Part 15

Nyt maagit sytyttivät rovioita oksista pitkin rantaa ja sirottelivat tuleen suitsutusta, niin että se leimahteli ja roihusi. Lauma kantajia tuli paikalle syli täynnä vihreitä oksia ja sirotteli tielle myrttejä aina sillalle saakka, jossa he myöskin peittivät oksillaan Pythioksen pojan silvotun ruumiin.

Ja nyt alkoivat sotarummut kurnuta, kumeasti ja yksitoikkoisesti, niinkuin olisi itse maa huokaillut sen yli marssivan sotajoukon jalkain alla. Xerxes istui vaunuissansa rannalla ja katseli. Kauempana olevaa siltaa ajettiin karjaa ja kuormastoa, lähempänä olevaa aseellisia joukkoja.

Etupäässä kulkivat kymmenen tuhatta "kuolematonta" säteilevässä loistossansa; kukkaseppeleet peittivät heidän päissänsä olevia köysitiaroita; keihäänkärjet välkkyivät kuin tähkät liikkuvalla kultaisella pellolla. Hydarnes Hydarneen poika oli heidän johtajansa. Kaukaisempaa siltaa ajoivat heidän haareminaisensa suljetuissa tynnyrivaunuissa. Lukuisat palvelijat ajoivat heidän kamelejansa ja kuormajuhtiansa, jotka kuljettivat elintarpeita vain heille.

Mutta kuolemattomien jälkeen tuli vilisevä joukko kaikkia Aasian ja Afrikan kansoja. Xerxes katsasti valtakuntiansa. Hänen "silmänsä" ja "korvansa" seisoivat hänen sivullansa ja kertoivat hänelle kaikki, mitä hän halusi tietää. Täyttymätön tiedonhalu sai hänet unohtamaan syömisen ja juomisen. Sotapäälliköiden ja satraappien nimet kajahtelivat ilmassa; moni sotapäälliköistä oli hänen omaa sukuansa ja lähintä veriheimoa. Kirjoittajat merkitsivät muistiin nimiä ja lukuja. Xerxeen silmät ahmivat kaikkea ja etsivät nälkäisinä yhä lisää. Päivän päästä päähän hän istui korkeassa vaunussansa, hän nukkui peitteisiinsä kääriytyneenä nousten aivan aamunkoitossa seuraamaan eteenpäin kulkevia joukkoja. Seitsemän vuorokautta kesti ylikulku. Vielä itse mentyään salmen yli hän pysähtyi rannalle katselemaan joukkojansa loppuun saakka. Yöllä hän saattoi lakkaamatta kuulla eläinten astuntaa ja rattaiden kolinaa, joka ei koskaan keskeytynyt.

Omituisia kansoja kulki ohitse. Kasvojen värit vaihtelivat kellertävästä kiiltomustaan. Afrikan aitiopialaiset olivat takkuvillaisia kuin lampaat. Toisilla kansoilla oli tukka pitkä ja sileä kuin harja tahi palmikoitu piiskaksi. Pohjolan heimoja kulki pitkäkarvaisissa turkeissa ja korkealle yli polven ulottuvissa vihreissä ja ruskeissa saappaissa. Kypäriä oli lukemattomia muotoja -- ne olivat milloin puusta, milloin pronssista, milloin palmikoiduista hihnoista. Muutamilla oli päässänsä korkeita hevosen päänahkoja, joiden korvat siirottivat ja harja hulmusi; toisilla häränpäitä valtavine kierresarvineen; muutamilla oli ketunnahat pään verhona, toisilla leopardin- ja leijonannahkoja, jotka oli pingoitettu pelkiksi hammasvälkkyisiksi kidoiksi. Keveäpukuiset intialaiset kulkivat hohtavissa puuvillapukimissansa, eikä heillä ollut muita aseita kuin pitkät ruokokaaret ja hienoruokoiset nuolet, joissa oli rautainen kärki. Toisilla kansoilla oli keihäät, joissa oli jalanpituiset terät, sotatapparoita, niinkuin olisivat olleet tarkoitetut puiden kaatamista varten, tahi raudalla vahvistettuja nuijia. Turbaanipukuisilla heimoilla oli kankeat pellavaiset rintavarustukset. Muutamilla oli palmupuiset kaaret, toisilla heittokeihäät, joissa oli sahateräiset piikärjet, toisilla keihäät, joissa oli antiloopinsarviset kärjet. Kilpiä oli epälukuisia ja sangen omituisia muotoja; muutamat olivat tehdyt pingoitetusta kurjennahasta. Toisilla oli ihmisen päänahkoja vyössänsä, toiset koristivat kaulansa karhun- ja ihmisenhampaista tehdyillä ketjuilla.

Xerxes ihmetteli suuresti. Usein hänen silmänsä kostuivat liikutuksesta, kun hän ajatteli kaikkia näitä erilaisia ihmiskansoja, jotka eivät ymmärtäneet toistensa kieltä, vaan elivät elämänsä kaukaisissa, toisistansa etäällä olevissa maailmoissa -- vain viittaus hänen sauvastansa, ja kuukausittain ne kulkivat, kärsivällisinä niinkuin karja, ja tuossa ne nyt vaelsivat ohi hänen silmiensä eivätkä ehkä enää koskaan näkisi kotipaikkaansa.

Mutta hänen silmänsä säkenöivät ylpeyttä, kun hän näki loputtoman ratsuväkensä lainehtivan ohitse. Hänen persialaissydämensä takoi ilosta, kun hän katseli noita kauniita ja komeita hevosia, jotka tanssivat ohitse hännät hulmuten. Loistavat levyt koristivat otsaa ja reisiä. Otsaviuhkaa piti koossa rengas ja se oli pystyssä kuin lyhde. Nahkahihnoissa loisti metallikoristeita, ja harjaan oli palmikoitu kultaisia tupsuja. Kahdeksankymmentätuhatta miestä ratsasti hänen ihastuneitten silmiensä ohitse. Ratsuväenpäälliköt Harmamithres ja Tithaios, Datiin pojat, tervehtivät häntä. Ja Xerxes muisti surulla kolmatta, Fartnuchesta, joka ei voinut olla mukana; Sardeesta lähdettäessä oli hänelle sattunut niin, että koira oli juossut hänen ratsunsa jalkoihin, niin että se pillastui ja heitti hänet selästään. Hän sylki verta putoamisen jälkeen ja sai keuhkotaudin; hänen käskynsä mukaan olivat palvelijat vieneet hevosen siihen paikkaan, missä se oli heittänyt herransa selästänsä, ja leikanneet siltä jalat rangaistukseksi.

Ratsuväen joukosta Xerxes tahtoi erikoisesti katsella sagartilaista paimenkansaa, jolla ei ollut muita aseita kuin hihnasta punotut suopungit, joilla he vangitsivat vihollisensa, ja tikari, jolla pistivät ne kuoliaaksi.

Ratsumiesten jälkeen tulivat intialaiset hevosten selässä tahi vaunuissansa, joita villiaasit vetivät, ja vihdoin turbaanipäiset arabialaiset kameleillansa, joiden läheisyyttä hevoset eivät voineet sietää.

Ihmisvirran kulkiessa siltaa pitkin syntyi usein epäjärjestystä riveissä. Ratsut pillastuivat ja potkivat kaidelaitteet rikki. Niiden silmiin tuli raivoisa pelko, kun ne katselivat vaahtoryöppyisiä aaltoja. Intialaiset koirat, joita kuljetettiin suurissa joukkueissa, ulvoivat, kamelit heittäytyivät maahan ja tuijottivat hullun pelon vallassa. Pysähdys vaikutti jäljessä kulkevaan joukkoon ja sai kaikki sekasortoon. Soturit tulivat neuvottomiksi. Nuolikotelot ja aseet menivät sikinsokin. Pelkurit tungeksivat kuin elukat. Jotta kävisi selville pysähdyksen syy, käskettiin ruoskamiehet esille. Niinkuin tuli ne lävistivät joukot. Ruoskat viuhuivat siksi, kunnes este löytyi. Iskuja sateli kamelien selkään, kunnes ne hypähtivät pystyyn. Veri tihkui kyljistä ja muodosti punaisia juovia ruoskan tiehen. Koirat ulvoivat, vaikka niitä ei saanutkaan lyödä, koska ne olivat pyhiä. Hevosia pistettiin kupeisiin, kunnes ne vauhkoina tuskasta karkasivat rajuina eteenpäin. Haavoittuneet tahi kuolleet heitettiin veteen. Vähitellen tie aukeni ja marssi alkoi uudelleen, ja sitä kiirehti takaapäin tulevien painostus.

Ennenkuin Xerxes itse ajoi yli sillan, pidettiin sitä kauan tyhjänä. Kuormarengit lakaisivat tieltä lian ja pölyn; maagit, jotka kulkivat pyhän tulen edessä, puhdistivat sen. Suitsutusastioista he sirottelivat hyvänhajuista pyhää savua kummallekin puolelle. Suurista saviastioista vihmottiin tuoksuvia vesiä. Pisaroista nousi näkymättömiä kukkasia tielle. Tuoksu kertoi Persian ja Susianan ruusuista. Ja kun suurkuningas itse ajoi kahdeksanvaljakollaan, valkeilla nisaialaisilla hevosillaan, eivät hänen suuret laajenevat sieraimensa huomanneet verta, joka hetkinen sitten oli vuotanut hevosenkavioiden alla, väkevästi tuoksuen päivänpaisteessa. Katoksen alla olevalta leposijaltansa hän näki Hellesponton pauhaavan kummallakin puolellansa ja hän silmäili pakenevia laineita niinkuin valtias, joka nyökyttelee päätänsä väellensä. Kuormaston sillalta saakka hän tunsi kymmenentuhantisen, vilisevän muuli- ja lehmäjoukon hajun; hän näki niiden selkien kulkevan vilisevänä sarjana niinkuin mateleva käärme, siellä täällä vilahtelivat sarvet; se oli kuin ruokaa täysi suoli kiemurtelemassa kohden maata, jonka hän oli valloittava. Eteläpuolella laivat pitkissä riveissä kulkivat Traakiaan vievää nientä kohden -- tavaten vakoojalaivain ketjun, jonka pitkin rantaa piti seuraaman maavoimien etenemistä päästämättä koskaan yhteyttä katkeamaan.

Sillä nyt alkoi marssi, joka kuukausittain oli vyöryvä länttä ja etelää kohden ja tulvallansa peittävä koko maan ja saattava sen persialaiskuninkaan kahleisiin.

Kolmena valtavana haarana sotajoukko marssi. Vasen sivusta pitkin rantaa nojautui laivaston kahteentoistasataan laivaan. Oikea sivusta kaarsi sen jäljessä sisämaata. Xerxes itse oli keskuksessa kahden valiojoukkonsa kanssa, joita johti akaimenidi Smerdomenes ja vanha Megabyzos.

XXI.

Retki.

Muutaman päivän marssin jälkeen Xerxes antoi sotajoukon pysähtyä Doriskokseen ja vetää kaikki laivat maalle luettaviksi.

Kymmenentuhatta miestä asettui niin tiheään kuin mahdollista yhdelle paikalle, jonka jälkeen heidän ympärilleen tehtiin aitaus. Osasto toisensa jälkeen marssi esiin ja täytti aitauksen, niinkuin eläimet, jotka sullotaan lättiin. Helleeneille kertoi huhu, että sataseitsemänkymmentä kertaa täyttyi aitaus vain maasotajoukoista. Vaunuissaan ajeli Xerxes ympäri keskellä kansojen parvia ja kirjoitutti niitä muistiin, ratsuväen ja jalkaväen kummankin erikseen.

Sitten hän jälleen antoi työntää laivat vesille ja järjestää ne keulat maata kohden. Ja suurkuningas nousi erääseen sidonilaiseen laivaan ja soudatti alukselta alukselle ja merkitytti luetteloon kunkin laivan miehistöineen ja sotilaineen.

Kultaisen telttansa alla hän istui ja riemuitsi merivoimistansa. Ja hän kutsutti spartalaisen karkurin, kuningas Demaratoksen, joka hetken kuluttua ilmaantui hänen silmäinsä eteen tervehtien vain keveästi nyökäyttämällä paljasta päätänsä, jossa lyhyeksi katkaistu tukka oli kuin pyöreä kypärä.

"Demaratos", sanoi Xerxes ja kiinnitti häneen suuret, ahnaat silmänsä, joissa tuokion ajan näkyi ihmettelyn ilme, nuo helleenit kun eivät voineet omaksua alkeellisintakaan kohteliaisuutta, vaan itsepäisesti käytöksessään osoittivat kasvatuksen puutetta, jonka täytyi koitua heidän omaksi turmiokseen. "Demaratos, jos sinä, joka olet helleeni, vieläpä kotoisin kaupungista, joka on maan suurimpia, olet osannut vähääkään yhteenlaskua näinä päivinä, niin sano minulle, uskotko maanmiestesi rohkenevan nostaa kättänsä näitä voimia vastaan, joita olet nähnyt."

Demaratos seisoi suorana ja katseli Xerxeen suuren pyöreän suun liikuntaa, joka loisti kosteana tiheän mustan parran sisältä. Hymy värähteli hänen omilla kapeilla huulillaan, niinkuin hän olisi pitänyt verrattain vähän tarkkaamisen arvoisena puhetta, jota hän ei ymmärtänyt. Kun tulkki käänsi sen hänelle, ei hän hellittänyt katsettaan Xerxeen suusta, aivan kuin olisivat sanat tulleet siitä. Samalla hetkellä kun puhe oli loppunut, kuului hänen oma nopea kysymyksensä:

"Herra, totuudenko mukaan tahdot minun puhuvan vai toivomustesi mukaan?"

Xerxeen vastaus tuli heti:

"Sinä helleenikäärme, etkö tiedä, että persialaiset inhoavat valhetta niinkuin Ahrimania itseään? Sano totuus, vaikkapa pelkäisit, että se skorpionintutkaimin kääntyy sinua itseäsi vastaan."

Demaratos antoi vastauksen:

"En voi tietää, onko suurkuningas tottunut katsomaan totuuden kuvastimeen. On aivan liian monta piiriä orjia hänen valtaistuimensa ympärillä. Mutta kun me nyt istumme täällä Europan rannoilla ja päivä paistaa yhtä kirkkaasti kummallekin, niin tiedä, että Hellaassa on köyhyys tuttu ammoisista ajoista, mutta hyve on vierasta tavaraa, jonka vasta viisaus ja ankarat lait ovat keskuuteemme tuoneet. Ja vain lain ankaruutta kunniassa pitämällä Hellas puolustautuu köyhyyttä ja orjuutta vastaan. Minä olen kotoisin doorilaisista maakunnista, joissa kaikki ovat urhoollisia, kuitenkaan ei kukaan niinkuin Spartan pojat. Lakedaimonilaiset taistelevat sinua vastaan, suurkuningas, vaikkapa kaikki muut helleenit siirtyisivät sinun puolellesi. He taistelevat sinua vastaan, vaikkapa kävisit heidän päällensä kaksisataa kertaa kymmenellätuhannella miehellä, yksinpä silloinkin, vaikka heitä olisi vain tuhat miestä."

Xerxes nauroi sydämellistä halveksumista osoittavaa naurua. Hän repäisi kärpäsviuhkan istuimensa takana seisovalta palvelijalta ja löi Demaratosta hänen lyhyttukkaiseen päähänsä, johon kärpäset kokoontuivat mustiksi laumoiksi, koska spartalainen ei pitänyt arvonsa mukaisena torjua kärpäsiä, niinkuin olisi ollut pitkähäntäinen hevonen. Hän tarttui suurkuninkaan kädessä olevaan viuhkaan ja heitti sen mereen.

Xerxes rypisti kulmansa ja sen rypyn olisi uskalikko saanut hengellään maksaa, mutta yht'äkkiä purkautui hänen vihansa raikuvaan nauruun, joka paljasti hänen suuret keltaiset hampaansa kauas pitkin punaisia ikeniä, ja hän antoi vastata:

"Demaratos, hulluko olet? Tuhat miestä sataa kymmenentuhannen joukkoa vastaan! Kerskailkoot maanmiehesi sillä, että kukin heistä voi ryhtyä taisteluun kymmentä vihollista vastaan ja sinä Demaratos ruoskamieskasvoinesi kahtakymmentä vastaan. Mihinkä sekään vielä riittäisi? Ja nyt teillä ei edes ole valtiasta, joka saattaisi ajaa teitä eteenpäin. Sillä sinä, Demaratos, et enää ole heidän keskuudessansa, vaan olet jo valinnut terveen järjen tien -- ja siirtynyt voimakkaamman puolelle. Omasta vapaasta tahdostansa he kulkeutunevat samaan suuntaan kuin sinä."

Demaratos kalpeni nämä sanat kuullessaan eikä tahtonut vastata. Mutta kun Xerxes pilkaten kysyi tulkilta, merkitsikö hänen vaikenemisensa suostumusta, antoi hän vastata:

"Herra, sinä näytät, kuinka vähän tunnet helleenien mieltä, kun luulet heidän tarvitsevan ruoskaa. Lakedaimonilaisia ei aja eteenpäin mikään muu ruoska kuin laki, joka heillä on verensä sykähdyksissä. Että he eivät valitse persialaisvaltaa, johtuu siitä, että he ovat maistaneet vapautta. Mutta sinä, herra, sinä ymmärrät vain orjuutta."

Xerxes oli käynyt vakavaksi ja antoi tehdä pilkallisen kysymyksen:

"Mutta miten te sitten käytätte vapauttanne, uhkarohkea helleeni? Eikö ole verrattain tyhmää antaa ylivoiman musertaa itsensä -- niinkuin sääsken, joka antaa norsun tölppäjalallansa polkea itsensä kuoliaaksi mieluummin kuin siirtyy vähän?"

Demaratos antoi vastata:

"Lakedaimonilaiset säilyttävät vapautensa hamaan kuolemaan asti. Ne eivät koskaan taivu sinun orjuuteesi, sillä heillä on yläpuolellansa valtias, joka on sinua voimallisempi. He pelkäävät lakia vielä enemmän kuin sinun orjasi pelkäävät sinua. He tekevät aina vain sen, mitä laki heille käskee. Mutta laki määrää aina, että he eivät saa paeta mitään orjuuttamaan pyrkivää valtaa, vaan että heidän pitää pysyä lakinsa rajoissa ja joko voittaa tahi kuolla. Sinä tahdoit tietää totuuden, suurkuningas. Jos se on katkera tahi järjetön sinusta, niin olen vastedes vaiti. Puhuessani minä olen vain seurannut sinun tahtoasi. Ja sinulle, herra, käyköön toivomuksesi mukaan."

Demaratos nyökkäsi ja puristi huulensa yhteen. Xerxes nauroi hänen tuikeaa ilmettänsä, mutta viittasi hänelle armollisesti, antoi juomanlaskijansa ojentaa hänelle maljan viiniä, ja kun Demaratos vuodatti sisällyksen mereen, käski hän sanoa hänelle, että kultamalja oli hänen. Demaratos pisti sen viittansa poimuun, kumarsi yhtä kepeästi kuin ennenkin ja meni.

Xerxes kulki nyt läpi Traakian, joka jo hänen isänsä sotaretken ajalta oli persialaisten vallassa, asetti uusia päällysmiehiä linnoitettuihin paikkoihin ja uuden varusväen valtaansa suojaamaan. Hän oli viisas ja huolellinen valtias ja toimi joka taholla isiensä viisautta ja Persian kansan pyhiä tapoja noudattaen. Mutta hän kunnioitti niitä näkymättömiä voimia, jotka vieraassakin maassa liikkuvat, ja niitä hän ei loukannut. Hän kiersi kunnianarvoiset lehdot, joiden pyhyyttä hänelle ylistettiin. Hän uhrasi niille paikallisille jumalvoimille, joiden vaikutusta hän ymmärsi. Mutta ennen kaikkea hän muisti omaa jumalaansa ja hänen vaatimuksiansa. Yli Strymon-joen kulki hän uutta siltaa myöten vasta sitten, kun maagit olivat uhranneet pyhiä valkeita auringonhevosia ylimenon onnistumiseksi. Kun hän Edonian maassa tuli seutuun, jota nimitettiin "Yhdeksän tien mäeksi", tahtoivat maagit uhrata manan hengille; he ottivat yhdeksän maan pojista ja tytöistä ja uhrasivat nämä hautaamalla heidät elävinä.

Sitten menivät joukot yli Kalkidiken; laivasto kulki samaan aikaan pitkin vastakaivettua kanavaa ja pääsi siten kiertämästä myrskyisen Athos-vuoren niemen. Artachaies, joka oli johtanut rakennustyötä, sairastui ja kuoli kuninkaan ollessa matkalla läpi Akanthoksen. Hän oli kaikista persialaisista pisin, sillä hän täytti viisi kuninkaallista kyynärämittaa neljää sormenleveyttä vaille. Hänen äänensä oli niin kuuluva ja voimakas, että sen kuulivat kaikki ne, jotka olivat kanavalla kaivamistyössä. Mutta nyt hän kaatui kuolemaan niinkuin jättiläishonka, joka on väkevämpänsä kohdannut. Xerxes rakennutti hänen kunniakseen tornin, nelikulmaisen kuin linnoituksen, jonka portit ylhäällä antoivat joka ilmansuunnalle, ja hän saattoi hänet hautaan kävellen paljaalla maalla ilman mattojen loistoa. Korkealle torniin laskettiin Artachaies lepäämään niinkuin valtavan kaivon suulle, ja taivaan suhajavasiipiset petolinnut lehahtivat hänen hautakammioonsa ja söivät saaliinsa. Mutta Xerxes antoi piirtää hänen nimensä ja muistosanansa torniin persian ja kreikan kielillä, jotta helleenit saattaisivat lukea, mitä persialainen oli tehnyt maansa ja herransa hyväksi.

Kaikkialla, missä Xerxes kulki, kokosivat kansat hänelle sotaväkeä. Traakialaiset lisäsivät hänen sotajoukkoansa. Yksin makedonialaiset helleeniläismielisen kuningas Aleksandroksen johtamina ottivat heidät vastaan vieraanvaraisesti. Uusia laivoja liittyi hänen laivastoonsa, joka kulki rinnakkain sotaväen kanssa Thermaan saakka.

Oli tullut kuuma, paahteinen kesä. Kuormajuhdat tyhjensivät kaikki joet. Mutta helleenit tulivat suurkuningasta vastaan vieraanvaraisesti ja kestitsivät hänen henkivartijoitaan. Tallit ja lammikot vilisivät täynnänsä maa- ja vesilintuja, joita lihotettiin persialaisten syödä. Maaviini helmeili kauneimmissa astioissaan. Persialaiset istuivat heidän luonansa teltoissa yöt läpeensä juoden; mutta päivän koittaessa he lähtivät ja ottivat kaikki mukaansa lahjana ja saaliina. Luonto itse ei ollut yhtä vieraanvarainen. Vuorilta tulivat leijonat nälkäisinä kesäisten öiden suojassa ja tunkeutuivat persialaisten leirialueille. Hevosiin ja muuleihin ne eivät koskeneet, mutta kamelien kimppuun ne kävivät ahnaasti ja söivät minkä jaksoivat. Isot eläimet kiljuivat pimeässä, kun niiden kylkiä ja kyttyröitä petojen kynnet raatelivat.

Thermasta Xerxes lähti matkaan ja läheni Thessaliaa. Hänen tulonsa pelko oli aikoja sitten karkoittanut helleenien sotajoukon, joka heti keväällä oli kokoontunut Tempe-laaksoon, kymmenentuhatta peloponnesolaista ja ateenalaista, Themistokleen ja Evainetoksen johtamina. Persialais-sotajoukon tulo viipyi, ja helleenejä säikyttelivät joka päivä tiedot uusien, heidän takanaan olevien kansojen ja kaupunkien siirtymisestä lähenevän suurkuninkaan puolelle. Erityisesti heitä huolestutti Makedonian kuninkaan lähettämä tieto siitä, kuinka hirveä hyökkäävä persialaisvoima oli, ja että Tempe-sola saatettiin pitkin lännessä olevia vuoria kiertää. Ateenalaiset ja lakedaimonilaiset päättivät senvuoksi vihdoin taistelutta jättää solan. Kohta sen jälkeen, marssivat Thessalian ratsumiehet Xerxestä vastaan ja antautuivat armoille. Melkein koko Pohjois-Hellas paitsi Attikaa, Thespiaita ja Plataiaita oli menetetty; niistä ei enää ollut saatavissa voimia yhteiseen puolustautumiseen. Ja Peloponnesoksen valtojen ja Attikan lähettiläät, jotka pitivät kokousta Korinton kannaksella, olivat epätoivoisia ja neuvottomia siitä, mitä piti tehtämän ja kuinka voimia saatettaisiin pitää koossa.

Xerxes ajoi Tempe-laaksoon, jossa Peneios-virta juoksee pohjoisen Olympoksen ja eteläisen Ossa-vuoren välillä. Alati läheni päämäärä. Thermasta persialaislaivasto lähti purjehtimaan ja alkoi kahakoida helleenien laivojen kanssa, jotka etelästä tullen pysyttelivät Euboian pohjoiskärjen ympärillä. Persialaiset valtasivat muutamia laivoja, ja erään laivan keulassa he teurastivat sen miehistä urhoollisimman onnea tuottavaksi enteeksi. Mutta erästä toisen laivan urheaa miestä he sen sijaan koettivat kaikin voimin pelastaa, vaikka hän todellakin oli melkein palasina. He hoitivat hänen haavojansa myrhalla ja byssos-siteillä, he veivät hänet persialaisleiriin, he hoitelivat häntä erikoisella hyvyydellä ja näyttivät hänelle koko sotajoukon, mutta kaikista hänen tovereistansa he tekivät orjia.

XXII.

Thermopylai.

Marssiva sotajoukko tuli yhä etelämmäksi, kunnes se vihdoin pysähtyi kapealle vuoren ja meren väliselle maakaistaleelle. Malian lahti painautui poukamaksi matalaan rantamaahan, siinä, missä Sperkheios-joki virtasi meren syliin; mutta Oita-vuori sulki laakson helmaansa, kohosi yhä jyrkempänä ja jyrkempänä lahtea vasten ja painautui niin lähelle rantaa, että vihdoin vain solatie oli jäljellä.

Persialais-sotajoukko pysähtyi. Se oli kuin valtavan suuri ja muodoton eläin, jonka on tunkeutuminen neulansilmästä. Rauhallisesti eläin ryömi makuulle; sen pää oli kapeassa aukossa; takana kiemurteli ja paisui sotajoukkoruumis jäsen jäseneltä, paisui tiiviiksi rauhalliseksi möhkäleeksi ja pullistui kummallekin sivulle. Mutta pää kohosi ja alkoi tuijottaa solatietä, joka siltä oli tien katkaissut; se tarkasteli sitä, ennenkuin aukaisi lohikäärmeenkitansa antaaksensa myrkkyisten nuolten suustansa sataa sulkua vastaan.

Sillä sola oli suljettu. Oli aivan kuin olisi ampiaisparvi tehnyt sinne pesänsä: ne eivät lennä ulos, mutta niiden surina ja hyminä kuuluu, ja jos vain tikunkin pistät pesään, niin ne tulevat esille, pistimin ja haarniskoin hyökäten, raivoten siitä, että niiden rauhaa häiritään.

Xerxes oli ajanut yli virtain ja purojen, jotka syyskesän kuumuudessa olivat melkein pelkkiä kuivia uomia. Rannan ohdakkeet törröttivät palaneina päivänpaisteessa, soinen maa oli korventunut suuriksi kilviksi, joihin lämmössä ilmestyi ryppyjä niinkuin sarvikuonon kilpiin. Kuumuus oli sietämätön. Hän oli ollut pakotettu levityttämään purjeet sekä vaunujensa ylitse että pitkälle sen eteen suojaamaan kallisarvoisia hevosia, niin että muodostui kulkeva, pitkähkö teltta, jonka tankoja orjat kantoivat. Matkavaunujensa moniin tyynyihin hautautuneena hän makasi puolialastonna ja haukkoi ilmaa läähättäen. Hän kasteli käsiänsä jääkylmään veteen, jäähdyttääksensä kasvojansa ja uhkeata rintaansa. Hän kääriytyi orvokinsinisiin liinoihin viilentääkseen ja vaimentaakseen ympäristönsä valoa. Ja kärpäsviuhkat liikkuivat alati hänen päällänsä niinkuin valkeat heiluvat hevosenhännät. Siitä huolimatta hän oli kiusaantunut ja toivoi takaisin Ekbatanan vuoripuistoihin. Tämä maa oli paha ja palanut, ja Ahrimanin tukehduttava henki liikkui sen yllä.

Ennenkuin aurinko nousi, oli hän lähtenyt matkaan. Ja hän tiesi, ettei virvoitusta tulisi ennenkuin päivä painuisi tuonne Oita-vuoren taakse. Eihän se vielä ollut merta tuo tuossa vasemmalla torkkuva vesi, siinä oli vain kuollut lahti ja salmi niin kapea, että Euboian vuoret kaikkialla kohosivat toisesta rannasta niinkuin aallonmurtajan harja, joka ulottui monta kymmentä parasangia etelää kohden ja sulki tien mereltä, raikkaalta Aasian rannan tuulelta. Ainoatakaan laivoistansa ei hän ulapalla nähnyt, sillä helleenien purjehtijat vartioivat vesiänsä niinkuin suuret valkeat lokit ja pitivät niitä loitolla. Mitään -- muuta tietä ei ollut kuin tämä ahdas kirottu sola, joka nyt oli hänen edessänsä niinkuin korkea suljettu portti.

Sillä kiinni se oli, vaikka se oli melkein uskomatonta. Merkinantajat olivat kiivillään ilmoittaneet hänen etujoukoilleen, että sola oli miehitetty, ja että siinä oli muuri edessä. Huhuja kerrottiin, että "Lämpimän portin" sola paikoin oli niin kapea, että vain yhdet ainoat vaunut saattoivat sitä kulkea.