Part 3

Silloin pimeni hänen allansa. Hänen soittimensa, syrinks, jota hän kantoi nauhassa kaulassaan, pulskahti veteen ja särki pinnan mustankiiltäviin pisaroihin. Vesi särkyi ja sen kaikki halkeamat värähtelivät, kunnes pinta taas eheni. Ja vihreän liejun puitteissa näki hän äkkiä allansa kuvan, vahvavärisen kuin todellisen olennon, kasvot, jotka katselivat häntä suurina silmät, niiden valkeanhohtavalla pohjalla suuret kullanruskeat terät. Kaikki oli niin selvää. Yksin ylähuulen hienot kellertävät parranhaituvat kiilsivät haiven haivenen vieressä; mustissa silmäkulmissa oli hikihelmien kaste. Hän hengitti, kuva hengitti -- hän tunsi hengähdysten lehahtavan kuumana vastaansa. Hän käänsi päätänsä, ja kuva käänsi. Hän puristi silmänsä kiinni, hän avasi suunsa, ja valkeat hampaat hymysivät hänelle alhaalta. Pan oli lakaissut puhtaaksi pälven suureen homeenvihertävään taikapeiliinsä ja näytti hänelle hänen oman kuvansa -- ensimmäisen, minkä hän oli nähnyt. Pan teki hänestä kaksi. Tuijottaen alas omiin silmiinsä hän kammoksuen huomasi itseään olevan kaksi. Kaksoisolento. Olento, joka voi katsella itseänsä, tutkia itseänsä, puhella sielullensa, vakoilla ajatustensa leikkiä, painiskella itsensä kanssa, ihailla itseänsä, huumata itsensä.

Hän tunsi huimausta tämän keksinnön syvyyden äärellä. Ei koskaan hän ollut uneksinut näin tapaavansa itseänsä. Pan-jumalaa hän oli hakenut. Jumalia hän nyt tahtoi nähdä, kun oli saanut täyden miehen uljuuden. Mutta Pan oli houkutellut hänet sisälle pyhättöönsä paljastaaksensa hänelle hänen oman minänsä. "Pan", hän ajatteli, "viekas viettelijä! Onhan tämän pettävän pinnan alla kuitenkin piilossa sinun oma kauhea muotosi. Tämä järvi ehkä on vain sinun toinen puolisokea silmäsi, rehoittavan luontosi tiheikön peittämä silmä joka pilkalla hymyilee kohti Olympolaisen sinitaivasta. Pan, sinä maan nimeämätön ruhtinas, sinä uhmaava sielu, joka asut vuoressa ja erämaassa, sinä siteihin taipumaton luonto, joka käännät paljaan, karkean selkäsi Apollonin hehkuvalle auringolle -- rypistä tuimia kulmiasi ja peitä jälleen pohjaton silmäsi. En tahdo nähdä sinua -- en tahdo nähdä itseäni."

Ja käsin hän alkoi sekoittaa vettä allansa ja vetää lumpeiden limaisia varsia aukon peitoksi. Mutta se ei tahtonut onnistua. Varret vetivät lehtensä mukanaan, näkymätön käsi sysäsi vihreyden vieläkin kauemmaksi, ja kun vesi jälleen siirtyi lepoon, näki hän vain oman kuvansa suurempana. Hartiat ja kaula keinuivat esille -- päivänpaahtamat, tukevat, alastomat -- lihaa, joka oli hänen oman lihansa kuva. Hän tuijotti ja painoi ihovaippaansa alemmaksi. Rintalihasten muoto paljastui ilmielävänä näyttäen hänelle kauneuden, josta hän ei ollut koskaan ennen ollut tietoinen.

Hän punastui itseänsä, ja kuva kertasi hänen poskiensa liekit. Hän nousi. Hän ojensi sauvansa pitkin pituuttaan ja löi järveen -- viirun Pan-jumalan vietteleviin kasvoihin. Sitten hän kääntyi selin ja pakeni, murtautui silmät ummessa läpi pensaikon, pyyhälsi yli uhrituhan ja tointui entiselleen vasta seisoessaan kivetyn alueen ulkopuolella.

Ei, hän ei tointunut entiselleen enää.

Hänen olemuksensa oli halkaistu, hänen tajuntansa reväisty kahtia. Ensi kertaa hän sanoi siinä itselleen: Mitä teit siellä? Etkö ole pyhää loukannut? Ennen hän olisi kysynyt: Mitä tein siellä? Mitä olen tehnyt? Mutta nyt hän oli kaksi. Hän voi riidellä itsensä kanssa, nuhdella itseänsä! Häpeä! Kuka minä olen? Ja kuka sinä olet? Olenko löytänyt Pan-jumalan sisältäni? Onko hän tunkeutunut minua riivaamaan rangaistukseksi siitä, että olen uskaltanut avata itselleni tien hänen pyhättöönsä? Pelkäänkö itseäni? Häpeä! Mitä olet tehnyt?

Kuka on sitten tuo sinä, jonka kanssa kastelen? Minähän kuitenkin olen vain yksi, isäni poika, Eufranorin poika, itse nimetön. Onkohan minua kaksi, kun minulla ei edes nimeä ole? Pan ei voi minua huutaa, sillä minulla ei ole nimeä. Ahaa, sinä kettu, koeta, et voi huutaa minua. Huuda isääni -- minulla ei ole mitään nimeä kuultavana. Isäni on vetänyt sinua nenästä, minua ei nimellä nimitetä.

Kun hän ajatteli kuvaansa, jonka hän oli nähnyt, tunsi hän kummaa huumaa. Sen näköinenkö hän todella oli? Hän tarttui omiin hartioihinsa. Hän oli katsellut itseänsä toisen silmillä. Ei isän, vaikka isälle hänen kaunis kasvunsa olikin ollut ilo muita kaikkia maailman iloja suurempi ja vaikka hän usein oli säteillyt ylpeyttä häntä katsellessaan. Ei, se oli katse, joka lähti hänen itsensä sisältä. Tuli ja makeus, kyllästetty auringonlämpö niinkuin se, joka yht'äkkiä tummentaa rypäleen vihreän kuoren. Kuinka ihanaa ja ihmeellistä olla ja elää! Tuntea itsensä komeakasvuiseksi ja voimakkaaksi. Tuntea kuinka lihakset paisuvat ja kaikki jänteet ovat kuin jousenjänteitä. Tarttua rintapieliinsä niinkuin luonnon valamaan rautapaitaan. Nähdä omat polvensa ja nilkkansa, hartiansa ja länteensä joustavan nuoruuden täydellisyydessä. Saattaa hypätä kuin vuohi ja tietää, että tätä tervettä, komeata ruumista hallitsi pää, jonka Pan oli hänelle näyttänyt yhdessä ainoassa kiihoittavassa ajanvälähdyksessä.

Hän tapasi isänsä illalla puron uoman syvänteessä. Toinen tuli ajellen vuohia, toinen vuonia. Jälleennäkeminen oli riemullinen. Kaikki emät kutsuivat syvällä äänellänsä: "mää", kaikki vuonat vastasivat korkeilla laulavilla huudoilla. Määkivä kaipaus kurkottui yli puron. Kun ne vihdoin päästettiin irti, syöksyivät ne toisiansa kohden huimalla ilolla, yhtyivät keskellä puron väkevää koskea. Kaikki karitsat työntyivät sikinsokin täysikasvuisten väliin, kukin haki ja löysi emonsa utaren. Laulajaismääkinä mää ja mii, mää ja mii, määmää ja miimii jatkui kauan sittenkin, kun pienet suut olivat osanneet oikeille rinnanpäille, ja se soi kuin hillitön, korkeallaheläjävä kuoro äidinrakkauden kunniaksi.

Poika seisoi isän edessä, kumpikin hehkuvasti iloiten toisistaan. Hän ymmärsi eläimiä, jotka tapasivat toisensa ja saivat jälleen olla yhdessä. Hän itse kaipasi utaretta, mutta hän hymyili isälleen omituisen avartuneessa itsetajunnan vallassa.

Ja seuraavana päivänä hän jälleen meni Pan-jumalan lehtoon, ikävöiden kohtausta itsensä kanssa. Hän riisui itsensä nopeasti alastomaksi ja astui vihreään järveen, jonka kukkaspuite oli lipunut syrjään paljastaen suuren, taivasta kuvastavan syvyyden. Hän vaipui jäätävään veteen, mutta astui kauemmaksi. Kuplia särkyi hänen ympärillään. Hän valtasi Pan-jumalan kylpyaltaan, kumartui huimana eteenpäin ja näki oman kuvansa -- vaaleanruskean ja kiinteän kuin pronssipatsaan -- värähtelevän mustanhohtavalla vedenpinnalla. Sininen taivas lepäsi kuin viitta hänen selkänsä takana -- hattarat purjehtivat. Hän laski käsivartensa ristiin, tarttui käsin kumpaankin kyynärpäähänsä ja tuijotti jäykästi itseänsä. Hänen sieraimensa eivät värähtäneetkään, hänen silmäinsä katse pysähtyi. Vesipeilissä värisivät vain ne renkaat, jotka aikaansai tanssiva sääski laahatessaan lankamaista pyrstöänsä yli veden.

Hän oli täysikasvuinen, hän oli mies. Sitäkö Pan tahtoi hänelle sanoa? Hän seisoi ja katseli itseänsä alhaaltapäin, näkökulmasta, joka oli hänelle uusi. Hänen ruumiinsa salaisuus värähteli kuvaisena hohtavassa vedessä. Hän oli kuullut puhuttavan fallosjuhlista, joissa siitoskyvyn suuri, hehkuva vertauskuva kohotettiin korkealle yli miesten ja naisten päiden pyhänä, virsien ylistämänä, aurinkoa säteilevänä. Hän kumartui yhä alemmaksi yli kuvansa, yht'äkkiä hän tavoitti itseään peilissä, hän taivutti päänsä niin syvään, että löi otsan otsaa vasten niinkuin olisi puskenut itseänsä.

"Hohoi!" kuului raskaasti ärähtäen hänen selkänsä takaa. Hän ojentausi, ja vesipisarat vyöryivät yli hänen silmiensä. "Hohoi!" kajahti uudelleen, ontosti ja syvästi. Oliko Pan yllättänyt hänet takaapäin? Joko hän seuraavassa silmänräpäyksessä kuulisi hänen naurunsa kaikuvan, ikäänkuin milloin vuohet polkaisevat irti kiven puronuomassa, niin että se pulskahdellen soluu ryöppyisiä kuohuja alas? "Hohoi!" Hän ei uskaltanut kääntyä, hän odotti joka hetki tuntevansa jumalan käsivarren kuin kylmänkosteiden käärmeitten kiertyvän ympärilleen ja pusertavan ulos elämän hänen alastomasta rinnastansa.

"Kautta moirain, mitä teet täällä?"

Isä siinä seisoi hänen edessään kädellänsä nojaten pitkän sauvansa päähän, silmät kauhua liekehtien.

"Poika, mitä teet? Olet jättänyt vuohesi. Koiratkin ovat jäljiltäsi eksyneet, sillä vaikka ovatkin järjettömiä luontokappaleita, ne tietävät, kuinka jumalia tulee kohdella. Sinä vain pilkkaat ja uhmailet. Olet murtautunut sisälle Pan-jumalan pyhättöön, johon muuten ei kukaan rohkene jalallaan astua. Luuletko, että jumalan järvi on luotu meille kuolevaisille kylpyaltaaksi? Tule, riennä pois täältä, jotta jumala ei rankaisisi häpeämätöntä rohkeuttasi?"

Hän kumartui ottamaan hänen vaatteensa ja sauvansa ja veti pojan kanssansa, ei läpi aitauksen, vaan muutamien korkeitten kalliopaasien välitse, joita poika ei ollut huomannut. Vasta alttarin tuhkaläjän ääressä hän laski pojan paljaan käsivarren ja katsoi levottomana taaksensa. Hän vapisi jumalan kostoa. Ennenkuin hän jätti hänen alueensa, tahtoi hän lepyttää hänet soimaamalla ja pilkkaamalla sitä, joka oli rikkonut.

Hän pysähtyi pojan eteen ja antoi katseensa solua ylös ja alas pitkin hänen vartaloansa. Hän näki kaikki tuon nuoren ruumiin erinomaiset kauneudet ja ylpeili salaa sydämensä syvyydessä. Mutta sitä kiukkuisemmin hän puhkesi pauhaamaan ja sätti, pilkaten kaikkea, mikä oli hänelle kallista:

"Kurja ja kunnoton poika, kuinka uskallat asettua ilkialastomana jumalan vihitylle maalle? Jospa edes olisit kaunis ja sirovartinen, solakka kuin plataani ja silopintainen kuin öljypuun kiiltävä hedelmä. Mutta totta totisesti vain virheitä on sinun kaltoin syntyneessä ruumiissasi. Hefaistos lienee sääresi vääristänyt ja vääntänyt hartiasi vinoon. Ilkeä mielesi on kertynyt kyttyräksi selkääsi, rintasi on karvainen kuin vuohen, ihosi haisee pahemmin kuin paimentamiesi eläinten. Jollet olisi minun poikani, nimittäisin sinua koiran kurjaksi pennuksi. Niin ruma olet, että Pan kääntää silmänsä sinusta inhon vallassa. Joudu verhoamaan itsesi vaatteillasi, ettet enempää saastuta valoa ympärilläsi niin suurella rumuudella!"

Yhäti hän korkealla äänellänsä syyti soimauksia pojallensa, kunnes he olivat Pan-jumalan alueen ulkopuolella. Hän tiesi, mikä enimmän kaikesta maan päällä tuottaa surua ja onnettomuutta -- jumalain kateus. Vaistomaisesti hän oli ymmärtänyt poikansa alastoman itseensävaipumisen. Nyt hän tahtoi torjua jumalan närkästyksen siitä ilosta, jonka hänen oma kauneutensa oli hänessä synnyttänyt.

Vasta kun oli tullut niin etäälle jumalan lehdosta, että tämä ei enää saattanut häntä kuulla, hillitsi hän pilkalliset sanansa ja hymyili jälleen lempeästi ja rakkaasti pojallensa.

V.

Hermofantos.

Kun poika seuraavan kerran painiskeli isänsä kanssa, selveni hänelle, mikä kepponen tällä oli ollut mielessään häntä syyttäessään ja nuhdellessaan. Niin ihastuneet olivat isän silmät joka kerta kun poika teki hyvän heiton tahi notkean pyörähdyksen, että tämä äkkiä pysähtyi ja nauroi:

"Mutta isäukko, muistahan, minkä kurjan ja ruman miehen olet toimittanut maailmaan!"

"Pidätkö suusi kiinni, poika!"

"Sinähän häpeät, että olet minut siittänyt."

"Onneton, pidätkö kielesi kurissa!"

"En, kirous sinulle, ettet minunkaltaistani olentoa kapaloonsa tukehduttanut."

"Lopeta!" sanoi isä.

"En koskaan! Jumalat otan todistajikseni."

"Tuki suusi! Eivät ne meitä kuule."

"Onko niillä muuta tehtävää?"

"Onpa tietenkin. Tänään on Zeus-jumalan juhla Nemeassa. Ne ovat kaikki Kronoksen pojan vieraina."

"Arvelet siis, että meillä on rauha?"

"Niin on, sinä tappelua hierova koira pojaksi, joka haukkua nalkutat omien päiviesi antajaa. -- Käyhän päälle taas!"

* * * * *

Aina kun Eufranor kaipasi poikaansa, meni hän Panin alttarin ääreen ja huusi kovasti, aivan kuin olisi tahtonut nukkuvaa herätellä: "Kurja ja kaltoin kasvanut poika, väisty paikalta, jolle pyhyyttä loukaten astut, niin ettei Pan, tuo hyvä ja armias jumala, tartu niskanahkaasi ja heitä sinua ulos. Tule kotiin! Tule kotiin!"

Mutta poika jäi niin pitkäksi aikaa kuin häntä halutti. Paikasta oli tullut hänen omansa. Päivänkorennot hyrräsivät hänen ympärillään, ikäänkuin hän olisi ollut vanha tuttu. Järvi lepäsi niinkuin peili, josta home oli poistettu, niin että pinta kiilsi hohtavassa loistossaan. Se kuvasti hänen kauneuttansa kaikissa asennoissa. Se pusersi hänen alastomuuttansa viileässä suudelmassa. Hän oli etsinyt itsellensä lepopaikan lumpeiden ja lemmikkien seasta. Vihreässä rantaäyräässä oli hänen ruumiinsa mukainen sija. Hän laskihe eteenpäin kyynärpäilleen, nojasi päänsä käsiinsä ja näki kasvonsa vain jalan verran alapuolellansa: tyyninä, hymyttöminä, puhtaina ja itseensä vaipuneina. Eräänä päivänä oli hänellä voittopalkintona saamansa öljypuunseppelekin päälaellansa. Vesi kuvasti kapeat lehdet hiussuortuvain seassa -- päivänkorentoja ja perhoja liehui ympärillä. Siellä ei ollut ainoatakaan jumalaa häntä kadehtimassa. Sisiliskot eivät enää paenneet. Hänellä oli vallassansa paikka ja oma kuvansa.

Myöhään eräänä iltapäivänä hän astui alastomana ulos Pan-jumalan maalta vaatteet ripustettuina keppiin, jota hän kantoi olkapäällänsä.

Ulkopuolella seisoi isä ja vastaanotti hänet huolestunein ilmein. Kaunis, harmaapartainen mies seisoi hänen rinnallansa pölyisessä matkamiehen puvussa ja päässä iso, leveälierinen hattu.

"Vihdoin, kautta Zeuksen, tuolla hän tulee", sanoi Eufranor tuskaisesti.

Vieras katseli häntä.

"Tämä siis on sinun poikasi, nimetön, jota sinä, Eufranor, et suo jumalille, niin, jolle et edes nimeä suo. Nyt ymmärrän, kuinka Pan sinulle kostaa."

"Niinpä sano minulle ensin, nuoruuteni ystävä, kuinka olen tullut rikkoneeksi."

"Totta tosiaan se asia on selkeä kuin Hippokrenen vesi", sanoi vieras ja kääntyi alastomaan nuorukaiseen. "Poika parka", sanoi hän ja ojensi hänelle kätensä välähdyttämällä häneen katseen syvälläolevista silmistään -- sanat virtasivat raikkaasta punahuulisesta lähteestä keskeltä kauniisti kiertyvää harmaata partaa: "Poika parka, jonka isäsi on antanut kasvaa ilman nimeä, kiitä sinä Pan-jumalaasi, sillä hän antaa sinulle nimen."

"En ymmärrä sinua, vieras."

"Eufranor, isäsi, sanoo minulle sinun joka päivä viettävän tunnin jumalan pyhätössä itseäsi tutkistellen. Sinä tuijotat sieltä itsellesi nimeä, jota isäsi ei ole sinulle antanut, ja Pan itse on määrännyt, että nimesi on oleva Narkissos."

"Hermofantos, ystäväni", valitteli Eufranor rypistäen kulmiansa, "älähän sentään langeta jumalain vihaa syyttömän poikani päähän".

"Narkissos nimesi on eikä mikään muu. Nimi putkahtaa sinusta kuin kukka puusta. Se sopii sinulle." -- Hän aivasti kovasti. "Näetkö, Eufranor, enne on suotuisa. Pan-jumala nipisti minua nenästä suostumuksen merkiksi."

Hän nauroi suu pyöreänä. Mutta Eufranor oli alkanut pelätä, ja niin pian kuin hän oli kahden kesken kestiystävänsä kanssa, sanoi hän:

"Suuren pelon sinä olet mieleeni tuonut, Hermofantos. Minä tunnen vanhan boiotialaisen tarun. Poikaani on vetävä ikävä katsella itseänsä niin kauan, että hän kuihtuu. Sinä olet opettanut Panille, kuinka hän pääsee häneen käsiksi."

"Älä luule, Eufranor", vastasi ystävä ja työnsi hatun pois korkealta otsaltansa, "älä luule voivasi kätkeä mitään aarretta jumalilta. Tunnusta mieluummin, että sinulla sellainen on. Poikasi on ihanasti muodostunut, ei kateuden varjokaan ole häntä hiponut."

"Mutta tästä lähtien? Nimittää häntä Narkissokseksi on kerskumista hänen kauneudellansa. Ah, jospa hänessä olisi joku vamma, jotta jumalat voisivat sietää häntä! Nyt odotan kaikkia onnettomuuksia hänen nuoren päänsä varalle."

"Oikein teet, Eufranor. On vain yksi keino estää niitä onnettomuuksia, jotka joka päivä meitä kuolevaisia väijyvät: olla valmistunut kaikkeen pahaan, mitä voi tapahtua. Odota vain aina jotakin pahaa. Mutta älä siitä välitä. Paha tulee itsestään. Hyvät sanomat taas eivät koskaan pidä kiirettä."

"Se nimi, jonka pojalleni annat, ei ennusta hänelle mitään hyvää."

"Kyllä, Eufranor. Antamalla hänelle nimen Narkissos näytät kateellisille jumalille ehtineesi ryhtyä varokeinoihin heidän kostonsa varalta. Kun jumala näkee, että hänen aikeensa on ymmärretty, muuttaa hän suunnitelmaa. Hän ei tahdo päästää ketään viekkaudella tekemään tyhjäksi hänen tarkoituksiansa. Miksi poikaasi nimität, sitä hänestä ei tule. Oletko koskaan ennakolta voinut laskelmilla arvata kohtaloa, joka sinua odottaa? Eikö käy juuri niin, että mitä ikänä olet ajatellut tapahtuvan, aina tapahtuu jotakin aivan toisenlaista? Mistä luulet sen johtuvan?"

"Sitä en tiedä, Hermofantos."

"Niinpä sanon sen sinulle, Eufranor. Jumalat ovat meitä etevämpiä kaikessa eivätkä koskaan tahdo tunnustaa meidän voivan etukäteen tietää, mitä he aikovat meille tehdä. Ole siis kavala ja ajattele, että kaikki se paha tapahtuu, mitä enimmän pelkäät. Juuri silloin se ei tapahdu, mutta kyllä jotakin aivan toista."

"Joka myös on pahaa?"

"Mutta ei läheskään niin pahaa kuin pahin, mitä olet kuvitellut. Hahhahhaa! Pitää vain kilpailla jumalain kanssa onnettomuuksien luettelemisessa, pitää ehtiä niiden edelle. Sillä yhtä asiaa ei kohtalo eivätkä jumalat voi antaa anteeksi: jos me osumme oikeaan eivätkä he."

"Tahdot siis kuitenkin olla jumalia viekkaampi, Hermofantos. Minä huomaan, että olet koonnut paljon viisautta matkoillasi."

"Ylen vähän, sillä olen matkustanut ylen vähän. Mutta minulla on vielä monta tuhatta stadionia matkustettavana, ennenkuin haudalleni pääsen. Huomenna on minun jälleen lähdettävä matkaan, mutta tänä iltana on sinun annettava minulle ateria ja vuode kattosi alla."

Illalla makasi vastakastettu Narkissos vuoteellansa eikä isän kehoituksesta huolimatta voinut päästä uneen. Silmät kiinni ja nukkuvan lailla hengittäen hän lepäsi hämärässään ja kuunteli.

Hermofantos kertoi. Virtana tuli vaikutelmia suuren maailman menosta hänen huuliltansa. Kuljeksivana lääkärinä hän oli vaeltanut maasta maahan, saaresta saareen ja oli päässyt yli koko maanpiirin, kunnes Okeanoksen virrat vyöryivät tyhjään äärettömyyteen. Hän oli palvellut persialaisten satraappien henkilääkärinä ja ollut Sardeessa ja Susassa päästäkseen itse suurkuninkaan palvelukseen. Mutta hän ei ollut päässyt pitemmälle kuin hallitsijan "silmien" ja "korvien" läheisyyteen, ja kun Dareios lähti ajelulle, ei hän uskaltanut asettua hänen tiellensä, sillä se merkitsi armotta kuolemaa, jos kutsumattomana tuli suurkuninkaan näkyviin.

Ihmeellisistä ja omituisista kansoista hän kertoi. Skyyttalaisista, jotka nylkevät nahan kaatuneilta vihollisilta ja parkitsevat sen tarveaineeksensa. Päänahkaa he käyttävät hien pyyhkimiseen omilta kasvoiltansa; muutamat ompelevat ihmisnahoista kokonaisia pukuja; oikeasta kädestä nyljetty nahka sormineen kynsineen käytetään jousenkoristeeksi, ja peljättävimmän vihamiehen pääkalloa he käyttävät juomakulhona, päällystävät sen ulkoapäin härännahalla ja kumoavat sisäänsä viiniä sen sileästä ontelosta.

Traakialaistenkin keskuudessa hän oli ollut. Kun jyrisee ja salamoi, suuttuvat he ja ampuvat nuoliansa päin mustia pilviä saadakseen jumalan uhkaamalla vaikenemaan. He eivät usko olevan mitään muuta jumalaa kuin heidän omansa. Toinen kansa, atarantit, on siihen määrään uhmaavaa ja pöyhkeää, että he suurella äänellä kiroavat aurinkoa aina kun se on korkeimmillaan ja syytävät sille koko kuuron haukkumasanoja, kun se rohkenee paahtaa heidän maatansa.

"Kuinka monta jumalaa olet matkoillasi laskenut, Hermofantos?" kysyi Eufranor. "Ja oletko koskaan itse nähnyt tahi tavannut jumalia?"

"Olen, lukemattomia kertoja olen muukalaisten luona nähnyt heidän jumalainsa lentäen kulkevan ilmassa. Auringonjumalia auringonhevosten vetämissä vaunuissa. Tuulenjumalia, ukkosen- ja sateenjumalia."

"Ei, minä tarkoitan jumalia lihaa ja luuta niinkuin kuolevainen."

"Kyllä kerran, Eufranor. Pane vielä vähän puuta lieteesi, sillä minusta täällä on kylmä. Ja sen tapasin itse Ateenan miesten keskellä, Ateenan, orvokkiseppeleiden säteilevän kaupungin. Ensi kertaa siellä ollessani näin itsensä neitseellisen Athenen. Niin, en yksin minä, vaan koko kaupunki virtasi ottamaan häntä vastaan. Airuita juoksi hänen edellänsä puhaltaen pitkiin kultaisiin torviin ja julistaen: 'Ateenalaiset, katsokaa, kuka tulee kaupunkiinne, varustuksinansa gorgo ja kypärä ja kilpi. Katsokaa kenen päällä hän pitää öljypuun seppelettä?' Ja todellakin, hän seisoi kevyissä kaksipyöräisissä riemuvaunuissa ja hohti pronssilta ja kohotti kultaista keihäänkärkeänsä korkealle aurinkoon. Hän oli meitä kuolevaisia suurempi. Korkean kypärän alta vyöryi tukka alas kahden voimakkaan olkapään yli. Hänen kätensä piteli vaununkehän reunasta -- en ikänä ole nähnyt niin jumalaisen suurta ja kaunista kättä. Hänen viittansa oli aaltoina kiinteillä ja neitseellisillä lanteilla, hänen jalkansa seisoivat niinkuin vaunun pohjaan pystytetyt pylväät. Ja itse taivas säteili hänen suurista hiehonsilmistään."

"Leikkiä lasket, Hermofantos, taikkapa olet liiaksi juonut sekoittamatonta viiniä."

"En ole, puserrahan sinä vain nahkasäkkiä vielä kerta, sillä viini on jumalainen lahja. Rypäleet ovat juoneet aurinkoa ja kuvastaneet taivasta ja maata. Niiden mehussa on näkyjä. Kiitos! Kas tuossa sai Dionysos runsaan lahjan -- tuoksukoon savipermannoltasi kauan hänen lahjansa! Mutta Athenen minä näin, niin totta kuin minut näet. Hän oli miehenkorkuinen, pitkä kuin kahdeksan meidän jalkaamme. Hänen vieressään seisoi pieni kääpiö ja loisti ihastuneena petollisesta kepposestansa. Sillä tiedä, Eufranor, että Athene oli mahdottoman kookas paianilainen nainen nimeltä Fya, jonka he olivat keksineet pukea jumalattaren täyteen asuun, saattaaksensa tämän juonen avulla karkoitetun Peisistratoksen takaisin hallitsemaan orvokkiseppeleistä kaupunkia. Talonpojat juoksivat edellä, ja petos laajeni kuin kulovalkea aina Akropoliille saakka, ja he veivät jättiläiskokoisen talonpoikaisnaisen aina ylös linnoitukseen saakka ja Peisistratoksen hänen mukanaan ja tekivät itsestään uudelleen hänen orjiaan. He makasivat vatsallaan karkearakenteisen naisen edessä ja nuoleskelivat pölyä hänen suurista jaloistaan. Ja tämä asteli näyttämökoruissaan ylös itse linnan astimia ja toi takaisin tyrannin. Muita jumalia lihaa ja verta en koskaan ole nähnyt, ja minua hän ei pettänyt. Sillä ei mitään ylimaailmallista ollut säteilevän haarniskan takana olevissa jäsenissä eikä hän orvokeilta tuoksunut, vaan aivan kuin olisi kesäkuumassa viljalyhteitä sitonut, niin raskaana riippui puku hänen päällänsä."

"Et usko jumalien todenteolla koskaan näyttäytyvän meille kuolevaisille?"

"En, ainakin ovat ne toista ainesta kuin me. Ja jos ne näyttäytyisivät -- ainakin jos minulle --, niin luulen että sen täytyisi tapahtua samanlaisessa kevyessä olomuodossa, joka sateenkaarella on. Siihen kaareen emme voi käsin tarttua."

Yö meni, ja ystävykset istuivat vielä ylhäällä. Hermofantokselle sateli kysymyksiä kaikesta, mitä Eufranorin tiedonhalu oli koonnut varastoon hänen yksinäisen paimenelämänsä ajalla. Ja moneen asiaan hänen kestiystävänsä voi antaa vastauksen. Hänen aivonsa olivat kokemuksien ja vaikutelmien säiliö. Hänen täyttymätön matkustushalunsa oli vienyt hänet kaikkialle, yksin tuntemattomaan Libyaan. Olipa hän käynyt Auringon lähteelläkin ja pistänyt kätensä sen veteen. Keskiyöllä oli se paahtavan kuumaa, niin että mitä tahansa saattoi keittää sen kihajavissa pyörteissä; kun päivä nousi, jäähtyi lähde, muuttui kylmäksi puolipäivän aikana, mutta senjälkeen sitä taas alkoi lämmittää laskeva aurinko.

"Mistä olet oppinut soman taitosi valehdella niin sirosti?" kysyi Eufranor.

"En minä suinkaan valehtele", vastasi Hermofantos. "Sillä ei minulla ole siitä mitään etua."

"Valehtelet siis, kun sinulla on etua siitä?" kysyi Eufranor pahanilkisesti.

"Älä tee valheesta pahetta, kun se on hyödyllinen välikappale. Jos maksaa vaivaa valehdella, niin valehtele! Valehtelevalla on usein yhtä suuri päämäärä tavoiteltavana kuin sillä, joka puhuu totta. Ja jos voitat mitä tavoittelet, niin on valheella yhtä suuri arvo ja oikeutus kuin totuudella."

"Julistat hyvin vaarallista oppia, Hermofantos."