuoret tytöt heittivät hänelle silmäyksiä, ja eräs sanoi ääneensä: "Älköön morsiamesi noutako kylpyvettä, ennenkuin persialaiset jälleen ovat maasta poissa."

Akropolis suljettiin nyt kaikilta muilta paitsi linnan varusväeltä. Hopliitit kokoontuivat maakunnittain, kustakin fylestä erikseen. Polemarkki Kallimakhos ja kymmenen strateegia, niiden joukossa Aristeides, Themistokles ja Miltiades, tarkastivat niiden joukot. Salpinks-merkit kajahtelivat. Pikalähettejä juoksi kaupungin sekä Peiraioksen ja Sunionin välillä. Lykabettoksella ja Hymettoksella oli tähystäjiä. Vähitellen tuli persialaislaivaston tarkoitus näkyviin. Se ei lähestynyt Faleronin lahtea eikä kiertänyt Sunionin nientä, vaan kulki pohjoista kohden pitkin Attikan itärantaa, kunnes nuo 600 laivaa laskivat ankkurinsa Marathonin rantatasangon edustalle. Kavaltaja Hippias tämän neuvon oli persialaisille antanut, koska hän erinäisten salaisten syiden perusteella toivoi voivansa nostaa talonpojat ja vuoriston asukkaat Ateenaa vastaan ja itse kaupungissa saavansa puoluelaisia ja voivansa taivuttaa ne kavallukseen.

Vielä odotettiin vastausta Spartasta. Kului päivä toisensa jälkeen, mutta Feidippides ei palannut. Sillävälin keskittyivät myrskypilvet Ateenan ympärille. Kukkuloilta nähtiin persialaisten aseiden välähtelevän aina kauas itäpohjaan niinkuin ukkospilvessä risteileväin salamain, mutta vielä ei jyrähdyksiä kuulunut. Yhdessä päivämatkassa saattoivat persialaiset ehtiä Ateenan edustalle ja saartaa kaupungin niin ettei mitään apua voitaisi ulkoapäin saada. Persialaisella kullalla saattoi Hippias tehdä kavalluksen huonoa kylvöä itse muurien sisäpuolellakin. Asema näytti epätoivoiselta. Jos Ateena tahdottiin pelastaa, täytyi hopliittien marssia kohden persialaismerta ja aallonmurtajana torjua sen valtava tulva, ennenkuin se ehtisi tuhoamaan itse kaupungin.

Yhden päivän jälkeen, joka kului kuin olisi palanut omaan polttavaan helteeseensä, näkyi uusikuu äkkiä Salamiin puolella, terävänä kuin veitsi. Tomupilvi tuli kiitäen eteenpäin Eleusiin pyhää tietä. Nuoria miehiä liittyi juoksemaan kilpaa hevosten kanssa, talonpoikia tuli taloistaan huudellen kysymyksiä. Mutta tomupilvi kulki eteenpäin eikä antanut muuta vastausta kuin kumean kavionkapseen. Vasta aivan kaupungin edustalla tomupilvi haihtui ja väkijoukko, joka väistyi sivuun, voi erottaa ratsastajan.

Hänellä oli yllänsä purppuranvärinen asetakki. Pöly oli kertynyt kuin taikinaksi ratsun hikiselle selälle. Mutta ratsastajalla oli yhä raskas kypäränsä päässänsä eikä hän hiljentänyt vauhtiansa. Hänen kasvonsa olivat melkein mustanruskeat. Hän istui suorana satulassa ja sääret olivat kiinteästi ratsun kyljissä. Ympärillä satoi huutoja: Mistä? -- Mikä sanoma? -- Ettekö näe, että hän on punainen kuin purppurasimpukka. -- Ei, Spartan verivelliin hän on kastettu. -- Niinpä niin, hänen nenänsä on litistynyt niinkuin kaikkien spartalaisten. Ne ruhjovat nenäluunsa nyrkkeilyissään. -- Seis, mies! Etkö voi vastata? -- Vai etkö tulekaan Spartasta? -- Vai persialaisilleko sinä sanaa vietkin. Silloin olet väärällä tiellä. -- Kierrä toista tietä! Pohjoiseen! -- Kohteliaisuutesi ilmaisee kyllä syntyperäsi. -- Lakedaimonilaiset ehkä leikkaavat kielen lähettiläiltään, jotta he eivät matkalla lörpöttele.

Ratsastajan kasvoissa ei ilmekään muuttunut. Hän ratsasti suoraa tietänsä niin lujana, että ne kädet, jotka ojentuivat pysähdyttämään ratsua suitsiin tarttuen, saivat koskettaa vain hevosen häntää. Dipylonin kohdalla hän pysähtyi vartijan eteen, jolla oli keihäät kainalossaan ja joka käskien ojensi oikean käsivartensa häntä kohden. Hän ei noussut ratsunsa selästä, vaan sanoi lyhyesti: Vie minut Buleuterioon. Ja niin hän ratsasti läpi portin, niin että vartijan täytyi juosta pysyäksensä hänen jäljessään. Ei sanaakaan saatu kuulla hänen suustaan, ennenkuin hän seisoi arkonttien edessä ja kurkku käheänä pitkän pölyisen ratsastuksen jälkeen lausui: "Lakedaimonin kuninkaat Kleomenes ja Leotykides lähettävät ateenalaisille sanan, että lakedaimonilaiset eivät saata lähteä sotaan, ennenkuin kuu on täysi."

Sen enempää hän ei sanonut. Mutta Ateena sai paljon puheenaihetta. Oli pisteliäs teko heidän Feidippidestään kohtaan, että vastausta ei tuotu juosten. Lakedaimonilaiset olivat käytännöllistä kansaa, jotka eivät kerskumista rakastaneet. He eivät pitäneet juoksukilpailuja sota-aikoina. Ratsastava airut oli sekä nopeampi että luotettavampi ja hevosen elämä oli halvempi kuin ihmisen. Mutta mikä musta ja yksinkertainen taikausko lieneekään Eurotaan rannoilla vallinnut, kun he eivät uskaltaneet taistella, ennenkuin kuun kehä täyttyi. Ja mikähän oraakkeli niin tyhmiä neuvoja antoi?

XV.

Marathon.

Seuraavana aamuna auringon noustessa marssi Ateenan asekuntoinen väki sotatantereelle Kefisoksen tietä. Koko kaupunki saatteli sitä matkaan. Joka strateegilla oli johdossaan tuhat hopliittia. Täysissä sotavarustuksissa, helisevissä panssareissa ja luustoissa, miekka, keihäs ja raskas pronssikilpi aseinaan he marssivat eteenpäin. Kymmenentuhatta raskasaseista, itsetietoista ja ylpeätä miestä, attikalaisen maan omistajia ja viljelijöitä. Vain maan valtiaat olivat kyllin arvokkaat maata puolustamaan. Kauppiaat ja käsityöläiset olivat niinkuin pikkuporvarikin sotapalveluksesta vapautetut. Niinkuin Homeros oli laulanut: viljassa urhojen ydin -- niin nämä miehet, joiden omaa oli maa ja sen sato, olivat kansan ydin ja valtion turva.

Niinkuin juhlakulkue marssi puolustajain joukko kaupungista. Juhlahetki oli painanut kauniin kypärän heidän kulmillensa. Kypäränharjat välkkyivät auringossa. Naiset seurasivat kulkuetta, lapsia juoksi sivulla, vanhuksia seisoi pitkiin kainalosauvoihinsa nojaten, terveyttä matkalle toivottaen, kyynelten vyöryessä harmaille parroille. Miltiades kulki niinkuin muutkin sotapäälliköt jalkaisin ja kantoi itse kaikkia aseitansa. Hän kiitti eläköönhuudoista kohottamalla keihästä oikeassa kädessään. Vain kerran hän kääntyi, osoitti Akropoliin auringonvalaisemaa kalliota ja huusi: "Jumalatar suojelkoon linnaansa ja kaupunkiansa! Persialaiset eivät pääse hänen temppeliinsä muuten kuin meidän ruumiittemme yli."

Tien tomussa päilyivät kastehelmet. Aurinko paahtoi kuumasti. Mutta Kefisos-laaksosta puhalteli tuulenhenki läpi öljypuumetsän. Silmät tervehtivät Akadeinoksen pyhää puistoa, ja Kolonos-kunnaalta tuprusi savua Poseidon Hippioksen alttarilta. Sitten tuli kauniisti viheriöivä Demeterin kumpu, tumma silkkiäispuun lehdistä. Talonpoikia tuli kantaen vasuja täynnä kiiltävän mustia marjoja virvoittamaan lähtijöitä. Mehiläiset surisivat. Tuuli toi rinteiltä viininlehväin maustaman henkäyksen. Aurinko sulatteli kultaista valoansa juoksemaan yli kaikkien sinipunervain vuorenharjujen, joiden jyrkänteet siinsivät sinisinä ja ääriviivat loistivat. Hopliittien jokainen marssiaskel täytti heidän rintansa ilolla siitä, että se maa, jolla he kulkivat, oli heidän omansa ja että he tunsivat maan ikivanhojen kasvojen jokaisen juovan.

Viimeisenä kulki kuormasto, kuljettaen kaikenlaisia varastoja. Mutta lisäksi oli kullakin raskasaseisella seuralaisenansa kilvenkantaja. Narkissos oli ilmoittautunut palvelukseen, ja itse polemarkki oli hänet hyväksynyt, huomaten hänen kauniin, sorean kasvunsa.

Eläköönhuudot ja onnentoivotukset matkaanlähtevälle sotajoukolle olivat vaienneet. Tomu nieli sen kulun. Öljymetsä ei antanut varjoa, mutta nyt alkoi auringon loisto suuntautua Pentelikon-vuoreen. Hopliitit antoivat aseensa pois. Levähdettiin ja aterioitiin. Sitten lähdettiin matkaan jälleen kukin fyle erikseen.

Narkissos kulki kantaen polemarkin kilpeä ja pitkää keihästä. Polemarkki viittasi eräälle kuormarengille, laski kätensä Narkissoksen olalle sanoen: "Sinä olet hyvä kantaja. Mutta on sinulla parempikin tehtävä kuin olla kuormajuhtana. Anna tänne! Anna tämän miehen ottaa taakkasi. Juokse ylös Brilettoksen huipulle ja ole siellä iltaan. Katsele joka taholle ja ilmoita minulle, mitä näet. Tutki, onko persialaisia tahi persialaisystäviä huipulla. Mutta auringon laskiessa on sinun oltava minun luonani Marathonissa."

Narkissos oli ylpeä tehtävästä ja alkoi kepein jaloin juosta ylöspäin. Pian pääsi hän honkametsäin varjoihin. Ilma raitistui ja oheni. Havuneulaset tekivät polut liukkaiksi. Silloin tällöin vilisi hieno vesisuoni kuin teräskäärme alas paahtunutta kalliota. Pieniin kosteihin kuoppiin kokoontui vähän vettä ja teki sammalen vihreäksi. Keltaisen ja kankean ohdakekukan sijalle ilmaantui rehevä ja mehuinen asfodelos -- hän taittoi murean varren ja imi mehun kuin salaatista. Ampiaiset surisivat villien viikunapuiden lehvissä.

Hän oli jo niin korkealla, että näki ateenalaisten ryömivän pieninä kuin muurahaiset laakson varjossa. Yhä korkeammalle hän nousi läpi kaunisten metsäin, joiden ilmaa oli virkistävä hengittää, Avoimilla päivillä vilisi mehiläisiä. Vuohet ja muut eläimet pakenivat, kun hän näyttäytyi -- ja ihmisetkin, jotka paimensivat niitä tahi vaelsivat ympäri ilman laumaa. Arkailivatko ne häntä, kuin hän olisi ollut meedialainen? Vai olivatko ne itse meedialaisia tahi meedialaisystäviä vakoilemassa vuorella? Vähitellen loppui metsä ja valkeita juovia ilmaantui vuoren pintaan, vanhempia tahi uudempia leikkauksia, jotka paljastivat syvällä piilevät marmorivuoret -- keltatäpläiset, niinkuin juoksevan ruosteen likaamat. Ei kukaan tehnyt työtä kaivoksissa. Ateenalla oli muuta ajattelemista kuin marmorin louhintaa Peisistratoksen kauan sitten aloittamiin temppelirakennuksiin ja alttareihin. Hänen täytyi kiertää kaukaa kuilujen sivu; marmorinsekaisia kivisiruja vyöryi ja rasahteli hänen askeltensa alla. Mutta vihdoin hän oli perillä, kuumana helteestä ja janosta, ylimmällä huipulla ja avasi silmänsä ahmiaksensa näkyä joka taholla ympärillänsä.

Attika! Attika! Hän tunsi itsensä ateenalaiseksi tämän nähdessään. Meren ja vuorten keskellä siinsi tuo tarkka-äärinen maa hänen allansa joka puolella. Kaikkialla sinersivät vuoret, kaikkialla välkkyivät vedet. Koko Hellaanko hän siis tästä saattoi nähdä? Lännen ilmalla häipyi Korinton kannas kapeaksi vyöksi, joka liitti Peloponnesoksen Attikan vuoriin. Luoteessa näkyi Parnes-harju. Sininen auer tuolla kaukana lainehti Thessaliaa kohden. Mutta itäpohjan puolella juoksi suunnattoman pitkä juova merta rannikon ja käärmeenmuotoisen saaren välillä, jonka harjanne oli korkea -- se lienee ollut Euboia. Etelässä päin hän näki Ateenan vuoripylväät Hymettoksen ja Lykabettoksen, sieltä katsoen matalia pieniä kunnaita, ja hän saattoi erottaa Akropoliin miekannupun, joka nousi valkean rakennusryhmän keskeltä. Öljymetsä mateli niinkuin sinivihreä toukka alas kohden kaupunkia.

Hän pysähdytti katseensa lennon ja antoi sen vaipua alas vuoren pohjoista rinnettä. Hän näki hopliittien marssivan pienissä kyhmyisissä neliöissä alas kohden laveata tasankoa. Ja -- Zeus avita! -- rannanreunassa aivan alhaalla laajan, avoimen lahden rannalla -- siellä oli persialaisten leiri. Hänen sydämensä alkoi lyödä. Kas, teltta teltan vieressä loputtomissa riveissä niinkuin kenno kennossa ampiaispesässä. Ja meren ulapalla kolmisoutiot purjeettomina, mastotkin laskettuina, suunnaton rivi väläjäviä laivanrunkoja -- pitkin rantaa valkea päärme haaskalokkeja, jotka makasivat siipiään levähdyttäen.

Airot olivat levällään molemmin puolin niinkuin kalan piikkievät. Terävällä katseellaan Narkissos huomasi, että ne olivat asetetut perä rannan hiekkaa vasten -- valmiina lähtemään ulapalle jälleen. Mutta ulkoa tummansiniseltä mereltä tuli purjeita lentäen -- kuin valkeita perhosia -- nopeakulkuisia laivoja, sanantuojia saarten suuresta hajanaisesta parvesta.

Valtavan suuria lintuparvia lensi yli hänen allansa olevan kalliorinteen, pieniä, lyhytsiipisiä surisevia lentäjiä, jotka hajaantuivat yli punaisen kalkkikiven niinkuin pilvi pieniä mustia täpliä. Mutta päänsä päältä hän kuuli voimakasta hidasta lentoa. Kuului vihlovan terävää kirkunaa ilmasta, ja äkkiä suhahti hänen ohitsensa suuria petolintuja, joiden kaula oli alaston ja pitkä kuin käärme. Hänen katseensa seurasi niitä ja näki niiden laskeutuvan suurelle risuläjälle, jonka hän vasta silloin huomasi.

Hän meni lähemmäksi. Linnut väistyivät kömpelösti syrjään, ne koukistelivat punalihaisia kaulojansa ja tuijottivat alas Marathonin lahtea kohden vihlovan ahnas nälkä kesyttömissä keltareunaisissa silmissään.