Part 7

Harvoin hän tapasi ihmisiä. Kaikki vapaasyntyiset miehet olivat Olympiassa, ja vain orjat hoitivat laaksonuomien peltoja ja kulkivat ympäri laumojen kanssa. He seisahtuivat selät koukussa ja katsoivat pitkään syrjäkarein, kun näkivät tuon juoksijan tulevan kiitäen, koko ruumis kiiltäen hiestä, niin että ihokas loisti kuin hopeasilaus. Narkissos vaihtoi vain sanasen heidän kanssaan ja pyysi joskus saada kulauksen vuohenmaitoa. He kysyivät syytä hänen kiireeseensä, oliko sota puhjennut vai ajoiko hän takaa jotakuta. Hän naurahti ja vastasi: Artemista! Hekin naurahtivat, viittasivat eteenpäin ja sanoivat: Hän on paljon edelläsi.

Hän oli noussut yhtämittaa ylöspäin ja aurinko seurasi paahtaen selkää. Mutta hän läheni Erymanthos-harjannetta. Tie kulki kellertävää kalkkimaata, jossa ei mitään kasvanut. Ei ollut enää mitään varjoa, ja hiki virtasi pitkin niskaa. Kurkkua alkoi polttaa ja ohimoita takoa. Kaikki, mitä näkyi edessäpäin, oli kuin autiota paloa. Hän kiersi ihokkaan päänsä yli ja jatkoi matkaa. Se vilvoitti niskaa ja päälakea, mutta pian pisti auringon hehku senkin suojan läpi. Veri kiehui hänen otsansa alla. Alkoi vilistä silmissä ja hän tunsi olevansa kaatumaisillaan. Mutta tänne ei voinut pysähtyä. Jos laskeutuisi paljaalle kalkkikamaralle, niin aurinko kuivaisi hänet niinkuin lakastuneen korren eikä hän siitä nousisi.

Hän lähetti neitseelliselle Artemiille sen toivomuksen, että hän hirvineen tulisi häntä vastaan ja soisi hänelle varjoa niiden kyljen suojassa. Hänen polvensa herpautuivat, hän ei enää jaksanut juosta. Jäsenet raskaina ja nilkat paisuksissa puski hän ylöspäin ja seisoi odottamattansa katsellen alas syvään varjoisaan laaksoon, joka oli hänen edessänsä.

Oliko se Artemis itse, joka hiipi piiloon tuolla ja jonka valkeat jäsenet häipyivät tummanvihreään kypressilehtoon? Vai Heraklesko siellä oli ajamassa Erymanthoksen villikarjua? Tiukasti haukkuva koira tuli häntä vastaan. Sen haukunta muuttui hännänheilutukseksi, kun se läheni. Se oli karkeakarvainen kuin susi, ja pitkä punainen kieli riippui terävien hammasten välistä. Kun hän kumartui alas ja hyväili sitä, nuoli se hänen kättänsä.

Tämä hyväily tuotti hänelle miellyttävää viileyttä. Veri lakkasi hehkumasta hänen suonissaan. Hän tunsi jo kypressien henkäilyn ja pian hän seisoi niiden varjossa. Hän kiersi lehdon. Puunrungot ja niiden lehvät muodostivat läpäisemättömän muurin, jonka alaosa oli tiheää pensaikkoa ikivanhain puitten juurella. Koira seurasi häntä eikä tahtonut mennä tuohon pimeään piiloon. Pyhättöön ei ollut pääsyä, sillä kun hän vihdoin löysi sisäänkäytävän, oli sitä sulkemassa korkea, kapea ristikkoportti, oveton ja lukoton. Sen säleet olivat kuin homeenvihreitä keihäitä, joissa ei ollut tavallinen kärki, vaan pieni sirppi tahi puolikuu. Ei ristikon takanakaan näkynyt mitään tietä, edessä vain katajainen ja marjakuusinen lehväseinä.

Ihmeellinen viileys lainehti tuolta aitojen takaa, melkein jäätävän ilman syleily, jossa kuului näkymättömäni lähteitten hopeasoitinten heläjäminen.

Yht'äkkiä hän kuuli muutamia huilunjuoksutuksia. Lintuko siellä pyhättöön houkutteli? Koira vastasi vinkaisemalla, huilu soi jälleen, ja silloin eläin pujahti sisälle vihreän muurin aukosta, joka heti sulkeutui jälleen.

Artemiin pyhä lehto se varmaan oli; sinne ei kukaan kuoleva saanut jalallansa astua. Entäpä jos jumalatar itse oleskeli siellä? Hänen koiransa oli nyt palannut metsästystoveriensa joukkoon. Kun Narkissos tirkisti sisälle tummanvihreään viidakkoon, oli hän näkevinään tulipunaisten silmien säkenöivän ja harjasten kohoavan villisikain terävillä selillä. Kuuset kohosivat kuin paksut mustat pylväät. Kaikkein alimpana oli pensaita, jotka muistuttivat palloiksi kiertyneitä siilejä. Joka lehvässä oli piikkejä tulokkaita torjumassa. Entä jos Artemis lähettäisi nuolensa läpi ristikon -- eikö nuolikotelo riippunut tuolla viidakossa? Tahi Erymanthoksen villisika hyökkäisi esiin ja rankaisisi rauhanrikkojaa repimällä hänen sääriänsä käyrillä keltaisenvalkeilla hampaillansa.

Mutta Narkissos oli kiihtynyt ja utelias. Hän hymyili omille mielikuvilleen. Eipä täällä Artemista tainnut olla enempää kuin siellä kotona päivänkorentojen järvellä oli Pan-jumalaa. Oman hiljaisuutensa ihmeeseen nämä pyhät lehdot vain olivat uponneet. Vain taikauskon kauhu sulki tiet niihin. Yhden ainoan hän varmasti tiesi sieltä löytävänsä: lähteen, joka sammuttaisi hänen janonsa. Hän halusi päästä viiveeseen, riisua ihokkaansa ja kylpeä kahisevassa lehdossa.

Parilla tiukalla otteella hän kapusi ristikkokeihäille, heilautti itsensä yli puolikuiden ja luisui maahan. Pyhäinloukkaus oli tapahtunut, mutta ei koiria eikä villikarjuja hyökännyt häntä raatelemaan. Puiden tuoksu sanoi hänet tervetulleeksi, ja aivan oksien välissä aukeni salapolku, jota ei ulkopuolelle näkynyt ja joka ei ollut jaloin tallattu ja näkyi vain siitä, että vanhoja nuolikotelolta oli naulattu korkealle lehvien väliin; ne olivat vanhasta sammalesta vihreitä. Siellä täällä oli nuolia, hieno pronssikärki homehtuneena rosoiseen kaarnaan. "Artemis, Artemis!" hän kuiskasi. "Jos olet täällä näkymättömänä, niin ole minulle armollinen, lupaan sinulle ensimmäisen saaliin, jonka keihääni kaataa kunniaksesi."

Hän kulki läpi viidakon. Lahoja seipäitä seisoi sammaleisessa maassa, vihreitä kuin olisivat paikalla kasvaneet. Ikivanha kaari, joka riippui kypressin kyljessä, oli kuin olisi ollut samaa puuta.

Odottamatta oli hän avoimella paikalla, edessänsä alttari, jonka lakea peittivät puista pudonneet kävyt. Hän kuuli veden lirinää. Siinähän virtasi itse lähde, Erymanthos-joen lähde, hopeankirkkaana ohuena suonena sammaleisesta hirvenpäästä nelikulmaiseen altaaseen, josta se vuosi maahan. Ja lähteensä edessä istui Artemis itse.

Artemis, Artemis! Olipas jumalia. Hän _näki_ hänet. Artemiin itsensä hän näki.

Niin hiljaa oli hän kulkenut sammalmättäillä, ettei edes koira istujan jalkojen ääressä ollut sitä huomannut. Se makasi kuono ojennetuilla etujaloilla ja nukkui. Sisiliskoja ryömi päivänpaisteeseen aivan sen viereen, niinkuin se olisi ollut kivi. Mutta Artemis istui pienellä kivirahilla lähteen ääressä. Sandaalit hän oli irroittanut päivänpaahtamista jaloistaan ja heittänyt ne sammalikkoon. Hän piti toista jalkaansa lähteensuonen alla ja hieroi sitä pronssinruskeilla käsillään. Vesi solisi yli jalkapöydän ja huuhtoi pois tomun; mutta sandaalin jättämät merkit siinä vielä olivat ja ne paikat, joita se oli peittänyt, olivat niin vaaleat, että hänellä näytti olevan kenkä hohtavan valkeata nahkaa; pitkin ruskeata jalkapöytää juoksivat hihnojen verkkomaiset jäljet kuin valkeat sillankaaret. Kun hän oli pessyt kummankin jalan, niin että vesi vielä helmeili kuin kaste kantapään punertavien ryppyjen hienossa verkossa, ojensi hän ne maahan, helmat kohotettuina ylös polviin saakka, sitten irroitti hän vyönsä, joka oli leveä ja kellanruskeata hirvennahkaa, heitti sen alttarille ja tarttui pölynharmaaseen ihokkaaseensa pudottaaksensa sen pois.

Narkissoksen sydän jyskytti. Pyhyyden loukkauksen tunne tyrmistytti hänet. Hän oli murtautunut jumalattaren suljetulle alueelle, hän oli loukannut paikkaa, jolle sai astua vain hänen neitseellinen jalkansa. Nyt hän näkisi siveän jumalattaren alastomana. Silmänräpäyksen perästä hän hänet huomaisi, nousisi ylös vihaa säkenöiden ja antaisi koiriensa repiä hänet.

Häpeän painamana hän lankesi polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Hän ei ojentanut kämmeniänsä torjuen eteensä, hän peitti silmänsä siltä salamalta, joka seuraavassa silmänräpäyksessä sokaisisi hänet.

Mutta ei häneen salama iskenyt eivätkä koirat repineet. Hän kuuli vain lyhyen pienen vingahduksen ja tunsi nuolevan kielen käsillään. Artemis ei huudahtanut. Mutta aallosta, joka syntyi tähän joka taholta suljettuun mereen auringonvaloa, Narkissos huomasi, että hän oli salamannopeasti noussut. Sormiensa välitse hän erotti hänen pitkät, joustavat säärensä. Jalkojen valkeat sandaalinjäljet punastuivat, niinkuin olisivat tunteneet hänen katseensa. Ihokas laskeutui kokoonpuristettuna hänen helmallensa. Ylemmäksi hän ei rohjennut katsettansa nostaa. Hän odotti tuntevansa tulen hänen närkästyneestä katseestansa polttavan hänen uhkarohkeat silmänsä. "Narkissos! Narkissos, sinäkö siellä olet? Narkissos, Eufranorin poika, terve tuloa!" sanoi yht'äkkiä nuori tytönääni. "Oletko sinäkin tullut samaa tietä kuin minä? Nousehan siitä, Narkissos! Ethän luule lakedaimonilaista tyttöä Artemiiksi itsekseen? Nouse ja tulkoon meistä ystävät."

Ihmetellen Narkissos nosti silmänsä. Siinä hänen silmäinsä edessä seisoen näkyikin jumalatar olevan aivan nuori tyttö, jonka pää oli melkein kuin pojan. Puolipitkä vaaleanpunertava tukka riippui levällään ruskeiden poskien ympärillä. Kädet varjostivat suuria kukansinisiä silmiä.

"Uhraamaanko sinäkin olet tänne tullut?" kysyi hän jälleen ja hymy paljasti valkeat, tasaiset hampaat. "Mutta öljypuunlehvää et voittanut. Hyvä on, minä jaan mielelläni seppeleeni sinun kanssasi, Narkissos."

"Tunnetko minut?" sammalsi poika.

"Tunnen siitä alkaen kuin juoksit. Sinun olisi pitänyt saada palkinto, Narkissos."

"Mutta kuka sinä olet sitten?" kysyi Narkissos, joka yhä oli polvillaan.

"Pitäisipä sinun se tietää", vastasi hän. "Sinähän tulit minun luokseni, kun minä olin voittanut."

Samassa hän tunsi hänet: "Nikarete", tuli kuiskauksena hänen rinnastansa. -- "Nikarete, Kleombrotoksen tytär."

"Niin, joku toinenko Nikarete näissä Olympiankisoissa voitti tyttöjen kilpajuoksussa? Sinä muistat minut kyllä, ja kuitenkin olet joka päivä mennyt ohitseni tervehtimättä minua ainoallakaan katseella. Omaa sukupuoltasi sinä vain katselet. Mutta minä en ole niinkuin sinä", lisäsi hän ja antoi kätensä painua, niin että silmät näkyivät koko säteilevässä loistossaan. "Toivoisinpa voivani pystyttää sinun kauneudellesi kuvapatsaan Olympian juhlakentälle tahi tänne Artemiin pyhään lehtoon."

Narkissos loi silmänsä alas niinkuin olisi saanut kuulla haukkumasanoja. Hänen kasvonsa muuttuivat kuparinpunaisiksi, hän vapisi närkästyksestä ja vastasi hiljaisella äänellä:

"Varo pilkkaamasta minua imartelullasi, joka kuuluu pahalta. Jospa nyt Artemis sinua kuulee ja sinulle kostaa!"

"Hän saa kyllä minua kuulla", vastasi hän reippaasti. "Sinulla on kiehkura tukassasi -- tahdotko saada minulta samanlaisen? Uhraammeko yhdessä, Narkissos?"

Hän tarttui kummallakin lämpimällä kädellään hänen päähänsä ja kohotti sitä. Hän oli voimakas ja veti hänet todellakin pystyyn. Narkissosta harmitti tuo rohkea kosketus, ja hän huomasi hänen nuoren päivänpaahtaman ruumiinsa tuoksun. Nuo naiset, ajatteli hän, tehdäkseen itsensä kovaksi, ne tuoksuvat aina vuohelta. Mutta kun hän tahtoi tempautua irti, ehti tyttö ennen häntä ja tarttui hänen tukkaansa.

"Onko sinulla veistä?" kysyi hän. "Eikö. Sepä paha. Aioin leikata kiharan sinun ja minun otsastani ja sitoa ne yhteen ja laskea ne uhrilahjaksi jumalattaren pöydälle. Mutta etkö ole metsästäjä, Narkissos? Miksi et tuo villin vuorivuohen sarvia? Mikäli näen, ei sinulla ole muuta kuin paitasi, ja se olisi verrattain sopimaton lahja. Mutta minä aion ripustaa molemmat sandaalini tähän keihääseen ja palata kotiin avojaloin. Ja tässä on vyöni. Sitä ei vielä yksikään mies ole irroittanut, senvuoksi pyhitän sen siveälle ja neitseelliselle Artemiille."

Narkissos aikoi lähteä tiehensä. Mutta hänen katseensa sattui vyöhön, joka sirona ja pehmeänä kuin käärmeennahka tahi niinkuin liuska tytön nahkaa lepäsi sammalvihreällä alttaripöydällä. Se oli kirjoitettu täyteen kirjaimia. Kirjoitus vaikutti häneen kuin salaperäinen loitsu. Olympiassa hän oli lukenut lukemattomia piirtokirjoituksia jalustoilla ja patsaiden kyljissä. Hän tunsi olevansa hyvinkin perehtynyt kirjoituksiin.

"Tahdotko lukea?" kysyi tyttö, otti vyön käsiensä väliin ja piti sitä hänen edessään. "Se on _minun_ salaisuuteni, tarkoitettu vain jumalattaren korville. Tulet kuin olisit kutsuttu lukemaan. Mutta et taidakaan osata lukea?" lisäsi hän härnäten.

"Kyllä minä osaan", kuiskasi Narkissos ja katsoi ahnain silmin.

Tyttö henkäisi syvään, hänen sieraimensa värähtivät.

"Lue siis!" käski hän ja piti vyötä aivan hänen edessään.

Ja Narkissos luki vitkaan ja konemaisesti, sana sanalta:

"Minä arkadialainen Narkissos, Eufranorin poika, vannon kautta Artemiin pyhäkön, että otan vaimokseni Nikareten, lakedaimonilaisen Kleombrotoksen tyttären."

"Jumalatar on sen kuullut!" lisäsi Nikarete juhlallisesti kohottaen suuret silmänsä ylöspäin.

"Mitä tarkoitat?" kysyi Narkissos ja katsoi häneen. Hänen aivonsa eivät vielä olleet ehtineet koota sanoja.

"Jumalatar on kuullut sinun vannovan."

"Minä en ole vannonut", sanoi hän käheästi.

"Lue siis uudelleen ja kuule omat sanasi."

Ja Narkissos luki toisen kerran, ja sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, ja hän ymmärsi, että oli vannonut. Hän tuli hehkuvan punaiseksi ja katseli pälyen joka taholle, kuin olisi todistavia silmiä kiilunut lehvien syvästä pimennosta.

"Minä olen mennyt sinun ansaasi", kuiskasi hän, ja oikea käsi pusertui nyrkkiin.

"Jumalattaren ansaan sinä olet mennyt", vastasi Nikarete ja katsoi häneen vakaasti. "Artemis itse sinut tänne toimitti. Hän on sinua kuullut, ja nyt hän kuulee minua. Katso, mitä kirjoitin vyöni toiselle puolelle sinä päivänä, jolloin näin sinun juoksevan. Ja kuule lupaukseni, niinkuin Artemis sen kuulee: Minä Nikarete, lakedaimonilaisen Kleombrotoksen tytär, vannon kautta Artemiin pyhätön, että otan miehekseni arkadialaisen Narkissoksen, Eufranorin pojan."

"Jumalatar on kuullut sen!" lisäsi hän samalla syvänvakavalla äänellä kuin oli lukenutkin.

Narkissos oli kuullut sen. Sanat veivät värin hänen kasvoiltansa. Hänen oma valansa täytti hänet syvällä kauhulla. Alttarin reunalla, käpyjen keskellä, virui pitkä sisilisko liikkumattomin silmin; sen kaulan kummallakin puolella kohoili iho edestakaisin niinkuin kupla; eläin ei liikkunut, mutta sen jäykät silmät sanoivat: minä olen todistajana. Koira seisoi lähteen edessä ja katseli häntä kaikkitietävän silmin. Muutamia vihreitä päiväperhoja riippui värisevillä siivillään värähdellen kuin puhutut sanat. Läpi sammalikon kuului pakenevien käärmeiden kahinaa; ne matelivat tiehensä hänen lupauksensa mukanaan. Kaikki oli kuullut hänen valansa. Se oli puissa kuoren alla. Lähde solisi sanan sanalta. Jos Artemis koskaan tulisi tälle pyhälle paikalle, niin kaikki ilmaisisi hänelle sanat, jotka oli lausuttu. Ei auttanut kieltää niitä sillä, että hän ei ollut lausunut niitä vapaaehtoisesti. Hän _oli_ ne lausunut. Ilma oli ne juonut, maa ja taivas olivat ne itseensä imeneet. Hän ei niistä pääsisi, hän oli pannut ne kuin ansan kaulaansa. Milloin tahansa voisi jumalatar kietaista sen kireälle ja tukahduttaa hänet omiin sanoihinsa.

"Tämä oli petollista ja pahaa leikkiä", puheli hän hiljaa ja katsoi närkästyneenä nuorta tyttöä. Mutta tämä katsoi vakaasti ja rohkeasti takaisin.

"Tämä ei ollut leikkiä", sanoi hän. "Jumalat eivät koskaan leiki lupauksilla, ja meidän kuolevienkin on sitä varottava."

"Minä menen tieheni, etkä sinä minua enää näe."

"Minä näen sinut, Narkissos, kun jumalatar tahtoo", vastasi hän, ja tummaripsiset silmäluomet peittivät surumielisen katseen. "Hän on voimakkaampi kuin sinä ja minä. Me näemme toisemme, Narkissos."

Narkissos poistui nopeasti. Lehvät avautuivat hänelle, hän kiipesi yli ristikon ja meni. Hän ei juossut enää. Hän kulki väsyneenä askel askelelta, häntä kidutti jano ja iltapäivänkuumuus, mutta vielä enemmän valan kalvava tuska.

Oli myöhä ja pimeä, kun hän katseli Olympian juhlakentälle, jossa monta kipinää loisti kierrellen ratojansa. Soihtukulkue siellä kulki. Narkissos ei tahtonut olla sitä näkemässä. Häntä painoi yhä kalvava vaivansa. Vala oli kuin hänen omaan ihoonsa poltettu. Hän pääsi vihdoin kotiin teltanloukkoonsa ja vaipui uneen.

Seuraavana päivänä lähdettiin kotimatkalle Olympiasta. Narkissos näki spartalaisten tyttöjen pienen parven poistuvan siltaa yli Alfeios-joen. Hän punastui, kun huomasi niiden joukossa ainoan, jolla ei ollut vyötä. Oliko Nikarete jättänyt sen Artemin lehtoon Erymanthos-vuorelle? Ja olikohan jumalatar ottanut sen huomaansa -- sitoumuksena, joka häneltä kerran vielä vaadittaisiin.

XII.

Uusikuu.

Paljon näytti muuttuneen, kun Narkissos oli kotona jälleen.

Arkadian vuorenrotkot tuntuivat hänestä tukalilta kuin vankila, kun hän oli nähnyt tasangot Alfeioksen rannoilla, viljellyt maat, viinikummut ja ihanaiset peltomaat, joilla miehet myllersivät. Maailma oli hänelle auennut, ja hän oli heittänyt silmäyksen yli sen meren, joka keinuvana tasaisena tienä kulki saariin ja valtakuntiin, joiden nimet olivat hänen korvillensa uusia.

Hän katseli vuohiensa laumaa ja ymmärsi, että hänen elämänsä siihen saakka oli kulunut kielettömien joukossa, jotka eivät hänelle mitään kertoneet. Juhlapäivät Olympiassa olivat antaneet hänelle suuremman rikkauden tietoja kuin kaikki hänen kahdeksantoista vuottansa sitä ennen. Elämä oli auennut, rajaton joka suunnalle. Kaikki Hellaan heimot olivat kulkeneet hänen ohitsensa, ja hän oli kuullut puhuttavan kansoista, joilla oli mitä kummallisimpia tapoja. Barbaareista, jotka asuivat iäisessä talvessa ja joiden pukuina kaikkina vuodenaikoina oli villien eläinten nahkoja. Libyalaisista, jotka aurinko paahtoi mustiksi. Aasialaisista kaukaisten päättymättömien virtain vierillä, joiden yli mennäkseen tarvitsi suuria laivoja. Rannikoista, joilta saatiin kultaa ja silfionia.

Oli nimi kauheampi kaikkia muita. Se oli nousemassa itäisen näköpiirin takaa kuin myrsky, ukonpilvi, joka ei koskaan hävinnyt, vaan paisui ja nousi yhä korkeammalle taivaalle. Itse kuolema, kaiken kaamea loppu, piili salaisena salamana tässä kasvavassa pilvessä. Kaikki pelkäsivät vihattua, näkymätöntä vihollista. Kaikki tiesivät, että oli vain kysymys ajasta, milloin se tulisi vyöryen polttamaan maata kauhealla tulellansa. Tuon tuostakin kuultiin puhuttavan suurista, rikkaista kaupungeista, jotka oli saarrettu ja poltettu, helleeneistä, joista oli tehty orjia, vapaasyntyisistä miehistä, joihin oli painettu suurkuninkaan hehkuva merkki. Miletos oli poltettu, saaret Kios ja Lesbos ja Tenedos oli vallattu ja ihmisiä oli pyydystetty ajometsästyksellä niinkuin petoja verkoilla. Persialaisia airuita oli kulkenut yli Istmoksen ja läpi Peloponnesoksen vaatien maata ja vettä kaikilta valtioilta. Huhut kertoivat eri tavoilla siitä, mitkä olivat vaatimukseen suostuneet. Argoksen sanottiin alistuneen, mutta Spartassa oli airuet heitetty pää edellä syviin kaivoihin itse ottamaan mitä tahtoivat. Ne helleenitkin, jotka olivat alentuneet palvelemaan persialaisia tulkkeina, olivat saaneet säälimättömän ja häpeällisen kuoleman. Minä päivänä tahansa saattoivat keltaisenkalpeat ja mustat persialaiset ilmaantua, suurine karheine partoineen ja silmineen, jotka olivat kaksi kertaa niin suuret kuin tavalliset silmät ja joissa oli lannistumaton voima ja loisto; heidän puheensa sanottiin olevan kuin pääskysten liverrystä ja kerrottiin heidän olevan pöyhkeitä ja korskeita kuin oriit.

... Narkissos ei enää mennyt Pan-jumalan lehtoon haluten nähdä omaa kuvaansa. Hän oli katsellut kuvaansa kuvapatsaissa ja Hellaan joka kulmalta tulleissa elävissä voimistelijoissa. Nuorten spartalaistyttöjen näkeminen oli herättänyt hänen häveliäisyydentunteensa. Varmaa oli, että nuorukainen oli kaikin puolin kauniimpi kuin nainen. Mutta Nikaretella oli hänen äitinsä nimi, ja tämä muistutus äidistä pysyi hänen tajunnassaan, kun hän näki naisen, joka ei ollut täysin puettu. Heran temppelissä hän oli kauan katsellut jumalattaren kuvaa, mutta se ei ollut herättänyt hänessä häpeäntunnetta; kankein, siroin poimuin laskeutui vaate hänen valtiatarpolvelleen, ja korkea tukkalaite seppelöi otsaa, joka oli kuin pilvetön taivas, ja kun hän katseli hänen silmiinsä, oli kuin hän olisi maannut selällään ja uppoutunut yläpuolellansa kaartuvan taivaan sineen.

Kaikki mitä maa päällään kantoi, oli muuttunut entistänsä salaperäisemmäksi. Näkymättömiä jumalia oli hänen ympärillään kutoen hänen kohtaloansa. Hän ei pelännyt kuten isänsä, joka aina arkaili ilmaista mitään iloa, jotta eivät jumalat kiusautuisi heti repimään sitä maahan. Jokaista hyvää lahjaa vastaan, jonka he ihmisille lahjoittavat, lähettävät he kaksi onnettomuutta. Onnettomuuksia riippui aina näkymättöminä hänen päänsä päällä. Niitä voi torjua vain varustautumalla niihin ja odottamalla niitä.

Persialaiset olivat se onnettomuus, joka uhkasi ylinnä muita. Mutta kun Narkissos katseli omaa ympäristöänsä nähdäksensä ne vaarat, jotka voivat kohdata häntä henkilökohtaisesti, näki hän vain isänsä. Hänet voitiin odottamatta häneltä riistää. Se ajatus vapisutti häntä. Alati kuvittelemalla isän äkkikuolemaa tahtoi hän ehtiä jumalain edelle. Kun hän katseli isäänsä, etsivät hänen silmänsä tulevain tapahtumain enteitä, ja samalla kulkivat rakkauden rukoukset läpi hänen sielunsa. Ja hän saattoi nähdä niiden kuvastuvan isän lempeästä katseesta.

Heidän ruumiinharjoituksensa olivat saaneet uuden perustan ja uutta vauhtia. Olympiassa heidän mieliinsä oli painunut lukemattomia vaikutelmia ja sääntöjä; muutamassa harvassa päivässä he olivat käyneet kokonaisen koulun. Näin oli varsinkin Eufranorin laita, joka nyt paljoa suuremmalla tiedolla voi opettaa ja ohjata poikaansa. He olivat myös tuoneet mukanansa kiekon, käsipainoja hyppyä varten ja kaksi oikeanpainoista heittokeihästä. Isän toivo oli, että poika seuraavassa Olympia-juhlassa voisi ottaa osaa ei ainoastaan juoksuun, vaan myöskin kunniakkaaseen viisiotteluun. "Ja jos jumalat ovat suopeat, niin he antavat sinulle seppeleen", lisäsi hän.

Eufranor kohteli poikaansa vielä suuremmalla hellyydellä kuin ennen. Hän osti orjan paimentamaan vuohia, jotta poika saisi enemmän vapaata aikaa ruumiinharjoituksiinsa. Hän pakotti hänet syömään parasta, mitä talossa oli. Hän osti Megalopoliista uusia vaatteita, vieläpä pari uutta koristetta hänen tukkaansa. Ei koskaan ainoallakaan sanalla, vain katseilla ja kättensä satunnaisilla hyväilyillä hän sanoi, kuinka kaunis hänen nuori ruumiinsa hänen silmissään oli. Hän laski kätensä hänen nuorille lujille harteillensa ja veti hänet hellästi luoksensa, otti häntä leuasta ja katsoi häntä kauan tutkien.

"Sen jälkeen kuin olimme Olympiassa, olet saanut äitisi silmät", sanoi hän. "Tunnen hänen katseensa sinun katseesi takana. Ensi kerran, kun menen hänen haudallensa, kiitän häntä siitä. Nikarete katselee minua näkymättömästä maailmasta sinun kauttasi."

Joka ilta, kun he olivat menossa levolle, katseli hän tutkien ylös kirkkaalle, pimenevälle iltataivaalle, tähystellen merkkiä. Vihdoin se tuli. Uusikuu oli värisevän ohuena lounaassa kuin rengas, jonka pieninkin kosketus voisi särkeä. Hän otti öljy-lekytoksensa ja kätki sen viittaansa.

Narkissos näki hänen poistuvan. "Saanko tulla mukaasi, isä?" kuiskasi hän hänen mennessään. Mutta Eufranor kääntyi ja kielsi heittäen päätänsä keveästi taaksepäin: "Kyllä minä vien sinulta terveisiä", sanoi hän.

Tuli myöhä ja tuli pimeä, eikä isää kuulunut palaavaksi. Narkissos odotti. Hän istui mökin ovella ja katseli pohjoiseen. Hän tiesi, että isä oli äidin haudalla eikä tahtonut tulla häirityksi hartaudessaan. Mutta vihdoin hän nousi mennäksensä häntä vastaan.

Ilta oli muuttunut purevan kylmäksi. Maan auringonlämpö oli säteillyt ylös lasinkirkkaaseen avaruuteen. Narkissos kulki hiljaa hautakumpua kohti. Hän näki amforan häämöttävän mustana taivasta vasten: uusikuu kimmelsi sen kaulalla. Mutta isää hän ei nähnyt. Tuskaisena hän huusi häntä, mutta vastausta ei tullut. Vasta kun hän seisoi muratin peittämän kummun ääressä, löysi hän isänsä siitä makaamasta, kylmänä kuin se tyhjennetty lekytos, joka hänellä oli käsissään. Amforan ympärillä riippui se kuihtunut seppele, jonka hän oli tuonut Heran pyhästä puusta Olympiasta. Näytti siltä, kuin hän olisi laskeutunut lepäämään. Ja Narkissos muisti, mitä isä kerran oli hänelle kertonut, että uhrit niinkuin korotkin ovat suoritettavat uudenkuun aikana, ja että on ihmisiä, jotka laskeutuvat nukkumaan rakkaittensa haudoille nähdäksensä unen ja sitten nousivat tekemään niinkuin uni käskee.