Part 4

"Vain sitä oppia, mikä jo kaikessa piilee itsessään. Valhe on vain toden nurja puoli. Ei ole yhtään totuutta ilman vastaavaa valhetta. Usein saattaa olla hyvä kääntää nurja puoli ulospäin."

Päivänkoitossa, vain parin tunnin levon jälkeen, nousi Hermofantos reippaana ja täysin levänneenä. Hänen isäntänsäkin oli pian liikkeellä, asetti hänen eteensä maitoa ja viikunoita ja täytti hänen matkasäkkinsä juustolla ja leivällä ja pienellä saviastialla hunajaa. Hermofantos lainasi neulan ja lankaa ja ryhtyi paikkailemaan muutamia viittansa repeämiä ja panemaan uusia nauhoja sandaaleihinsa.

"Nukkuuko iso, kaunis poikasi vielä?" kysyi Hermofantos.

Isä kumartui alas poikansa yli kuuntelemaan, mutta tämä oli nukkuvinaan saadaksensa taas kuunnella:

"Kyllä, oltuaan Pan-jumalan lehdossa nukkuu hän päivä päivältä pitempään."

"Antaisit hänen mieluummin käydä toisessa lehdossa."

"Missä sitten, Hermofantos?"

"Eikö Arkadiassa ole tyttöjä tahi orjattaria? Teillä ei tunnu olevan paljon naisen hajuakaan vuohielämässänne. Saattaahan olla varsin hyvä, että leikkaat kiharan miehistyneen poikasi otsalta ja uhraat sen hänen äitinsä haudalle. Mutta Afrodite velkoo myös uhriansa. Eikä sitä saa heittää maahan sen juomauhrin lailla, jonka annat Dionysokselle. Eufranor, älä anna poikasi riutua oman kauneutensa ihailemiseen. Kun nyt tulee olympinen kesä, pitää sinun viedä hänet 'vierasvaraisten tyttöjen' luokse."

"Neuvosi ei minua miellytä", vastasi Eufranor; hän seisoi majan avoimella ovella ja katseli aamuaurinkoon. "Kun näen, kuinka kaunis -- jumalat minulle anteeksi antakoot -- minun pojastani on kasvanut, pelkään sitä hetkeä, jona hän ryöstetään köyhäksi kuin nuori mantelipuu tässä ulkopuolella ja tuhlaa kauneutensa Afroditen hullutuksiin."

"Kunpa ei jumalatar sinua kuulisi, Eufranor! Mutta niinkuin jo sinulle sanoin, ehätä sinä ennen onnettomuutta. Anna jumalattarelle vapaaehtoisesti, mitä hänelle kuuluu, niin ettei hän itse tule uhriansa vaatimaan. Afrodite ei ole minun mielijumalattareni, mutta iästäni huolimatta käyn silloin tällöin hänen vieraanvaraisten tyttöjensä luona."

"Niin, sinä olet sirotellut jälkeläisiä vaelluksellasi yli maailman, Hermofantos."

"Mitäpä minä tiedän, Eufranor? Minua ei luotu imettäjäksi eikä kasvatusisäksi. Harvoin sain aikaa nähdäkseni, ketä olin elämänsiemenellä siunannut. Kaunein tyttö, jota olen rakastanut, oli Olympiassa, Afroditen esipihassa, yhdeksän olympiadia takaperin. Hän oli sinun vaimosi Nikareten näköinen."

"Niin, muistan sen, olemme puhuneet siitä ennen, Hermofantos. Juuri Olympiassa käyntisi jälkeisenä vuonna, keväällä, löydettiin Nikarete Heran temppelipylvään luota verhottuna jumalattaren huntuun. Ehkäpä hän oli sinun tyttäresi, Hermofantos."

"Ehkäpä, Eufranor. Mahdollisuuksien maailma on rikas ja kaunis. Ehkä huumaa ihanammin kuin kaikki kuiva varmuus. Voi nyt hyvin, kunnes taas tapaamme, kun jumalat sen suovat. Puolusta poikaasi ja varo, ettei hänestä tule se Narkissos, johon hänen taipumuksensa viittasivat. Ei, älä herätä häntä. Minä näen, että unetar kaartaa kultaporttiaan hänen otsansa ylle."

Narkissos makasi ja kuunteli posket polttavina.

"Mutta pysähdyhän sentään", pyyteli Eufranor ystäväänsä.

"En. Nyt minun matkani vie isien kaupunkiin näkemään, minkälaista kansaa siellä kasvatellaan Eurotaan rannoilla. Hellasta odottaa ankara aika. Pilvenä mustat ennelinnut nousevat idästä. Meedialaiset varustavat Aasiaa meitä vastaan. Joonia on jo heidän hallussaan. Pian ne tulvana virtaavat ylitsemme. Silloin pitää olla etuvarustus, jota he eivät voi murtaa. Rukoile sitä Zeukselta, Eufranor, ja elä terveenä poikasi kanssa."

Eufranor saatteli ystäväänsä. Narkissos nousi työhönsä. Hänessä oli jotakin, joka kaipasi huumausta. Hän pusersi muutamia viimeisiä pisaroita vuohennahkasäkistä ja maisteli väkevää viiniä.

Hänen veressänsä asui sytyttävä ikävä päästä tuntemaan uusi ja kaikkea vallitseva salaisuus. Eläimet eivät sitä hänelle voineet opettaa. Niiden paritteluajat kuuluivat aivan toiseen maailmaan kuin hänen janonsa. Afrodite ei ollut pukkien ja vuohien jumalatar, vaan ihmisten. Hän asui lauluna hänen sisällänsä. Hänen verensä juopui. Usein tunsi hän olevansa humaltunut, vaikka ei ollut viiniä maistanutkaan. Dionysos ja Pan olivat saaneet hänessä hereille jotakin fallos-kuumetta. Mutta se oli sokea vietti ilman tietoista päämäärää. Päivänkorentojen kierteinä vilajavaa ja kiiltelevää pyörretanssia hän parhaiten ymmärsi. Siinä salamoi jotakin jumalallista -- sen raju hyörinä ilmassa oli kuin itse auringon huumaustila. Ne kutoivat sinistä valohuntua Afroditen ympärille, joka seisoi alastonna ja säteilevänä -- hän tiesi omasta ruumiistaan, kuinka alaston iho voi säteillä -- ja ne ojensivat hänelle kultamaljansa täynnä ruusuja. Niiden keskellä väräjöi tuskin kuultava, suloinen ja imevä soitto.

Hänen viettinsä purkautui sävelissä. Hän teki itselleen uusia ja pitempiä huiluja, isompia ja leveämpiä lyyroja. Soittaen hän vei vuohensa ulos laitumille aamuisin, hän houkutteli ne kotiin päivän laskiessa sulavilla sävelillä. Vietti kulki virtana hänen suonissaan ja jäsenissään, aivan kuin hän olisi itse ollut ryhmä soivia kieliä, jolla näkymättömät kädet leikkivät. Lämpimänä aikana kulki hän, niin kauan kuin päivä paistoi, melkein aivan alasti. Vain barbaarit alastomuutta sopimattomuutena pitivät. Narkissos silmäsi itseänsä, tunsi hivuttavaa tunnetta täynnä hekumaa ja tuskaa.

VI.

Olympia.

Eufranor päätti, että hänen poikansa, jota hän itse huomaamattansa oli alkanut kutsua Narkissos-nimellä, oli vihittävä miehuuden vuosiin vierailemalla Olympiassa juhlaleikkien aikana.

Päivä päivältä he harjoittelivat sitkeästi niitä kilpaleikkejä, mitä osasivat, osittain keskenään, osittain naapurien kanssa, jotka aikoivat samaan paikkaan.

Eliläiset Zeuksen airuet olivat kulkeneet paikasta paikkaan, yksin pitkin Arkadian vaikeakulkuisia vuoripolkujakin, ja olivat korkealla äänellä julistaneet jumalrauhan yli maan. Kaikki aseet pantiin syrjään. Säädettiin vapaa kestitys kaikille vieraitten maitten läpi matkustaville; jokainen helleeni oli luettava kestiystäväksi. Uhkaavat vainohuhut, joita siihen saakka oli kulkenut yli saarten sillan Joonian manterelta, olivat äkkiä kuin puhaltaen poissa. Ajateltiin vain kisaa ja juhlaa. "Persialainen lintu", niinkuin kukkoa nimitettiin sen maan mukaan, josta se oli tuotu, antoi laulunsa kiiriä yli kuilujen ja halki sineen häipyvien laaksovöiden. Ja moni vanha helleeni naureskeli partaansa ja sanoi: "Meedialainen se on eli suurkuningas, jonka nyt on laulaminen, ei sodan tuloksi, vaan juhlan kaikille Hellaan miehille."

Eufranor uskoi laumansa naapureille, jotka jäivät kotiin, vaihtoi varastonsa rahaksi ja osti itselleen ja pojalleen uudet juhlapuvut ja paksupohjaiset matkakengät. He menivät Nikareten haudalle, ja Eufranor leikkasi poikansa otsalta hiusten kiverimmät kiharat ja antoi niiden pudota muurivihreään. Hän uhrasi hunajaa ja viiniä amforaan. Oli juuri uusikuu, ja kuun täyttyessä oli juhlaviikko alkava.

He puhdistautuivat joen vedessä, kuivasivat itsensä lieden tulen loisteessa, sivelivät itseään katajanoksilla, voitelivat hiuksensa ja ottivat ylleen uudet hienot kitoninsa. Lyhyt vaippa lankesi kankein poimuin heidän harteiltaan. Punotuissa pajukoreissa selässään he kantoivat eväänsä ja muita välttämättömiä tarpeita.

He noudattivat puron hyppelevää kulkua alas läpi laakson, kunnes vesi yhtyi leveämpään haarakkeeseen ja se vihdoin purkautui itse Alfeios-jokeen. He eivät koskaan olleet kulkeneet jyrkänteisempää ja vaikeakulkuisempaa tietä, mutta eivät myös koskaan mitään sellaista, jota olisi ollut helpompi vaeltaa kuin sitä. Näkymätön jumal-olento työnsi takaapäin ja jokaisen jyrkän syvänteen kuljettuaan heidän katseensa edessä oli Olympia kaukana joen hopeahohtoisen vyön vieressä, loistavana, kasvamalla nousseena, kuin merenvahaan ja kalkkiin leikattuna, päämäärä, joka heille viittaili, ja vähitellen muuttui kesytön luonto eläväksi ja asutuksi. Joka kallioseinän takaa ilmestyi uusia ihmisiä esille. Pitkin joka polkua kulki virta, ja kaikki virrat yhtyivät paisuviksi joiksi. Etelästä ja pohjoisesta ja idästä ne vaelsivat Olympiaa kohden. Ja koko Peloponnesoksen näytti saartavan laivojen liehuva joukko, jotka lipuivat kuin linnut siivet levällään kohden satamakaupunkeja, joihin niiden oli laskettava maalle joukkonsa. Mutta yksin Korinton kannaksenkin kautta kulki tuhansia jalan viikkoja vieviä taipaleita pitkin kalliorantaa ja koskemattomia metsiä tasangolle Olympian ympärille. Toiset tulivat vaunuissa, monet ratsain pienin päivämatkoin, jotta eivät uuvuttaisi hienoja, harjaantuneita hevosiaan. Useat ajoivat lehmiä ja muita uhrieläimiä, lahjoja Olympian Zeukselle, jonka vieraiksi he menivät. Eufranorilla ja hänen pojallaan oli mukanaan kummallakin valittu vuohensa. Juhlallisesti kilahtelivat kellot niiden juostessa; niiden oli siepattava ruokansa kesken kulkunsa; kahdesti päivässä ottivat omistajat niiden maidon virvoittaen sillä itseänsä.

Vihdoin he saapuivat alas tasangolle keskelle kiivainta vilinää puhelevia, laulavia, huutavia ja tervehtiviä maanmiehiä. Kaikkien helleenisten kansain kieliä kuului täällä sekaisin. Juhlavärejä loisti rauhanpuvuista. Juhlallisia kulkueita vakavia miehiä tunkeutui joukkojen läpi. Kunnianarvoisia valtioiden lähettiläitä kulki sointuvin puhein ja värikkäin lipuin. Airuita asteli pitkine valkeine sauvoineen, joissa oli milloin kotka, milloin pöllö tahi käki. Soittoniekkoja vaelti suuret kullatut kilpikonnanluiset lyyrat selässään. Nuoria matkasta väsyneitä tyttöjä lepäsi kullalla silatuilla rattailla, joita heidän veljensä vetivät. Kuljeksivia filosofeja, päät kuin runoniekkojen, kävi alastomassa auringossa ja ojenteli sormiansa keskellä dialektiikan pinnistelyjä. Astronomit ja matemaatikot pohtivat oppineita kysymyksiä. Runoilijat ja rapsodit lyhensivät matkaa Homeroksen ja Hesiodoksen laulujen tahdilla. Huiluniekat säestelivät hymnilaulajia, joiden astunta noudatteli siivekkäitä rytmejä. Orjattaret ja hetairat riensivät tanssiaskelin läpi vilinän voimakkaasti helisevin nauruin.

Ei koskaan Narkissos ollut voinut kuvitella maailmaa niin täydeksi ihmisistä. Hän ei voinut nähdä eroa lukemattomissa kasvoissa ympärillään; mutta puvusta hän oppi heidät erottamaan: sirot ateenalaiset ohuissa, melkein läpikuultavissa verhoissaan, karhun lailla tallustelevista villaan ja nahkaan puetuista boiotialaisista tahi lujista ja ruskeista, lyhyttukkaisista spartalaisista, jotka kulkivat kuin kuparipatsaat, ylpeästi ja ankarasti, sääret paljaina aina kauas yläpuolelle jäntereisten pohkeiden ja polvien. Siellä täällä näkyi pitkiä miehiä korein tukkalaittein ja voidelluin parroin, rikkaat kukkaskoristeet pukineissa, jotka laahasivat tomussa heidän jälessään, jolleivät he kohottaneet niitä vasemmalla -- käsivarrellaan; sandaalit olivat kiinni nilkoissa kultakuteisilla nauhoilla, tukka kiersi kiharana hienoja hermostuneita kasvoja. Ne olivat miehiä Sardeesta ja Miletosta, Efesosta ja Tralleesta. He olivat tulleet pitkien matkojen takaa yli Hellesponton ja Istmoksen tahi soutulaivoilla Aasian rannoilta. Tahi Sikeliasta ja Etelä-Italiasta.

Oli iltapuoli, kun Narkissos isänsä seurassa ehti perille itse juhlakaupunkiin. Altiin korkean muurin suojassa oli kokonainen leirikaupunki hohtavan valkeita, värillisiä tahi juovikkaita telttoja. Nuotiot roihusivat teittäin välissä, oksat risahtelivat ja räiskähtelivät, sinistä savua ja paistetun käryä ajelehti raskaassa päivänpaahteisessa ilmassa. Lehmät ynisivät, lampaat ja vuohet määkivät. Miehiä kyyrötti lypsämässä. Teittäin pohjoisenpuolisilla seinämillä riippui viinin pingoittamia nahkasäkkejä. Kansaa virtasi ulos ja sisälle ja kävi tervehtimässä ystäviänsä. Nuoret atleetit käyttivät päivän viimeistä valoa voimiensa koettelemiseen. Heidän ruumiinsa olivat pitkien kesäharjoitusten aikana ruskeiksi paahtuneet. He löivät vetoja ja heittivät jo noppaa mahdollisuuksistansa.

Telttariukujen huipuista liehui ja kohosi lukemattomia vertauskuvia ja merkkejä: delfiinejä koukistetuin pyrstöin, öljypuun ja tammen oksia, Poseidonin kolmikärkiä, pronssiäyriäisiä, kultaisia tähkiä, pöllöjä ja gorgonpäitä. Narkissos huomasi myös fallos-kilpiä ja punastui niitä nähdessään.

Hänen ja hänen isänsä täytyi pitkän aikaa laahata vuohiansa sinne tänne telttakatuja pitkin, ennenkuin he saivat tilaa. Melkein kaikki oli varattua, ja sitäpaitsi he tahtoivat asua arkadialaiseen heimoon kuuluvan väen keskuudessa. He tulivat teltalle, jonka koristeena oli kaksi valkoista pukinsarvea, ja löysivät vihdoin sen omistajan; hän toimitti heille tilaa pingoittamalla uuden telttaseinän sivulle. Tänne he panivat kiinni vuohensa. Eufranor lypsi, he joivat kumpikin maljansa lämmintä maitoa, sitten he kulkivat eteenpäin katsellakseen paikkaa ennen pimeän tuloa.

Melu lisääntyi lisääntymistään, kuta lähemmäksi he tulivat Altista. Kaikkialla helisi soitto ja laulu. Joka hetki pysähtyi Narkissos kuuntelemaan. Kivellä seisoi vanha komeavartinen mies ja lausui kyynäränpituisia säkeitä vieraalla, sointuvalla murteella. Tuonne muodostui kehä, ja kauloja kuroteltiin, jotta nähtäisiin jotakin hyvin pientä ja matalaa kehän keskellä. Narkissos seisoi varpaillaan ja huomasi vihdoin, että siellä oli kaksi kukkoa, jotka karkailivat toistensa kimppuun, niin että höyhenet pölisivät rintojen ympärillä, kunnes lopulta toinen vaipui maahan, toisen kynsien ja kannusten surkeasti lyömänä ja kynsimänä ja sen verisen nokan hakkaamana. -- "Kas sitä orjaa!" kuului huutoja niiden ympäriltä. "Niin käy oikeankin meedialaisen, kun se tulee vaatimaan maata ja vettä."

Toisissa paikoissa lyötiin vetoa.

Pienet juovikkaat linnut seisoivat pelokkaina ja kyyristelivät pitkällä laudalla. Väkeä kulki laudalta laudalle näpäyttäen lintua pienoiseen päähän ja samalla he löivät vetoa siitä, jäisikö lintu seisomaan paikalleen, vai lähtisikö juoksemaan, mikä asia oli hyvin vaikea arvata.

Yhdestä obolista sai katsella harvinaista Aasian lintua, joka kuului olevan kerrassaan ilmestys. Moni halusi sisälle sitä näkemään. Narkissos näki, kuinka he sylkäisivät tuon pienen rahakappaleen suustaan kuin kukkarosta. Kuuluttaja seisoi ja ylisteli lintua, jonka piti olla kotoisin itse Ekbatanasta ja olla puettu kaikin sateenkaaren värein; silloin tällöin kuului teltasta kirkaiseva huuto. Eufranor meni sisälle Narkissoksen kanssa. Pienellä lauta-aitauksella istui suuri, kapeakaulainen, metallihohtoinen lintu, jolla oli töyhtö päässä. Pitkä pyrstö riippui kuin kapea laahustin. Eufranor ei voinut huomata mitään ihmeellistä linnussa, mutta omistaja sanoi: "Odottakaa." Ja katselijat seisoivat hartaina ja tuijottivat linnun pitkää, orvokinsinistä käärmeenkaulaa. Näyttäjä kosketteli sen töyhtöä ja pisteli sen jalkoja. Vihdoin se kohotti pyrstölaahustimen suoraksi ilmaan, ja äkkiä siitä kehkesi kuin valtainen kehä moninkertaisia sulkasäteitä, ja kussakin säteessä loisti täplä, joka oli niinkuin sateenkaaresta leikattu. Sitten se huusi tuhoa ennustavalla tavalla ja sulka vaipui sulan jälkeen, kunnes koko loisto oli kadonnut ja takana riippui vain pöyheä pyrstö.

"Suurkuninkaan paratiisi Ekbatanassa on vilisten täynnä tällaisia lintuja", sanoi omistaja. "Niiden huuto herättää hänet joka aamu!"

"Silloinpa hän saa kuulla tarpeekseen ennustuksia", huomautti eräs vanha mies, "näin pyhien lintujen suusta".

"Meedialainen ei lintuenteistä huoli", vastasi omistaja. "Ja vain yksi on meedialaisille pyhä: tuli. Sitä he rukoilevat jumalana. Tältä harvinaiselta linnulta he nykivät pyrstösulatkin ja tekevät niistä viuhkoja. Suurkuningas istuu palatsissaan keskellä kokonaista metsää riikinkukonviuhkoja, jotka häälyvät hänen päänsä ympärillä kuin palmujen lehdet."

"Olet siis nähnyt suurkuninkaan?" kysyi Eufranor.

"En, Zeus varjelkoon! Kuolemaa hänen pelättävien kasvojensa näkeminen tietää. Ja hänen palatsiaan vartioivat leijonat ja mylvivät härät, jotka käyvät ulos itse porteista. Mutta lintuni minä olen ostanut koko kauppavarastollani ja kantanut omilla käsivarsillani hamaan Efesoksen satamaan. Puolesta drakmasta myön sulan sen pyrstöstä. Ainoa ja harvinaisin lintu Olympiassa! Tehkää hyvin, puoli drakmaa sulka!"

Päivä oli laskenut. Sääsket parveilivat. Tuhansista kattiloista kohosi sininen savu tummankeltaiselle, pilvettömälle taivaalle. Häly alkoi vaimeta telttakaupungissa. Kansa kävi levolle ollakseen ylhäällä ennen aurinkoa.

Sääskien kiusaamana haki Eufranor suojaa telttavaatteensa alta, nautti ääneti palan juustoa ja pari kuivattua viikunaa, sammutti janonsa ottamalla saviastiasta kulauksen Alfeioksen vettä, kääriytyi vuohenkarvaviittaansa ja heittihe makuulle maahan.

Narkissoskin oli mennyt maata, mutta ei saanut rauhaa. Sääskiä oli teltassakin, ne tulla surisivat läpi pimeän ja pistelivät ärsyttävää myrkkyänsä hänen vereensä. Vähitellen hän vaipui horrokseen lakkaamatta kumpuavan kohinan keskelle. Se ei voinut tulla muualta kuin Kronos-harjun honkametsästä. Pihkantuoksuinen tuulenhenki hiveli hänen kasvojansa.

Kaikki oli vaiennut. Ei kuulunut mitään ääniä enää. Atleetit makasivat nukkuen lihakset velttoina, ja jäsenet rauenneina. Heidän sydämensä löivät rauhallisesti, ja veri virutteli pois väsymystä sykähtelevissä virroissaan.

VII.

Juhlakentällä.

Narkissos työnsi yltänsä vuodat ja ryömi ulos teltasta. Kuu riippui suurena ja punaisenkellertävänä taivaalla. Hän näki varjonsa vahvana maassa, se muistutti mustaa poispaiskattua kitonia. Hän halusi päästä juhlakentälle. Mielikuvitus veti häntä. Hän ei voinut odottaa, kunnes tulisi päivä.

Oli muita nuoria miehiä hänen kaltaisiansa. Muitakin, jotka ikävöivät nähdä pyhiä temppelejä ja astua kuuluisalle alueelle. Vaippoihin verhoutuneita olentoja hiipi kepein askelin ohi. Hän seurasi samaan suuntaan. Kaiteetonta siltaa hän kulki yli puron, joka uurtui läpi savisen maan niinkuin syvä vako. Teltat loppuivat ja tuli suuria, matalia, nelikulmaisia rakennuksia, joiden katot loistivat kuunvalossa. Sitten seurasi se korkea, suora muuri, joka oli Altiin aitana. Kuu heitti haamujen varjot valaistulle muurille. Kaksi kolmijalkaa kyti punaisena loimottaen erään muurin läpi vievän porttikäytävän edustalla. Hän oli matkalla sivellyt kädellään erästä pensasta ja tuoksusta tuntenut sen katajaksi, ja taittamallaan oksalla hän siveli puhdistaen otsaansa ja huuliansa kuiskaten: "Olympon Zeus, ole suopea nuorukaiselle, joka ensi kertaa lähestyy sinun temppeleitäsi. Hänellä ei vielä ole mitään, jolla hän voisi miellyttää sinua, ei viisautta eikä voimaa, mutta hän halajaa tulla sinulle otolliseksi ja pyhittyä sinun palvelukseesi."

Hän seisoi Altiilla.

Siinä oli kahdenlaisia pyhättöjä. Puuryhmiä, jotka liittyivät yhteen aivan kuin neuvottelemaan, tulvillaan sisäistä huminaa, lehdet hohtaen kuunvalossa. Ja kivitemppeleitä, maasta kasvavia, raskaita, mietteisiin vaipuneita, pylväitten sulkemia. Nurkkauksissa ja huipuilla häämöttivät veistokuvien varjot, hievahtamattomina kuin nukkuvat linnut. Paikan ääriviivat häipyivät kuun salaperäiseen valoon. Mustia haamuja seisoi sen loisteessa liikkumatta.

Hämmästyen ja ihastuen aavemaisesta valosta ja huminasta, joka tuntui soivan sekä temppeleistä että puista, astui hän esiin juuri edessänsä olevaa temppeliä kohti. Sen, mitä ensimmäisenä oli, hän oli nähnyt. Metsä raskaita, paksuja pylväitä kasvoi, ei maasta, vaan portaanastimilta, toinen toistansa ylemmäksi. Hän astui ylös ja tunnusteli niitä. Ne olivat uurteisia ja karkeapintaisia. Hän nosti silmänsä ja katsoi ylös. Raskaita, valtavia paasia riippui hänen päänsä päällä pylväästä pylvääseen; niiltä oli varjo vienyt värin, mutta kun hän kiersi pylväsrivin, lankesi kuutamo äkkiä niille leveille pylväänlatvoille, jotka siellä ylhäällä olivat kannattamassa, ja hän erotti juovia punaista ja sinistä väriä kuolleen harmaan kiven pinnalla.

Hän ei koskaan ollut astellut pylväiden keskellä ennen. Hän kumartui ja tunnusteli paasia, joilla hän asteli. Ne tuntuivat karkeilta käteen, ja siellä täällä niissä oli kuolleitten kuorieläinten hajanaisia jätteitä -- näkinkiekuroita ja belemniittejä.

* * * * *

Hän kiersi koko temppelin. Hän ei oikein tietänyt, kenelle se oli pyhitetty. Hänen kätensä hivelivät pylväitä. Ne tuntuivat kylmältä kosketella, mutta silloin hän hätkähti, kun huomasi kulmapylvään, joka tuntui käteen kuin vanhan tammen kuori. Häntä puistatti, ja samassa hetkessä hän tiesi, että hän seisoi Heran temppelin luona. Sillä hänen isänsä oli kertonut hänelle tuosta ainoasta vanhasta puupylväästä, jonka suojasta hänen äitinsä oli löydetty vastasyntyneenä, jumalattaren peplokseen käärittynä, paikalla kasvavien purppuravuokkojen alta.

"Nikarete!" kuiskasi ääni hänen sisässänsä, ja hän polvistui ja painoi otsansa vanhaan puupylvääseen, jonka kymmenettuhannet kädet olivat kuluttaneet kiiltäväksi ja sileäksi. "Nikarete, oi sinä minun rakas äitini, jonka sielu asuu tässä kaupungissa varjona varjojen joukossa, tässä sinä olet levännyt ja pienillä vastasyntyneillä kätösilläsi puristellut jumalattaren huntua. Oi sinä oma rakkaani, lähetä minulle ajatuksesi siitä syvästä pimeästä, jossa sinä vietät aikaasi niinkuin sieni varjossansa. Hera sinut kapaloi, hänen pylväänsä sinua suojasi. Siunattu olkoon jumalatar, joka oli sinulle hyvä."

Ja hän painoi huulensa lattealle kivelle, jolla hänen äitinsä kerran oli levännyt.

Hän tuijotti yli juhlakentän kuunloihtimien valkean- ja pimeänsekaisten piilojen. Hän näki uuden, valtavan temppelin jotenkin lähellä ja meni sinne ohi aidatun puuryhmän. Se oli vielä suurempi ja mahtavampi kuin Heran temppeli; sen juhlallinen paasiroukkio lepäsi useammalla penkerellä. Ja sen päädyssä näkyi yhteen koottuna rivi tanakoita ja lyhytvartaloisia olentoja, jotka keskellä seisoivat vapaasti, mutta sivuseinien puolella kyyristeleivät katonreunan alle ja päädynkulmassa olivat puoleksi makaavassa asennossa, nojaten kyynärpäihin ja polviin. Hän ei tietänyt, mitä nuo monet kuvat merkitsivät; mutta silloin tällöin sattui kuunvalo joillekin kalpeille kasvoille, joissa oli kumman elävät ja tuijottavat silmät.

Siinä temppelissä paloi soihtuja sisäänkäytävän pylväitten välissä, mutta ketju sulki pääsyn. Mutta eräästä rakennuksesta lähelläolevan Altis-muurin toiselta puolelta kantoi yötuuli kitkerää paistinhajua. Zeus oli saanut iltauhrinsa, ja papit pistelivät suihinsa osansa lihasta.

Tämän temppelin lähellä alkoi vilistä äänettömiä, mustia haamuja, jotka kohoilivat kuun loisteessa. Mutta ne eivät voineet kävellä. Ne seisoivat korkeilla jalustoilla liikuttamatta käsiään tahi jalkojaan. Nuoria alastomia miehiä seisoi toinen jalka vähän eteenpäin leväten. Ne olivat mustia tahi homeesta vihreitä; suuret, tummasti tuijottavat silmäterät oli upotettu valkeihin silmämuniin. Hän näki niiden katseen välkähtelevän vastaansa. Useimmat seisoivat vähän pää kumarassa aivan kuin häntä katsellakseen. Eräällä oli keihäs käsivarrellansa, toisella kiekko kädessä, toinen seisoi sormet ojennettuina ikäänkuin olisi heittänyt pallon, muuan piteli oksaa sormissaan, toinen seisoi pidellen palkittua kukkoa vasemmassa kainalossaan. Korkeina ja vakaina seisoivat nuoret miehet tuijottaen eteensä otsatukan hiuskierteiden alta. Muutamilla oli kumma, autuas, unohtuneen hymy, nukkemaisen jäykkä. Toiset näyttivät hautovan sanatonta surua, taivuttavan päätänsä neuvottoman surumielisyyden vallassa, niinkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Niin, tässä on seppele, jonka voitin, mutta mitä sillä teen? Mitä se auttaa, kun kuitenkin kuolen?"