Part 18

He kulkivat läpi leirin sanaa puhumatta. Kun he olivat Leonidaan teltan edustalla, lausui tämä: "Oi Megistias, kiiruhda matkaasi täältä. Sillä sinä et ole kasvatettu asetta kantamaan, eikä ole oikein, että sinut teurastetaan meidän muiden mukana, jotka olemme sitä varten opin saaneet."

Mutta Megistias vastasi: "Leonidas, sinä Lakedaimonin ruhtinas, minä, joka olen nähnyt verimerkin meille viittaavan, en saa sitä paeta. Mutta minulla on yksi ainoa poika, jolla ei vielä ole jälkeläistä -- anna hänen mennä kotiin, jotta hän voi jatkaa minun sukuani ja siittää Hellaalle kostajia."

Leonidas vastasi: "Tapahtukoon niinkuin toivot. Mene ja sano hänelle jäähyväiset. Mutta älä herätä muita miehiämme. Sillä mitä tahansa tapahtuneekin, olisi väärin riistää heiltä tämän yön uni."

Paitsi vartijoita vain Leonidas valvoi yön loppuun saakka. Niinkuin äänetön varjo hän liikkui nukkuvaan telttien välissä ja punnitsi sydämessänsä, mitä oli oikeinta tehdä.

Vuorilta ei tullut ääntäkään. Narkissos oli nopeasti kiiveten juossut, kunnes ehti muurille, jonka fokilaiset olivat rakentaneet sulkemaan ainoata vuoren ylitse kulkevaa polkua. Hän tulla rapsahti yht'äkkiä heidän joukkoonsa niinkuin keveäjalkainen hirvi. He nukkuivat tuuheiden tammien alla -- ainoatakaan soihtua he eivät olleet sytyttäneet. Narkissos säikytti heidät hereille sanomallansa. He sivalsivat haarniskansa ja aseensa, kulkivat kappaleen matkaa puolipimeässä, vakoilivat ja kuuntelivat. Vain tammet humisivat heidän ympärillänsä ja kuihtuneet lehdet rapisivat heidän jaloissansa. Mutta odottamatta tämä rapina muuttui kahinaksi ja rapsahteluksi, tammilehto alkoi pauhata ja hämärtyä, se alkoi elää ja yht'äkkiä ilmestyi sen suojasta joukoittain matelevia haamuja. Ja samassa silmänräpäyksessä persialaiset punertavaa taivaanrantaa vasten huomasivat nuo vartevat ja rauhalliset miehet, jotka seisoivat kiinnitellen panssareita ja luustoja. Säikähtäen he peräytyivät muutaman askelen ja saivat kaaret käteen. Kohta senjälkeen vihelteli läpi lehvien pilvittäin nuolia, jotka katkoivat oksia ja varpuja ja iskivät kilahdellen fokilaisten haarniskoihin. Silloin nämä luulivat, että persialaiset olivat tulleet heitä tavoittamaan ja valmistautuivat kuolemaan. He kääntyivät ja pakenivat vuoren ylimmälle huipulle ja asettuivat sinne odottamaan. Mutta Hydarnes tiesi, mitä oli tehtävä. Hän jätti fokilaiset seisomaan rauhassa paikoillensa ja kiiruhti Efialtes oppaanaan laskeutumaan alaspäin, ehtiäksensä päivän koittaessa hyökätä helleenien selkään ja tunkeutua solaan.

Mutta Narkissos oli hänen edellänsä. Vielä ennenkuin aurinko alkoi näkyä, oli hän Leonidaan luona ja toi tiedon persialaisten tulosta.

Silloin ei Leonidas kauempaa viivytellyt. Hän antoi nopeasti herättää kaikki helleenit, ja kun he seisoivat aseet käsissänsä, hän ilmoitti heille, että he olivat joutuneet saarroksiin. Syntyi suuri hälinä ja hämminki. Johtajat olivat kahden vaiheilla, pitikö siinä silmänräpäyksessä marssia pois vai jäädä paikalle ja käydä kohden kuolemaa. Vihdoin ylitse kaikkien äänten kaikui Leonidaan luja ja levollinen, malmille helähtävä puhe:

"Veljeni Hellaan miehet, jos tänne jäämme, niin se maksaa meidän kaikkien hengen. Jos kaikki pakenemme, käy samoin. Persialaisilla on vaunuja ja hevosia ja he saavuttavat meidät pakomatkalla, ennenkuin aurinko on keskitaivaalla. Vain uhraamalla osan joukostamme voimme loput pelastaa. Mutta vain ne, jotka tuntevat kuoleman velvollisuudeksensa, jääkööt ja taistelkoot. Niinpä lähtekää täältä kaikki te, jotka vielä pelkäätte kuoleman velvollisuutta. Minä ja lakedaimonilaiset aiomme jäädä. Minun ei tarvitse kysyä. Sillä me olemme kaikki syntyneet ja kasvatetut tuntemaan yhteisiä tunteita. Ja minä ajattelen vain sen vuoksi, että kaikki maanmieheni ajattelevat minun kauttani. Eikö ole niin?"

Ja Leonidas tarkasteli rivejänsä ja sama vastaus oli luettavana kaikista kasvoista. Miehet eivät äännähtäneetkään, he vain ojensivat oikean kätensä ylitse kypäränharjan. Ja Leonidas nyökkäsi heille: "Me jäämme siis. Te muut lähtekää! Kiiruhtakaa!" Mutta silloin thespialaiset iskivät oikean kätensä nyrkillä kilpiinsä ja huusivat kuin yhdestä suusta: "Me Thespian miehet jäämme."

Kaikki muut heimot lähtivät Leonidaan käskystä marssimaan, sillä oli kiire. Joka silmänräpäys tuli tiedustelijoita juosten ilmoittamaan, kuinka lähelle persialaiset olivat ennättäneet.

Mutta kun thebalaisetkin aikoivat lähteä, huusi Leonidas: "Seis! Ne joukot, jotka Theba vastoin tahtoansa on meille lähettänyt, pidän minä panttivankeina. He saavat taistella täällä meidän kanssamme rangaistukseksi Theban epäluotettavuudesta. Te muut, jääkää hyvästi! Tervehtikää yhteistä äitiämme Hellasta ja sanokaa, että jäämme paikoillemme, koska rakastamme sitä."

Vain harvoja ja vähäisiä joukkoja jäi jäljelle. Osan niistä Leonidas antoi olla yhdessä thebalaisten kanssa ottamassa vastaan Hydarnesta, kun hän tuli alas vuorelta. Toisten kanssa hän aikoi käydä kohtaamaan kuolemaa. Kuolinjuhla oli alkava. Alpenista tuotiin vastaleivottua leipää ja äsken poimittuja kukkasia. He taittoivat oksia puista ja pensaista. He koristelivat haarniskojansa. He seppelöivät päänsä. Poismarssivien joukosta kuului kaukaisia jäähyväissoittoja. Leonidas antoi viimeisen salpinksin soida ja viimeisten lakedaimonilaistensa etupäässä hän marssi pois solamuurilta. Aurinko ilmestyi idän painuneista pilvivuorista ja lähetti sädenuolensa heidän selkäänsä, loisti kuin sädekehä korkealla heidän keihäänkärkiensä ja kypäräntöyhtöjensä yläpuolella.

Leiristänsä Xerxes oli lähtenyt ajamaan auringon ensimmäisen loisteen aikana, kun se levisi hänen ylitsensä ja säteili hänen viittansa jalokivien väriloistossa. Persialaisten joukkueet liikkuivat vain hitaasti -- piti annettaman Hydarneelle aikaa ehtiä yli vuoren, niin että hyökkäys tapahtuisi yht'aikaa edestä ja takaapäin. Hämmästykseksensä he näkivät helleenien tulevan vastaansa muurien etupuolella. Ja hopliitit kulkivat pysähtymättä. Leonidaan huudettua käskyn he muodostivat rintamaryhmän ja lähtivät juoksua eteenpäin, kunnes törmäsivät yhteen persialaisten kanssa. Nämäkään eivät pysähtyneet. Se oli heille mahdotonta. Jokaisen osaston takana kulkivat johtajat ajaen rivejä eteenpäin ruoskilla. Mitään jousimiehiä ei eturivissä ollut. Niin he ajautuivat suoraa päätä hopliittien keihäitä vastaan, jotka upposivat noihin eläviin joukkioihin. Lävistetyt persialaiset eivät huutaneet tuskasta. Kärjen tunkiessa läpi rautasuomusten he löivät poikki keihäänvarret, jolloin vain kärki jäi heidän rintaansa. Helleeneille jäivät vain varrentyngät käsiin. He heiluttelivat niitä rattaana ympäri päänsä, raskas tammipuu iski kuin nuija ja muserteli persialaisia pääkalloja kuin saviastioita. Mutta yli kaatuvien rivien vyöryi uusia esiin, jotka painoivat raskailla askelillaan kaatuneet maahan ja etenivät väistymättä kilvet suojanansa, viuhuvia kärjettömiä keppejä vastaan, kunnes ne menivät sirpaleiksi ja taistelu mies miestä vastaan alkoi. Persialaiset nostivat käyräkalpansa kuin halkaisevat teuraskirveet, kömpelöt ja vaikeat käsitellä, kun taas helleenit salamannopeilla liikkeillään väistivät nuo raskaat iskut ja pistäen upottivat lyhyet miekkansa persialaisten vaateverhoisiin kauloihin.

Yli taistelun pauhun kuului Leonidaan innostava metalliääni, joka huusi käskyjänsä joka puolelle, uljaasti ja levollisesti, koska vain hänen omat miehensä voivat häntä ymmärtää:

"Dienekes, missä olet? Avaa itsellesi tie rannalle! Kaksikymmentä pitkää askelta. Hakkaa päälle! Maron ja Alfeos, vasemmalle päin. Painautukaa pitkin kallioseinää. Kaksikymmentä askelta eteenpäin! Sitten poikittain läpi persialaisjoukon, kunnes tapaatte Dienekeen. Sillä tavalla ampiaisetkin lohkaisevat itselleen nelikulmaisen lihapalasen, saadaksensa siitä voimaa. Narkissos, viiltele perässäni! Lakedaimonin miehet, leikatkaa suoraan eteenpäin! Leikatkaa itsenne läpi -- siten hakkaamme meedialaiset maahan lohko lohkolta."

Heidän miekkojensa edessä ei mikään kestänyt. Persialaiset vaipuivat veriinsä. Useat tungettiin mereen, jossa heidät kaadettiin polvilleen, niin että suolavesi alkoi täyttää suut ja sysäys painoi heidät hukkumaan, koristen, tukehtuen. Ja kun lakedaimonilaiset pääsivät rantaäyräälle, tihkui veri jokaisesta rautaisesta askelen jäljestä ja luusäärykset kilahtelivat kaatuneiden suomupaitoihin.

Mutta vihdoin olivat Leonidas ja hänen miehensä uurtaneet itsensä niin syvälle persialaisjoukkoon, että jäivät kiinni eivätkä päässeet takaisin. Vihollisia lainehti heidän ympärillänsä ja niinkuin meri ne sulkivat heiltä tien taaksepäin. Mutta yhä viiltelivät heidän miekkansa läpäisten kaiken ja pitäen vapaan piirin heidän ympärillään. Jylisten kaikui Leonidaan ääni: "Lakedaimonin miehet, tänne luokseni! Vetäkää minut ylös tästä persialaisesta lietteestä!"

Hänen molemmat jalkansa olivat takertuneet kuoleviin; ne koettivat kiivetä yhä ylemmäksi päästäksensä seisomaan kaatuneiden röykkiölle. Silloin eräs persialainen iski miekkansa hänen luusääryksiinsä, niin että ne kalskahtivat. Sivallus kulki pitkin hänen säärensä suojatonta takasivua ja iski hänen kantapäähänsä, niin että hän vaipui polvillensa. Hänen oma miekkansa putosi maahan niinkuin niitetty tähkäpää. Ja keihäitä tunkeutui joka taholta kohden hänen kurkkuansa ja alas haarniskan kaulantiehen, niin että kärjet upposivat keuhkoihin. Huutoa ei kuulunut, vaan sen sijaan työntyi veri pauhaavana säikeenä hänen avoimesta suustansa.

Narkissos näki hänen kypärätöyhtönsä painuvan niinkuin uppoavan laivan, joka peittyy aaltoihin, ja hän huusi Alfeos- ja Maron-veljeksille: "Älkää antako meedialaisten ottaa hänen ruumistansa!" Ja spartalaiset tulivat miekoilla sivallellen paikalle, johon viholliset olivat hyökänneet niinkuin siristelevää kalaa tavoittamaan. Niinkuin virran pyörre riehui taistelu Leonidaan ruumiista. Lakedaimonilaiset hajoittivat persialaisjoukon. Narkissos heitti kaatuneen kuninkaansa harteillensa ja askel askelelta toiset aukoivat hänelle paluutietä.

Silloin kuului kuin tukahtuva huokaus leiristä muurin takana: Persialaiset! persialaiset tulevat! Ja taistelevien persialaisten viimeinen jäännös painui virran mukana portin sisäpuolelle, jossa kohtasivat thespialaiset ja thebalaiset, jotka väistivät kallioilta satavia nuolipilviä. Persialaiset! Persialaiset virtasivat koskena alas Anopaialta. Niitä vilisi kuin rottia. Ne kaasivat teltat. Vajat alkoivat palaa. Lakkaamatta tulvi sankkoja persialaisjoukkoja. Ja helleenit väistyivät kohden keskellä leiriä olevaa matalaa kumpua ja miehittivät sen asettuen rintamaan joka suunnalle. Keskelle kumpua laskettiin kuningas Leonidas, jotta hän kuolemassakin oli heitä kaikkia ylempänä. Hänen kuolemansa jälkeen ei mitään käskyjä enää kuultu. Kielet olivat takertuneet mykiksi suihin ja vain hampaat puhuivat. Kumpu oli okainen viimeisistä helleenimiekoista niinkuin piikkisian selkä, kun se ojentaa piikkinsä koiria vastaan, jotka ärhentelevät sen ympärillä. Ylhäältä vuorelta nuolet lakkaamatta vinkuen lentelivät -- pitkinä sirisevinä parvina ne putoilivat kummulle. Hydarnes ja muut persialaispäälliköt näkyivät kukkuloilla; heidät tunsi jalokivistä, joita säteili heidän viitoissansa, ja korkeista sotamerkeistä, joita heidän sivuillansa kannettiin. Solan muurilta kuuluu melua ja pauhua. Kiviä ja paasia vyöryi teltin syrjään, tuhannet kädet tarttuivat niihin ja sinkosivat ne mereen. Ei saanut olla kiveäkään jäljellä, kun suurkuningas tuli. Virta juoksi pysähtymättä, ihmistungos pusertui kalliorinteille. Näytti siltä, kuin meri olisi pursunnut sotilaita kohden elävänä vilisevää kukkulaa, johon nuolisade virtasi niin tiheänä, että se melkein pieksi kilvet viimeisten helleenien käsistä.

Silloin lähti yht'äkkiä kummulta toinen puoli harvasta miesjoukosta juoksemaan eteenpäin sekasortoisena joukkona, pudotti kilvet, katkaisi keihäät ja heitti miekat persialaisten jalkoihin; yksi heistä huusi:

"Theba on antanut suurkuninkaalle maata ja vettä. Theban pojat ovat vain pakotettuina kantaneet aseita suurkuningasta vastaan. Theban kansa anoo suurkuninkaan suojelusta."

Eräs persialainen tulkitsi kuuluvalla äänellä tämän puheen ja rivit aukenivat thebalaisille, joita ajettiin kohden kaadettuja telttoja. Lakedaimonilaiset ja thespialaiset pysyivät paikoillaan ja hehkuivat häpeästä, kun olivat pitäneet thebalaisia kansalaisinansa. Kun he kääntyivät katsomaan taaksensa, näkivät he portin olevan maan tasalle hajoitetun. Läpi solan tulvi puolipäivän helteessä hyökkäävän vihollisjoukon löyhkä, kun se läheni: kirpeätä nahan hajua, hikihöyryjä, Aasian kansojen hengitystä. Ja kaukaa kuuluivat ruoskien sivallukset.

Viimeinen hyökkäysvirta hulvahti ylös pienen elävän kummun rinteitä. Helleenit puolustautuivat niin kauan kuin miekat käsissä pysyivät, ja vielä ilman miekkojakin he paljain nyrkein kävivät vihollisia vastaan, löivät niillä kuin nuijilla, repivät ja raatelivat kalpeita kasvoja, jotka kuin naamiot tuijottivat heitä muodottomista vaatekääröistänsä. Vielä kuolinhetkellä olivat viimeisinä hätäaseina hampaat. Toinen toisensa jälkeen he vaipuivat maahan tuolle kuoleman kynnykselle, sanaa sanomatta, huokaustakaan päästämättä; auringon häikäisevää valoa arkaillen heidän silmänsä sammuivat, polttavassa uupumuksessa he sortuivat kuoliniskuun. Narkissos nousi keihäs kasvoissansa ja vaipui kaatuneen kuninkaansa ruumiille.

Ja nyt tuli Xerxes ajaa nelistäen läpi solan. Muuri oli poissa, portin sijalla oli avoin ranta. Persialaiset väistyivät kauas veteen jättääksensä tilaa vauhkoille hevosille. Kiihtyneenä hän seisoi vaunuissansa, tavallista ylempänä, jalkainsa alla kolme lakedaimonilaista kilpeä, himokkaana, kähisten tyytyväisenä kostostansa, unohtaen kaikki mikä sopi kuningasten kuninkaalle, uhmaten kaikkia uskonnon sääntöjä: ilman maagejansa, ilman puhdistusta hän ajoi verilätäkköjen keskitse, jotka eivät vielä olleet hyytyneet, ohi tuhanten ruumisten, jotka vielä olivat lämpimiä, mutta joihin paha löyhkä jo alkoi tarttua, eteenpäin, eteenpäin yli korahtelevan elämän, yli murtuvien sydänten, joiden viimeinen lyönti hukkui hänen raskasten pyöriensä räminään.

Hellaan ovi oli vihdoin murtunut. Tie Ateenaan -- vihattuun, kirottuun kaupunkiin -- oli avoinna. Voittokulussa hän karautti eteenpäin hajalleen vyöryneiden paasien välitse ja pysähtyi vasta kuolleen kummun ääreen, josta raivoisia katseita vielä suuntautui häneen ja valkeat hampaat purivat -- niinkuin villisikojen, joiden suu vaahtoaa verestä.

Leonidaalta oli jo haarniska riisuttu. Thebalaiset olivat näyttäneet persialaisille hänen ruumiinsa. Xerxes ihmetteli. Leonidaan kiinteälihaksinen ruumis oli kuin ruskeata pronssia, jossa oli haava haavan vieressä; ja naarmu naarmun, aina reisiin ja sääriin saakka -- mutta kaikki verettömiä.

Ja Xerxes hehkui vihaa ajatellessaan kaikkia niitä tuskia, joita tämä mies oli uskaltanut hänelle tuottaa, niitä hukkaanmenneitä päiviä, joita hän tässä paikassa oli tuon miehen vuoksi kuluttanut, turhaan kuluneita öitä, jotka hän oli kiukkuisena haaremissansa viettänyt. Vielä kuolleenakin piti hänen kokeman suurkuninkaan kalvavaa katkeruutta. Hän käski leikata hänen päänsä ja antoi maagin puhdistaa ja suolata sen viedäksensä sen mukanansa Persiaan. Mutta hänen ruumiinsa hän antoi ristiinnaulita. Ja Demaratoksen antoi hän sitä katsella, kutsutti hänet vaunujensa ääreen ja sanoi pilkaten:

"Tuossa nyt näet maailman kauneimman kuningaskunnan urhoollisimman miehen, Demaratos."

Demaratos oli hyvin kalpea ja antoi vastata:

"Sillä tavalla ei kukaan helleeni häpäisisi sinua, herra, jos sinua kuolema kohtaisi. Mutta sinun häpeäsi kääntävät hänen maanmiehensä hänelle korkeimmaksi kunniaksi."

Xerxes hillitsi hänen rohkeiden sanojensa aiheuttaman kiukun ja sanoi:

"Minä luulen, että olet ilkeä, Demaratos. Olisitko mieluummin hänen sijassansa kuin omassasi?"

Demaratos antoi yhä yhtä pelottomasti vastauksen:

"Kyllä, persialaisten kuningas, tämä mies on taistellut hyvän taistelun ja saavuttanut mainetta ikuisiksi ajoiksi. Mutta mikä osa sinulla on minulle tarjona, kun vapaaehtoisesti seuraan sinua?"

"Kysy thebalaisilta maanmiehiltäsi sitä", vastasi Xerxes ja käänsi sauvansa häntä kohden kuin suosion menettänyttä ainakin.

Demaratos kohautti olkapäitänsä ja lähti. Kaadettujen telttojen luona seisoivat thebalaiset kädet selän taakse sidottuina. Tulimalja levitti käryänsä. Rivi riviltä heidät vedettiin esiin ja heitettiin maahan. Persialaiset pyövelit laskivat jalkansa heidän selällensä ja painoivat valkeanhehkuvan leiman hartian väliin. Suurkuninkaan merkkejä poltettiin kärisevään lihaan. Uhrit huusivat ja ähkyivät. Demaratos huomasi halveksuen, että he eivät käyttäytyneet niinkään arvokkaasti kuin hevoset, jotka potkivat -- he kirkuivat kuin teurassiat. Persialaiset tulivat paikalle järkkymättömän kylminä. He etsivät joukosta nuoret ja asettivat ne riviin. He pitelivät veistä tottuneen kädellä, leikkasivat helleeneiltä miehuuden ja heittivät sen intialaisille koirille.

Xerxes ei viipynyt, vaan ajoi heti eteenpäin etelää kohden. Persialaisvirta lainehti hänen rattaidensa jäljessä. Mutta yön pimeimpinä hetkinä lakkasi kaikki liike, ja sola jäi kuolleiden haltuun.

Lahden ulapalta tuli laiva hiljaa nousten vastahankaan. Venhe oli Thermopylaista vienyt sanan helleeniläislaivastolle taistelun taukoamisesta. Nyt lakedaimonilaiset nousivat maalle pimeässä ja tulivat hapuillen solaan.

He löysivät maanmiestensä ruumiit kummulta. Persialaiset olivat ryöstäneet niiltä panssarit, ja skyyttalaiset olivat ottaneet niiden päänahat, mutta eivät olleet muuten niihin koskeneet. Täysikuu nousi Oita-vuoren takaa ja valaisi kasvot, niin että ne saattoi tuntea, jolleivät korppikotkat olleet raadelleet niitä. Silmät olivat vielä avoinna. Päät olivat muuttuneet niin pieniksi, kun niissä ei ollut kypärää eikä tukkaa -- kaikissa verinen, nyljetty punainen päälaki. Yhdellä niistä ei ollut ollenkaan päätä, mutta he tunsivat hänet siitä, että hän oli korkealla, ja he irroittivat hänet puusta, johon hänet oli naulattu.

Tämän puun ympärille he latoivat rovion kaikista taistelukentällä olevista särkyneistä esineistä, teltoista, puunrungoista ja risuista. Ruumiit ladottiin riveihin, silmät painettiin kiinni, nyljetty oikea käsi laskettiin kovettuneelle rinnalle. Kaikki tapahtui täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Ei kukaan itkenyt, ei kukaan valittanut. Uskolliset ja vilpittömät ystävät saattoivat vainajiansa lepoon.

Vanha valkopartainen mies kulki ruumiilta ruumiille ja tutki haavoja, tarkasti niitä asiantuntijan tapaan kuun valossa ja teki puoliääneen huomioitansa ja johtopäätöksiänsä haavojen lukumäärästä ja vaarallisuudesta. Pahimmin silvottujen joukosta Hermofantos löysi myöskin oman ottopoikansa Narkissoksen, vaikka hänen jäsenensä ja kasvonsa olivat nuolien pistelemät ja keihästen ja käyräkalpojen. repimät. Vain hänen rintansa, jota haarniska oli peittänyt, oli haavaton. Hermofantos antoi kätensä levätä hänen kylmällä sydämellänsä karkean ihokkaan alla ja huomasi siihen kiinnitetyn taikakoristeen. Hän irroitti sen ja pisti poveensa; se oli hieno nahkaliuska, jossa oli kirjoitusta.

Jo ennen päivänkoittoa oli rovio valmis. Lakedaimonilaiset sytyttivät sen tuleen ja nousivat heti laivaansa ja sousivat tiehensä. Ulkoa lahdelta he näkivät rovion leimahtavan liekkeihin. Äänettöminä he istuivat airoissa ja rukoilivat vainajain puolesta.

Persialaisten vartijat näkivät tulen, mutta eivät uskaltaneet sitä lähestyä. Kun he seuraavana päivänä näkivät, mitä oli tapahtunut, kiersivät he savuavan kummun niin kaukaa kuin mahdollista, pidättivät henkeänsä ja puhdistivat itsensä senjälkeen. Jumalattomat helleenit olivat tehneet pyhyydenloukkauksen ja saastuttaneet pyhän tulen antamalla sen syötäviksi ruumiinsa. He kiiruhtivat kulkuaan päästäkseen tuon löyhkäävän ja saastaisen paikan ohitse.

XXV.

Delfoi.

Helleenien laivat kulkivat etelää kohden vieden sanomaa Thermopylain solan valloituksesta. Kaikkialla riensi kauhu persialaisten edellä. Euboialla antoi Themistokles pystyttää patsaita, joiden piirtokirjoituksissa rantamaiden helleenejä kehoitettiin luopumaan persialaisista tahi ainakin taisteluissa tukemaan näitä niin vähän kuin mahdollista.

Tulella ja miekalla hävittäen ja raiskaten persialaiset marssivat etelää kohden. Kaikkialta pakenivat helleenit -- saariin tahi laivoihin. Vuoriston asukkaat siirtyivät vaikeimmin noustaville kukkuloillensa. Vain Korinton kannasta pitivät spartalaiset miehitettynä, eivät kuitenkaan kiiruhtaaksensa pohjoishelleenien avuksi, vaan sulkeaksensa persialaisilta tien Peloponnesokselle. --

Thermopylaista oli Hermofantos yksinään kulkenut lounaaseen karuja, vaikeita teitä yli Koraksin vuoren ja tullut Korinton lahdelle. Täälläkin hän tapasi kaiken paon hajoittamana. Amfissa-lahden yli puhalsi tiukka tuuli jäätävänä yli Boiotian lumivuorten. Läpi rannan kellertäväin, asukasten hylkäämäin talojen puhalteli tuuli. Venheitä kulki yli lahden täynnä pakenevia. Huhu kulki, että persialaiset lähenivät Delfoita ryöstääksensä oraakkelin.

Hermofantos päätti mennä Delfoihin nähdäksensä, mitä tapahtuisi. Hän ei tahtonut antautua pakenevien virran mukaan. Oli parempi kulkea vastavirtaan, palata kotiin, kuolla maan navassa. Hän vuokrasi hevosen ja nuoren hevosmiehen, joka ei vielä ollut ehtinyt lähteä matkaan, vietti yönsä eräässä hylätyssä talossa ja aloitti matkansa aamunkoitossa.

Aurinko nousi yli lahden. Hermofantoksen hevosella ei ollut suitsia, vaan ainoastaan päitset ja nuora; sen satula oli tehty laudoista, joissa edessä ja takana oli pieni poikkipuu ja pari pientä kahvantapaista häpään kohdalla, osittain kiinnipitelemistä varten, osittain suitsien kiinnittämistä, joten tiet tunteva hevonen sai kulkea vapaasti. Ajomies oli nuori, avojalkainen mies, jolla oli orjan ihokas. Hän kääntyi hevosineen pohjoiseen menevälle maantielle. Eläin kulki hiljaista kävelyä. Jos ajaja lakkasi kiihoittamasta sitä huudoillansa, niin se pysähtyi, sulki silmänsä ja nukahti hetkisen.

Tie nousi. Ylhäällä edessänsä vuorenseinämällä Hermofantos näki muutamia pikkukyliä. Niinkuin vaaleat linnunpesät ne riippuivat kaljulla, punaharmaalla kalliolla, toinen toistansa korkeammalla, ja niitä yhdisti keskenänsä pitkä, suora, yli vuoren ulottuva tasanko. Takaa loisti ikuinen Parnassos lumihuippuinensa, jota aurinko ei vielä ollut kokonansa voittanut.

Kuiluista ja laaksoista tuli aamutuuli puhaltaen ja kietoili hänen jalkojansa. Vinha tuuli hajoitti helteen ja viillytti ilman.

Tie kääntyi tiheään, syvään öljymetsään. Hedelmät olivat mustina tahi punaisina maassa puiden juurilla tahi loistivat välähdellen lehvien välistä. Ei ollut ketään niitä kokoamassa. Tienojassa oli vettä; siellä täällä se virtasi äänettömästi matkoihinsa, luikerrellen ja ohuena tihkuen -- se oli mustaa kuin piki, mustaa kuin mustin öljymarja; toisinaan se kokoontui öljypuiden alle kirkkaaksi, tummaksi lätäköksi.

Aurinko alkoi polttaa ja kirkastaa värejä. Hermofantos istui ratsunsa selässä, joka oli pysähtynyt itsestään, ja katseli taaksensa yli Amfissa-laakson, jonka syvyyden jo selvästi erotti. Öljymetsä oli sen takana leveänä vyönä, joka eteni kauemmas ja kauemmas sisämaahan pitkin Pleistos-laaksoa. Näkisivätköhän todella nämäkin seudut persialaiset, idästä madellen ylös kohden Parnassos-vuoren ikuisia rauhanvalkeita huippuja. Delfoin maine oli levinnyt yli koko maailman. Kaikki tekivät kysymyksiänsä sen ennustajajumalalle, joka jakeli noita omituisia säkeitänsä, kehoittavaa, uhkaavaa, arvoituksellista, kaksipäistä ja hämärää puhetta tulkittavaksi ja selitettäväksi, niin että siitä löytyi milloin varoituksia, milloin kehoituksia, milloin taas kuolemantuomioita. Aina näytti siltä, kuin itse kohtalo olisi vahvistanut oraakkelivastauksen totuuden, kuin olisi Nemesis ratkaissut arvoituksen, jota ei oltu voitu selittää.