Part 8

Mutta Eufranor ei noussutkaan enää. Hänen sydämensä oli pysähtynyt, hänen jäsenensä jo kankeat. Poika kantoi hänet sylissään takaisin ja laski hänet lieden tulen ääreen. Hänen kasvonsa hymyilivät, kuin olisi hänellä hyvä ja onnellinen uni.

Niin loi Narkissos isällensä haudan äidin haudan viereen, niin että muurivihreä itsestään voi kiemurtaa toisen luota toisen luo. Hän uhrasi kiharoita hiuksistansa ja kyyneliä silmistänsä. Ja kun pimeä tuli, laskeutui hän makuulle ja kallisti poskensa kylmää maata vasten toivoen, että hän voisi nukkua ja unessa nähdä, mitä isä mieluimmin tahtoisi hänen elämästänsä tulevan.

Mutta kun hän sulki silmänsä, kuului syvällä hänen sisällänsä kuiskauksena äidin nimi: Nikarete. Ja kun hän ei ollut häntä koskaan nähnyt, oli hänen mielessänsä heti sen ainoan kuva, jolla oli se nimi ja jonka hän tunsi. Ja äänikin sen esille loihti, ja hän näki hänen istuvan Artemiin alttarin äärellä ja laskevan sille vyönsä.

Pyhyydenloukkaus se oli, ja hän nousi heti karkoittaaksensa pois pahaaennustavan kuvan. Hän katkaisi pitkiä säikeitä sitkeästä, tummanvihreästä köynnöksestä ja pisti ne isän kumpuun. Sitten hän laski molemmat kätensä tuoreelle haudalle ja kuiskasi: "Hyvästi, sinä isäni rakas, joka olit minulle äidinkin sijassa. Kiitos kaikesta, mitä olet pojallesi opettanut. Sinä teit minusta miehen, jonka hartain halu on, että hänestä tulisi todellinen helleeni. Minne tahansa maan päällä kulkenenkin, ole sinä mukanani ja osoita minulle, missä päämäärä on, johon minun tulee tähdätä. Hyvästi, rakas isäni, sinä olet vienyt äidilleni ne terveiset, jotka minulta otit, ja kumpikin odotatte käsikädessä sitä hetkeä, jolloin minä jälleen teidät kohtaan ja tervehdin teitä sanattomalla nyökkäyksellä."

Hetkiseksi hän laski jälleen poskensa mullalle. Silloin hänestä tuntui, kuin hän olisi Olympian Kronos-huipuilta kiitänyt Alfeios-virran mukana kohden vapaata merta ja nähnyt kolmisoutujen pullein purjein soluvan ulos siniseen Okeanokseen.

Niin, pois Arkadian kallioseinäin keskeltä hänen mielensä paloi, ulos näkemään maanmiehiänsä raanoilla ja saarissa.

Hän jätti köyhän maapalansa ja hautansa naapurien hoitoon ja ajoi sitten itse laumansa sellaisiin seutuihin, missä voi vaihtaa ne rahaksi. Vihdoin hän sai ne myydyiksi jotenkin yhtä monesta drakmasta kuin hänellä oli elukoita. Hopean hän sittemmin vaihtoi kultarahaksi. Hän ei tahtonut ottaa vastaan ainoatakaan dareikia. Persialaisen kullan ei pitänyt painaa hänen omaatuntoaan eikä tuhota hänen sieluansa.

XIII.

Vaellus.

Narkissos aloitti vaelluksensa helleenisessä maailmassa.

Mieluimmin hän olisi heti mennyt Hermofantoksen luokse ja ruvennut hänen oppilaaksensa, ei ainoastaan iänkaiken vaeltavaksi, vaan vaeltavaksi lääkäriksi. Hermofantos oli tehnyt häneen valtavamman vaikutuksen kuin yksikään toinen mies. Hän oli kertonut hänelle toiminnastansa: ammattivalasta, joka lääkärin oli vannottava, että nimittäin ei koskaan käyttäisi taitoansa muuhun kuin sairaiden avuksi, ei koskaan antaisi myrkkyä eikä sikiönlähdettämiseen käytettäviä aineita, ettei koskaan ilmaisisi, mitä sairas hänelle vaitiolon ehdolla kertoo, ja ettei koskaan käyttäisi asemaansa minkäänlaiseen viettelykseen.

Mutta riippui aivan sattumasta, tapaisiko hän enää koskaan Hermofantosta. Hänestä tuli siis toistaiseksi hänen oppilaansa vain vaeltajana. Missä ikänä hän kulkikin, kyseli hän häntä kuin Telemakos isäänsä Odysseusta. Eikä Hermofantos ollut kulkenut maailmassansa jälkeä jättämättä. Useimmissa paikoissa versoi muistoja ja kertomuksia hänestä. Kun ihmiset hänestä puhuivat, loisti silmissä sama lämpö kuin hänenkin ja he muistivat tarkoin, milloin hän oli heidän luonansa ollut.

Jalkaisin Narkissos kulki Peloponnesoksen ympäri. Kultansa hänellä oli talletettuna ihokkaansa ompeleeseen -- isänperintö, jota hän ei tahtonut tuhlata. Nuorilla voimakkailla jäsenillään hän kaikkialla ansaitsi elatuksensa. Hän ei katsonut itseänsä liian hyväksi mihinkään työhön, joka lisäisi hänen kokemustansa. Syksyisin hän käveli viljelysmailla ja opetteli tekemään aurallansa suoran ja syvän vaon. Hän otti osaa viininkorjuuseen ja oppi rypäleitten parhaan käsittelytavan. Hevostenkasvatuksesta kuuluisassa Argoksessa hän oppi tuntemaan rotujen jalostamista, niiden jalojen eläinten siitosta ja opetusta, joita sieltä kuljetettiin koko Hellaaseen, sangen suuressa määrässä hevosia rakastavaan Attikaan, jossa panatenaia-juhlassa joka neljäntenä vuonna niitä nähtiin.

Vain Lakedaimonia hän vältti hämärästi peläten tapaavansa Artemis-kohtalonsa. Ja kuitenkin hän sisimmässään ikävöi siihen maahan hartaammin kuin mihinkään muuhun. Olihan hän myös kuullut yllinkyllin sen kansan lujasta ja karaistusta luonteesta. Sparta -- se nimi tiesi purppuraa ja huilunsoittoa, heittokeihäiden suhinaa, malmilta kajahtavaa poljentoa, joka sai puut vapisemaan ja kalliomaat kumisemaan. Sparta -- se tiesi polttavaa harjoitusten päivää noususta laskuun, ruisleipää ja sen painoksi pientä viinikulausta, joka kihelmöi kurkussa, sianlihaa etikan- ja suolansekaisen verikeiton höystönä, kaikkien sisäelinten puhdistusta ja karaisua. Niin kuin pronssipatsaat spartalaiset istuivat pöytien ympärillä silittämättömillä lavitsoilla nautiten puhdistavan karkeata ruokaansa, kovalla savipermannolla he arkailematta nukkuivat. Sparta -- se tiesi malminlujaa nuoruudenkukkeutta, joka versoi ankarista elämänsäännöistä; se tiesi kasvinkumppanien veljeyttä, hellää ja harrasta suhdetta vanhemman ja nuoremman välillä. Miesten ja naisten kesken ei tyhjänpäiväistä eroottista lepertelyä vain kahden ihmisen velvollisuutta luoda Spartalle uusia miehiä ja uusia sotilaita. Yhdellä naisella voi olla kaksi tahi useampia miehiä täyttämässä pyhää velvollisuutta antaa elämä uudelle polvelle. Valtio huolehti siitä, että nuoret miehet menivät naimisiin semmoisella iällä, että heidän voimansa tuotti parhaan hyödyn. Naiselle, jolla oli suuri perintö, osoittivat itse kuninkaat oikean miehen. Kolmanteenkymmenenteen vuoteen saakka elivät kaikki miehet yhteisissä kasarmeissa. Vaimot oli ryöstettävä. Häät olivat valtaus, ryöstö. Spartalaisten ei ollut lupa hemmoitella itseään lämpimillä kylvyillä eikä voidella itseään öljyllä, vaan piti tyytyä Eurotaan kylmään juoksevaan veteen. Kuninkaat polveutuivat Herakleesta, joka ei ollut jumala, vaan sankari. Hänen kaksitoista, voimatekoansa kuvasivat sitä elämäntaistelua, joka odottaa jokaista oikeata lakedaimonilaista. Vain lujuus ja urhoollisuus tekivät kuolevaisesta "jumalaisen". Kaatua "sodassa" maansa puolesta tuotti varman ja ikuisen kunnian. "Ajelkaa partanne ja totelkaa lakia!" oli käsky, jonka eforit joka vuosi virkoihinsa astuessaan antoivat.

Narkissos toivotteli, että olisi syntynyt tässä maassa, mutta sitä eivät jumalat olleet hänelle suoneet; hakea palvelustointa heloottina tahi asettua asumaan perioikina hän ei tahtonut.

Kaikki Hellaan jumalat ja kuulut temppelit hän tuli tuntemaan. Argoksessa hän kävi jumalain kuningattaren Heran temppelillä ja näki hänen papittarensa ajavan sen edustalle valkeilla lehmillä. Nemeassa hän vietti suurta Zeus-juhlaa. Istmoksella oli Poseidon valtiaana -- kannas oli vain siksi leveä, että jumala vielä jaksoi heittää kolmikärkensä merestä toiseen. Pienillä purjelaivoilla hän kävi saarilla -- Dionysoksen pyhätöllä Naksos-saarella ja Apollonin ikivanhan alttarin ääressä vähäisessä Deloksessa.

Merestä tuli hänelle uusi maailma. Laivan keulakuva ojentui yli solisevien laineiden. Jonkun aikaa hän palveli talamiittinakin kolmisoution ylimmällä soutajarivillä. Selät koukussa istui soutajain suuri joukko, toinen toisensa yläpuolella. Soittaja puhalteli huilua laivan peräpuolella, jotta kaikki eripituiset airot liikkuisivat samassa tahdissa. Alhaalla laivan sisällä tukahduttavassa kuumuudessa istuivat soutajat alastomina ja tekivät työtänsä lihasrikkailla käsillään. Aironrei'istä pisti päivä sisälle pitkiä nuolia, jotka loistivat raskaassa puolipimeässä ilmassa. Niinkuin elävänä haudatut istuivat miehet voimatta nousta suoriksi. Kun heidän piti levähtää, niin he ryömivät vatsallaan yli soututelineiden niille jyrkille tikapuille, joita myöten pääsivät päivänvaloon. Heidän silmänsä räpyttelivät arkoina auringonvalossa, hiki helmeili kulmilla. He venyttelivät itseänsä muutaman kerran raittiissa ilmassa ja ryömivät sitten takaisin alas soutimien ääreen, hien höyrytessä märiltä seliltä. Huilu oli välttämättömän tarpeellinen, ilman sitä he eivät olisi kyenneet käyttämään suuria ja raskaita airoja, joista pisimmät olivat ylimpänä. Puu natisi ja vonkui. Kuohuttaen sihahtelivat airot läpi veden. Ryöppy löi joskus pilven lentävää vaahtoa läpi aironreikien ja jäähdytti kuumaa rintaa. Pieninä kuvavälähdyksinä lipui vedenpinta ohitse, ja silloin tällöin nousi merestä saari, näkyi kappale rantaa. Tuli näkyviin temppeleitä, hohtavia pylväsrivejä jyrkillä kallioäyräillä, ja taas nekin vaipuivat mereen.

Vain aniharvoin saivat soutajat luvan käydä maissa. He kiipesivät jollekin korkealle niemelle katselemaan reheviä ja varjoisia laaksoja. Öljymetsien hopeanvihreät lehvälatvukset täyttivät rinteet joka suuntaan, mutta laaksojen pohjilla kasvoi kypressien ja pinjojen tummia lehtoja.

Mutta Narkissos oppi mielestään liian vähän näillä matkoilla. Soutajan ammatti kytki hänet puolipimeään ja löyhkäävään vankilaan, ja kun hänen oli levättävä, vaipui hän hetikohta raskaaseen uneen kovalle puupermannolle, jolla miehet makasivat ahtaalla kuin sillit tynnyrissä. Valkosipuli myrkytti ilman -- useimmat olivat Ateenan miehiä, joilla se oli pääasiallisena ruokana.

Mutta sillä tavalla Narkissos kuitenkin tuli tuntemaan Aigeian meren lukemattomine saarineen, joita oli kuin kiviä Aasian ja Hellaan välisessä kaalamossa, jättiläisen heittelemiä käydä yli rannasta rantaan. Tätä kaalamoa odotettiin nyt suurkuninkaan hyökkäävän maahan minä hetkenä tahansa. Narkissos ei laivoinensa ollut käynyt rannassa saakka, vaan oli kyllä ankkuripaikalta Miletoksen edustalta nähnyt tuon kaupungin palaneet rauniot; ei temppeliä eikä valotornia enää ylennyt lahden äärellä. Soikeasta aironreiästä näkyi joonialainen maa, jolle persialaiset olivat astuneet verisiä jälkiänsä. Hänen ympärillänsä istuivat toiset soutajat kurkistellen ja kuiskaillen. Persialaiset olivat muka paloitelleet helleeniläiset vankinsa käyrillä puukoilla ja heittäneet lihapalat mereen kalojen ruoaksi. Mutta naiset ja lapset he olivat raastaneet mukaansa Sardeeseen ja Susaan; pojat oli kuohittu, ja helleeniläiset tytöt nääntyivät nyt satraappien naishäkeissä. Ei noussut uusia temppeleitä tuhasta. Pelko oli lamauttanut kaiken toimintahalun. Heleeniläisiä pakolaisia kulki länteenpäin saarelta saarelle. Foinikialaisia sotalaivoja tuli humisevin siivin kuin petolinnut Kykladien välitse tuoden maata ja vettä kaikilta saarilta, yksin Aiginan vahvalta merivartiolta, Susassa olevaan Memnonin linnaan. Kolmisoutulaiva, jonka palveluksessa Narkissos oli, oli juuri vakoojana vartioimassa Vähän Aasian rannalla ja tiedottamassa, milloin Hellaan oli odotettava persialaisten hyökkäystä.

Kaikissa satamissa keinui foinikialaisia laivoja, koottuina kuljettamaan persialaisia joukkoja. Voi nähdä barbaarien liikehtivän rannoilla kuin pitkät rivit kiipeäviä syöpäläisiä. Alas vuorten rinteitä välkkyi ratsuväki. Maatuulen puhaltaessa saattoi kuulla merkkipuhalluksia.

Kolmisoutio jäi paikoilleen, kunnes näki satojen purjeiden kiitäen tulevan koillistuulessa. Silloin sekin nosti ankkurinsa ja lehahti kuin ennelintu parikymmentä stadionia muiden edelle. Kaikilta saarilta, joiden ohi kuljettiin, tuli pursia ja kalastajavenheitä kuulemaan ja tuomaan uutisia valtavasta väennoususta, tuhansista ja taas tuhansista meedialaisista ja persialaisista, jotka olivat nousseet laivoihin. Kulki huhu, että itse suurkuningas Dareios oli lähtenyt matkaan idästä ajaen sotavoimiansa kuin ukontulia edellänsä. Hänen veljensä poika Artafernes ja meedialaisten päällikkö Datis olivat laivastossa ja heidän kanssansa Hippias, ateenalaisten karkoittama tyranni, joka palasi oman kansansa kavaltajana. Suunnaton laivasto purjehti Athosta ja Euboiaa, Naksosta ja Ateenaa kohden -- kädessänsä myrsky ja salama koko uppiniskaisen helleenikansan pään varalle, joka oli uskaltanut uhmata suurkuninkaan valtaa. Histiaioksen luuranko riippui vielä ristillä Sardeessa -- niinkuin petolintu, jonka metsästäjä ripustaa ladonovelle kaikkien taivaan lintujen kauhuksi ja varoitukseksi; mutta hänen ruumiista irroitettu päänsä oli pantu suolaan ja viety itse suurkuninkaalle. Sellaisina sotalaumoina persialaiset purjehtivat päämääräänsä kohti, että ne varmaan mullistaisivat meren ja kuin vedenpaisumus hulvahtaisivat yli Hellaan vuorten ja hukuttaisivat helleenit kuin muurahaiset hiekkaan.

Yhä lensi kolmisoutio edellä. Mutta Naksos-saaren luona se pääsi kauemmaksi edelle, kun persialaiset jäivät sinne kurittamaan saaren asujamia, jotka kaikkein ensimmäisinä olivat ryhtyneet vehkeilemään suurkuninkaan valtaa vastaan. Sitten kolmisoutio kääntyi luoteeseen ja pujahti Faleronin satamaan. Laiva oli ateenalainen, soutajat laskettiin toistaiseksi menemään, ja Narkissos kulki jalkaisin yli Faleronin tasangon kohden itse orvokkiseppelein koristettua kaupunkia, jossa ei vielä koskaan ollut käynyt.

Syyskesän helteinen aurinko oli kasannut maanpinnalle paksun tomukerroksen, niin että hän upposi nilkkoja myöten. Mutta hän kulki katse suunnattuna vuoriin, kunnes hän huomasi Akropoliin, jonka pitkähkö kallio kohosi yli savisten talojen parven. Yksi ainoa temppeli loisti yli muurinreunan. Keltainen ja alaston oli tuo kallio, jota aurinko paahtoi. Kyljet olivat jyrkät; täältä etelästä katsoen ei minkäänlainen polku eikä tie voinut viedä ylös jyrkänteelle. Hän voi tuntea Kefissos-laakson öljymetsistä, joka kasvoi pitkin sen rinteitä, mutta Ilissos, jonka yli hän kulki, oli vain kuivunut joenuoma. Pieniä kypressi- ja laakerilehtoja oli siellä täällä kuin kukkavihkoja matalammilla harjanteilla. Valkoisten muurien ympärillä tummina hohtavia puunlatvoja. Sinisenä siintäviä puuttomia harjanteita, joiden iäkkäitä kalliokasvoja uurtelivat punertavat halkeamat. Mesirikas Hymettos, metsäinen Parnes, marmorilouhimoin hohtava Pentelikon -- nimet helähtelivät hänen ympärillään ja vuoria osoittivat hänelle matkamiehet, jotka sivuuttivat hänet. Lykabettoksen jyrkkä, ylväs keila kohosi aivan kaupungin takana; yli honkametsän loisti sen alaston kalliokärki, punaisenharmaa ja terävä, kohden kirkkaansinistä taivaanpohjaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt millään kaupungilla niin loistavan kaunista taustaa. Olisi voinut luulla itse auringon valkealla, välkkyvällä veitsellään leikkaavan noita vuoria luonnon laajaan selkään. Plastillisessa alastomuudessaan ne lepäsivät leikkien sädehtivää vuoroleikkiänsä pilvien kanssa, repivät niitä suuriin liehuviin riepuihin, verhoutuivat huntuihin, heittivät hopeanvalkeita pahojaan harjulta harjulle, riisuutuivat, peittivät itsensä ja heittivät jälleen pilvipeitteet kulmikkailta alastomilta jäseniltään. Akropolis kohotti päivänpaahtamaa kypärälakeansa yli kaupungin, jota se vartioi, ja vuoret puolestansa seisoivat järkkymättömänä kilpimuurina Attikan hopeanharmaan tasangon ympärillä.

XIV.

Ateena.

Narkissos vaelteli pitkin Ateenan ahtaita kujia ja katuja. Ihmisiä vilisi kaikkialla. Likavesi löyhkäsi talojen ovien edustalla. Kengänpaikkaajat istuivat varjopaikoissa hikoillen. Alasimet soivat vasaraniskujen alla. Keihäänkärkiä teroitettiin. Kaikkialla tuoksui valkosipuli. Joka taholla kaakottivat kanat. Kaikkialla juoksenteli röhkiviä sikoja tonkien jätteitä. Mutta kaikkialle näkyi Lykabettos tahi Akropolis katujen takaa.

Hän seurasi ihmisvirtaa yli Öljytorin, jossa vihreitä tahi mustia öljymarjoja oli isoissa tynnyreissä, sipuleita riippui pitkissä nuorissa ja vihannekset peittivät maan, hän kulki aina varsinaiselle torille saakka, jossa oli väenkokous Buleuterion edustalla. Areiopagin rinteellä hän näki kaksi pronssipatsasta, kaksi alastonta miestä tuimassa hyökkäysasennossa, toinen heilutti miekkaa päänsä yläpuolella, toinen uhkasi pistää ojennetulla kalvallaan. Kun hän kysyi, sai hän vastauksen: tyranninsurmaajat! Ateenalaiset tervehtivät niitä kohotetuin käsin ja huutaen: Tyranninsurmaajat! Tulkaa alas kiviltänne, Harmodios ja Aristogeiton, tulkaa ottamaan vastaan Hippiasta.

Huhu persialaisten laivojen lähenemisestä kulki sysäyksenä läpi kaupungin. Lainehtiva ihmisjoukko virtasi yli torin ja ylös Areiopagin sivu Pnyksiä kohden. Neuvostohuoneelta tuli muutamia miehiä, joiden kulku muodosti vanaveden ihmisvilinään. Polemarkki! kuului joka puolelta. Tuolla tulee polemarkki! Ja kengänpaikkaajat ja savenvalajat, sepät ja vihanneskauppiaat, leipurit ja nahkurit tulivat juoksujalkaa jäljessä. Aristeides! Eläköön Aristeides! Eläkööt eupatridimme. Niillä on järki tallella. Kas Themistokles! Ja Miltiades on mukana. Terve, Miltiades! Hän kulkee kuin pitoihin. Katsokaa, ensimmäinen arkontti on yhtä rauhallinen kuin jos jo olisi kurittanut persialaisia. Eläköön Themistokles! Hänellä on keihäänvarsi selässään. Katsokaapa Miltiadeen viitan laskoksia. Mutta Kallimakhos on syönyt jotakin, joka ei ollut hänelle terveellistä.

Narkissos seurasi joukkoa Pnyksille. Hänen oli nälkä ja jano ja hän osti matkalla kourallisen viikunoita kauppiaalta, joka kantoi tavaroitansa mukanansa.

Pnyksillä oli puhujalava hakattu luonnolliseen, kallioon. Puhujalla, joka sille nousi, oli vain taivas, taustanaan ja auringon loisto ympäröi hänen päänsä, häikäisten kuulijajoukon silmiä. Tasaisesti kohoavalle vuorenrinteelle asettuivat tuhannet kuulijat aina puhujalavan valtavan kallion juurelle saakka; se oli kuin jalustana elävälle kuvapatsaalle, jonka kaikki liikkeet tuolta korkeudesta kuvastuivat eteläntaivaan häikäisevään taustaan. Näytti kuin olisi itse maakin tunkenut kansanjoukkoa leveitä astimia ylöspäin. Puhujan alapuolella seisoi sankka ihmisparvi. Vastapuhujia ja kyselijöitä voitiin saattaa ylös pitkin kapeita sivuportaita sillä kohtaa, missä nuo kaksi jyrkkää kallionseinämää yhtyivät tylsään kulmaan ja muodostivat kokonaisen näyttämön kuulijoille, ensimmäisen näyttelijän yhä näkyessä koko pituudessaan jalustalla taivasta vasten. Taustaseinät olivat täynnä Zeus Hypsistokselle annettuja lahjoja. Lakitaulut olivat nojallaan pitkin valtavan puhujalavan seiniä, joka ulkoni kummallekin sivulle ja sulki kansanjoukolta tien. Mutta myös takaapäin voi kuulijoita tulvia paikalle ja levitä yli koko kummun, niin että ihmismeri kuohuili kaiken yläpuolelle kohoavan puhujalavan ympärillä.

Siellä ylhäällä seisoi Miltiades ja otti hienon attikalaisen kypäränsä kauniista täyspartaisesta päästänsä. Vasemmalla kädellään hän piti kypärää edessänsä, oikealla viittasi hän kohden vilisevää ihmisjoukkoa; mutta yht'äkkiä hän pani kypärän päähänsä -- se oli sodanuhan merkki -- kääntyi ja heitti molemmat käsivartensa etelää kohden ojentaen niitä yli tasangon Faleronia kohden ja kauas kohden Sunionin kallionientä. Kaikkien katsojain silmät seurasivat hänen liikkeitänsä; ei nähty, mihin hän viittasi, mutta hänen omassa olemuksessansa, hänen lujuudessaan ja siitä huolimatta suuressa eloisuudessaan oli kuitenkin nähtävänä ikäänkuin kaiken sen kuva, mitä hän sanoi, manatessaan esille vihollista:

"Ateenan miehet, nousee myrsky. Näettekö tuonne, barbaarit lähestyvät rantojamme? Niiden purjeet peittävät meren niinkuin haaskalintujen levitetyt siivet. Kaiken ne aikovat tukehduttaa. Loppuva on laineidenkin liike, ja vainajana on meri makaava. Tämä hetki tuottaa naksolaisille turman, ja Euboialla riehuu persialainen tulenjumala, jonka kauheudesta me kaikki olemme kuulleet puhuttavan. Meedialaiset kantavat häntä kultakilvellä ja antavat hänen sylkeä maalle, jolle astuvat. Hänen sylkynsä ovat nieleviä liekkejä -- malmi sulaa siinä ja marmori palaa kalkiksi. Hellaan maat ja metsät lakastuvat kuin ruoho hänen hengityksensä edessä. Minä näen hänet jo meidän näköpiirissämme. Mitä vuosikausia olemme kauhistuneet, se meitä nyt uhkaa. Idän tuli tahtoo tuhota meidät, meidän vaimomme ja lapsemme, meidän isiemme jumalat ja heidän pyhät asuntonsa. Jo kauan on näkynyt hänen tulonsa enteitä. On helleeniläisiä valtioita ja kaupunkeja, jotka iloiten avaavat hänelle porttinsa. Oi ateenalaiset, teidän kaupunkianne kovin rangaistus uhkaa, sillä suurkuningas ei voi unohtaa, että riensimme kärsivien veljiemme avuksi ja annoimme heille kaksikymmentä laivaa. Kuka meidän avuksemme nyt tulee? Älkää luottako muiden käsivarsiin kuin omiinne, älkääkä muuta suojaa odottako kuin minkä itse luotte. Hädässä kukin sulkee oman talonsa ja antaa naapurien talon tuhoutua. Niinpä nyt, Ateenan asujat, rientäkää koteihinne ja varustautukaa. Katsokaa kypärää päässäni. Raskasaseiset sotilaamme ovat kilpilinnamme, joka on asettuva muurina lähenevää onnettomuutta vastaan. Meidän täytyy ottaa vastaan vihollinen avoimella kentällä sen kaupungin edustalla, joka on meidät kasvattanut. Meidän täytyy torjua hänet rannaltamme samalla hetkellä, jona hän sille astuu. Muistakaa, että Hellaan vapaus on se yhteinen aarre, jonka puolesta taistelette, ja että orjuus on ainoa osa, joka meitä kaikkia odottaa, jos persialaiset saavat asettua meidän meremme rannoille. Ateenan miehet, tulevaisuus on keihäittenne tutkaimissa. Mieluummin vaipukaamme miekka kädessä kuin antaudumme meedialaisten orjiksi ja näemme naisiamme raastettavan tukasta kuin hevosia harjasta Ekbatanaan ja Susaan."

Suosionhuudot tulvahtivat ylös kohden elävää kuvapatsasta, joka äkkiä hävisi jalustaltaan kuin meren nielemä. Aurinko oli paahtanut noiden tuhanten kasvoja, jotka katselivat ylöspäin, mutta yht'äkkiä hajaantuivat, kun Zeus Hypsistos lähetti heille säteensä enteen. Kaikki pakenivat taloihin. Polemarkki ja strateegit palasivat verkalleen neuvostohuoneelle. Sade lakkasi ja alkoi levitä huhu, että juoksija Feidippides lähetettäisiin Spartaan anomaan apua.

Narkissoksen salainen unelma oli ollut kerran saada se tehtävä. Mielikuvituksessaan hän oli usein juossut tuon matkan, jonka hän melkein kokonaan tunsi: Megaran kautta ja kannaksen yli ohi Korinton ja kohden etelää, yli virtain ja purojen, ylös yli harjanteiden, läpi kivisten laaksojen, ohi ikivanhan Mykenen, läpi Argoksen ja Tegean -- etelään päin läpi vuorensolan Eurotas-laaksoon ja vihdoin lakedaimonilaisten hajanaiseen kaupunkiin, joka oli muuriton kuin maalaiskylä, leveine teineen kuin leiri, valmis nousemaan vihollista vastaan.

Mutta Narkissos ei ollut pitkään aikaan juossut, hänen jalkansa tuntuivat kankeilta, ja hän katseli kämmentensä paksua keltaista nahkaa, joka oli kovettunut airoissa. Onnellinen Feidippides, huokasi hän ja kiiruhti väkijoukon mukana jonkun matkaa pitkin pyhää Eleusiiseen vievää tietä.

Yht'äkkiä kuului huuto: Tilaa! tilaa! Tilaa Feidippideelle! Juoksija oli jo haettu kotoaan, ja vaikka päivä jo läheni laskuansa, ei hän tahtonut odottaa yli yön. Hän tunsi tien ja saattoi jo yön kuluessa ehtiä yli kannaksen matkallaan etelään.

Tilaa Feidippideelle! Tuossa hän tuli rauhallisesti juosten pitkin askelin, avopäin ja yllänsä laaja, kevyt ihokas, joka ulottui vain reiteen, niin ettei mikään estänyt hänen juoksunsa täyttä vapautta. Hänen huulensa sulkivat sanoman, jota hän oli viemässä, eivätkä aikoneet aueta puhumaan, ennenkuin hän sen perille saattaisi. Huutoja kuului hänen ympärillänsä ihaillen ja kiihoittaen: "Terve, oi Feidippides! Käyttele jumalallisia jalkojasi, jotka varmaan Hermes on sinulle lainannut. Onnea kahdentoistasadan stadionin matkalle. Zeus kanssasi! Terveisiä Spartaan! Siellä saat 'mustaa lientä'. Mutta pane Spartan miehet liikkeelle! Sano heille, että kiire on. Ne kerskuvat pikamarsseillaan. Anna niiden tulla sitä meille näyttämään! Sano heille, että me odotamme heitä, ennenkuin persialaiset ovat kaupunkimme edustalla. Älä anna meedialaisten kohdata heitä matkalla Istmoksella. Silloin on myöhäistä. Onnea matkalle! Terve, Feidippides!"