Part 2

Sielu sai vain köyhää ravintoa, ja se piti imeä itse luonnosta. Mutta ruumiista tuli voimakas ja terve. Se karaistui pitkillä vaihtelevilla vaelluksilla vuohten seurassa, kun ne etsivät syödäksensä ruohoa sellaisilta paikoilta, joissa sitä oli. Vuoden kuivimpina aikoina se piti vaivalla hakea sieltä, missä se hiipien kasvoi suojassa polttavalta auringolta, luolista, missä kova kallio itarasti vuodatti säästämäänsä kosteutta ohuelle maakerrokselle, syvistä kallionhalkeamista joihin ilkeä kuivuus ei päässyt tunkeutumaan. Eufranorin pojasta tuli karaistu ja norja niinkuin ne elukat, joita hän seurasi. Mutta niin pian kuin hän oli kyllin suuri, alkoi isä myös opettaa hänelle kaikkia niitä alkeellisia ruumiinharjoituksia, jotka olivat melkein veressä ja tuskin minkään voimisteluopillisen koulukunnan omaa.

Eufranor oli tosin nuoruudenpäivinään nähnyt ja osittain itse harjoittanut Olympian kisain rikasta ja säännösteltyä taidetta, mutta ei ollut millään alalla kehittänyt itseään täydelliseen taituruuteen saakka. Mutta nyt hän sai kilpailijan, joka oli kaikkia muita parempi. Hänestä tuli taas nuorukainen poikansa seurassa. Muistot heräsivät. Hän pahoitteli mielessään, ettei elämä ollut antanut hänelle tilaisuutta perehtyä koko jaloon viisiotteluun. Hänestä tuli oma opettajansa, hänen täytyi osittain itse keksiä harjoitukset ja yhdistää ne järjestelmällisen voimistelun ryhmiin.

Juoksu oli verrattain helppo tehtävä. Vuohet olivat opettaneet hänelle taitonsa kiitää yli kivien ja kantojen ja vieläkin paremmin rohkeantarkat hyppynsä. Nyt ei tarvinnut ajatella niin paljon itse ruumiillista taitavuutta kuin järkkymättömiä sääntöjä ja päämääriä. Kun he olivat löytäneet hyvin sopivan ruohokentän, heittivät he yltänsä vuohennahkatakit, vieläpä sisimmän lyhyen villakitoninkin, ja juoksivat pitkin, rauhallisin hyppäyksin, kyynärpäät ruumista vasten ja joustavan norjin askelin saavuttaaksensa yhä suurempaa kestävyyttä. Sitten he siirtyivät toisenlaiselle maalle ja tekivät tehtävän yhä vaikeammaksi, sillä helleeniläisen juoksijan piti olla valmis kaikkeen: oletettakoon, että oli juostava Spartasta Korinton niemen kärkeen ja valittava lyhyin suunta tekemättä kiertoteitten suuria kaarroksia, kaikkialla voittaen maanlaadun esteet nopeilla jaloillansa. Tällaiseen juoksuun kuului hyppytaito luonnostaan, ja siinä kohden oli heidän harjoituskenttänsä rikas; siinä oli kaikenlaisia vaaroja ja kaikenlaisia paikkoja. He hyppivät yli vuolaitten virtojen, paadelta paadelle, ulkoneville penkereille ja alas sylensyvyisiin rotkoihin. Jos Eufranor oli voitolla säärtensä pituuden vuoksi, niin oli pojalla sen sijaan kissan joustavuus ja tarkasti tähtäävä silmä.

Vaikeampi tehtävä oli heitto. Eufranorilla oli vain yksi ainoa vanha ja ruosteinen keihäs, joka ei ollut tehty heittokeihääksi ja ennen kaikkea oli ylen raskas pojan vielä aivan hennoille lihaksille. Metallikiekkoa heillä ei ollut ollenkaan. He turvautuivat litteään kiveen, joka muodoltaan oli jotenkin pyöreä kehrä. Mutta se ei halkaissut ilmaa oikealla viuhunalla, sillä ei ollut pronssin kiihoittavaa suhinaa eikä se helähtänyt pudotessaan maahan. Poika seisoi silmät suurina ja kuunteli isän kertomusta oikeista kiekonheittäjistä, kuinka heillä oli kullakin oma äänensä ja kuinka he heitoillansa panivat ilman soimaan niinkuin tuulikanteleen.

Viimeiseksi tulivat pankraattiset harjoitukset. Isä opetti pojalleen painiotteet, mikäli hän itse niitä muisti; oikein kaikkien sääntöjen mukaisia ne eivät olleet, mutta kun he tarttuivat toisiaan kalvosiin, hartioihin tahi syliksi ja arvioiden mittailivat toistensa asentoja ja vaanivat satunnaisia heikkouksia käyttääkseen niitä salamannopeasti hyväkseen, niin he itsestään keksivät kaikki painikilpailun taktilliset temput ja juonet, ja taistelijaan tarkka toistensa tunteminen synnytti aina hienompaa ja hienompaa syventymistä kaikkiin yksityiskohtiin. Nyrkkeilyä he harjoittivat vähimmän; siinä tuli voima ja iskun paino liian paljon kysymykseen, eikä pojasta siinä voinut tulla isänsä veroista. Mutta joka alalla he kuitenkin pyrkivät harjaantumaan täysin taitaviksi. He käärivät kätensä nyrkkeilyä varten vuohennahkahihnoilla; painiin ryhtyessään he hieroivat ruumiiseensa kiiltävää öljyä ja jäljestäpäin he kaapivat ihonsa tiililiuskalla, sillä rautakaavinta Eufranorilla ei ollut. Villin öljypuun lehdistä he sitoivat voittoseppeleen, ja kun he lopetettuansa kilpailun ja puhdistuksen painoivat sen tukallensa, säteilivät heidän kasvonsa juhlailoa; suurin oli Eufranorin ilo, kun se oli painettava pojan kauniiseen päähän. Hän antoi pojallensa kaiken, mitä tiesi ja osasi. Paljoa se ei ollut. Mutta hän voi kuitenkin opettaa hänet leikkaamaan kirjaimet puuhun -- tosin ne olivat muodoltaan vanhanaikuiset, jotka hän oli saanut perinnöksi; ne eivät olleet niin ankaran säännöllisiä kuin uudenaikaisissa kivikirjoituksissa alhaalla Olympian temppelikaupungissa. Hän kaiversi vielä kirjaimet mieluimmin oikealta vasemmalle. Mutta pojan mielen täytti ihmettely noiden kaiverrettujen merkkien voimaa kohtaan. Yksi sellainen kirjain saattoi vihkiä tarkoitukseensa esineen, johon se leikattiin, ja ilmaista omistajan.

Poika oppi vain kahta kirjainta käyttäen omistamaan kahdelle eri jumalalle ne esineet, joita hän tahtoi heille antaa. Kirjain A pyhitti sen Apollonille, P taas Panille, mutta jos hän yhdisti molemmat, tuli lahjasta yksin Apollonin oma. Hän käytti kumpaakin niissä puisissa lyyroissa, joita hän vuoleskeli ja joihin hän kiinnitti kielet pitkistä vuohenjouhista.

Oli pieni laakerilehto, jonka matalat puut seisoivat yhdessä koossa, ja ikäänkuin olisivat kokoontuneet neuvottelemaan, ne punoivat yhteen lehviensä seppeleet, välkkyvät kuin ihanasti valettu pronssi. Tänne hän ripusti puulyyransa tiheäin latvain keskelle ja heittäytyi niiden alle pehmeälle tummanvihreälle maalle. Hän kuunteli tuulen vinhaa huminaa kahisevien lehtien lomitse ja luuli äänen lähtevän lyyran kielistä, jumalan koskettaessa niitä päivänsädenäppäimellä.

Sillä jumala asusti siellä, joskaan hän ei häntä nähnyt. Hän kätkeytyi laakerien sekaan eikä ollut halukas näyttäytymään. Poika näki vain hänen pienet valppaat vakoilijansa, räikeänvihreät sisiliskot, jotka hiipivät esille tirkistelemään. Sillävälin jumalan katse välkähteli hohtavilta lehdiltä.

III.

Jumalat.

Miksi hän ei koskaan tavannut itse jumalia?

Hän huomasi kuitenkin, missä ne kiiriskelivät hänen ympärillään kaikkialla. Ja mikäli hän voi ymmärtää, ne liikkuivat maanpinnalla tarkastellen ihmisten elämää suurilla säteilevillä silmillänsä.

Kun hän ylhäällä vuoristossa kulki hiljaisiin mietteisiinsä vaipuneena läpi tiheän männikön ja vilvoittelihe sen viileässä ilmassa, niin saattoi kaikki päivänpaiste yht'äkkiä olla tuossa hänen edessään keräytyneenä aukeamalle, kuumana kuin tulikiven lieska, joka loimahteli kuihtuneissa havuissa. Lieneekö ollut niin, että siinä asui Foibos Apollon, ja että hän äkkiä säikähtäen hyökkäsi piilostansa ja haihtui pelkäksi häikäiseväksi auringonvaloksi? Hän saattoi seisoa silmät suljettuina pitkän aikaa ja pyydellä jumalalta anteeksi ja kuulla hänen hengittävän. Ja jos hän silloin varovasti raotti silmiänsä, näki hän selvästi sinisen auteren liehuvan vaipanpoimuissa jumalan olkapäällä ja hänen sädehtiväin kasvojensa sulavan yhdeksi auringon kanssa. Niin, Foiboshan oli juuri taivaan valo. Hongat huokuivat hänen huumaavaa, hyvää tuoksuansa. Hänen tuliviittansa oli laahannut yli maan korventuneiden lehtien. Oli kuin olisi astunut hänen jalkojensa kuumiin jälkiin. Raskas kultainen pihka oli kihoillut hänen kättensä jumalaisesta hipiästä niihin kohtiin, mistä hän hyväillen oli kiertänyt käteensä rungon ja oksan.

Kaikkein selvimmin olivat kuitenkin ilman lukemattomat lentäjät näkymättömäin jumalain sanansaattajia. Itse lintua merkitsevä sana merkitsi ennettä. Kaikki linnut olivat ilmeisesti jumalain palveluksessa. Ne risteilivät ilmassa nopeina kuin taivaisten voimien ajatukset. Se, joka osasi oikein lukea niiden lentoa, saattoi sen avulla tulkita olympolaisten jumalain viittauksia ja käskyjä. Eihän ollut ainoatakaan lintua, jolla ei olisi ollut oma jumalallinen valtiaansa ja herransa. Kun hän korkealla päänsä yläpuolella näki kotkan siivet leväten liitävän suurensuuressa kaaressa, ajatteli hän Zeus-jumalaa, joka sen oli lähettänyt: ehkäpä se tuli itse kaukaisesta lumipeittoisesta Olymposta viemään sanaa Argos- tahi Elismaakuntaan, missä temppelinpalvelija seisoi odotellen sen sanomaa. Hän oli yhden ainoan kerran nähnyt vangitun kotkan, mutta hän näki sen silmäyksestä, että se näkee terävämmin ja pitemmälle kuin ihmiset, ja että kuolemattomat ovat antaneet sille näkövoiman, jotta se voisi viedä jumalan sanomaa etäisimmille äärille.

Kyyhkyset olivat Afroditen valittuja lintuja. Kun ne kuljeksivat sinne tänne ja pöyhistelivät valkeata tahi kaikin sateenkaaren värein loistavaa höyhenpukuansa, niin ne olivat kuin kiireisiä ja tärkeännäköisiä kamarineitoja, jotka kuhersivat ylpeydestä saadessaan palvella itse kauneuden jumalatarta. Mutta hän voi käyttää hyväkseen myöskin kurjaa ja rumaa varpusta. Kun marjain kypsymisaikana varpusparvet lensivät ylhäällä tuhansissa tirskuttavissa parvissa, ajatteli hän, että juuri tuollainen monipäinen valjakko leperteleviä pikkulintuja tarvittiin vetämään jumalattaren vaunuja.

Mutta satakielen täytyi olla Panin lintu. Keväisinä öinä hän ei voinut nukkua, kun oli kuultava näiden laulua. Usein hän luuli, että itse Pan istuskeli pensaikossa ja puristellen niiden pieniä kurkkuja houkutteli esiin niiden korkealla viheltelevät ja syvällä lurittavat pilliäänet. Hän ei ollut koskaan nähnyt sitä lintua. Ehkäpä Pan itse seisoi siellä pensaiden keskellä ja soitteli kuuttarelle, joka purjehti korkealla hänen päänsä yläpuolella, saavuttamattomana ja iäti kylmänä. Koko ajan läheisessä lammikossa sammakkojen kömpelö kuoro kurnutteli pilkkaa tehden.

Kukapa voi epäillä lintujen ymmärrystä, kun oli kuullut naakan lepertävän hillittömästi, räkyttävän ja nauravan, tahi nähnyt Athenen pyhän linnun silmät hehkuvina kiitävän suhisten läpi pimeän? Hänen isänsä oli kertonut hänelle, että linnut lennollaan voivat näyttää, missä vuorten hopeakätköt olivat.

Senvuoksi tarkattiin alinomaa lintujen ennustuksia panemalla merkille siivekkäiden sanansaattajien matkat taivaan halki. Keväällä, kun haarahaukat lähtivät pohjoiseen ja kun parvi parvelta kaikki loistavapukuiset ja lavertelevat syötävät pikkulinnut ilmestyivät kaukaisista maista Okeanoksen takaa, tulvahteli ilo kaikkien kuolevaisten mielissä. Ilma välähteli pääskysistä, peipoista, peukaloisista ja västäräkeistä. Täplikäs harjalintu kohotti pyrstöviuhkaansa ja tervehti oraakkelihuudoillansa: hup hup! Laulajat löysivät entiset viimekesäiset pesänsä. Kaikkialla vilahteli kiireisiä ja iloisia lentäjiä; leivot lensivät taivaalle, ja joka lehväisellä oksalla oli eläviä olentoja. Ilo ja ymmärtämys tulvi esille hänen sielunsa salaisista syvyyksistä. Hän tunsi tarvetta visertää mukana. Hän levitti molemmat käsivartensa kuin siivet, kohotti molempain kättensä kämmenet ylöspäin kohden leivonlaulua, joka virtasi hänen ylitseen, hänen sydämensä puhkesi kiittämään taivaisia, jotka taas olivat maan vieraina ja armossa katselivat häneen päivänhohteisesta siniavaruudestaan. Niin, hän voi heittäytyä kasvoilleen ilosta huudahtaen ja painaa huulensa multaan, jolle itse aurinko oli astunut kauniilla saframinhohtavalla anturallaan.

Kesä kaarsi olymppisen taivaansa hänen yllensä. Hattarat purjehtivat kuin hopealta säteilevät linnat -- hän saattoi kuvitella kaikki autuaat jumalat kulussa yli taivaanlaen. Mutta ylempänä metsiäkin erotti hän joskus suuren lentäjän, joka mustana pisteenä hävisi äärettömyyteen -- ehkä Hermes, jumalain asialla, kultainen airutsauva ojennettuna kohden sitä kaukaista rantaa, johon hänellä oli matka.

Lintuja -- lintuja -- lintuja. Ne kulkivat ohi kuolevaisten ylöspäin katselevien kasvojen niinkuin itse karkaava aika. Ja jumalain tahto oli siipien pontena.

Elonkorjuun tullen kukkui käki. Hänen isänsä oli hänelle kertonut, että sen pyhä sija oli Zeuksen valtikan päässä, ja se kukkui joka kerta kun Kaikkeuden-isä nyökkäsi -- joka kukahdus oli vuosi, jonka hän nyökäten soi nöyrästi rukoilevalle.

Kuule, kuinka kurjet havisevana kiilana siirtyivät etelää kohden. Ne lensivät kylmän ja tuulen keskeltä. Aina ylhäältä Strymon-mereltä ne pakenivat. Mutta sade tuli niiden perässä. Zeuksen ukonnuolet välähtelivät pyhien lintujen jälkeen. Ja jokainen, joka ne näki, tiesi, että nyt oli aika kääntää maa ja kätkeä ihmeellinen viljanjyvä sen uskolliseen helmaan. Tuimilla sadepuuskilla taivas hedelmöitti maan, mutta vasta seuraavana keväänä sen piti synnyttää.

Kaikkialla poika näki jumalain merkkejä ja jälkiä. Eräänä päivänä, kun hän vanhasta kuivaneesta suosta löysi tyhjän kilpikonnankuoren, ei hän epäillyt, että Apollon itse oli heittänyt sen siihen lahjoittaakseen hänelle oikean lyyran sen puisen sijaan, jonka hän oli uhrannut jumalalle. Hän kihnasi sen sopivaksi tarkoitukseensa ja pani siihen kielet, hän viritti ne sointuun ja näppäili niitä laakerinoksasta vuolemallaan palikalla.

Hänen silmänsä teroittuivat näkemään kuolemattomien puuhia. Hän voi nähdä puusta, oliko se pyhä. Omin neuvoinsa hän löysi ikivanhan kyhmyisen tammen ja huomasi, että jotakin pyhää asusti sen raskaassa latvuksessa. Isä oli kertonut hänelle Dodonan tammesta, jonka kautta Olympon Zeus lähetti kuiskaavan ennustuksensa. Hän rauhoitti vanhan, melkein ikälopun puun ja näki ennustuksia niissä pienissä vihreissä oksissa, jotka putkahtelivat kuoresta. Juuri sellaisten vihittyjen puiden ympärille asetettiin kiviä, etteivät maatatonkivat siat, jotka eivät koskaan nostaneet kärsäänsä ruuhesta, saastuttaisi jumalan maata ja menisi sotkemaan terhoja, joita oksat olivat pudotelleet. Piti olla Zeukselle vihitty pappi voidakseen käsittää äänen hyminän puun lehvissä ja tulkita ne arvoitukselliset tosisadut, joita voi sinne tänne pudonneista hedelmistä lukea.

Kallioidenkin omituisissa muodoissa voi poika nähdä jumaluudesta puhuvia piirteitä. Sopivan välimatkan päässä ja eräissä valaistuksissa tuli vuorenhuipuista korkeaotsaisia jumalnaamioita, luolista tuli silmiä, ja yht'äkkiä ne saivat näön. Hän voi erottaa Herakleen häränniskan ja Panin pukinsarvet, hän tiesi, missä Pilvienkokoojan valtaistuin oli, ja oli keksinyt Athenen pyhän linnan korkeimmalla huipulla, jolle ei koskaan vuohi jalallaan astunut.

Ja jos hän kurkisti alas rotkoihin, näki hän kokonaisia jumalankuvia kätkeytyneinä huimasti sinne tänne viskeltyjen paasien joukkoon. Joku manan jumala oli kerran pannut maan vapisemaan. Paadet olivat siinä kuin jättiläisten noppapelin jäljeltä -- kunpa vain ihmisillä olisi ollut silmät huomata ja ymmärrystä laskea niistä tulos.

Mutta ei mikään jumala kiinnittänyt hänen mieltänsä niin kuin Arkadian Pan. Hänhän oli samasta maasta, melkein naapuri. Vuohien jalkojen astunnassa hän kulki. Hän kääntyi usein katsomaan, eikö itse jumalan pukinsorkkien kopina kajahtanut kalliosta. Pan se antoi eläimille vietin ja kiiman, hän sai ne hyppimään, tanssimaan ja määkymään ja synnyttämään nuoret vuonat. Pan vartioi polkuja ja laitumia. Hänpä luonnollisesti veti laumaa perässään ja näkymättömänä vartijana näytti niille, missä kalliot vihreimmin rehoittivat. Linnut koettivat matkia hänen ikävöivää huiluansa, mutta kukaan ei voinut kilpailla hänen kanssansa. Yksin heinäsirkatkin soittelivat hänen kunniakseen. Kun poika kuuman, tyvenen puolipäivän hetkellä oikaisi itsensä ruohikkoon ja pisti päänsä sinne viiveeseen, näki hän siellä korsien keskellä nuo vihreät, hyppelevät eläimet, ja jos hän tarttui niiden teräviin, tikunnäköisiin jäseniin, muisti hän, mitä isä oli kertonut Aamuruskon rakastajasta Titonoksesta. Rakastettu teki hänet kuolemattomaksi, mutta hänen ei onnistunut hankkia hänelle nuoruuden ikuista lahjaa. Senvuoksi kuihtui hänen ruumiinsa tuollaiseksi surkeaksi, nääntyneennäköiseksi eläimeksi, jonka jalat olivat hoikat kuin neula. Se hieroi surullista, yksitoikkoista soittoansa ikävöiden kaunista autereista Eosta, joka aamuisin ojensi rusosormensa idästä koskaan tarttumatta tuohon piipittävään kummitukseen viedäkseen sen autuaitten asunnoille.

Eufranor oli aina oudolla ahdistuksen tunteella pysytellyt poissa Pan-jumalan pyhästä lehdosta ja luolasta. Hän oli kieltänyt poikaa koskaan viemästä vuohia sen läheisyyteen. Poika ei ollut vielä nähnyt muuta kuin vanhan turvealttarin, joka oli aivan kivillä lasketun pyhän alueen laidassa. Kun vuotuinen uhri piti vietämän jumalalle, sai poika luvan koristaa vuohen sarvet keltaisista villikukista sidotuilla seppeleillä. Isä leikkasi karvat sen otsasta ja heitti ne pieneen sytytettyyn rovioon. Siitä lähti kitkerä palaneen tuoksu. Sitten hän soitteli ruokohuiluansa isän antaessa eläimelle kuoliniskun ja veri ruiskahti tummanpunaisena alttarin tuhkaläjään, josta pisti esiin puolilahonneita nikamia ja pukinsarvia. Rasva ja liha, jotka jumalalle uhrattiin, paistuivat räiskien roviolla, ja illalla oli uhrieläin heidän juhla-ateriansa kotona majassa, ja syödessään he joivat viiniä, kuitenkin aina vuodatettuaan uhrijuomaa maahan manalan kateille jumalille.

Mutta pitemmälle kuin alttarin luokse eihän koskaan ollut mennyt. Hän kulki usein hitaasti aitauksen ympäri ja katseli pystytettyjä paasia, joilla aina makasi sisiliskoja päivää paistattamassa. Kun hän sauvallaan hämmenteli auringon paahtamaa ruohoa alttarin takana, kuuli hän kahinaa ruohikosta ja varvikosta ja näki pienten ruskeitten ja harmaitten käärmeiden välähtävän tiehensä rakoihin ja reikiin. Kerran oli hänen sauvansa osunut keskelle elävää parvea eläviä sikiöitä, jotka tarhakäärme heitti peloissansa. Elukat kiemurtelivat liman ja käärmesolmujen keränä -- noinpa siis Gorgon kauheassa päässä kiharat kiemurtelivat. Koko lehto oli kuin liskojen ja matelijain kutupaikka -- ei pöllö eikä hilleri uskaltaneet jumalan maalle.

Eräänä päivänä uteliaisuus ajoi hänet sinne. Hän oli ypöyksinään. Isä oli lähtenyt matkalle mukanansa iso varasto nahkoja ja juustoa. Vuohet makasivat läähättäen puolipäivän helteessä ja olivat ryömineet varjostavien kallionkielten suojaan. Itse hän oli nääntymäisillään janoon. Päivänsäteet satoivat hänen yllensä niinkuin tulinuolten parvi. Hän ei jaksanut etsiä lähdettä. Hän heittäytyi pitkälleen utaren alle ja imi itseensä maitoa, aivan kuin olisi vielä ollut pikkupoika eikä täysikasvuinen nuorukainen.

Juoma oli kumman väkevää. Noustessaan tunsi hän äkkiä ikäänkuin olevansa kauempana maasta kuin muulloin. Hän näki yht'äkkiä oman pituutensa. Hänen seisoessaan jalat levitettyinä voivat nyt vuohet juosta niiden välitse, vain sarvia alaspäin kallistaen. Ennen hän oli kulkenut niiden alitse niinkuin ikeen. Hän suoristi selkäänsä ja oikoi jäseniänsä. Hän oli mies, mitä tahansa sanoikaan isä, joka aina väitti, että hän oli vielä kaukana miehestä ja että mieheksi hän kyllä vielä ehtisi. Tuntui kuuma värähtely hänen jänteissään ja veressään. Eikö hänen laitansa ollut samoin kuin harjalinnun, kun se hillitsemättömän uhmaisesti kohotteli päänsä höyhenkoristetta. Hän oli mies ja hän tunsi paisuvan pakon käydä sylipainiin koko maailman kanssa. Ensiksikin hänen piti astua Pan-jumalan silmäin eteen ja koettaa, miltä tuntuisi säikähtää. Jumala mahtoi vielä istua luolassaan päivällislevolla. Miks'ei mennä hänen luoksensa, yllättää hänet ja nähdä kuinka hänen soittimensa oli tehty?

IV.

Pan-jumalan lehdossa.

Yht'äkkiä hän jo seisoi alttarin edessä hämmennellen tuhkaa sauvallansa. Jumala oli syönyt uhrinsa ja pureskellut ne tomuksi.

Olivatko nuo niinsanotut jumalat muuta kuin suursyöjiä? Näkymättömiä vatsoja, jotka eivät koskaan saaneet tarpeekseen. Ei niistä koskaan muuta saanut nähdä kuin läjittäin jätteitä, rippeitä siitä, mitä ne olivat nielleet. Alttarien ja temppelien luona papit vartioivat sitä, mitä ne söivät ja mitä ne itsestänsä antoivat. Muinoin ne olivat syöneet ihmisiä, nyt vain eläinten täytyi heittää niille henkensä. Hän oli kuullut puhuttavan uhrijuhlista, joissa satain härkäin piti vuodattaman verensä raskas, tumma virta jumalan näkymättömään kitaan.

"Pan, oletko täällä?" kuiskasi hän. "Ovatko kasvosi tämän tuhan alla?" Hän kaivoi tuhkaa sauvallansa, ja häntä kammotti. Entäpä jos Pan tuossa yht'äkkiä paljastaisi hirveän hammasrivinsä, kaikki nuo keltaiset luuntyngät, ahnaasti haluten musertaa hänenkin luunsa?

Mutta tuhkaan vetivät vakojaan vain ikikiireiset muurahaiset, jotka riensivät eteenpäin pitkin kummallisia harhateitänsä etsien päämääriä ja tehtäviä, joita ei yksikään kuolevainen voinut arvata.

Hän tahtoi päästä kaikkein pyhimpään pudistamaan jumalaa hänen karvaisista jättiläismäisistä korvistaan. Mutta missä oli tie? Hän tunkihe myrttien ja oleanderien tiheään pensaikkoon. Hän sulki silmänsä, jotta ei saisi niitä täyteen hämähäkinverkkoa. Hänen käsivartensa raivasivat tietä upoten syvään vihreyteen. Kun hän jälleen avasi silmänsä, seisoi hän ympyränmuotoisessa aitauksessa.

Keskellä oli kasvullisuuden täyttämä järvi, vihreä kuin homeinen kiekko tahi vanha pronssipeili. Niin umpeen vesikasveja se oli kasvanut, että vain yksi ainoa pilkku taivaansineä ilmaisi siinä olevaa vettä.

Yli tämän järven näyttivät päivänsäteet välkehtivän ristiin joka taholta. Kultaisia tulinuolia lenteli ilmassa, päivänpaiste näytti käyvän hyökkäämään hänen korvalehtiänsä vastaan. Yht'äkkiä pyöriskeli pieniä sinertäviä valokiekkoja ilmassa. Välähdykset ja varjot ajoivat toisiansa, säkeniä lensi ylös vihreästä lammesta ja liekehti tiehensä aurinkoon. Aurinko itse näytti katselevan kuvaansa järvestä nousevissa kuplissa, ja kuplat hajosivat höyryksi. Vapiseva sisäinen värähtely purkautui heikosti paukahdellen.

Hän seisoi kauan silmät häikäistyinä ja tietämättä mitä se oli. Mutta vihdoin hän näki loistavat hyönteiset, päivänkorentojen pyörretanssin läpi valon. Keskellä aurinkoa ne yhtyivät; kaksittain nuo pitkät hohtavat lentäjät lähenivät toisiansa, taivuttivat joustavat, neulanhienot takaruumiit yhteen kiekoksi ja vyöryivät pois kimmeltävään valkeuteen, häälyvinä sinisinä varjoina. Toisinaan riippui hänen edessään ilmassa päivänkorento siivillään, jotka näyttivät liikkumattomilta salamannopeassa vauhdissaan. Sitten lehahti henkäys yli vihreän, pinnan ja se hävisi pois liekissä niinkuin kipinä.

Tuhansittain nousi niitä järven vesikasveista niinkuin iäti synnyttävältä vuoteelta. Ne kiipeilivät pitkin varsia suurine, pyöreine korvineen, jotka olivat kuin pronssinapit; ne olivat kuin vihreitä ylöspäin pyrkiviä puikkoja, jotka yht'äkkiä muuttuivat ja lensivät ilmaan aurinkosiivillä.

Tuossako olivat Pan-jumalan kasvot, täynnä lumpeiden villiä partaa, sininen kykloopinsilmä tuolla ulompana ja täällä rannan ääressä jättiläissuu, jonka hengitystä oli tämä autereinen kutu?

Hän tunki sauvansa tuohon sekavaan tiheikköön saadaksensa esille nuo kasvot ja suuren suuaukon. Hän laskeutui alas, alkoi käsillään luoda syrjään viheriää limakkoa. Vedellä oli kumma, mustankiiltävä, myrkyllinen, pohjaton kirkkaus. Jokainen pieni pilvenhattara ui siinä kuin villatukko. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin syvää ja tyyntä vettä. Hän kumartui alas antaakseen katseensa vaipua siihen.