Part 6

Atleetit rupesivat järjestymään paikoillensa Zeuksen valtaisen alttarin ympärille. Härät seisoivat jo polvia myöten tuhassa ja mylvähtelivät aavistaen kohtaloansa. Sillä roviot ja vuosisatojen polttouhrit olivat jättäneet hajunsa jäljelle. Papit käärivät ylös vaikeitten viittojensa helmoja. Heidän apulaisensa riippuivat eläinten sivuilla vääntäen sarvista, jotta saisivat kurkun aurinkoa kohti. Alttarilla palava tuli kärysi karvoista, joita leikattiin uhrieläimen otsasta ja heitettiin liekkeihin. Ja kun raskaat, leveät veitset yhdellä iskulla viilsivät poikki eläimen kaulan, hulvahti veri mustana kuin hämmennetyistä lähteistä aurinkoon ja virtasi suureen tuhkaläjään. Eläimet kaatuivat ja upposivat puoleksi. Mutta valtavat turvat avattiin, kidat reväistiin auki ja veitsi leikkasi sieltä kielen -- se oli kuuma ja ryhmyinen ja vielä käyrä viimeisestä kuolonmylvähdyksestä.

Atleetit astuivat esiin ja pistivät oikean kätensä haaleaan virtaan. He ojensivat sen alttaria kohden ja vannoivat kautta Zeus Horkioksen, että heillä oli oikeus taistella rehellisesti ja ilman vilppiä. Rivi astui esiin ja marssi pois annettuaan valansa. Silloin menivät eliläisten kisojen tuomarit tutkituttamaan itseänsä: oliko syntyperä helleeninen, oliko suku vapaa, oliko siinä verenvikoja. Lakedaimonilaiset tulivat marssien huilut etunenässä ja tahdissa kumajavin askelin. Tuli myös kulkue kilpajuoksijoita täysissä varustuksissa. Haarniska kilahteli heidän lanteillaan, luulistat löivät toisiinsa, ja pyöreitten kilpien reunoista kuului alituinen hopeanheleiden kulkusten soitto.

Vielä viimeinen koe oli "karaistujen" kestettävänä. He menivät Pelopsin ikivanhalle hautakummulle, joka oli humajavien honkien keskellä. He riisuutuivat alasti ja asettuivat seisomaan kaksittain eri suunnille kääntyneinä ja alkoivat ruoskilla suomia toistensa selkiä, kunnes veri tihkui iskun jäljiltä ja joka lyönti sai punaisia pisaroita satamaan sankarin maalle.

Juhlaleikit alkoivat.

Narkissos oli hopeauurnasta vetänyt arvan kilpajuoksuun -- ainoaan leikkiin, johon hän uskalsi ottaa osaa.

Kestävyysjuoksun matkana oli stadion edestakaisin kahteentoista kertaan. Kun hän seisoi juoksuradalla, joka pitkänä ja sileänä levisi ihmisjoukon peittämien rinteitten välissä, ja merkinannon jälkeen syöksyi suoraan eteenpäin aina samalla tavalla kiertääkseen käännöspylväät ja mielessä vain jatkaa, kunnes torvi antoi lopettamismerkin, tunsi hän, että juoksu oli sekä helpompaa että vaikeampaa kuin hän oli ajatellut. Niin sileällä ja esteettömällä radalla hän ei ollut koskaan juossut. Jalka lensi yli tyhjän, ei ollut kiveäkään langettamassa häntä, ei vähinkään maanpinnan kaltevuus kiihoittanut hänen katsettaan. Kävi unettavan yksitoikkoiseksi tuollainen siirtyminen askel askeleelta, kun oli varmaa, että aina astui hiekan lujalle ja luotettavalle pohjalle. Hän voi hyvin sulkea silmänsä, niin luonnostaan jalka liikkui.

Ilma suhisi säännöllisesti hänen rinnassaan. Kyynärpäistä koukistetut käsivarret liikkuivat varmassa tahdissa edestakaisin. Jalat nousivat aina samalla jännitysalalla. Hän tiesi, ettei saanut aluksi käyttää liian suurta vauhtia ja sitten herpautua, vaan että tuli säilyttää sama nopeusrytmi alusta loppuun. Senvuoksi hän näki aivan rauhallisesti useampain kiistaveljien kiiruhtavan ohitsensa ja lohdutti itseänsä sillä, että huima vauhti pian itsestään laantuisi ja sijalle tulisi velttous, josta olisi huono seuraus.

Silmät puoleksi sammuneina hän siis jatkoi samalla tasaisella voimalla; hän oli laskenut nuo kaksi kertaa kuusi stadionia ja näki avatessaan silmänsä, ettei vielä yksikään niistä, jotka olivat hänen edellänsä, näyttänyt hiljentävän vauhtia. Pitäisikö lisätä nopeutta? arveli hän. Ei, päätti hän; juoksen samalla tarkkaan lasketulla ponnella loppuun saakka. Jollen voita, täytyy minun luopua, sillä en tahdo pakahduttaa sydäntäni enkä palleaani.

Viimeisillä kierroksilla hän mielihyväkseen näki, että saavutti edeltäjiään. Hän sivuutti ne toisen toisensa jälkeen, kunnes oli ensimmäinen. Mutta vain puolen stadionin päässä päämäärästä kuuli hän yht'äkkiä huohottavaa korskumista, niinkuin siellä olisi tullut härkä laukaten. Askelet kumahtelivat yhä nopeammin, ja muutamaa silmänräpäystä jälkeenpäin syöksyi juoksija niin läheltä hänen ohitseen, että hän tunsi hänen polttavan henkäyksensä hivelevän poskeansa.

Narkissos ei antanut tuiman kiihkon tarttua itseensä, vaan säilytti vauhdin tasaisena ja hänen kiistaveljensä saavutti päämäärän useita jalkoja hänen edellänsä. Suosionosoitukset tervehtivät häntä, mutta Narkissos juoksi viimeisen palasen aivan samoin kuin oli juossut koko ajan. Voittajan kasvoihin oli noussut veri, joka punersi silmävalkuaisissakin, hänen rintansa huohotti, niin että kaikki kylkiluut nousivat näkyviin. Airut kuulutti fanfaarien soidessa hänen ja hänen syntymäkaupunkinsa nimen. Hän oli kotoisin Elis-maakunnasta, ja hänen ylpeät maanmiehensä käärivät hänet moniin peitteisiin. Rinta aaltoili huopien alla kuin sairaan.

Eufranor odotti poikaansa ja laski viitan hänen harteilleen isällisellä hellyydellä.

"Sinä juoksit viisaammin kaikista, poikani", sanoi hän. "Istuin lakedaimonilaisen Leonidaan, Anaksandrideen pojan vieressä, joka sanoi: tuo nuori mies juoksee aivan liian hyvin juostakseen vain kilparadalla. Hänen täytyy voida juosta Taygetos-vuoren yli pysähtymättä. -- Raakui varis juuri kun päämäärään pääsit", lisäsi hän peläten kiitosta, jonka oli pojalleen antanut. "Sitäpaitsi juoksit aivan kurjasti, jos jumala juoksuasi katseli. Hermes ei ole lainannut kantapäillesi siipiä."

Narkissos katseli spartalaisten neitosten kilpajuoksua Heran kunniaksi, vähemmän uteliaisuudesta kuin eräänlaisen halveksumisen vallassa. Useat miehet ajattelivat niinkuin hänkin ja pitivät ylen uskallettuna, että naiset esiintyivät julkisesti. Naimisissa olevat naiset eivät ollenkaan saaneet olla läsnä -- paitsi Demeterin papitarta. Vaimot voivat taistella kotonaan kielillään, ja sellaisia kilpailuja varten ei toimeenpantu juhlaleikkejä. Ja nuoria tyttöjä saapui vain miehevästä Spartasta, jossa yksin naisetkin kasvatettiin kurissa ja kieltäymyksessä. Moni nuorista atleeteista piti arvolleen sopimattomana katsella tyttöjen esiintymistä. Nehän kuuluivat oikeastaan Afroditen esikartanoon, unta edeltävään hämärään, ja onneksi ne eivät silloin voineet kilpailla miesten, vaan ainoastaan oman vähäverisen sukunsa kanssa.

Hänen suunsa vetäytyi hymyyn, kun hän näki kuusitoistavuotiasten tyttöjen astuvan kilparadalle. Viitat putosivat luisuilta harteilta, ja saattoi nähdä niiden seisovan pienissä poimuisissa hameissaan oikea rinta paljastettuna, käsivarret ja jalat paljaina, kiehkuroina kiertelevät hiukset ulottuen kapealle niskalle. Iho ei ollut ruskettunut ja rosoinen kuin atleettien, vaan kellertävä ja sileä -- ehkäpä nekin olivat puhtaiksi nypityt niinkuin ilotytöt Afroditen esikartanossa. Mutta vartalo niillä ei ollut kaunis. Heidän urheilunsa oli antanut heille oman leimansa. Miehistenkin juoksijain hartiat muodostuivat kapeammiksi ja sääret vahvemmiksi aivan toisin kuin nyrkkeilijäin; täysin sopusuhtaiseksi kehitti ruumiin vain viisiottelu, jossa joustavuus liittyi voimaan. Mutta jo luonnostaankin olivat tytöt pitkäsäärisiä niinkuin jonkunlaiset kanat. Reidet olivat ylen pyöreät, polvet ylen litteät ja liiaksi kiinni toisissaan; säären alaosa liian lyhyt, nilkat kehittymättömät ja jalat ylen litteät, pienet ja kömpelöt. Atleettien rinnalla he olivat rumempi sukupuoli, sillä heissä ei ollut vähääkään nuorukaisen ruumiin joustavaa ja tarkkapiirteistä siroutta. Kun he siinä seisoivat ja laskivat jalkapohjansa suoraan eteenpäin ja aivan vierekkäin, ei viivoissa ollut mitään rytmiä -- he olivat kuin suuria, matalia nukkia.

Kun he juoksivat, oli heidän keskinäinen erilaisuutensa paljon suurempi kuin miesten. Itsekukin näytti vain rientävän eteenpäin, minkä jänteet ja lihakset jaksoivat, He hajaantuivat yli radan niinkuin olisivat olleet kilpaajuoksevia lampaita. He eivät pysyneet suorassa linjassa eivätkä huolineet laskea terävimpiä ja lyhyimpiä kierroksia ja käänteitä. Muutamat kiitivät eteenpäin huhtovalla nopeudella ja muutellen jalkojaan liian tiheään ja heilutellen käsiään kuin tuskassa. Pian olivat he kaukana toisistaan. Mutta etumaiset väsyivät pian, heidän juoksunsa kävi lyhyeksi hengästyneeksi nykertämiseksi ja jäljessä tulevat saavuttivat heidät. Viimeisellä kierroksella oli se, joka alussa oli ollut viimeisenä, ainoa, joka juoksi tasaisesti ja rauhallisesti. Narkissos myönsi, että tuo tyttö juoksi hänen mielensä mukaan -- säilyttäen tahtinsa alusta loppuun ja erikoisen tyynesti ja pyrkien päämäärään sitkeydellä, joka ennusti voittoa. Eikä kukaan toisista voinutkaan saavuttaa häntä loppuponnistuksessa. Kaikki olivat lähteneet matkaan ylen kiivaalla vauhdilla, joka herpautui. Pitkin, voimakkain heitoin saavuttivat hänen jalkansa määräviivan, ja airuet kuuluttivat hänen nimensä.

Narkissos tuskin uskoi korviansa kuullessaan sen. Nikarete, Kleombrotoksen tytär Spartasta. Hän punastui, nousi ja meni vaistomaisesti sitä paikkaa kohden, jossa hän seisoi. Hänen äitinsä näköinen hän ei varmaankaan ollut. Isältänsä hän oli kuullut, kuinka hentoinen ja hieno hän oli ollut, valkoinen pieni kukkanen kulkemassa yli maan. Mutta tämä Nikarete oli pikemminkin kuin karaistunut poika. Hän näki omituinen tyytyväisyys mielessään, että hänen säärensä olivat hoikat ja joustavat ja että hänen varpaansakin olivat pitemmät kuin toisten nykeröt.

Yht'äkkiä hänen katseensa osui tytön silmiin. Hän ei huomannut, että tämän poskille nousi vielä voimakkaampi puna kuin juoksun aikana. Hän näki vain silmäin valkean, ihmeellisen loiston, mutta väisti itse katsetta niinkuin päivänvälähdystä.

Sitten hän käänsi tytölle selkänsä ja meni. Mitä olikaan lakedaimonilainen tyttönen niiden lukemattomien komeiden ja ihanain voimailijain rinnalla, joita kuhisi hänen ympärillään joka taholla?

X.

Barbaarit.

Juhlapäivät menivät Narkissokselta niinkuin sarja kultaisia ja huumaavia unia.

Harjoitusten ja erittäinkin juhlallisten kilpailujen katseleminen tuotti hänelle alati vaihtelevia kauneusiloja ja paljasti hänelle ihmisruumiin joustavan koneiston kaiken rikkauden: lihasliikuntojen lainehtivan loiston, liikkeiden salamantapaisen hienouden, jäsenten piirteiden öljyloistoisen välähtelyn, katseiden voimakkaan tarkkuuden.

Kaikki antoi hänelle ainesta vertailuun ja itsetutkisteluun. Mutta kun hän oikein yritti selvittää itselleen koko sen ihanain elinten järjestelmän, joka muodosti hänenkin ruumiinsa, meni hän katselemaan alastomia kuvapatsaita, jotka tosin seisoivat kuolleina ja liikahtamattomina eivätkä enää voineet käyttää jalkaa eikä kättä, mutta joissa joka jäsen ja paisunut lihas oli valettu tahi veistetty ihmeelliseen, katoamattomaan muotoon.

Afroditen esikartanosta hän pysyi kaukana. Joka ilta hän näki nuoria miehiä häviävän mäntyjen keskelle, myrttiseppeleet hajuvedeltä tuoksuvilla kiharoillaan tahi ruusuja käsissään. He nauroivat ja säteilivät viinin iloa ja kuiskailivat toisilleen hämäriä juttuja.

Mutta isänsä mukana hän meni seuroihin, joissa rapsodeja esiintyi lausuen Iliadin tahi Odysseian lauluja tahi Hesiodoksen runoja. Juhlaviikosta tuli koulu; hän sai kuulla paljon sellaista, jota hänen nuori mielensä janosi. Huilujen ja kitarain soitto lyhensi lepohetket kultaisin soinnuin ja suloisesti nyyhkyttävin sävelin. Kun nelivaljakkovaunut kiiltävin pyörin ja tanssivin kavioin ajoivat yli juhlakentän hevosradalle, riemuitsi katsojain joukko ja heitti kukkia ylpeästi liehuville harjoille. Jokainen päivä nousi kuin uusi onni jumalain kädestä.

Eufranor tapasi myös ystävänsä Hermofantoksen. Kunniavieraana hän asui Leonidaionissa yhdessä ylhäisten juhlalähettilästen kanssa. Missä ikänä hän liikkuikin, oli hänellä kuulijoita ympärillään. Kaikki tahtoivat ammentaa hänen elämänkokemuksensa runsaudesta ja kuulla hänen lääkäriviisautensa neuvoja. Mutta lääkkeisiin hänellä oli vähän uskoa. Luonnon tulee olla oma parantajansa. Kohtuullisuutta ja ilmaa ja aurinkoa hän lääkkeiksi suositteli. Mutta ennen kaikkea sitä tarmoa, joka on rohkeassa ja toimeliaassa mielessä. Raskasmielisyys on hiipivä tauti, toimettomuus hävittää elämän perustuksen. Ruumis on hauras verho, jossa näkyvät kaikki rumuudetkin, joita sielu hautoo. Sairaus johtuu ennen kaikkea mielen sairaudesta. Tapa ne madot, jotka sisuksiasi syövät!

Hermofantos nauroi kertoessaan niistä oraakkeliparannuksista, joita matkoiltaan tunsi. Oli ihmisiä, jotka menivät nukkumaan temppeliin yöksi saadakseen unioraakkelin. Jos jumala oli sairaalle suopea, niin hän ilmaisi hänelle lääkeaineen, jota hänen piti käyttämän. "Mutta ei kenkään unella pääse onneen tahi terveyteen", oli hänen tapansa sanoa, "parannuksen löytää pikemminkin käymällä kuin nukkumalla. Tyytyväisyys on paras kaikista lääkkeistä. Minä otan kymmenen dareikia neuvoistani, mutta ne rahat helposti jäävät säästymään, sillä ruokani on mahdollisimman helppo. Tärkeintä on, että säännöllinen elämäntapa kudotaan yhteen säännöistä vapaan, alati vaihtelevan elämän kanssa. Ken voi, olkoon asumatta kahta yötä peräkkäin saman katon alla. Maailman piiri on ihmeitä täynnä. Kuta vähempään vatsasi tyytyy, sitä suurempi ahmija on sielusi. Kuta enemmän minä näen, sitä hartaammin janoan nähdäkseni ennen näkemätöntä. Kiirehtiähän minun sittenkin pitää, ennenkuin Manan pimeään painun, kootakseni evästä itselleni ja tovereilleni varjojen maassa, kun aurinko ei meille enää loista."

Narkissos seurasi Hermofantosta niin paljon kuin voi. Ainakin iltapuolella, kun tämä nousi Kronos-huipulle voidakseen katsella juhlapaikkaa ja koko sen kirjavaa puitetta. Hän asettui kuulijoineen puun alle. Ja vaikka seuralaisten kysymykset usein olivat kummallisia ja yllättäviä, jäi vastaus aniharvoin tulematta. Kiihkeän tiedonhalunsa pakottamana hän oli kaikkialla vaelluksillansa kuunnellut, nähnyt, kysellyt, ja kaikki, mitä hän oli itseensä koonnut, eli hänessä.

Ehtymättömät olivat hänen huomionsa kaikenlaisista vieraista ja satumaisista kansakunnista. Narkissos istui lumouksen vallassa ja kuunteli. Hänen piti yhä uudelleen kuulla puhuttavan Auringon lähteestä, jolla Hermofantos oli käynyt.

"Totisesti", hän lisäsi, "olenpa vielä Etiopiassa aterioinutkin Auringon pöydässä. Se on suuri, kokonainen niitty. Niitty on kaupungin ulkopuolella, ja siinä on joka aamu runsaasti kaikkinaisten hyvien ja syötävien eläinten lihaa. Etiopialaiset vievät joka yö, kukin vuorollaan, lihaa niitylle niinkuin pöytäliinalle, ja auringon noustessa on juhlapöytä katettu ja jokaisella vieraalla, joka tulee, on oikeus ottaa syödäksensä mielinmäärin. He nimittävät sitä Auringon pöydäksi ja väittävät, että maa itse kantaa siihen eläintensä lihaa. Mutta he syövätkin monen sellaisen eläimen lihaa, joita meidän helleenien ei ole tapana syödä. Onpa semmoisiakin kansoja, jotka niinkuin apinat metsästävät omia täitään ja syövät suuhunsa. Libyassa ottaa nainen, jota täi puree, sen kiinni, puraisee sitä takaisin ja heittää sen menemään."

"Onko totta, oi Hermofantos, että on olemassa kansoja, jotka eivät lue siveyttä hyveeksi naisillensa?"

"Totta on", vastasi Hermofantos. "Mitä me helleenit nimitämme häveliäisyydeksi ja sopivaisuudeksi, sitä pitävät muut kansat sopimattomana. Nasamonien kansassa antaa morsian hääyönä kaikkien vierasten vuorotellen maata kanssansa sillä tavalla saadaksensa lahjan, jonka kukin hänelle tuo. On kansakuntia, joissa miehet ja naiset elävät yhdessä joukkueittain. Kun lapsi syntyy ja kasvaa, kokoontuvat miehet joka kolmantena kuukautena ja määräävät isäksi sen, jonka näköinen lapsi eniten on. On eräs kansa, krestonaiolaiset, jossa kullakin miehellä on joukko vaimoja, jotka miehen kuoltua tappelevat siitä, ketä tämä on pitänyt rakkaimpana. On ystävien tehtävä tutkia, kuka se on, ja hänelle osoitetaan se kunnia, että hän juhlasaatossa viedään miehen haudalle ja haudataan miehensä kanssa, mutta toiset naiset häpeävät ja surevat, etteivät päässeet voittajaksi."

... Yhtä asiaa eivät kuulijat koskaan väsyneet kyselemään ja kuulemaan: perivihollisesta, jota he odottivat tulevaksi idästä. Meren toisella puolella vaara väijyi kuin paksu pilviseinä, ja sieltä oli myrsky nouseva ja pimittävä taivaan.

"Persialaiset", sanoi Hermofantos, "ovat jo kauan olleet keskellämme. Se, jolla on dareiki tallessansa, pitää jo vihollista huoneessansa. Ikävä kyllä on helleeniläisiä heimoja, joilla jo on aarrekammionsa täynnä Persian kultaa. Ja niin usein kuin kuulen meedialaislinnun laulavan aamun tullen, herään ja toivon: jumalat meidät vapahtakoot persialaisesta maanvaivasta. Se väijyy jo Hellesponton rannalla ja tuijottaa ahnaasti rantojamme. Joonian rantamaita se jo vallitsee. Kavallus on sen liittolainen. Kulta on hänen pahaa kylvöänsä. Ei ole kaukana päivä, jona persialaiset ovat niskassamme kuin heinäsirkkaparvi, joka tuhoaa maamme ja kaataa temppelimme raunioiksi. Niillä on yksi ainoa kauhistuttava jumala, joka nielee kaikki muut. Ne eivät ole kuin egyptiläiset, jotka pitävät tulta eläimenä, ahnaana, elävänä petona, joka alati haluaa täyttää vatsansa ja senvuoksi syö kaikki, mitä eteen sattuu; kun tämä peto on syönyt kyllikseen, niin se kuolee samalla kertaa saaliinsa kanssa, ja me muut näemme vain palaneita jälkiä siinä, missä se on maannut ja syönyt. Näin ei ole persialaisten laita. Ne palvelevat tulta ainoana jumalanansa. Ne kantavat jumalaansa valtavan suuressa maljassa. Ja niin pyhä tämä jumala on, että he eivät uskalla saastuttaa sitä heittämällä sen syötäväksi kuolleita ruumiita. He pilkkaavat ja vihaavat meitä helleenejä, kun me annamme ruumiimme tulen syötäväksi. Ei, persialaisten jumala ruokkii itsensä toisten kansain jumalilla. Jos he tulisivat tänne Olympiaan, niin he antaisivat tulenjumalansa niellä jokaisen jumalan, jonka tapaisivat, yksin Olympialainenkaan ei olisi heille pyhä. Me uhraamme hänen alttarillansa lehmiämme ja lampaitamme, mutta persialaiset eivät tyydy edes ihmisiin -- heille on oleva nautinto nähdä meidän jumalankuvaimme haihtuvan ahnaisiin liekkeihin."

... Muutamat kuulijoista olivat kuitenkin kuulleet persialaisia ylistettävän oikeamielisyydestä ja muista hyveistä.

"Niin", vastasi Hermofantos, "kahdella luotettavalla keinolla he hyvettänsä harjoittavat -- kaikkivoittavalla kullalla ja kaikkimasentavalla ruoskalla. Jos ruoskankäyttö on hyve, niin he ovat maailman hyveellisin kansa. Persialaisilla ei ole monta jumalaa kumarrettavana, mutta sen sijaan tyrannien tyranni, jolle pitää notkistaa selkää. Jumalat sentään ovat meille helleeneille lahjoittaneet sellaisen vapauden, että me katsomme alennukseksi kärsiä ruoskimista ja notkistaa polviamme jollekin, joka itsekin on vain ihminen. Ylistetty olkoon Zeus, etten koskaan saanut armoa nähdä suurkuningasta, sillä minä en tahtonut heittäytyä kasvoilleni. Sitäpaitsi hänen ympärillään on ruoskamiehiä niin tiheässä kuin mehiläispesien ympärillä mehiläisiä. Hän on kuulu siitä, että levittää pelkoa ympärillensä. Hänen oikeamielisyytensä ilmenee niissä hirveissä rangaistuksissa, joita hän keksii. Hänelle ei riitä se, että hän tapattaa ja mestauttaa -- pitää osoittaa kekseliäisyyttä kiduttamisen taidossa. Persialaiset eivät lyö pahantekijältä kaulaa poikki miekalla, vaan leikkaavat sen hiljalleen partaveitsellä. Muutamat täytetään eläimen verellä, kunnes vatsa halkeaa. Toiset paistetaan kuin omenat hehkuvassa tuhassa. Vai mitä te arvelette elävältä nylkemisestä ja että nahka sitten ripustetaan ohuille säleille päivänpaisteeseen iloksi lähimmille omaisille? Tahi mitä siitä, että likistetään kahden kaukalon väliin, niin että vain pää näkyy ja se voidellaan hunajalla syötiksi ampiaisille ja muille piikkiniekoille hyönteisille? Tahi että silmänkansi leikataan pois, jotta aurinko polttaa näön? Eikä sellainen suinkaan ole vain pyövelin tehtävä. Itse suurkuningas pitää mestaajantointa mielityönään. Ettekö ole kuulleet puhuttavan kuningas Kambyseesta, joka suuttui omalle lihalliselle sisarellensa, kun tämä uskalsi itkeä säälin kyyneliä onnettomasti surmansa saaneen veljensä Smerdeen vuoksi, kuinka hän löi hänet maahan ja polki hänet kuoliaaksi jalkoihinsa? Niin, niin pitkälle meni sama kuningas Kambyses, että hän Egyptissä antoi murtaa esille Amasiin muumion ja ottaa sen arkustaan sekä paljastaa siltä kuolinpuvun ja antoi ruoskamiestensä suomia vainajan hautaan laskettuja jäseniä. Vielä pahempia ja kauheampia asioita voitte persialaisilta odottaa, jollette te, kansalaiset, sylje heidän kultaansa ja kieltäy ottamasta vastaan sitä."

XI.

Artemiin lehdossa.

Narkissos noudatti Hermofantoksen kehoitusta juosta. Hän juoksi pitkin Alfeioksen rantaa ja hän juoksi ylös vuorille, joilta hän voi nähdä laajalle yli sen leveän, pitkän laakson, jossa joki hohti niinkuin teräskäärme etäällä kunnaitten keskellä.

Hänen tarkka silmänsä huomasi talonpojan, joka käveli kyntäen vuoren rinnettä ja kiiruhti hevosiansa äänekkäin huudoin; kaksi naista seurasi pitkin vakoa. Toisella oli värikkäät vaatteet, ja hän kulki pidellen punaista esiliinaansa ja sirotellen jyviä käännettyyn multaan. Toinen kulki jäljempänä pieni harava kädessään ja levitteli multaa kylvökselle -- niin oli maan helma hedelmöitetty.

Narkissos antoi katseensa kulkea yli juhlakentän pohjoisessa oleville vuorille, joiden takaa Erymanthos-vuori nosti paljasta päätänsä yli matalampien savenkeltaisten tahi vihreälehtoisten harjanteiden. Idässäpäin ja kaakossa oli selänne selänteen takana sinertäen hamaan Taygetos-vuoreen saakka. Olikohan mitään niin ihanaa kuin juosta yli kaikkien näiden kunnaitten, vallattomalla vauhdilla kiitää kohti varmaa päämäärää, voittaa kaikki vastukset ja tuoda sana vaaran lähenemisestä? Ei kierrellä tuolla alhaalla pienellä leikkiradalla niinkuin poikanen poikasten joukossa mitä tahansa päätekohtaa päin. Ei, suoraan yli Peloponnesoksen merestä mereen, julistamaan voittoa tahi varoittamaan onnettomuudesta!

Hän vaipui siihen ajatukseen ja katseli alas eteensä. Maa kasvoi sinipunervia ohdakkeita ja vihreitä, kaunislehtisiä akantos-kukkia, jotka ikäänkuin takomalla levittivät metallilehtiänsä verhoksi maankamaralle. Korkea, hopeanharmaa peippi suurine keltaisine kypäräkukkineen -- tuoksuen hunajaa kuin sitä, jota juotiin tuolla alhaalla temppelikaupungissa -- kasvoi karhunmarjalonkeroiden ja päivänpaahtaman riisin välissä. Hän laskihe pitkälleen ja nosti katseensa syvää sineä kohti ja ajatteli sitä rikasta ihmeitten maailmaa, josta oli kuullut puhuttavan, mutta jota ei vielä tuntenut: siellä olivat Argos ja Mykene, Ateena ja Delfoi -- Delos ja Miletos ja äärettömät matkat itää kohden hamaan suurkuninkaan kultaiseen Memnonin linnaan...

... Viimeisenä päivänä hän nousi ylös ennen aurinkoa ja kulki ylös Kronos-huippua. Kaste lepäsi kuin sadehelmet sammalilla, jota kasvoi honkain alla. Niiden humina yllytti hänet voimainkoetukseen. Hän tahtoi juosta Erymanthoksen suuntaan ja olla kääntymättä, ennenkuin aurinko olisi puolipäivänkorkeudella.

Hän lähti heti juoksemaan. Hän oli avopäin ja hänellä oli yllänsä ohuin ihokkaansa. Nouseva aurinko paahtoi hänen nuorta päätänsä ja kihersi tukan niinkuin hyasinttien kukkalastut. Päivä paistoi hänen selkäänsä, ja hän juoksi alati pohjoista kohden, milloin vuorenseinän varjossa, milloin kuivaneen joenuoman pohjalla, milloin keskellä honkia, joiden pihkantuoksu tuntui virvoittavalta juomalta. Jokaiselta korkealta kohdalta otti hän suunnan seuraavalle, hänen silmänsä valikoi varmasti kuin linnun sen tien, jota hänen oli kuljettava, ja Erymanthoksen paljas päälaki oli yhä niiden takana sinä määräpylväänä, joka hänen oli saavutettava.