Part 16

Pienen Trakhis-nimisen maakylän kohdalle, hyljättyjen talojen ja majojen keskelle, hän pysähdytti, marssin ja antoi "kuolemattomiensa" asettua leiriin suojaan auringonpaisteelta, joka tiukkui liekkejä taivaasta. Hän lepäsi tyynyjensä keskellä ja katseli pitkin matalaa rantamaata, jossa vuoret painautuivat alas kohden kultaista kimmeltävää rantaa. Ei mitään näkynyt. Ei lammastakaan näkynyt kapuamassa kalliojyrkänteellä, jonka sinertävään kylkeen ilmestyi yhä suurempi joukko juovia, jotka siirtyivät niinkuin varjot auringon mukana. Ei välähdyskään edestäpäin ilmaissut siellä olevan ainoatakaan helleeniläistä keihästä. Jos sola todellakin oli miehitetty, lienevät puolustajat olleet unisia kuin ampiaiset, joille keskipäivä on liian kuuma parveilemiseen. Xerxes viittasi "silmilleen" ja käski lähettää vakoojia solaan ja hetikohta tuoda tiedon siitä, mitä siellä näkyi. Ryhmän hänen pyhää ratsuväkeänsä piti seurata mukana ja viittauksella karkoittaa ne pölkkypäät, joita siellä mahdollisesti vetelehti tietämättä heitä uhkaavasta vaarasta. Silloin näki suurkuningas kreikkalaisen kissan, joka oli ryöminyt erään vaunun varjoon. Hän tuotti sen luoksensa ja sai sen kuumien käsiensä kosketuksella kehräämään. Sitten hän sulki silmänsä, ja sen vaunun yli, jossa hän lepäsi, laskettiin telttakatos jokaiselta neljältä kulmalta.

Mutta ratsumiehet ajoivat itää kohden, vuoren suojassa, joka terävinä harjanteina kaartui yli tien. Ei ollut muuta tietä kuin se, joka kulki rantaviivan mukaan, yli kahisevan kuivan liejun ja auringonnuolemain puronuomien. Siellä täällä näki valkeata jauhoa paakuttain. Persialaiset luulivat, että merivettä oli johdettu rantakuoppiin ja siten saatu siitä suolaa erittymään. Hevoset läähättivät janosta. Muulit kumartuivat myötäänsä maahan etsien virvoittavaa vedenpisaraa. Yht'äkkiä ne pysähtyivät pulppuilevan lähteen ääreen, joka virtasi keskellä päivänpolttamaa meriruohoa ja valkeaksipalaneita näkinkenkiä, joiden seassa oli veden huuhtelemia kilpikonnankuorien jätteitä. Ratsastajat hyppäsivät satuloistansa, hämmästyneinä nähdessään lähteen keskellä kaikkea kuivuutta. Lähteen kuplat tuprusivat höyryä. Hevoset vetäytyivät säikähtyneinä syrjään, aivan kuin jokin olisi niitä pistänyt. Kun ratsastajat koskettivat vettä, niin he polttivat sormensa. Ne olivat kuumia lähteitä, vesikattiloita, jotka kuohuivat maan uumenista.

Vilvoitellaksensa itseänsä ohjasivat he ratsut rannalle. Sirorakenteiset ja kauniit eläimet huiskivat hännillänsä tyytyväisinä ja kulkivat pitkin rantaa porskuttaen vaahtoavaa vettä. He kulkivat ohi muutamien kuolleitten talojen, jotka olivat puoleksi hakkaamattomasta kivestä, puoleksi savesta rakennettuja; pari kallioseinässä olevaa pylvästä osoitti ovea luonnontemppeliin. Ohuita vesisuonia virtasi alas rantaa kohden. Ratsut huomasivat ne ja pyrkivät vikuroiden sinne. Miehet ohjasivat ne puroille. Hevoset nuoleskelivat tihkuvia vesisuonia. Persialaiset hyppivät hevostensa selästä, laskeutuivat maahan ja nuolivat mukana.

Sitten he taas ratsastivat solaan. Melkein pystysuora vuoriseinä kääntyi eikä enää heittänyt vähäisintäkään varjoa. Aurinko painoi niskoja. Sola nukkui. Yht'äkkiä nosti eräs ratsastaja päänsä ja katsoi eteenpäin. Muuri oli rakennettu poikittain kapealle rantakaistaleelle. Siinä ei ollut vain vuorelta vyöryneitä kallionlohkareita. Paadet olivat selvästi ihmiskätten latomia, muodostivatpa vielä karkeatekoisen porttiaukon muurin keskikohtaan.

Ei itse muuri saanut heitä pysähtymään ja tarkastelemaan. Ei. Muuri näytti elävän. Oli jotakin sen edessä joka liikkui ja muutti paikkaa. He eivät voineet erottaa, oliko siinä ihmisiä vai eläimiä. Mutta hiljaa kuunnellen he voivat erottaa lyhyitä vähäisiä äännähdyksiä, jotka sattuivat tahdissa noiden vaihtelevien liikkeiden kanssa.

Persialaiset astuivat ratsujensa selästä ja vetivät ne mukana vuorenseinän juurelle, jossa he painautuivat kapeaan varjojuovaan. Nyt oli vakoiltava. Kavioiden kopse auringon paahtamaan liejuun olisi saattanut aikaansaada hälyytyksen. Nyt oli vakoojan tehtävänä pujahtaa eteenpäin niin huomaamatta kuin mahdollista. Hänen päänsä oli tarkoin kääritty vaatteisiin, niin että vain nenä ja silmät olivat vapaat. Hän kumartui maahan ja kulki melkein ryömien. Kaartansa hän käytti sauvana. Hän oli ottanut viinestä nuolen ja asettanut sen pitkin jännettä, valmiina vetämään ja lähettämään myrkytetyn tutkaimen edessä piilevälle vaaralle vasten silmiä, ennenkuin hän itse kääntäisi selkänsä ja rientäisi takaisin. Askel askelelta hän ryömi lähemmäksi päämääräänsä, ulkonevaa kallionlohkaretta kohden, jonka takana hän saattaisi olla suojassa ja tarkata kaikkea itse näkymättä. Niinkuin sisilisko hän hiipi kiven suojaan, taivutti päänsä yli reunan ja katseli.

Hän ei uskonut omia silmiänsä. Eläimiä siinä ei liikkunut tuossa kallioseinän edessä. Ei lampaita eikä vuohia tulemassa portinaukosta. Siinä oli ihmisiä. Alastomia. Ilkialastomia ihmisiä. Persialainen ei vähään aikaan osannut käyttää näköänsä. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt sellaista paljastusta. Häpeäntunne takoi hänen ohimoitansa. Hän tunsi saastutuksen tunkeneen sielunsa pohjaan, eikä hänellä ollut millä puhdistautua. Hiki puhkesi vuotamaan hänen otsastansa. Siinä hän katseli silmästä silmään puhtainta pakanuutta: ihmisiä, jotka paljastivat itsensä keskellä auringon valoa ja häpeämättä antoivat ruumiinsa salaisuudet alttiiksi valon kaikkinäkevälle katseelle. Että ei päivä kasvojansa peittänyt ja vetänyt pilviverhoja säteidensä eteen! Isoja alastomia miehiä, joiden hipiä ei ollut valkea ja hieno niinkuin meedialaisten iho, joka aina pysyttelee piilossa, vaan itse auringon polttama, valon ahavoittama. Ahrimanin kirvelevät tulisilmät olivat siihen merkkinsä polttaneet.

Pitkän aikaa katselemalla hän vihdoin pääsi selville siitä, mitä tapahtui. Hän oli vakooja, hän oli tottunut näkemään. Voimakkaita miehiä, joilla oli lyhyet ja jyrkästi leikellyt leukaparrat, alastomia aivan kuin olisivat olleet nyljettyjä hamaan lyhyeen tukkaan saakka. Kaksittain ne hyökkäilivät toisiansa vastaan, tarttuivat toisiansa olkavarsiin ja hartioihin, ne pyörivät syliotteissa, nostelivat toisiansa, heittivät toisensa maahan, rynnistelivät sylikkäin niin että läiskähteli ja paukkui, käsivarret käsivarsissa, sääret toisiinsa kietoutuneina, niin että hiki loisti ja virtasi heidän paahtuneelta iholtansa. Heidän suunsa avautui pieniin, lyhyviin huutoihin, sanoihin, joita hän ei ymmärtänyt. Silloin tällöin kuului jonkun katsojan ääni. Silloin he päästivät toisensa, pysähtyivät, kuuntelivat, ryhtyivät kohta jälleen painiskelemaan. Aivan kuin ei mitään muuta maailmassa olisi ollutkaan, ei aurinkoa, ei persialaisia, ei sotaa -- nuo raskaat joustavat ruumiit yhä hieroutuivat vastakkain ja töykkäilivät toisiansa ja vain silloin tällöin pysähtyivät hetkeksi puhaltamaan ja kaapimaan hien kiiltävältä iholtansa -- kaapimaan jollakin aivan kuin sirpillä tahi sualla! -- ja kuivaamaan itsensä karkeihin riepuihin. Läpi kiviportin asteli toinen toisensa jäljessä uusia alastomia miehiä. Mutta merestäkin niitä saapui paikalle. Vettä tiukkuvia olentoja nousi vedestä, jossa olivat maanneet niinkuin kylpyaltaassa, ja siirtyi päivänpaisteeseen rannalle, johon istuutuivat pyyhkimättä itseänsä. Nuoret miehet, joilla oli pitkänlainen tukka, vetelivät sormiansa sen läpi -- heillä lienee ollut kammat, joilla he kiharoitansa suorivat. Toisia istui palmikoimassa pitkää ohutta hiusruoskaa, toiset tarttuivat kahteen hienoon palmikkoonsa juuresta ja kohottivat ne eteenpäin yli päälaen, johon ne sidottiin kokoon, jonka jälkeen he vetivät otsalla olevan tukan sen alle pitkinä kierteinä, jotka kähertyivät auringossa.

Ja persialainen ihmetteli suuresti. Näiden alastonten ihmisten joukossa ei näkynyt ainoatakaan asetta, ei miekkaa, ei keihästä. Niinkuin keskellä syvintä rauhaa he harjoittelivat häpeällisesti paljastettuja ruumiitansa ja koristivat paitansa kuin juhlaan. Tuollako tavalla helleenit taisteluun lähtivät, totta tosiaan he olivat kuin vartavasten saakilaisille jousimiehille maalitauluina. Nuoli saattoi sattua paikallensa kylkiluiden väliin tahi tunkeutua pallean kohdalle, niin että kärki selästä näkyi. Hänen omat sormensa syyhyivät, ja vaistomaisesti hän kiristi jousenjännettä.

Silloin yht'äkkiä näkyi portin kamanakivellä, juuri aukon kohdalla, pitkä alaston mies, vain päässänsä välkkyvä helleeniläinen kypärä, jonka korkeata harjaa koristivat mustankiiltävät hevosenjouset. Kädessänsä hän piti keihästä ja kohotti sitä tähtäysasentoon, kunnes kärki osoitti suoraan siihen paikkaan, missä persialainen makasi. Tämä kuuli terävän huudahduksen, mikä lienee tarkoittanut häntä, sillä kaikki alastomat miehet kääntyivät siinä hetkessä samalle suunnalle. Tietämättänsä hän oli astunut esille kätköstänsä ja seisoi jännitetty jousi kädessänsä kaikkien näkyvissä.

"Kautta Zeuksen! Katso meedialaisen silmää!" kuului muurilla seisovan miehen huuto. Ja kaikki muut toistelivat sanoja, joista hän yhden ainoan ymmärsi: meedialainen! meedialainen! He eivät suojanneet itseänsä hänen nuoleltansa, he seisoivat niinkuin rivi alastomia eläviä maalitauluja hänen nuoltansa odottaen. Hänen sormensa hapuilivat nuolenvartta, mutta herpautuivat -- hän heitti kaaren luotansa, pelon lamauttamana, juoksi suoraan yli rantahiekan, keihäille ja kiville alttiina, juoksi sokeasti alaspäin, kunnes haalea vesi kohosi hänen vyötäisiinsä asti, sukelsi ja sulki silmänsä! Mutta ei ainoatakaan kiveä häneen heitetty. Silloin hän nousi ja juoksi. Hän juoksi pitkin rantahiekkaa ja kuuli takaansa kaikkien alastonten miesten naurun, joka sattui häneen niinkuin iva ja pilkka. Hetkeksi hän kääntyi ja näki heidän seisovan rivissä. Siinä oli välkkyvä muuri alastonta lihaa. He seisoivat kädet lanteilla. Hampaat loistivat häntä kohden. Heidän katseensa ajoi häntä pakoon. Kaistapäänä hän riensi takaisin ratsumiesten tykö. Ja laukkaa he kaikki palasivat leiriin Trakhiin edustalle.

Xerxes oli haaremiteltassansa eikä häntä saanut häiritä. Vasta pyhän tulen palaessa hänen telttansa suojassa pimeänä tähtiyönä hän muisti käskynsä ja kyseli tiedustelijaa. Tämä makasi kasvoillaan kuninkaan vuoteen jalkopäässä kertoen kuninkaalle noista villeistä alastomista miehistä, jotka oli nähnyt: kuinka he leikkivät ja painivat ja palmikoivat tukkaansa ja koristivat itseänsä kuin juhlaan. Ja niiden luvun saattoi laskea vain sadoissa.

Xerxes oli ihmeissänsä, mutta häntä nukutti ja hän nukkui. Vasta aamupäivän tullen hän herätytti Hydarneen ja sanoi hänelle: "Totisesti, suuria lapsiako helleenit ovat, kun lyövät leikkiä huolimatta ukkosilmasta, joka heitä uhkaa? Suuria veijareita he ovat epäilemättä. Mutta tuonlaatuiseen viekasteluun en olisi luullut heidän pystyvän. He ovat niinkuin huolettomat hullut ja kuvittelevat voivansa pettää minut. Iloisia ja naurettavia he ovat. Minä teen heistä kuohilaita ja annan heidän olla haaremini ilona. He saavat kaapia naisteni hipiää ja palmikoida heidän hiuksiansa."

Xerxes tarttui viinimaljaan ja joi. Sitten hän nukkui taas.

Kun hän jälleen heräsi, muistui asia hänen mieleensä ja hän käski ratsuväenosaston ratsastaa aivan muurin ääreen ja torventoitotuksilla kutsua helleenejä paikalle sekä sanoa tulkin kautta: "Suurkuningas, kuningasten kuningas kutsuu teitä, helleeniläiset miehet, tulemaan hänen leiriinsä ja huvittamaan häntä voimailuharjoituksillanne. Tahi, jos te siitä kieltäydytte, lähtekää matkaanne ja väistykää hänen tieltänsä. Sillä suurkuningas suosii uljasta suoruutta eikä tahdo edes päänne hiuskarvaa notkistaa, jos te vapaaehtoisesti pötkitte tiehenne."

Mutta tänä aamuna näytti kaikki toiselta kuin edellisenä päivänä. Hopliitit tulivat esiin solan muurin edustalle tiheissä riveissä. Pronssikilvet muodostivat etuvarustuksen. Luusäärykset olivat kuin paalurivit. Pystyssä olevien keihästen rivi oli kuin kaide-este. Kypärät loistivat niinkuin rivi säkenöiviä kattokupuja pitkin viivasuoraa muurinharjaa.

Oikealla sivustalla seisoi kuningas Leonidas itse, ainoa ojennettu keihäs koko joukossa. Kuuluvalla ja terävällä äänellä tuli häneltä vastaus:

"Sinä, joka puhut helleenien kieltä, mutta tuot vain meedialaisen orjan sanomaa, sano herrallesi ja kaikkien muiden orjien herralle, että tässä seisomme sen Hellaan kilpenä, joka mieluummin lannistuu kuolemaan kuin hänen orjanikeensä alle. Ja sinä varo itseäsi! Älä anna kenenkään helleenien kieltä puhuvan miehen enää uskaltaa tulla tänne tuomaan meille sanomia Hellaan viholliselta -- sillä silloin keihäs naulaa vastauksen hänen kurkkuunsa."

Samalla hetkellä kaikki keihäät kohosivat uhkaamaan persialaisjoukkoa. Se kääntyi ympäri ja riensi takaisin leiriin.

Xerxes ei ymmärtänyt helleenien tarkoitusta. Hän istui teltassansa ja keskusteli lakedaimonilaisten entisen kuninkaan Demaratoksen kanssa.

"Kuinka omituisia sentään sinun maanmiehesi ovat", antoi hän hänelle sanoa. "Ensin he lyövät leikkiä ja pitävät pilaa aivan silmieni edessä ja paljastelevat itseänsä sopimattomasti, niinkuin olisivat haaremissa eikä aurinkoa olisi taivaalla. Sitten he asettuvat taistelujärjestykseen ja uhkaavat ja haukkuvat. Eivätkö he siis tiedä, että minä voin ajaa heidät tiehensä aivan kuin sääskiparven, käteni liikkeellä? Mielettömiä lapsiako he ovat, ja kuinka kauan luulet heidän aikovan pilantekoa jatkaa?"

Demaratos antoi tämän vastauksen:

"Älä usko, herra, että lakedaimonilaiset ovat tulleet tänne leikkiä lyömään. He ovat täällä sulkemassa sinulta tien Hellaaseen. Pane mieleesi, sellainen heidän tapansa on, että kun aikovat ryhtyä yritykseen hengen uhalla, niin he koristautuvat ja somistavat tukkansa. Edessäsi ovat nyt, suurkuningas, maailman urhoollisimmat miehet, maailman kauneimman kuningaskunnan kansalaiset. Jos nämä voitat, silloin ei mikään muu kansa enää uskalla nostaa kättänsä sinua vastaan."

"Mitä varten olet täällä etkä ihailtujen maanmiestesi joukossa?" kysyi Xerxes.

"Sen vuoksi, että olen menettänyt isänmaani", vastasi Demaratos murheissansa, "enkä enää sitä takaisin saa -- en edes sinun avullasi".

XXIII.

Taistelu.

Xerxes ei lakannut ihmettelemästä tuota hänelle käsittämätöntä lapsikansaa. Neljä kokonaista päivää hän odotti ja kysyi joka aamu, joko ne olivat menneet tiehensä.

Mutta kun hän viidentenä aamuna sai sen vastauksen, että ne vielä seisoivat hievahtamatta, kähisi hän vihasta ja käski hyökätä heitä vastaan ja vangita heidät elävältä ja tuoda hänen eteensä.

Solatien portille kuului hyökkäävien laumojen -- aikaansaama kumu ja näkyi aseiden välke itäauringossa, joka loistavana nousi niitä vastaan.

Leonidaan teltan edustalle olivat kaikki johtajat kokoontuneet. Vaara oli uhkaava, kiihtymys suuri. Kaikki tiesivät, minkälaisia sotalaumoja oli tulossa. Oli pelättävä, että ne tulvana menisivät läpi solan ja tempaisivat kaikki helleenit mukaansa niinkuin vuorivirta ruohonkorret. Useimmat seisoivat äänettöminä ja kuuntelivat yhä lähemmäksi vyöryvän ihmismeren pauhua.

Leonidas astui telttansa ovelle. Hän laski kilpensä syrjälleen maahan ja istui sen nojaan. Muiden ryhmien johtajat tekivät niinkuin hänkin ja asettuivat neuvottelupiiriin hänen ympärilleen. He ottivat kypärät otsiltansa, joihin niiden reunat olivat painaneet syvät, pysyvät uurteet.

Viimeistä kertaa nousi ääniä, jotka kehoittivat kääntymään pois, ennenkuin olisi myöhäinen, ja pikamarssissa hakemaan turvapaikkaa Isthmokselta, jossa ratkaisevaan vastarintaan sopisi ryhtyä. Kaikki peloponnesolaiset kannattivat ehdotusta: tegealaiset ja mantinealaiset, arkadialaiset ja korinttolaiset, fliusialaiset ja mykenalaiset. Sillä täällä seisoivat vaivaiset seitsemäntuhatta miestä etuvartijoina kaukana tukikohdistaan, asetettuina yksin tuhottaviksi Pohjois-Hellaan hyväksi, joka ei pystynyt puolustautumaan. Ja kaikki se väki, mikä oli koossa tässä solassa, ei ollut mikään varsinainen puolustajajoukko, vaan ainoastaan pieniä väliaikaisia ryhmiä, joita oli lähetetty taisteluun, toistaiseksi, kunnes Hellas voisi heittää huvinsa ja leikkinsä. Ilman huolta airuet kulkivat Elis-maakunnasta ympäri maita ja kutsuivat valtioita -- eivät puolustamaan maata hyökkääviltä vihollisilta, vaan Olympian juhlaleikkeihin. Spartalaisten itsensäkin piti viettämän Karneia-juhlaa, ennenkuin veisivät taisteluun kaikki voimansa. Niistä parista kourallisesta, jotka tällä paikalla vihollista odottivat, tulisi epäilemättä vain uhri sodanjumalan kipeimpään verenjanoon. Varsinainen ratkaisu jätettiin liian myöhäiseen hetkeen. Vain viidenkymmenentuhannen miehen joukko kykenisi puolustamaan solaa persialaisia vastaan. Ja täällä oli käytettävänä vain seitsemäsosa tarpeellisesta määrästä.

Peloponnesolaiset huusivat vielä kerran, että oli lähdettävä liikkeelle ja palattava kannakselle. Mutta lokrilaiset ja fokilaiset vastustivat ehdotusta, sillä heidän jalkojansa poltteli heidän oma maansa, ja heidän maansa jäisi alttiiksi ryöstölle ja hävitykselle, jollei persialaisia torjuttaisi.

Leonidas oli kauan ääneti kuunnellut erimielisiä lausuntoja. Nyt hän nousi, löi oikealla nyrkillänsä kilpeä ja sanoi:

"Hellaan miehet. Ratkaisun hetki lähenee. Arpa on jo heitetty. Ei kukaan meistä vältä kohtaloansa, seisommepa tahi pakenemme. Me emme voi asiatamme pettää niinkuin uskoton ovenvartija, joka pakenee ja jättää ovet selällensä, kun rosvot pyrkivät ryöstämään. Tottahan on, että me olemme vain sotavoimien etujoukko, mutta ikävä kyllä ne sotavoimat eivät vielä ole koossa, sillä helleenien pahana tapana on olla näkemättä vaaraa, ennenkuin se laskee keihäänkärjen kylkiluiden väliin. Ja jos nyt etujoukko juoksisi tiehensä, luuletteko minkään sotajoukon siinä tapauksessa ehtivän kokoontua. Tässä seisomme väistymättä kaikella sillä oikeudella, jonka isänmaan kohtalo meille antaa. Me emme pelkää, että tuhoava isku tulisi mereltä päin. Ne 'puumuurit', joihin Delfoin oraakkeli on käskenyt Ateenan turvautua, suojelevat meitä: ateenalaisten ja lakedaimonilaisten laivat turvaavat meitä mereltä päin tulevilta yllätyksiltä. Maata tästä jalkaimme alta ei kukaan voi siepata. Ja kallio pysyy lujana sivullamme. Katselkaa siis asioita rohkeasti. Muistakaa, ettei se mikään jumala ole, joka nyt Hellaaseen hyökkää. Suurkuningaskin on vain kuolevainen, vaikkapa onkin mahtavin niistä, jotka maailmaa vallitsevat. Kuta ylemmäksi hän nousee, sitä lähempänä on hän Pilvienpitäjän salamaa, joka aina iskee huippuja. Lähettäköön nyt kukin heimomme pikalähetin kotikaupunkiinsa kehoittamaan, että sieltä viipymättä lähetettäisiin meille apua. Sillä nyt sitä tarvitaan, jollemme salli Hellaan ovea murrettavan auki ja vihollisen täyttävän maata niinkuin tulviva meri, joka murtaa sulut. Hellaan miehet, minä näen, että tahdotte minua seurata. Näyttäkäämme meedialaisille, että se maa, jolla me seisomme, on pyhä ja vahvistaa meitä masentumatta vastustamaan jokaista, jotka tahtovat orjuuttaa meidät ja meidän isiemme maan."

Puhe sytytti tulen miehiin ja antoi heille yksimielisyyden. Kaikki tarttuivat kilpiinsä ja kiiruhtivat kutsumaan aseisiin sadanmiehen joukkojaan, kukin johtaja omaansa. Vain fokilaiset eivät olleet läsnä. Heidät oli jo Alpenin kylästä lähetetty kapeata vuoripolkua myöten Kallidromoksen yli huipulle vartioimaan sitä ainoata pientä tietä, tuntematonta ja salaista, joka luikersi yli vuoren solan sivuitse.

Nopeasti Leonidas nyt antoi hopliittien lähteä ulos muurin suojasta ja käydä persialaisia vastaan. Meedialaisia ja kissolaisia joukkoja oli jo ehtinyt tulla pitkän matkaa solatielle. Aamutuuli toi raikasta vilvoittavaa ilmaa pohjoisesta. Mutta meedialaisia painoivat heidän moninaiset vaatteensa, ruskeata tukkaa peittävä tiara kuumensi päätä. Kissolaisten mustat hopeapäähineet imivät itseensä auringon lämpöä. Vihollisten rivit hajaantuivat koko solan laajuudelle, kokoontuivat ja erkanivat tilan mukaan ja kulkivat niin tiheään sulloutuneina, että viinet rapisivat toisiansa vastaan. Rautapaidat välähtelivät, kun merituuli puhalsi poimuiset ihokkaat syrjään niiltä, jotka kulkivat äärimmäisinä merenäyräällä. Saframinkeltaisista housuista kilpistyi valo takaisin.

He olivat vielä kaukana muurista, kun näkivät helleenien tulevan vastaansa sulkematta tien koko alaa, kolmikulmaisen kiilan muotoisessa kärjekkäässä joukossa, joka tähtäsi vihollisjoukkoa halkaistaksensa sen ja repiäksensä hajalle. Sitä mukaa kuin persialaiset selvemmin näkivät helleenit, kävi hämmästyksen humahdus läpi tuon sankan, kömpelön joukon. Etumainen rivi pysähtyi itsestänsä, ja takanapäin oleva joukkio painautui sitä vastaan, kunnes vihdoin seisottiin aivan ahtaalle sullotussa laumassa, jossa ei kukaan voinut liikahtaa, vaan jännittää jousensa vain tähtäämällä edessänsä olevan miehen olkapäältä.

Mutta helleenit marssivat pysähtymättä heitä vastaan. Astunta kumahteli huolimatta maan kosteudesta, panssarit helähtelivät, luustot välähtelivät kirkkain salamoin. Kilpien kiiltäväksi hiotuissa kuvuissa oli kirkkain värein maalattuja peloittavia kuvia: käärmeitä pää pystyssä, leijonannaamioita, skorpioneja, gorgonpäitä kauhua tuijottavine silmineen ja kieli riippuen ulkona hammastarhasta. Loistavain kypäräin hevosenharjat tekivät ne korkeiksi, ne huojuivat ja heiluivat aivan kuin olisi lauma hevosia lähestynyt.

Ihmetellen persialaiset näkivät heidän yhä lähenevän. Heidän riveissänsä oli kreikkaa puhuva soturi, joka yht'äkkiä karjaisi heille, että he pysähtyisivät -- hänet valtasi sääli niinkuin sen, joka näkee -- lapsen olevan haavoittamaisillansa kätensä veitseen, jota ei tunne: "Pysähtykää, helleenit! Älkää aloittako taistelua! Äitinne ja vaimonne tulevat itkemään ruumistenne ääressä. Kun meedialaiset lähettävät nuolisateensa, on se pimentävä auringon niinkuin raekuuro."

Toisella puolella helleenien joukossa oli joku, joka vastasi:

"Sitä viileämpi meidän on taistella varjossa!"

Helleenien joukko läheni niinkuin terävä aurankärki, joka tuossa tuokiossa uppoaa maahan ja viiltää sen halki. Silloin meedialaiset yht'äkkiä jännittivät jousiansa tuhansittain ja alkoivat ampua. Mutta tungoksen vuoksi oli mahdotonta tähdätä. Näytti todellakin siltä, kuin olisi sadekuuro noussut ylös aurinkoa kohden. Ja vain etumaisista riveistä ne sirahtelivat suoraan kohden helleenejä, soittelivat heidän sotisopainsa pronssia, suhahtivat viheltäen läpi kypäräntöyhtöjen, sukelsivat ihokkaisiin ja lihaan.

Mutta muutamaa silmänräpäystä myöhemmin helleenit jyräjävin _alala_-huudoin leikkasivat halki meedialaisten laumat, jotka eivät päässeet väistymään. Keihäät pistelivät aukkoja kömpelöiden ruumisten sekavaan joukkioon, kumahtelivat luustoihin ja panssareihin, puhkoivat ja paukahtelivat, kaasivat ja kuolettivat. Kun keihäänvarret katkesivat, välähtivät miekat esille viiltäen ja pistäen. Meedialaiset eivät oikeastaan olleet pelkureita, mutta he joutuivat ahdinkoon eivätkä voineet liikkua vapaasti, ja kun oli käytävä käsikähmään, niin heidän vastarintansa pakosta oli heikkoa ja puolisokeaa. Pitkäin keihästen heitä pistellessä ja lävistellessä he itse eivät päässeet käyttämään lyhyitä aseitansa. Etujoukkoa kohdanneen iskun vaikutus kulki aaltomaisin ponnahduksin taaksepäin, ja meedialaisen ja aasialaisen tavan mukaan kannustettiin ja ajettiin rivejä ruoskaniskuilla eteenpäin, kunnes ne eivät enää voineet liikahtaa, vaan olivat auttamattomassa pinteessä.