Part 14

Mutta karjan jäljestä tulivat Aasian kansojen sankat laumat, tylsinä ja hiljaisina ne kulkivat eteenpäin, ruoskat riippuivat heidän niskainsa päällä niinkuin jonkun jumalan taipumaton tahto. Mutta keskellä vilisevää sotajoukkojen laumaa seurasi yht'äkkiä nuolenkantaman pituinen välimatka, joka erotti aasialaiset kansanlaumat itse persialaisten valituista joukoista. Tuhansia ratsumiehiä tanssivilla ja korskuvilla hevosillaan, joiden suitsista vaahto tiukkui -- sotaratsuja jalointa rotua, sotaan koulittuja, totutettuja aseisiin ja myös kaatuneita sotilaita näkemään nukkien avulla, joita niiden tielle asetettiin. Kultaiset panssarisuomukset loistivat purppuranpunaisten ratsutakkien alta. Senjälkeen tuli tuhantinen joukko keihäsmiehiä jalointa sukua. Keihäänkärkiä he pitivät laskettuina maata kohden, niin että varrennuppu, kultainen granaatti, säteili auringonvalossa. Kymmenen pyhän nisaialaisen hevosen jälkeen, jotka olivat koristellut kultaisilla otsa- ja kylkilevyillä, seurasivat Ahura-mazdan vaunut, joiden ajaja kulki jalkaisin ja ohjasi valkoista kahdeksanvaljakkoa. Papit kantoivat pyhän tulen suurta maljakkoa, jonka hehku päivisin oli suljettuna suuriin malmikuuliin. Ja heti sen jäljessä ajoi suurkuningas, seisoen yksinään sotavaunuissaan; hänen ajajansa Patiramfes, Otaneen poika, käveli tomussa pidellen ohjaksia. Xerxeen sotamerkki seisoi hänen vieressään. Sen kultaisella levyllä näkyi kaksi härkää ja niiden välillä kaarella ampuva kuningas nuoli tähdättynä viholliseen näköpiirin rajoilla: Tuhat keihäsmiestä kuninkaan jäljessä piti keihäänkärkiä ylöspäin ojennettuina, niin että nupunkultainen omena piirsi tomua. Tuhannen ratsumiehen jälkeen seurasi vihdoin kymmenentuhatta "kuolematonta", joilla oli nimensä kuolemattomuuden enkelin Ameratatin mukaan. Niistä kulki yhdeksäntuhatta keskellä, ja heidän keihäännuppunaan oli hopeinen granaatti, kun taas muut, tuhannen miestä, olivat renkaassa niiden ympärillä, keihäissään kultainen granaatti. Kaikilla oli kultaiset ketjut kaulassaan ja yllänsä kultakoristeiset, jalokiviä hohtavat viitat. Yksin keltaisissa kengissäkin ja nilkkarenkaissa loistivat kultaiset napit. Suomusäärykset loistivat kuin kalanselkä pitkien nahkahousujen päällä. Kaariaan he kantoivat viinissänsä. Nahkaverhoiset pajukilvet olivat vasemmassa kädessä, oikeassa he pitivät keihästä, jonka varsi kalahteli vyöllä olevaan lyhyeen käyräkalpaan; tuppi oli sidottu polveen silmukalla, niin että se voitiin paljastaa pitämättä kiinni tupesta. Heidän jälkeensä tuli kymmenentuhatta persialaista ratsumiestä. Ja muutaman nuolenkantaman välimatkan päässä seurasi uusien kansakuntien ryhmiä. Silloin tällöin katkaisi jalkaväen joukot assyrialainen ja egyptiläinen joukkue vaunusotureita nelivaljakoillaan tahi armenialaisia, hyrkanialaisia, kadusialaisia ja skyyttalaisia ratsujoukkoja.

Niinkuin valtava jättiläiskäärme kiemurteli tämä sotajoukko alas kohden Hellesponttoa madellakseen sen yli siltoja pitkin ja musertaen laskeutuakseen tuolle pienelle uppiniskaiselle maalle. Se tyhjensi järvet matkallaan eikä kuitenkaan saanut janoansa sammutetuksi. Läpi Mysian, ohi Ida-vuoren se liukui mennen yli Skamandros-joen, joka jäi aivan kuiville.

Kun Xerxes tuli Ilioniin, kiersi hän Priamoksen linnan ympäri ja ihmetteli kyklooppimuureja päivänpaahtamalla kunnaalla. Hän oli antanut itsellensä kertoa muinaisajan kauheista taisteluista, joissa jumalain sanottiin taistelleen kuolevaisten riveissä tämän linnan puolesta ja sitä vastaan. Hän ei tuntenut näitä helleenien epäjumalia ja sankareita, ja hän halveksi heitä koko hurskaan persialaissydämensä pohjasta. Mutta hän kunnioitti niitä valtavia voimia, jotka liikkuvat luonnossa ja ihmisten taisteluissa. Kaukana silmänkantaman päässä hän näki meren purppurasinisen reunan säteilevänä kiertävän valtakuntaansa, sillä koko tämä maa oli nyt hänen, ja kaikki luonnon enkelit ja henget -- amshaspandit ja yasatat -- jotka siunaten loistivat tämän seudun yllä, palvelivat Ahura-mazdaa ja häntä itseään. Hiljaisesti hän itseksensä kohotti rukouksen sodan ja voiton sankarille Verethragnalle, joka oli täälläkin taistellut. Meren nähdessään Xerxes muisti hänen syntyperänsä: taivas ja maa olivat synnytystuskissa, purppurainen kuohui, meri synnytti pienen punaisen ruo'on, ruo'on kukasta puhkesi pieni liekki, liekistä nousi poikalapsi, pojalla oli tulitukka, tuliparta ja hänen silmänsä olivat kaksi aurinkoa.

Nyt Verethragna seurasi häntä voittoon. Xerxes tunsi rintansa kohoavan ylpeydestä ja kiitollisuudesta Ahura-mazdaa kohtaan, jonka peilikuva kohosi hänen päänsä yläpuolella ja loisti yli kaiken maailman niinkuin valon kilpi, joka oli häikäisevä pienen vihollismaankin purppurameren toisella puolella.

Ja hän nousi vaunuistansa ja antoi uhrata Ilionin muurien juurella. Veri loiskui ikivanhalla maaperällä tuhannesta katkaistusta lehmänkurkusta -- kunniaksi troialaiselle Athenelle, joka oli saanut surmansa siellä, sen ikuisen valon tuhoamana, jonka soturi hän oli. Ja tietäjät astuivat esille ja vuodattivat juomauhrin kaatuneitten sankarien muistoksi.

Yöllä hän antoi pyhän tulen loistaa linnan ylimmältä huipulta. Persialainen sotajoukko oli leirissä sen juurella. Kauhu valtasi ne, jotka yht'äkkiä näkivät tulen sammuvan -- niinkuin olisivat paikan kuolleet henget nousseet sammuttamaan sen henkäyksellänsä.

XX.

Hellesponton rannalla.

Seuraavana päivänä Xerxes saapui Abydokseen. Hän nousi kummulle, johon valtaistuin aikoja sitten oli veistetty valkeasta marmorista. Koko päivän hän istui täällä varjokatoksensa alla ja katseli silmiensä iloksi Hellesponttoa, joka nyt oli häntä niin lähellä, että hän kuuli sen veden loiskeen.

Vinha kevättuuli puhalteli Propontiista yli salmen ja nosti aallot pienille kuiville harjoille. Rosoinen tummansininen pelto, jossa valkeita kukkia lakkaamatta versoi esiin ja huuhtoutui pois jälleen.

Mutta puolipäivän aikaan tuuli kääntyi ja yhdessä ainoassa hetkessä täytti Hellesponton tuhantinen purjeiden joukko. Kirjavana vilisevä joukko erimuotoisia laivoja liikehti hänen silmäinsä edessä. Toisinaan ne liikkuivat niinkuin valkeat ja kultaiset tuhatjalkaiset, ryömien pitkin vedenpintaa pitkillä siirottavilla airoriveillänsä. Toisinaan ne löivät leikkiänsä tuulessa suurten moniväristen purjeiden kantamina niinkuin kirjavat perhoset. Hänen setänsä Artabanos ja hänen velipuolensa Ariabignes, joka itse oli joonialaisten ja karialaisten laivojen päällikkönä, seisoivat hänen rinnallaan ja selittivät hänelle kaikki.

Laivajoukko toisensa jälkeen purjehti suurkuninkaan ohitse: Egyptin kaksisataa ja foinikialaisten kolmesataa laivaa; jälkimmäisillä oli korkeimmat mastot ja suurimmat purjeet ja ne lensivät suuremmalla nopeudella kuin mitkään muut. Niinkuin kilpailussa erosivat pikapurjehtijat pian toisista -- ennen muita sidonilaiset laivat, parhaat kaikista. Mutta viittä purjehtijaa, Halikarnassoksen sekä Kos-saaren, Nisyroksen ja Kalydnan laivoja ylisti Ariabignes kaikkein rohkeimmiksi ja sanoi niiden johtajana olevan kuningatar Artemisian, Lygdamiin tyttären. Korkeilla terävillä keuloillaan ja näkymättömällä keulatutkaimellaan ne leikkasivat aaltoja kuin miekkavalas. Kolminkertainen airorivi kiihoitti vauhtia, vaikka tuuli olisi ollut kuinkakin suotuisa.

Tiheissä joukoissa kyprolaiset laivat lipuivat eteenpäin, sitten tulivat kilikialaiset, pamfylialaiset ja lyykialaiset, Aasian doorilaisten laivat ja helleenisten saarten purjehtijat. Viimeksimainittuja ei ollut monta, mutta Ariabignes oli ylpeä niistä. Tie oli avoinna niskoittelevaan maahan, ja pian tottelemattomat taivutettaisiin ja masennettaisiin. Laivastoasioihin perehtynyt Ariabignes tunsi kaikki laivat, ei ainoastaan niiden keulakuvista ja purjeiden väreistä ja merkeistä, vaan myöskin itse aluksen kulusta, purjeen erikoisesta muodosta, niinkuin kasvot piirteinensä.

Xerxes istui väsymättä katsellen ja iloiten. Hopeaupotuksin koristettu ebenpuinen pöytä oli hänen valtaistuimensa edessä ja kukkurallaan hänen mieliruokiansa: Ardekanin jäällä hyydytettyä sorbetia, valkeata egyptiläistä vehnäleipää, kevyttä kuin harso, vastapoimittuja hedelmiä, Khalybonin viiniä ja Babylonin ja Persepoliin ruusuntuoksua. Juomavesi kaikilla hänen matkoillansa tuli Susianan Khoaspeesta.

Hän toivoi saavansa nähdä meritaistelun ja ihmetteli sitä varmuutta, jolla nuo lukuisat alukset jakaantuivat ryhmiin, liikehtivät, hyökkäsivät kolmikulmaisissa joukoissa, voittivat nopeudessa, kiersivät ja saarsivat toisiansa. Nopeutensa avulla Sidonin laivat saivat voiton.

Sitten sousivat kaikki laivat asemillensa ja asettuivat järjestettyyn joukkoon Abydoksen edustalle. Huutoja kuului rannalta laivastoon ja laivasta toiseen. Jokainen osasto oli omassa linjassansa, kaikkia osastoja saattoi katsella yhdeltä ainoalta paikalta. Ja taka-alalla, pitkälle kummallakin sivustalla, oli kuormalaivojen lukematon joukko ankkurissa, proomuja ja kömpelöitä matalamastoisia aluksia. Sillat olivat niinkuin kaksi maanväristä ponttoonilaivain ylitse kulkevaa nauhaa -- sotajoukon tie ulotettuna aina vieraaseen maahan saakka, Aasian käsivarsi tarttumassa kiinni Europaan.

Silloin nosti Xerxes silmänsä välkkyvässä salmessa olevista laivoista ja alkoi tutkia rantoja. Europa oli hänen kättensä alla. Savenväriset talot loistivat toisella puolella Sestoksessa ja Madytoksessa valkealla Traakian rannalla ja lännenpuolella hän näki Makedonian kohoavan ja häipyvän sumuun laskevan auringon alle. Pienten kutistuneiden lehtojen takana hän saattoi aavistaa piilevän temppeleitä, helleenisille epäjumalille pyhitettyjä. Paljon suuremmalla mielihyvällä kiintyivät hänen silmänsä tummalehtisiin, leveälatvaisiin pinjoihin, jotka kohosivat kuninkaallisen kauneina.

Alhaalla abydolaisten maitten rannassa piti hänen sotajoukkonsa vielä pitoja aterioiden niiden tuhannen lehmän jätteitä, jotka hän oli uhrannut Pergamoksen kaatuneille sankareille. Niin kauas kuin silmä kantoi kummallekin puolelle, oli rannikko hänen sotalaumojensa asuttama; ne odottivat hetkeä, jolloin ne niinkuin karjalauma ajettaisiin yli salmen vieraaseen maanosaan. Koko Aasia ja Afrika olivat nostaneet aseisiin kaikki soturinsa lähtemään tälle sotaretkelle; joka kostaisi hänen isävainajansa kärsimän loukkauksen. Yksi ainoa hänen sauvansa liike oli saanut kansat lähtemään liikkeelle kaukaisimmista kaupungeista ja maista ja vuoriseuduista, kokoontumaan niinkuin lintulaumat ja peittämään maan siinä missä ne liikkuivat.

Xerxeen silmät sivusivat tuolla alhaalla olevia siltoja, joille sotajoukko ei vielä ollut astunut. Ketjut olivat vielä niitä kiinnittämässä, ja sisäpuolella oli vain kaksi verestä teuraanpuolikasta. Siinä oli ihminen, leikattuna halki kuin pingoitettua nuoraa pitkin, ja kumpikin verinen puolikas laskettu omalle puolellensa ensimmäistä siltaa. Pythioksen poika, jonka oli pitänyt sovittaa isänsä uhkarohkeus. Haaskakärpäsiä oli leikkauspinta mustanaan. Mutta Xerxeen silmät eivät pysähtyneet katsomaan tätä kauheutta -- uhria pahalle ja ruttoatuovalle saastan hengelle.

Hän oli kauan ääneti kastellut huuliansa kultapikarinsa viinillä. Sama kultapikari oli saman Pythioksen antama lahja. Viini synnytti hänen päähänsä mielialoja. Kevät kulki kuohuen läpi hänen verensä. Hän ruokki mielikuvitustansa ajatellen kostoa, joka oli valmiina hänen silmiensä edessä. Tällä kertaa tuo häviöön tuomittu kansa ei pääsisi hänen käsistänsä. Kaksinkertainen kahleketju oli heitetty yli salmen Europaan. Kun hän vain sauvaansa kohottaisi, niin kaikki nämä alukset nostaisivat purjeensa kuin petolinnut ja lentäisivät etelään iskeäksensä saaliiseensa. Joukon jättiläiskäärme kiemurtelisi yli Hellesponton ja kuristaisi vihatun maan.

Hänen suuret mustat silmänsä avautuivat nauttien ahmimaan hänen kaikkivaltaansa: "Katso, kaikki se, jolla valtaistuimeni seisoo, on minun ja tuolla kaikki mitä katseeni valtaa nyt ja satoina tulevina päivinä. Ei koskaan ole maa nähnyt sellaista väenpaljoutta kuin tämä. Ei koskaan ole meri keinutellut sellaista voimaa kuin tämä. Ylistetty olkoon Ahuramazda, valon ja puhtauden ikuinen jumala! Hänen nimessänsä itseäni onnelliseksi ylistän."

Mutta kun hän oli juonut loppuun näkynsä huuman, laskeutuivat silmäin suuret valkeat luomet ja jäivät lepäämään. Hänen setänsä Artabanos, joka aina salavihkaa tarkkasi häntä ja tutkisteli hänen aikeitansa, seisoi kauan ja katseli hämmästyneenä, kuinka kyynelet tihkuivat esiin mustien ripsien alta ja hitaasti vyöryivät alas välkkyvälle parralle, niinkuin teräskäärme livahtaa pensaaseen.

Ja Artabanos rypisti halveksivasti ylähuultansa tiheän harmaan partansa seassa ja ajatteli viinin vaikutuksia, ja katseltuaan kauan suurkuninkaan itkua hän sanoi kuivasti ja terävästi:

"Sinä veljeni Dareioksen poika, suurkuningas, kuningasten kuningas, mielialat vaihtelevat sielussasi niinkuin tuulenpuuskat vihurienpieksämällä Athos-niemellä. Ensin ylistät itseäsi onnelliseksi ja sitten virtaavat kyyneleesi, niinkuin olemassaolo iskisi sinua pahimmalla ruoskallansa."

Xerxes avasi silmänsä ja katsoi häneen terävästi -- katseen hehku sai itkun kuivumaan, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan -- ja sanoi käheästi:

"Niin, minä itken sinun ja minun ja kaikkien olioiden mitätöntä lyhytaikaisuutta. Katso tätä tuhansissa olennoissa vilisevää elämää, joka on kuin sääskien parvi ilta-auringossa. Missä se oli sadan vuoden päästä?"

Artabanos vastasi pilkaten:

"Sitä ajatusta löytääkseen ei suurkuninkaan tarvitse matkustaa tuhansia parasangeja. Se putoaa joka päivä setripuiden oksilta Susan puistossa niinkuin silmut puhkeavista lehdistä. Elämän kurjuus kestää kyllin kauan sille, joka ajattelee. Kaikkien noiden tuhansien joukossa tuolla ei ole ainoatakaan, joka ei toivoisi itsellensä kuolemaa mieluummin kuin elämää. Kuolema on lohdutus, jolla Ahura-mazda korvaa ihmiselle onnettoman elämän."

Xerxes katsoi yhä terävästi häneen ja lausui:

"Sinä kummallinen ihminen, minä en ole puhunut sinun tahi minun elämästäni, vaan koko tuosta massasta, jonka henki on minun kädessäni niinkuin tuhantinen joukko päitä yhdellä ainoalla kaulalla, jonka voin leikata poikki yhdellä ainoalla veitseni viillolla. Vielä on minulla partaveitsi kädessäni, eikä veri ole paennut. Vieläkö neuvot minua, niinkuin kauan aikaa sitten Susassa, heittämään retkeni sikseen? Vieläkö pelkäät, että vihollinen on voimilleni liian mahtava?"

Artabanos katsoi tiukasti takaisin ja vastasi:

"Herra kuningas, et siis vielä ole selvillä siitä, minkälaista vihollista vastaan olet menossa."

Mutta Xerxes rypisti kulmiansa ja vastasi:

"Luuletko sitten, kumma epäilijä, että helleenien maasotavoimat ovat suuremmat kuin ne sotalaumat, jotka tässä näet, tahi että meidän merivoimamme ei vedä vertoja ateenalaiselle? Se vihollinen, jota sinä siis yhä vieläkin pelkäät, asunee omassa pelon täyttämässä veressäsi."

Artabanos hymyili:

"Olet oikeassa, suurkuningas, meissä itsessämme piilee tuhoisin vihollisemme. Muutamilla se on vatsassansa. Muutamilla vielä alempana. Mutta, herra kuningas, se mies on urhoollisin, joka aikanansa pakenee. Ja nyt, kun olet nähnyt molemmat vihollisesi, pitäisi sinun paeta suinpäin."

"Mitä vihollisia minä olen nähnyt?"

"Ne ovat olleet silmäisi edessä koko päivän, suurkuningas."

"Niinpä näytä ne minulle äläkä puhu arvoituksia."

Artabanos kääntyi Hellespontoon päin ja viittasi etusormellansa kuljettaen sitä ympäri näköpiirin:

"Tuolla, sinä kuningasten kuningas. Sinä kuljetat joka paikassa kahta vihollistasi mukanasi. Kokoa vielä enemmän laivoja, kutsu palvelukseen vielä suurempia sotalaumoja -- ja vihollisesi kasvavat sitä mukaa. Vapise ja pelkää hirvittävän suuria merivoimiasi. Sillä jos Ahriman nostaa pahan myrskyn, niin et Aasian etkä Europan rannoilta löydä kyllin suurta satamaa niitä pelastaaksesi. Laivastosi on musertava sinut. Ja sitten maasotavoimasi, jonka huomenna annat hyökätä vihollismaahan --, niin, sitä ei mikään sotajoukko lyö, vaan se lyö itse itsensä. Se kuljettaa nälänhätää mukanansa omissa riveissänsä. Ihmiset ovat aina olosuhteiden alaisia eikä päinvastoin. Sotajoukkosi on tuhoava itsensä. Se on itsessänsä voittamaton, senvuoksi se on kaatuva omaan voimaansa."

Xerxes oli lähellä suuttumusta. Hän sysäsi Artabanosta keveästi rintaan sauvallansa ja lausui:

"Jos esi-isämme olisivat olleet niinkuin sinä, niin ei Persian valtakunta nyt olisi niin voimakas. Älä pelkää saavasi nähdä nälkää, kun meillä itsellämme on kaikki elämämme tarpeet ja kun sen lisäksi käymme taisteluun maataviljelevää kansaa vastaan hedelmällisiin seutuihin, emmekä hedelmättömiä erämaan valtoja vastaan."

Artabanos vastasi:

"En minä, suuri kuningas, pelkää nälkää. Ja jos sinulle neuvoja annan, teen sen hyvässä tarkoituksessa, sillä ei kukaan tunne loppua alussa. Hanki joka tapauksessa itsellesi voitto omien kansojesi voimilla äläkä helleeneillä, jotka ovat joukkoihisi karanneet. Minä häpeän, suuri kuningas, täällä sinun seurueessasi, vieläpä juuri tällä paikalla, itse valtaistuimesi ympärillä nähdä miehiä, jotka ovat isänmaansa kavaltaneet. Yksinpä siltasikin on helleeni Harpalos rakentanut. Karkoitettuja ja maanpakoon ajettuja, Spartan ja Ateenan tyytymätöntä ainesta, kokoontuu luoksesi, sinun sotaretkesi kautta he toivovat voittavansa itsellensä etuja ja saavansa takaisin menettämäänsä vaikutusvaltaa. Heidän näkemisensä on herättävä heidän kansalaisissansa inhoa. Älä käytä miehiä, jotka omaa etuansa tavoitellen tahtovat tuottaa orjuutta isiensä maalle. Sillä sellaiset miehet eivät koskaan voi tuottaa meille hyötyä."

Xerxeen päästä olivat vähitellen sedän puheen aikana höyryt hävinneet; hän nousi kärsimättömänä ja puhkesi puhumaan:

"Artabanos, minä kiellän sinua sanomasta joonialaisia kavaltajiksi sen vuoksi, että he ovat liittyneet minuun oikeata asiatani puolustamaan. Heidän puoleltansa minun ei tarvitse pelätä minkäänlaista uskottomuutta. Sillä he jättävät vaimonsa ja lapsensa meidän valtakuntaamme. Ja oikeutettu suuttumus niihin oloihin, joista he ovat paenneet, teroittaa niiden aseet, joita sinä sanot pettureiksi. Se siitä. Mies, jolla on niin katkera epäilys kuin sinulla, ei sovi sotaanlähtijäksi. Mene sinä siis, Artabanos, takaisin Susaan ja puolusta taloani ja minun kuninkaankaupunkiani, kunnes tulen takaisin. Poikasi seuraavat minua. Mutta ota sinä tämä sauva ja riennä kotiin."

Artabanos otti sauvan ja meni: "Vielä minä elän, herra!" olivat hänen viimeiset uhmaavat sanansa.

... Aurinko laski, kun Xerxes ajoi leiriinsä. Sitä ei täällä Aasiassa ympäröinyt mikään valli, vaan yksin kuormastovaunujen lukematon joukko. Kärryjä suurin, nastoilla varustetuin pyörin seisoi aisat pystyssä niinkuin yhtenäinen sarja etuvarustuksia.

Suurkuninkaan vaunut ajoivat sisään eteläisestä portista. Vartijat heittäytyivät kasvoillensa eivätkä nousseet, ennenkuin ne olivat jyristen kulkeneet ohi.

Kamelit makasivat levolla taakat yhä paikoillaan selissä. Piirityskoneita, muurinsärkijöitä ja tikapuita törrötti niiden kyttyrien yli, mutta nuo raskaat eläimet, joiden polvissa ja kyljissä karvat olivat siellä täällä takuissa kuin koinsyömien päivien keskellä, makasivat tyynet päät kankeasti pystyssä ja pureskelivat harkitsevasti märepalojansa. Muulit seisoivat laajoissa karja-aitauksissa turvat tungettuina kuihtuneisiin ohdakkeensekaisiin heinätukkoihin. Oli toisia aitauksia täynnä umpinaisia tynnyreitä, joiden naftalöyhkä ilmaisi niiden sisällyksen: tynnyreittäin tätä tulenarkaa nestettä piti heitettämän piiritettyjen portteja ja taloja vastaan, jonka jälkeen ne tulinuolia ampumalla sytytettäisiin.

Xerxes ajoi sitten läpi jalkaväen telttalabyrinttien, joissa kilvet olivat nojallaan maahan pistettyjä keihäitä vasten. Sen takana olivat ratsuväen hevoset suojissaan pitkissä tilapäisissä vajoissa. Ja vihdoin muodostivat vaunusoturien raskaat pronssilla lujitetut vaunut suojaavan vyön leirin sisäosan ympärille, jossa itse suurkuninkaan teltta oli keskipisteenä henkikaartien teittäin, leipomoiden ja keittiöiden, hevostallien ja eläinten häkkien välissä. Suoria telttakujia tästä teltasta johti kaikille leirin porteille ja kulmille. Ja pitkin tätä suoraa linjaa olivat sotapäälliköiden teltat järjestetyt; ne tunsi kunkin osastonsa sotamerkeistä -- tangoista, joista toisissa oli kultalevyt ja niihin kuvattuna joko kotkia tahi jousimiehiä tahi korppikotkia, toisissa kudottuja tahi koruompeleisia lippuja, joissa norsuja ja leijonia, härkiä ja hevosia, lohikäärmeitä ja susia, aurinko ja kuu hohti vahvoin värein. Kunakin aikana oli jokaisella osastolla kerta kaikkiaan määrätyt paikkansa -- kukin tiesi tarkoin sen kaistaleen, jolla hänen oli pysyteltävä, ja tiesi lähdön aikana, mitä hänen piti tehdä.

Xerxes nousi vaunuistansa ja astui telttaansa. Se oli korkeampi kuin kaikki muut ja kaunein verhoin jaettu eteiseen ja sisähuoneisiin. Keihästen päissä, jotka olivat ulkoseinää vasten, saattoi telttakangasta nostaa miehenkorkeudelle, niin että ulkopuolelta saattoi nähdä sisälle telttaan niinkuin avonaiseen kioskiin. Mutta nyt illan tullen olivat kaikki seinät kiinni, ja sisimpänä suurkuninkaan makuuhuoneessa paljastettiin pyhä tuli ja palkeilla -- ihmisen hengitys oli saastainen -- saatiin hiilet hehkumaan; maagit kohentelivat tuhkaa ja asettivat tuoksuvia polttoaineita tuleen.

Isossa, täysin suljetussa ja eristetyssä haaremiteltassa kuninkaanteltan takana odotettiin tänä iltana turhaan suurkuninkaan käyntiä. Xerxes meni levolle mieli täynnä merta. Hänen vuoteensa portailla oli tuoreita mantelipuunoksia. Niiden makea tuoksu virkisti hänen untansa. Meren kostea henki tunkeutui läpi verhojen. Hän unohtui kuulemaan Hellesponton aaltoja.

Ja Hellespontto herätti hänet. Auringon noustessa hän oli ylhäällä, antoi nopeasti pukea itsensä ja ajoi laukkaa leirin läpi. Maagit vastaanottivat hänet rannalla. Mithra, valon enkeli, joka lepää taivaalla ennen auringonnousua, antoi värinsä Aasian huippujen yllä avartuvalle ilmalle; taivas loisti lasinkirkkaana ja välkkyvänä, niinkuin olisi muserrettuja tähtiä siroteltu aamuruskoon. Mutta yli Hellesponton pakenivat Ahrimanin säikähtäneet varjot. Pimeys painui Europan taakse pitkien, tummansinisten varjojen siivillä. Päivän voimat loitsivat yön maahan maan hyväksi. Mithran täytyi voittaa. Ja Mithra voitti joka päivä tuon lännen suurisanaisen ja ylpeitä kuvittelevan kansan, joka rakensi kaupunkeja ja temppelejä ja palveli epäjumalia ja hieroi kauppoja ja petti ja riiteli äänekkäässä omahyväisessä ilossansa.

Xerxes seisoi alttarin äärellä, jonka pyhän tulen maagit päivän tullen olivat peittäneet, ja tarttui Pythioksen kultapikariin, jonka juomanlaskija täytti suuresta kultamaljasta kaataen, rubiininpunaisella nestesuihkulla. Kummallakin kädellänsä hän nosti sen ilmaan, juuri kun aurinko nousi niinkuin suuri häikäisevä tulikaari, ja ampui ensimmäisen liekkinuolensa yli Hellesponton, iskien säkeniä aallonharjoista, kunnes pääsi maaliinsa toisella puolella. Ja jättäen auringon taaksensa hän kulki muutaman askelen päässä olevalle rannalle; mattoja levisi hänen jalkojensa eteen, ja viimeinen laskeutui aivan nuoleskelevien aaltojen partaalle. Rauhallisesti ne solisivat hänen jalkainsa juuressa, niinkuin olisivat unohtaneet sekä polttomerkin että kahleet. Alas läpi lasinkirkkaan veden painui aurinko niinkuin verkko, kudottu väläjävistä kultalankasilmukoista ja heitetty kauas virtailevaan veteen.

Ja suurkuningas tyhjensi nauttien ja ylpeänä raskaan kultapikarinsa ja linkosi sitten viinin viimeiset pisarat pitkässä kaaressa kauas veteen. Muudan hänen seurueessaan oleva helleeni kuiskasi toiselle, että näytti siltä, kuin suurkuningas olisi mielinyt leikkiä kottabosta toisella puolella olevan Europan kanssa. Ja läpi ilman kuului todellakin sointuva malminkajahdus toiselta puolelta, aivan kuin heitto olisi sattunut. Kultapikarista se lähti; Xerxes heitti sen juoman jälkeen, ja se helähti aaltoihin pudotessaan. Myöskin jalokivikoristeisen miekkansa tupestansa hän heitti merelle lahjaksi.