Part 17

Mutta juuri tämä ihmisten yhteensulautuminen pysähdytti helleenien etenemisen. Kaatuneista meedialaisista kasautui muureja, joissa keihäitä ja miekkoja törrötti. Silloin Spartan hopliitit houkuttelivat meedialaiset ansaan. Ne kääntyivät yht'äkkiä pakoon. Persialaiset ällistyivät ja unohtivat tarttua kaariinsa, he ryhtyivät hätyyttämään pakenevia heittokeihäillään, kiljahdellen ilosta nähdessänsä heidät paossa. Mutta niin pian kuin he juoksussansa olivat ehtineet hajaantua pitkin rantaa, lakedaimonilaiset jälleen kääntyivät ja ryhtyivät taistelemaan takaa-ajajain kanssa, mies miestä vastaan, joita he kaatoivat kuin kärpäsiä. Kerran toisensa perästä he tekivät saman liikkeen ja saivat siten vähitellen persialaisten etujoukot vedetyiksi aivan muurin edustalle, jonka paasien takaa he asettuivat suojaan lukemattomilla heittokeihäillä niittelemään niitä vihollisia, jotka rohkenivat lähestyä.

Aurinko oli keskipäivän korkeudella. Ja solatiellä oli kuuman tukalaa niinkuin leivinuunissa. Meedialaisten oli pakko ensin tehdä itselleen tie läpi kaatuneiden röykkiöiden. Verenlöyhkä oli ellottava ja saastutti ilman. Persialaisten oli laahattava kaatuneensa taaksepäin. Tilan puutteessa he menivät aina rantamatalaan saakka, kunnes seisova vesi nousi aina heidän polviinsa, kantoivat ruumiit sinne syrjään, ja saivat siten jälleen tilaa hyökkäämistä varten.

Yht'äkkiä ajoi Xerxes ravakkaa juoksua paikalle kahdeksanvaljakollansa. Kuumuudesta huolimatta hän seisoi kultaisissa vaunuissansa nauttiaksensa voitonriemuansa, koska hän oli vakuutettu siitä, että taistelu jo oli tauonnut ja sola puhdistettu. Elossa olevat ehtivät syrjään hänen tieltänsä, kaatuneet olivat liian hitaita. Hänen "silmänsä" ja "korvansa" pyysivät häntä säästämään itseänsä suuren ruumisjoukon saastuttavasta katselemisesta. Suurkuningas nosti purppuraviittansa ylös suun ja nenän verhoksi ja antoi vihmoa päällensä hyväntuoksuista vettä. Sillä ruumiinhajua kuningasten kuningas inhosi; se ei saanut saastuttaa hänen henkeänsä. Ei ainoatakaan kuollutta saanut verhotta tuoda hänen näkyviinsä. Kokonainen komennuskunta viuhkoja pantiin liikkeelle ajelemaan kaikki haaskakärpäset hänen läheisyydestänsä. Sillä paha kuolinkärpänen oli ruumiin ääreen ilmestyvä kummitus, joka Ahrimanin nimessä otti valtaansa vainajan.

Xerxes kääntyi päästäkseen tapaamasta kuolemaa tiellänsä. Hänen vaunujensa jäljessä haukahtelivat suuret joukot intialaisia koiria, joiden piti äänellänsä karkoittaa haaskaa vainuavat demonit, hyönteiset ja linnut.

Kähisevän kiukkuisena siitä, että solaa ei vielä oltu raivattu auki hänen läpikulkuansa varten, käski hän "kuolemattomain" paikalla marssia esiin ja avata solan ennen päivän laskua.

Kuolemattomat kulkivat taistelupaikalle ääneti ja tahdikkaassa marssissa. Tie oli heille jo raivattu. Kahta koiraa, joilla täplät oli silmien yläpuolella, oli kuljetettu heidän edellänsä, ja senjälkeen olivat maagit vihmoneet rannalle puhdistavia aineita ja lukeneet loitsuja verijäljille.

Kuolemattomien kintereillä ajoi Xerxes punaisen katostelttansa alla. Häntä kiusasi helle, mutta hän oli kärsimättömyydestä kiihkeänä. Nyt hän ei enää tahtonut odottaa kauempaa.

Sotilasten selät peittivät häneltä kaiken näköalan. Mutta vihdoin joukko pysähtyi kuin kiila, jota ei voi saada painumaan sisemmäksi. Xerxes seisoi vaunuissa ja kannatti itseänsä tuolissansa eteenpäin läpi rivien nähdäksensä kuinka eturintamassa taistelu kävi. Tuntikausia hän katsoi väkensä turhia yrityksiä ja vääntelehti kuin hammastaudissa. Hän näki helleenejä läheltä, ja häntä kiukutti heidän jumalaton sekasotkunsa alastonta ihoa ja haarniskaa. Oli niinkuin olisi pronssilevyjä ollut painettuna paljaalle auringonpaahtamalle iholle. Kolme kertaa hän hypähti ylös valtaistuimeltansa ja riensi eteenpäin sauva kohotettuna, aivan kuin olisi luullut voivansa raivata tietä eteenpäin pelkällä näyttäytymisellänsä. Mutta joka kerta suurkuninkaan huonekunta piiritti hänet ja toi hänet takaisin. Ja yksi prinsseistä näytti hänelle varoittaen heittokeihästä, jonka oli siepannut ilmasta kahden askeleen päässä kuninkaasta itsestään.

Aurinko oli jo aikoja sitten painunut Oita-vuoren harjanteen taakse, kun Xerxes pettymyksen vallassa ajoi takaisin leiriin. Skyyttalaisten osastossa hän huomasi, että he palvelivat sodanjumalaansa siten, että olivat iskeneet pystyyn miekan, johon he vihmoivat maljasta verta, ei vangituistakaan kaatuneista ja silvotuista vihollisista. Yön kuluessa skyyttalaiset itse joivat veren ensiksi kaatamistansa vihollisista ja he kiiruhtivat nylkemään kaatuneilta helleeneiltä päänahan ja oikean käden nahan.

Xerxes oli ikävystynyt taistelua katsellessaan ja haki lohdutusta haaremistansa. Hän joi ja rakasteli suuren vihansa unhoon.

Mutta helleenien muurin edessä paloi vartiotuli läpi yön, ja heimo heimon jälkeen sai vartiovuoron. Helleenit etsivät muurien edustalta kaatuneita tovereitansa, mutta löysivät vain verijäljet. Leonidas rohkeni edetä aina Anthelaan saakka ja Herakleen temppelille, joka oli hakattu itse kallioon. Hänen seurueensa oli matkalla koonnut suuren joukon persialaisten aseita. Ne hän uhrasi Herakleen alttarilla ja rukoili rukouksen kaikkien niiden puolesta, joista kulunut päivä oli hänet erottanut.

Sitten he pimeässä kulkivat helleenien leiriin muurin taakse. Kaikki oli hiljaa. Perin väsyneinä hopliitit olivat nukahtaneet sammutettuansa nälkänsä ohraleivällä ja kuivatuilla sipuleilla. Spartalaiset eivät olleet keittäneet verivelliänsä. Juotavana oli vain kuumien lähteiden vettä.

Leonidas istui teltassansa ja pesi itseänsä noiden kiehuvain patain vedellä. Sitten hän kutsuen huusi teltan ovelta: "Narkissos!" ja vartija, joka istui ulkopuolella, astui sisään.

"Istu!" sanoi Leonidas, ja Narkissos istui pölkylle. Hänellä oli vielä haarniska päällänsä, mutta ei kypärää eikä luusääryksiä.

"Kuinka monta kaatui tänään?" kysyi Leonidas.

"Minä en tiedä, kuningas. Olimme liian väsyneitä laskeaksemme ne."

"Jos luvun tietäisimme, voisimme ennakolta laskea, kuinka monta päivää meidän on kestettävä", sanoi Leonidas. "Viikko, ehkä kaksi, kunnes helleenit, saavat aikaa kokoontua ja tuoda meille apua."

"Uskotko vielä apuun, kuningas?"

"Minä en huoli pettää itseäni. Ei meille apua tule. Haudoillemme se tulee. Etkö arvele, että täällä on oleva hyvä levätä, Narkissos?"

Nuori mies ei vastannut. Hän katseli honkasoihtuun, joka loi lepattavaa valoansa yli pienen suojan, missä vesialtaat poreilevat.

"Pane pois haarniskasi, Narkissos, ja pese itsesi. Meidän täytyy huuhtoa itsemme, persialaiset eivät puhdista ruumistamme. Muista vain käyttää voideastiatani huomisaamuna."

"Parempi jättää myöhempään, kuningas. Huomenna ei vielä ole oikea päivä."

"Sitä ei kukaan meistä tiedä. Etkö ole kuullut, seireenien huutoja tänä iltana lahdelta?"

"Ei siellä seireenejä ollut, kuningas; korppikotkia siellä oli. Ensi yönä ne saavat ruokaa. Persialaisethan antavat kaatuneensa korppikotkille."

"Minäpä nimitän niitä seireeneiksi. Minä olen kerran nähnyt suuren linnun, jolla oli pää kuin naisella. Kun vaimoni näin, luulin näkeväni saman olennon jälleen. Minä annan itseni mielelläni kuolonlinnun kuljetettavaksi, jos se minua hänen silmillänsä katselee. Mitä olet syönyt tänään, Narkissos?"

"Leipää nyt illalla, kuningas."

"Otappa osasi näistä viikunoista. Saatpa nähdä, että huomenna saamme parempaa ruokaa Alpenista. Ja enemmän aikaakin syömiseen."

Narkissos oli riisunut haarniskansa ja pyyhkinyt yläruumiinsa märällä vaatteella. Sitten hän verhoutui viittaansa ja söi hedelmät, jotka lakedaimonilaiskuningas hänelle tarjosi.

"Onko sinullekin kuolema mieluista, Narkissos?"

"Eikö elämä aina ole parempi kuin kuolema?" kysyi hän.

"Ei parempi kuin se kuolema, mikä _meitä_ odottaa. Mitäpä me enää elämältä osaamme vaatia? Mitä on elämällä meille vielä tarjottavana? Niissä kolmessasadassa lakedaimonilaisessa, jotka valitsin mukaani, ei ole ainoatakaan, joka ei olisi siittänyt jälkeläistä maailmaan. Meillä on kaikilla poikia, Narkissos. Me voimme kuolla rauhallisesti. Kuinka monta lasta sinulla on?"

"Minulle on kerrottu, että minulla on kaksi."

"Aivan oikein, nyt muistan; sinähän juuri kieltäydyit menemästä vaimosi luokse. Sinä et tahtonut 'juosta' enempää kuin kerran. Ja sinun vaimosi pani pahaksensa ja muutti pois Spartasta. Sen asian vuoksi minä surkuttelen sinua, Narkissos. Sinä et edes ole voinut sanoa hänelle jäähyväisiä. Sinun kuolemasi ei ole oleva niin iloinen kuin minun. Mutta poikiasi lienet painanut rintaasi vasten?"

"Vain salaa, kuningas. He kasvavat Syssiteissä tuntematta isäänsä. Kun minä viimeksi näin heidät, huomasin, kuinka vereni veti minua heihin. Ja nyt he eivät enää koskaan saa minua nähdä."

"Eivät. Mutta sinun nimesi he kerran kuulevat, kun ovat kasvaneet ja ymmärtävät. Ja ehkäpä he silloin vaeltavat haudoillemme, joka luodaan siihen, missä nyt istumme."

"Nyt kadun vain yhtä ainoata asiaa, kuningas."

"Sano minulle, mikä se on, ja minä autan sinua, jos mahdollista on."

"Se ei ole mahdollista. Minä en tiedä, elääkö vaimoni Nikarete. Ja vaikkapa hän eläisi, en tiedä, mistä minun pitää häntä etsiä. Mutta minä en koskaan saanut sanotuksi, että rakastin häntä."

"Poikasi voivat sen hänelle sanoa."

"Minä en voinut siitä heille puhua."

"Joka kerta kun poika katsoo äitiänsä, sanovat hänen silmänsä hänelle, että isä on häntä rakastanut. Älä huolehdi, Narkissos. Et ole elänyt turhaan. Ainoat, jotka eivät voi kuolla rauhallisesti, ovat ne, joilla ei ole jälkeläisiä. Muistatko kertomuksen Danaoksen tyttäristä? Heidän osansa ei ole puoleksikaan niin toivoton kuin niiden miesten, jotka tuhlasivat siemenensä saamatta sitä itämään. Ja nyt hyvää yötä, Narkissos. Minä en ole väsynyt, mutta minä taistelen taas aamunkoitossa paremmin, kun käsivarteni saavat levähtää. Laskeudu levolle tänne telttaan. Muurin luona olevat vartijat täyttävät velvollisuutensa, ja persialaiset ovat pimeänpelkoja. Jokainen tunti, jonka me nukumme tänä yönä, maksaa persialaisille kaksi henkeä enemmän huomenna."

XXIV.

Sankarikuolema.

Päivän koittaessa persialaiset taas olivat solan edustalla, yön levänneinä ja veden ja viinin vilvoittamina, jota kamelit olivat tuoneet leiriin. Xerxes itse tuli iloisena haaremistansa ja antoi kestitä "kuolemattomia" runsailla antimilla, jotta he vihdoin sinä päivänä voisivat tunkeutua läpi solan niinkuin nuoli läpi reikänsä. Helleenien mieshukka oli suuri päättäen ruumiista, jotka skyyttalaiset olivat koonneet nylkeäksensä päänahkoja. Nyt piti vain jousi jännitettämän tiukalle ja nuoli oli lentävä läpi.

Korviavihlovia merkkipuhalluksia kajahteli kallioseinästä. Kaiku kiiri kauas Oita-vuorten rotkoihin. Meren ulapalta ei näkynyt ainoatakaan purjetta. Tällä kertaa persialaiset eivät tyytyneet pysymään rantaäyräällä, vaan astuivat rantamatalikkoon, kunnes vesi nousi vyötäröön, jotta he sieltä syrjästäpäin voisivat lähettää nuolipilvensä solaa kohden ja jos mahdollista kiertää muurin.

Mutta merenpuoleisen kyljen suojattomuudesta Leonidas pääsi siten, että antoi hopliittien täysissä varustuksissansa kahlata veteen, kunnes se kohosi haarniskan kaulareunaan; sitten he saarsivat ja eristivät ja hakkasivat maahan kaikki viholliset, jotka olivat tulleet veteen. Ja samaan aikaan taistelivat muurien edustalla vuorotellen kaikki helleeniheimot, paitsi fokilaisia, jotka seisoivat kätkettynä vartiostona vuoripolulla ja vain kaukaa kuulivat melskeen taistelukentältä.

Xerxes ei tahtonut sinä päivänä olla katsomassa taistelua. Hän oli saanut siitä tarpeeksensa ja senvuoksi antanut päälliköillensä tiedoksi, että hän ei tahtonut nähdä ketään heistä, ennenkuin tie vihdoin oli auki. Senjälkeen hän sulkeutui haaremiinsa ja vietti päivän aina auringonlaskuun saakka osittain huvitellen uuden orjattaren seurassa, joka muistutti hänelle erästä toisen miehen omaa Susan kaunotarta, osittain torkkuen pahojen unien vallassa, joista hän syytti sitä ainaista kesäistä kuivuutta, joka Ahrimanin lähettämänä rasitti sekä vihollisen maata että hänen omaa leiriänsäkin.

Vakavasti hän mietiskeli, eikö hänen pitäisi sovittaa paikan maanalaisia voimia panemalla toimeen uusi suurenmoinen maanasukasten teurastus; niistä oli veri vuodatettava maahan tahi ne oli elävinä upotettava juuri siihen kirottuun rantahiekkaan, joka oli hänen tiensä katkaissut.

Hänen vihansa alkoi kiehua, ja hän lupasi itseksensä pyhästi, että antaisi ristiinnaulita rannalle ensimmäisen, joka taas toisi hänelle huonoja uutisia taistelukentältä. Hän häpesi itseänsä muistaessansa Dareioksen ja Kyroksen ja Kamhyseen urotekoja siihen aikaan, jolloin suurkuninkaat valloittivat valtakunnan toisensa jälkeen ja antoivat sirottaa teille kaatuneiden vihollisten ruumiista irroitettuja käsiä. Sitten hän muisti kaunista Artayntaa Susassa, Masisteen tytärtä, jota hänen sydämensä oli halannut. Ja yht'äkkiä hän muisti lupauksen, jonka hän kerran humalahoureissansa oli antanut nostaaksensa hänen aistinsa liekitsevään myrskyyn: kun hän palaisi kotiin voittajana ja ajaisi ylös palatsiinsa, pitäisi hänen tulla häntä vastaan koristettuna ja voideltuna häitä varten, ja hän oli antava sirottaa pitkin tietä kaiken sen matkan, jonka hän oli kulkeva, surmattujen vihollisten falloksia, ja kultaisilla sandaaleillansa Artaynta oli asteleva niiden ylitse -- niin kauniina, että nuo kuihtuneet elimet heräisivät elämään hänen askeltensa alla ja nousisivat -- muodostaen polun lihasta ja verestä.

Xerxes hengähti syvään, hänen himonsa heräsi, ja kahdennenkymmenennen kerran hän tarttui orjattareen, joka oli Artayntan, Masisteen tyttären näköinen.

Nyt suurkuningas torkkui. Orjatarten harput ja kymbaalit olivat vaienneet, sillä hän ei enää halunnut kuulla soittoa. Pöydällä hänen vuoteensa ääressä uiskentelivat hänen ylellisen ateriansa jätteet, joissa oli kolmesta maanosasta koottuja herkkuja. Kultainen huuhdemalja oli tahrainen hänen sormistansa lähteneistä kastikkeista ja mehuista. Viinistä halkeilevia rypäleitä virui halottujen granaattiomenain seassa, joiden punainen neste tihkui kuin veri. Jääpalaset olivat kauan aikaa sitten sulaneet hänen juomamaljoihinsa. Moniväriset sorbetjuomat olivat väljähtyneet.

Vähitellen oli tullut hämärä. Mutta yhtä tukalana asusti kuumuus teltan paksukukkaisissa verhoissa. Hän antoi kantaa itsensä toiselle puolelle olevaan tuuletettuun makuutelttaansa. Maagit tulivat sisään ja paljastivat pyhän tulen. Se katseli häntä kuin suuri tummanhehkuva silmä -- se kysyi, kysyi, eikä hänellä vain ollut sille vastausta antaa.

Ja yht'äkkiä hän muisti, missä oli ja mitä hän odotti voimatta nukkua. Joka kerta, kun hän kysyi joltakin "silmältänsä" tahi "korvaltansa", sai hän äänettömän kumarruksen vastaukseksi, päänpuistamista, kieltäviä kädenliikkeitä. Kukaan sotapäälliköistä ei tullut hänen näkyviinsä. He eivät olleet palanneet. Ja kuitenkin oli yö. Yö. Yö! Vieläkin oli siis yö laskeutunut savillansa suojaamaan pöyhkeilijöitä, jotka häntä uhmasivat. Vielä yhden yön levon he voisivat nauttia, ennenkuin koston pyövelinisku kohtaisi heidän kankeita niskojansa.

Hän lähetti kyselemään Hydarnesta, mutta hänelle vastattiin, että tämä ei ollut teltassansa.

Maagit toivat sisään kaksi pientä tulimaljaa ja jakoivat tulen hiilet niihin, ja sitten ne vietiin pois. Xerxes aavisti pahaa. Tulta tarvittiin puhdistukseen. Oliko siis itse leirikin saastutettu. Oliko kuolema rohjennut sirottaa myrkkyänsä aivan hänen läheisyyteensä?

Hän kysyi maageilta. Ei kukaan tahtonut vastata, sillä oli kuolemansynti tuoda suurkuninkaalle onnettomuuden sanomia, jotka saattaisivat loukata hänen rauhaansa ja häiritä hänen lepoansa. Vihdoin, kun hän uhkasi heitä, he toivat ääneti kaksi veristä miekkaa, jotka he ensin vihmoivat vihityllä vedellä. Miekkojen sivulla kilvellä oli kaksi leimalieriötä. Xerxes ojensi kätensä niitä ottamaan. Maagit puhdistivat nekin, ennenkuin ojensivat ne hänelle. Ja hän luki itse niiden kaatuneiden omistajain nimet -- kahden hänen oman velipuolensa: Abrokomeen ja Hyperantheen; heidät oli tavattu tanterelta miekat kädessänsä.

Silloin Xerxes peitti kasvonsa ja katseli kauan hehkuvin silmin purppuraviittansa liepeen alta ja tuijotti tulen punaiseen hehkuun. Röyhkeät helleenit olivat siis iskeneet kirveensä hänen omaan puuhunsa, hakanneet oksia hänen omasta rungostansa.

Hän nousi ja käveli raskain askelin edestakaisin maalle levitetyillä matoilla. Viini kiehui hänen päässänsä, mutta suru ja kiukku takoi sitä vielä ankarammin. Nyt tätä ei enää voinut sietää. Hän vannoi kautta Verethragnan seuraavana päivänä kostavansa oman verensä.

Hän käski tuoda Hydarneen paikalle ja tarpeen tullen laahata hänet eteensä. Mutta Hydarnes saapui vapaaehtoisesti.

Hänen tullessaan Xerxes uhaten huudahti:

"Näinkö sinä siis minun käskyjäni täytät, Hydarnes!"

Päällikkö irroitti käyräkalpansa ja ojensi sen suurkuninkaalle: "Minä olen valmis, herra", sanoi hän ja painoi päänsä kumaraan.

Xerxes löi kädellänsä miekkaa ja sanoi:

"Pidä kurja henkesi ja sano minulle, montako päivää minun häpeäni vielä on kestävä."

Hydarnes seisoi hievahtamatta kaula iskulle ojennettuna:

"Suuri kuningas, tämä ei ole mikään vuorensola eikä portti, vaan mestauspaikka, jossa silppukirves tuuma tuumalta silpoo sotajoukkosi."

"Käskinkö sinua olemaan säästäväinen? Ja eikö sinulla ole silppua yllin kyllin täyttääksesi solan, vaikkapa se olisi kahdenkymmenen parasangin pituinen?"

"Herra kuningas, se, että vielä näet minut elossa, johtuu ainoastaan siitä, että tuon sinulle keinon, millä pääsemme sivu tämän surman oven."

"Sivu? Puhu! Ovatko laivani päässeet tänne asti?"

"Eivät ole, sinä kuningasten kuningas, ei purjettakaan vielä lahdelta loista. Ylös yli vuorten meidän on meneminen, jos aiomme päästä toiselle puolelle tämän kuoleman tornin, jonka juurelle me kaikki muuten jäämme ruumiina virumaan Hellaan korppien ruoaksi."

"Hulluko sinä olet, Hydarnes? Aiotko kiivetä kallioille, jotka ovat jyrkkiä niinkuin tämän teltan seinät?"

"Minä tuon sinulle miehen, joka sanoo siihen pystyvänsä", vastasi Hydarnes ja viittasi vartijalle. Ovesta sisälle tuotiin helleenin puvussa oleva mies, jota sysättiin eteenpäin, niin että hän kaatui nenällensä maahan Xerxeen eteen. Hetkisen hän makasi liikkumatta, sitten työntyi pää esiin kuin kilpikonnan kuoresta ja katseli ympärillensä vilhuilevin silmin.

"Kuka tuo apina on?" kysyi Xerxes, tarttui sauvaansa ja kohenteli häntä kuin likaista eläintä.

Tulkki tuli saapuville vangin selän taakse ja vastasi:

"Suurkuningas, kuningasten kuningas, hän sanoo olevansa Efialtes, Eurydemoksen poika, malialainen, ja syntyneensä tällä paikalla, missä seisomme. Hän sanoo tietävänsä Anopaian -- polun niin kapean, että vain yksi mies kerrallaan saattaa sitä kulkea -- yli Kallidromos-vuoren."

"Anna siis hänen ilmoittaa se."

"Vain kulta voi irroittaa hänen kielensä kahleet."

"Irroittakaa ne."

"Hän vaatii paljon."

"Antakaa hänelle mitä hän vaatii. Se pitäisi sulana kaataa hänen petolliseen kurkkuunsa."

Dareikeja kaadettiin lyydialaiseen kilpeen. Efialtes oli noussut ja näki virran juoksun. Xerxes kääntyi selin.

"Joko riittää?" kuului Hydarnes kysyvän.

Malialainen viittasi myöntäen. Mutta samalla hetkellä hän katui ja liikutti kieltäen päätänsä taaksepäin; uudelleen rahat kilahtivat kilpeen. Xerxes kääntyi ja käski:

"Anna hänelle se vasta sitten, Hydarnes, kun hän on opastanut sinut vuoren huipulle ja avannut sinulle solatien. Jos hän on valehdellut, niin hautaa hänet elävänä."

... Vielä samana iltana Hydarnes lähti liikkeelle kolmekymmentätuhatta miestä mukanansa. Efialtes kulki edellä. Kolme sagartilaista suopunkia piteli häntä, yksi oli kaulassa ja yksi kummassakin käsivarressa. Kun he olivat kulkeneet yli kuilun, jossa Asopos-joen kuiva uoma oli, löysi hän jylhiksi röykkiöiksi kasaantuneiden kallionlohkareitten välistä, mistä eivät edes vuohet olisi arvanneet hakea tietä, Anopaia-polun, joka pitkän aikaa kerran toisensa jälkeen hävisi niinkuin katkonainen ja silmistä häipyvä lanka, kunnes se vihdoin viimein nousi melkein suoraan yläilmaa kohden, niin että hädin tuskin löysi paikkaa, jossa jalka pysyi. Mies kerrallaan persialaiset matelivat eteenpäin pitkänä ohuena ketjuna. Efialtes vakuutti, että matkaa oli vain vähän yli sata stadionia tahi persialaisessa mitassa neljän, viiden parasangin vaiheilla. Yön kuluessa Hydarnes ehtisi yli vuoren harjan ja olisi aamun koittaessa helleenien selkäpuolella; samaan aikaan piti rantaäyräällä olevien persialaisten tehdä viimeinen ratkaiseva hyökkäyksensä.

Kylmä sumu nousi merestä ja loi polulle liukkaan kasteverhon. Persialaisten tasapohjaiset, keveät kengät luiskahtelivat. Mutta sumu suli sateeksi ja jalka tarttui paremmin. Kauhea kuivuus oli vihdoin ohi -- vilvoittava raikkaus kohosi vuoresta. Kuun valo vuoti läpi kiitäväin hattarain niinkuin salalyhdyn, joka kätki heidät ja kuitenkin valaisi, niin että he näkivät mihin astua.

Puoliyön jälkeen he pääsivät vuoren huipulle, jossa he lepäsivät hetken, jotta joukot saisivat kokoontua tiheämpään, ennenkuin alkaisivat laskeutua. Sade oli tauonnut. He tervehtivät aamun ensi ruskoa, joka hohti verisenä kaukana Euboian salmen takana. He tervehtivät kädet ojennettuina valoa Aasian, rannalta, joka oli kaukana, kaukana Euboian harjanteen tuolla puolen.

... Vielä samana yönä pujahteli tieto kavalluksesta pitkin rantaäyräitä, kunnes saapui helleenien leiriin solan taakse.

Leonidas nukkui sikeätä uupuneen unta pestyänsä monet naarmut ja haavat, kun Narkissos hapuillen tuli hänen vuoteensa ääreen ja kosketti hänen olkapäätänsä:

"Leonidas, kuninkaani, nouse!"

Leonidas hypähti ylös pimeässä.

"Nythän on vielä puoliyö", hän sammalteli.

"Niin on, mutta ennen päivännousua persialaiset pääsevät yli vuoren selkäpuolellemme."

"Mahdotonta!" sanoi Leonidas ja nousi. "Sitä polkua ei yksikään persialainen löydä."

"Kyllä löytää, kun meikäläinen sen hänelle näyttää."

"Silloin olemme myydyt persialaiseen kultaan. Dareiki päästä. Vai luuletko meidän enempää maksavan? Narkissos, ojenna minulle kätesi. Sinä olet niin kylmä. Tiedätkö tien fokilaisten asemille?"

"Kyllä, kuninkaani."

"Joudu sitten Kallidromoksen huipulle ja sano heille, että he eivät saa väistyä, ennenkuin lähetän heille sanan. He ovat takaportin salpana -- sitä ei saa vetää paikaltansa."

"Minä juoksen", sanoi Narkissos ja heitti yltänsä haarniskan, joka hieroi haavan reunaa. "Juoksijan varustusten pitää olla keveät. Jää hyvästi, kuninkaani."

"Ei jäähyväisiä vielä", sanoi Leonidas hänen jälkeensä. "Tule takaisin taistelemaan vielä kerta." Leonidas oli aivan rauhallinen. Hän astui ulos teltasta ja katseli ylös vuorelle päin. Narkissoksen askeleet olivat jo hävinneet yöhön. Kaikki nukkui. Muutama vartiotuli paloi kituen, tihusateesta puoleksi sammuneena. Kuu loisti vuoren takaa. Tähtiä ei näkynyt. Hän saattoi kuulla hengityksen teltoista ja vajoista, joissa soturit rauhallisesti nukkuivat; lihakset lepäsivät voidaksensa taas heiluttaa raskaita aseita.

Leonidas aikoi ajaa kaikki hereille, mutta harkitsi hetken ja päätti ensin kysyä ennustajapapin neuvoa. Vastattuaan yövartijan tunnussanaan hän meni ulos solan portista ja näki vanhan tietäjän nilkuttaen tulevan kaukaa Herakleen temppeliltä. Leonidas laski kämmenensä hänen rinnallensa:

"Käänny takaisin, Megistias, ja tutki enteitä vielä niin kauan kuin sydänyötä kestää."

"Ne ovat jo vastauksensa antaneet", sanoi Megistias ja pitäen oikeata kättänsä aivan silmäinsä edessä hän katseli niissä olevia verijälkiä.

"Mikä sitten on niiden vastaus?" kysyi Leonidas ja palasi muurin toiselle puolelle Megistiaan seurassa.

"Enteet ovat meille ilmaisseet kuolinpäivämme", vastasi hän hiljaa.

"Päivänkö, joka tulee?" kysyi Leonidas.

"Niinkuin sanot, kuningas. Iloitse, sillä nyt sinulla on asiasi tiedossa. Pukin sydämessä oli hyytynyttä verta. Ja peräsuolessa oli verijuovia. Huomenna on tämä sola niinkuin se suoli."

"Arvelen, että olet nähnyt oikein, Megistias. Tuolla ylhäällä yössä, jota me emme näe, matelee meitä kohden vihollinen, joka on meidät kaatava. Yksi Hellaan omia poikia on myynyt veljensä persialaiseen kultaan skyyttien nylkyveitsen viilleltäviksi."