Part 13

Mutta Xerxes oli unelmiensa puutarhassa. Hänen päänalusensa vieressä kasvoi kultainen plataani ja viiniköynnös, jonka kultaisella rungolla oli smaragdirypäleitä ja kypsiä terttuja intialaisia karfunkkeleita. Rikas Pythios Bityniasta oli antanut saamolaisen Theodoroksen valmistaa tuon kallisarvoisen taideteoksen ja lähettänyt sen lahjana hänen isällensä Dareiokselle.

Tämäkö viiniköynnös hänelle levottomia unia tuotti? Kypressien käpylamput olivat sammumaisillaan. Tietäjät valvoivat torkahdellen, nyökkäillen paitansa tahdissa liekkien leimahtelun kanssa. Mutta viiniköynnöksen karfunkkelitertut hehkuivat ikäänkuin sisäistä tulta.

Xerxes makasi tuijottaen suurin, avoimin silmin tätä viiniköynnöstä. Ja yht'äkkiä alkoi hänen vanha sisäinen tuskansa kalvaa. Hän muisti haikean mielensä, joka hänellä päivillä oli, hiljaa jäytävän vihan, polttavan kostonjanon loukkauksen, joka kirveli avonaisessa haavassa, suuren isänsä jättämän, mutta nostamattoman perinnön; hänen sanansa kiihoittivat häntä kuin tulinen nuolenpääkirjoitus hänen sielussaan: "Minä olen Darajavaus, suurkuningas, kuningasten kuningas, näiden lukemattomaan maitten kuningas, Visthaspan poika, Hachamanin jälkeläinen, ja tämä Parsan maa, jonka Ahura-mazda, ainoa jumala, minulle antoi, joka on ihana, rikas hevosista ja väkeä täynnä, ei pelkää mitään vihollista. Älköön yksikään vainolainen tulko tähän maahan, älköön kato, älköön valhe. Tätä maata suojelkoon Ahura-mazda, ainoa jumala, vihollisten sotajoukkoja vastaan, katoa ja valhetta vastaan. Sillä kun parsakansaa suojellaan, silloin onnetar, joka tuhoaa ilkeän riidan, tulee tämän huoneen valtiattareksi."

Ja suurkuninkaan närkästyneessä sielussa leimahti äkkiä liekkiin viha kaukana lännessäpäin olevaa kansaa vastaan -- heimoa, jolla oli ruma kieli ja petollinen puhe: kansaa, joka palvelee lukemattomia epäjumalia ja sulkee ne temppeleihin ja pystyttää niille kuvia -- Ahrimanin sikiöitä, jotka ovat petoksella taistelleet parsa-kansaa vastaan ja virittäneet ansoja isäni sotajoukoille ja houkutelleet hänen laivansa ulos salakavalalle merelle, jossa syvyyden pahat virrat kulkevat ja tuhoisa myrkkytuuli puhaltelee. Ahura-mazdan valittu väki, puhdas, hyvä, joka rakastaa puhtautta ja valoa, lepää voitettuna ja puhdistamatonna kirotulla maalla. Ja Ahrimanin kansoista pöyhkein, jota ateenalaisiksi nimitetään, on yhä kurittamatta ja uhmaa kuningasten kuningasta ja pilkkaa kostamatta Aasian rantoja ja aamuruskon maita. On hyvä, että helleenien kaunis, mutta pettävä lahja herättää minut valoon ja kostoni muistoon.

Ja Xerxes tarttui pitkään ruoskaansa ja löi portaisiin, niin että henkivartijat hypähtivät ylös saattamaan suurkuningasta kylpyyn. Maagit sulkivat pyhän tulen koteloon ja kantoivat sen siihen sysipimeään huoneeseen, missä sitä päivillä säilytettiin, jotta ei aurinko tappaisi sen loistoa. Esirippu toisensa jälkeen vedettiin syrjään, ja aurinko tulvahti kuumina virtoina läpi salien.

Kuumien, hyvältätuoksuvien vesien viihdytellessä suurkuninkaan kostonjanoista verta kuuli hän hevosenkenkäin kopisevan marmoriportailla ulkona. Sanantuoja toisensa jälkeen ratsasti ylös matalia porrasastimia ja pyysi saada puhutella suurkuninkaan "silmiä" ja "korvia". Satoja parasangeja, hevosen selästä hevosen selkään, juoksua, kiirehtien, lepäämättä tahi yöllä, lentäen kuin kurjet -- Sardeesta Babyloniin, Ekbatanaan, Susaan -- sanantuojia valtakunnan kaikilta satraapeilta, kertomuksia kansojen varustamisesta, laivainvarustuksista kaikilla Aasian ja Afrikan rannikoilla, pauhua, joka kiiri sieltä, missä valtavaa sotavoimien kahletta vuosien työllä taottiin kytkemään pientä hullua kansaa, joka oli kuritettava.

Xerxes nousi kylvystä korskuen kuin orhi, joka teutaroi päästäksensä päivänvaloon piehtaroimaan. Hän antoi käskyn, että kaikkien sanansaattajain oli kokoonnuttava uuteen palatsiin hänen puheillensa.

Hän istuutui puettavaksi. Palvelijat öljysivät ja kähersivät hänen tukkansa. Toiset sitoivat hohtavanpunaiset housut hänen reisiensä ja säärtensä ympärille, jotka olivat tukevat ja kiinteät kuin pylväät. He ripustivat jalokivistä painavia kultakoristeita hänen korviinsa. He pukivat hänen yllensä meripurppuranvärisen ihokkaan, jonka leveä, valkea keskijuova ulottui pitkin hänen ruumistansa kaulasta nilkkaan saakka. He kiinnittivät kullasta helisevän vyön hänen lanteillensa ja saframinkeltaiset hyvältätuoksuvat kengät hänen jalkoihinsa. Viimeksi he laskivat korkean, säteilevän tiaran hänen päähänsä, heittivät purppuraviitan hänen harteillensa ja ojensivat hänelle norsunluisen valtikan.

Samalla hetkellä vedettiin kaikki verhot syrjään niinkuin yhdellä ainoalla tempaisulla. Hopearenkaat helisivät korkealla ebenholtsilla ja setripuulla koristelluissa kattokuvioissa ja aurinko tulvahti sisälle siihenkin huoneeseen, sytytellen soihtujansa lattian, monivärisiin kivikirjauksiin ja iskien kipinöitänsä kultaisista leijonankidoista, jotka syöksivät vettä ohuina virtoina yli kylpyaltaan järven, joka loisti kauniin kuvakoristeisen perustan keskellä.

Xerxes astui auringon valoon ja tervehti sitä kohottamalla kättänsä korkealle. Hän kokosi käteensä sen hohdetta ja hieroi sormillansa kulmiansa ja huuliansa. Hänen silmänsä säkenöivät mustaa tulta ja sulkeutuivat kansiensa alle.

Kokonaiset rivit palvelijoita levittelivät lyydialaisia mattoja lattialevyille hänen eteensä ja katsoivat jännittyneinä, mihin suuntaan hänen jalkansa kääntyisi. Hänen takanansa kulki varjostimenkantajia ojentaen korkeita pyöreitä varjostimia yli hänen päänsä, niin että se loisti punaisena kuin granaattiomenan mehu. Kärpäsviuhkankantajat kävelivät vieläkin lähempänä, pitäen viuhkaa tarkoin tiaranreunan yläpuolella. Mutta takaperin hänen edellänsä kulki kaksi palvelijaa kantaen öljyastiaa ja pyyhinliinaa, kahta liikkuvaa tarve-esinettä aivan hänen kättensä edessä.

Suurkuningas hengitti auringonvaloa korkeaan rintaansa ja kohotti päänsä kohden valon maailmaa, joka avasi hänelle sylinsä. Nyt oli elämä Ahura-mazdan. Kaikki henki puhtautta ja terveyttä. Valonjumalan neljä pyhää härkää seisoi korkeilla jalustoillansa mylvien yli kattojen. Ylhäällä katonreunan monikärkisten huippujen alla juoksi sinivihreä kuvavyöhyke, keltaiset leijonat käpäläin kynnet harallaan, suu avattuna mykkiin, iäisiin ilonulvahduksiin ja hännät rajussa kaaressa ylöspäin kieraistuina.

Xerxeen jalkojen edessä oleviin mattoihin ilmestyi yht'äkkiä huojuvia palmunlehväin varjoja. Valtiaan ensimmäinen aamukävely suuntautui paratiisiin, joka oli suojassa vuorituulelta ja jossa risteili välkkyvien kanavain verkko. Vettä oli suurella taidolla ja suurin kustannuksin johdettu korkealle ylängölle, altaita oli kaivettu kivipenkereisiin, multamaata oli niille kuljetettu, harvinaisia puita oli istutettu penkereittäin ja niitä olivat suurkuninkaan paratiisimiehet hoitaneet, niinkuin ne olisivat olleet ihmisiä eikä kasveja. Jokaisella palmulla ja sykomoorilla oli palvelijansa huolehtimassa vedestä ja tuulensuojasta ja varjosta. Hopeapoppelit värisivät kuin vastasyntyneet lapset kylpyyn pantaessa. Ruusuryhmät olivat kuin tuoksuvia alttareita.

Suurkuninkaan silmät säteilivät jokaiselle kauniille puulle, jonka hän tunsi. Hän nyökäytti päätänsä suosikkiplataaneillensa, kosketti kädellänsä valkokukkaisia akaasioita, hieroi käsiinsä tuoksua suuresta laajalatvaisesta pähkinäpuusta, joka vuosi virtana auringonvaloa. Palmut suhisivat hänen päänsä päällä ja heittivät oksiensa varjot siunaten hänen puvullensa, kun hän oli työntänyt varjostimen syrjään. Hän katseli huumautuneena hohtavia oksaviuhkoja, hän hallitsi elämän kaunista maata ja oli valon iäisen herran ystävä. Tässä pienessä paratiisissa ei ollut käärmettä eikä liskoa, ei sääskeä eikä haaskoja hakevaa kärpästä. Kaikki oli puhtautta ja raikkautta. Vierivää vettä. Puhdasta maata. Ei tuhoisa kuivuus koskaan saisi polttaa näitä kukkasia, joiden tuoksu oli saastaton. Täällähän versoi itse pyhä Haoma, elämänkukka auringonkeltaisine kukkineen, jonka mehu tuottaa hedelmällisyyttä ja iäistä elämää. Xerxes itse joi sen pyhää juomaa ja tiesi sen antaneen hänelle hänen voimansa ja vahvasti kehittyneet jälkeläisensä. Hän pysähtyi hetkeksi ja kosketti sen lehtiä, hän kuuli vuorten lähdeveden laulaen kulkevan läpi kanavain, hän kuuli hopeapoppelien humisevan kuin suloisen soiton. Silloin hän muisti taivaan valkokukkaista Haomaa ja ajatteli hetkisen kuolemaa.

Yli palatsin sataisten pylväsrivien kulki hänen katseensa kalkkikivikallioille, jotka olivat vain parin nuolenkantaman päässä: se oli kuolemanpenger, vuoreen leikattu. Hän saattoi nähdä isänsä äsken hakatun haudan siellä. Keskeltä häikäisevää auringonvaloa, joka säteili melkein valkeasta kallionpinnasta, vei korkea nelikulmainen oviaukko hautaan pylväiden välitse, jotka olivat niinkuin nämäkin täällä, vain iäksi suljetut, kiinni vuoren kyljessä, pieni kuoleman palatsi, joka oli elävien asunnon kaltainen, mutta kallion surkeasti ahdistama. Mutta ylinnä palatsin katolla kohosi kaksinkertainen tornikoroke, ja Persian valtakunnan kaksikymmentäkahdeksan satraappikuntaa oli sen alla tukien sitä käsillänsä. Mutta ylhäällä seisoi Dareios, hänen isänsä, lähinnä taivasta, nojaten kaareensa, kasvot käännettyinä pyhän tulen alttaria kohden, ja hänen yläpuolellansa kulkee Ahura-mazda kehässänsä; suojelevilla siivillänsä hän nousee puhdistettuna kohden kirkkauden iäistä maata.

Kauhistuen ajatteli Xerxes isänsä ruumista tuolla kalliokammiossa. Se ei ollut niinkuin halvat ja tavalliset maan lapset alttiina korppikotkien noukille. Se oli laskettu lepoon vahaisen verhon alle, jotta ei maa saastuisi. Mutta se ei koskaan enää heräisi. Ja tulisi päivä, jolloin Xerxeskään ei enää nousisi vuoteeltansa, vaan ikuinen leposija hakattaisiin hänelle isän leposijan viereen.

Suurkuningas unohtui mietteisiinsä. Palmut kahisivat hänen päänsä ympärillä. Riikinkukot olivat lakanneet kirkumasta, papukaijat rupattamasta. Hän kuunteli. Hän saattoi kuulla sieltä ylhäältä kivenveistäjäin talttojen äänen, kun he hakkasivat nuolenpäitä piirtokirjoituksiin. Ei Kyroksen vaatimatonta itsetunnustusta: "Kulkija, minä olen Kurus. Minä olen antanut valtakunnan parsa-kansalle ja hallitsen Aasiaa. Suokaa minulle hautani." -- Ei, siinä oli luettelo kaikista niistä kansoista, joita Dareios oli hallinnut: "Jos ajattelet, kuinka suuri on niiden maiden luku, joiden omistaja kuningas Darajavaus on ollut, ja jos sen lausut, niin katsele niiden kuvaa, jotka valtaistuintani kantavat, silloin olet sen ymmärtävä. Silloin olet näkevä, että Persian miehen keihäs on lentänyt kauas. Saat huomata, että Persian mies on taistellut kaukana Persiasta."

... Mieli täynnä aurinkoa ja auringon puhdasta henkeä hän vihdoin kulki valtaistuinsaliansa kohden. Hän kostutti kasvojaan ja partaansa hajuvedellä palvelijan pullosta ja kuivasi kätensä. Häntä odotti taas ottelu Ahrimanin kanssa -- tuskain hengen, tuhoajan.

Sali avautui hänen eteensä niinkuin säännöllinen pylväsmetsä, jonka sankoista riveistä hienouurteiset rungot kohosivat kellon- ja kukankuvun muotoisin latvoin kattoa kantaviin härkiin ja yksisarviaisiin. Tuulenhenki puhalsi sisään pylvästen keskitse, minkään esiripun tahi muun sitä estämättä. Palatsisaliin vieviä portaita nousi sotureita askel askeleelta seinäin kuvissa, suurkuninkaan vaunuja ja hevosia sekä sanansaattajia valtakunnan kaikista provinsseista tuoden lahjoja, hedelmiä ja eläimiä. Mutta itse huone vilisi täynnänsä väkeä, jotka kokoontuivat suurkuninkaan vastaanotolle. Henkivartijat seisoivat keihäät pystyssä. Ruoskankantajat muodostivat kujia. Ratsastajat hyppäsivät hevostensa selistä suurkuninkaan lähetessä ja pistivät kätensä hihanjatkokseen, joka oli jonkunlainen käsine. Persialaisruhtinaat seisoivat oikealla, valtakunnan muut suurmiehet vasemmalla. Kuninkaalliset prinssit menivät Xerxestä vastaan pitkässä rivissä, heittäytyivät kasvoillensa ja nousivat kulkeaksensa hänen vanavedessänsä.

Ja Xerxes asteli valtaistuimensa portaille ja nousi sille kukkanen vasemmassa kädessänsä, norsunluusauva oikeassa. Lähimmäksi valtaistuinta asettuivat kruununasettaja ja kansleri, sitten kuninkaallinen kaarenkantaja ja nuolenvartija, senjälkeen kaikki kuninkaan "silmät" ja "korvat" ja hänen kumpikin poikansa.

XIX.

Persialaiset.

Vielä samana päivänä Xerxes lähti matkalle Persepoliista, ajaen matkavaunuissansa, joita vetivät nisaialaiset hevoset. Kolmesataa sauvankantajaa ratsasti sivulla heittokeihäät käsissänsä, ja tuhannet ratsumiehet päättivät kulkueen. Mutta suurkuninkaan edellä kulkivat Ahura-mazdan vaunut kahdeksan päistärikköä edessä ja niiden edellä kulkivat auringonjumalan pyhät hevoset.

Susassa odotti häntä monta sanansaattajaa: alevadeja Thessaliasta, maanpakolaisia, Peisistratoksen puoluelaisia Ateenasta ja samasta kaupungista karkoitettu ennustaja Onomakritos, joka koetti saavuttaa kuninkaan suosiota ennustamalla, että persialainen oli tekevä sillan yli Hellesponton.

Eräänä päivänä ilmoitettiin, että kaksi spartalaista, Sperthias ja Bulis, pyrkivät puheille. Xerxes istui valtaistuimellansa silmät puoliummessa ja odotti saavansa nähdä noiden kahden muukalaisen makaavan kasvoillaan. Mutta he eivät heittäytyneet maahan, ja kun hän nosti katseensa, näki hän ruoskamiestensä koettavan taivuttaa heidän kankeita niskojaan. Mutta he seisoivat taipumatta suorina ja antoivat tulkin sanoa, että heidän maassansa ei ollut tapana kumartaa ihmistä.

Xerxeen kulmat rypistyivät, ja hän katsoi heitä pitkään. Ne olivat lyhyenläntiä, lujarakenteisia miehiä ja seisoivat lyhyissä villaihokkaissaan käsivarret ja sääret paljaina ja kylmästä punertavina. Ne katsoivat häntä yhtä pitkään muuttamatta ilmettäkään. Suurkuningas antoi tulkin kysyä heiltä, mitä varten he olivat tulleet. Toinen vastasi:

"Persialaisten kuningas, me olemme tulleet lakedaimonilaisten tyköä tarjoutumaan sovitukseksi ja rangaistaviksi sinun sanansaattajiesi tähden, jotka, Sparta vastoin kansainoikeutta on surmauttanut."

Taivuttamatta niskaansa he ojensivat molemmat kätensä, tarjoutuen kahlehdittaviksi ja kuolemaan vietäviksi.

Mutta Xerxes antoi tulkin vastata: "Vieraat Lakedaimonin miehet, sanansaattajat ja airuet ovat minulle pyhiä. Sen vuoksi, että helleenit loukkaavat ja rikkovat kansainoikeutta, ei parsakansa sitä tee. Menkää kotiinne ja kertokaa se kaupungissanne. Minun oikeamielisyyteni pelastaa teidän henkenne."

Mutta spartalaiset punastuivat ja antoivat vastauksen:

"Me tulemme vapaasta tahdostamme emmekä pyydä armoa."

Xerxes vastasi:

"Juuri sentähden te olette loukkaamattomat. Seuratkaa minua, eikä kukaan ole päänne hiuskarvaakaan notkistava."

Matka kulki edelleen länttä kohden. Ekbatana avasi hänelle porttinsa ja hän ajoi noiden moninkertaisten suojamuurien sisälle, joiden kukin rengas kuvasi yhtä kiertotähtien radoista ja oli verhottu tähtensä värisellä metallilla. Kuninkaallinen linna säteili kultaa, elektronia ja norsunluuta. Mutta hän ei pysähtynyt. Korkeat muurit avasivat jälleen malmiporttinsa hänen lähteä. Hän tahtoi kohdata valtakunnistansa kokoontuvat sotajoukot. Maantiet kumisivat ratsujen ja vetojuhtain alla. Airuita kiiti häntä vastaan tuoden sanomia laivastosta. Kaikesta pidettiin ennakolta huolta: sotalaivoja hankittiin miehistöä varten, hevoslaivoja, pitkiä aluksia siltoihin, kuormalaivoja elintarpeiden kuljetusta varten. Athos-niemi, joka ennen raivoisain myrskyjensä vuoksi oli ollut niin kovin tuhoisa persialaisille, ei enää saisi olla purjehtijain vaarana. Viivasuora kanava kaivettiin poikki niemen, niin että se erotti vuoriniemen mantereesta. Kaksi kolmisoutiota saattoi kulkea siinä rinnakkain. Foinikiassa ja Egyptissä valmistettiin köyttä valkeasta hampusta ja byblos-kasvista.

Maasotajoukko alkoi kokoontua suurkuninkaan ympärille ja hänen mukanansa marssia Sardesta kohden.

Matkalla, Kelainaissa, kestitsi Pythios, Atyksen poika, joka oli lahjoittanut suurkuningas Dareiokselle kultaisen plataanin ja viiniköynnöksen, sotajoukkoa runsain antimin, vieläpä hän tarjosi vieraallensa ja ystävällensä Xerxeelle kaiken säästämänsä rikkauden hopeaa ja kultaa. Suurkuningas käytti hyväkseen hänen vierasvaraisuuttansa, mutta ei tahtonut antaa voittaa itseänsä anteliaisuudessa, jonka vuoksi hän vielä lisäsi hänen rikkauttansa.

Sotajoukko marssi yhä päämääräänsä kohden. Kun Xerxes oli mennyt yli Maiandros-joen, näki hän eräänä päivänä vaunuistansa erittäin kauniin plataanipuun. Hän käski pysähtyä ja astui vaunuista. Plataanin latvus ulottui laajalle joka suuntaan, ja sen nuoret lehdet värisivät, niinkuin ilmaistaksensa iloansa keväästä. Suurkuningasta puu ilahdutti, hän hiveli sen hienoa keltatäpläistä kuorta ja suuteli sitä. Hän ei muistanut koskaan nähneensä niin komeata puuta, hän otti kaulaketjunsa ja ripusti sen rungon ympärille. Rannerenkaansa hän kiersi oksiin. Keihäsmiehillensä hän antoi käskyn, että siitä hetkestä alkaen aina oli pidettävä vartijaa tuon kauniin puun ääressä sitä vartioimassa ja hoitamassa.

Seuraavana päivänä hän saapui lyydialaisten kaupunkiin Sardeeseen ja lähetti sieltä sanansaattajia Hellaaseen vaatimaan maata ja vettä. Ei kuitenkaan Ateenaan eikä Spartaan, jotka niin häpeällisellä tavalla olivat loukanneet kansainoikeutta, vaan kaikille muille valtioille, jotta ne, jotka siihen saakka olivat tehtävän laiminlyöneet, vielä viime hetkessä hankkisivat takeet hänen ystävyydestänsä.

Niinä päivinä tuli Abydoksesta Hellesponton rannalta sanomia Europaan vievien siltojen rakennustöistä. Tuo laineilla kelluva tie oli laskettu hampusta ja byblos-kuiduista tehdyille köysille. Mutta virta ja raju myrsky olivat repineet sillat.

Silloin kuningas kiukustui ja antoi leikata päät huonoilta työnjohtajilta sekä määräsi toiset sillanrakentajat aloittamaan alusta. Kreikkalainen mies oli työn ylimpänä valvojana.

Mutta ensin hän lähetti ruoskamiehiä Hellesponton rannalle ja käski heidän antaa tuolle Ahrimanin riivaamalle vedelle kolmesataa ruoskaniskua. Kahlepari oli upotettava syvyyteen ja pyövelien piti antaa orjanmerkki uppiniskaiselle merelle, joka oli rohjennut uhmata suurkuninkaan tahtoa. Eräs persialaisista astui alas rantaan, uhkasi kummallakin kädellänsä ohi kiitävää virtaa ja lausui:

"Oi sinä karvas ja katkera vesivirta! Herra ja suurkuningas, kuningasten kuningas, tuomitsee sinulle polttomerkin häpeärangaistuksen, koska olet loukannut hänen oikeata tahtoansa. Ja suurkuningas, kuningasten kuningas, on kaikesta huolimatta ylitsesi kulkeva, tahdoitpa tahi et. Sinä olet ansainnut, että ei enää yksikään ihminen uhraa sinun petolliselle ja suolaiselle virrallesi. Senvuoksi varo itseäsi!"

Kun Xerxes lähti liikkeelle Sardeesta ja kulki sotajoukkonsa kanssa Abydosta kohden, rakennettiin silta uudelleen, lujemmaksi entistä, satojen pitkien alusten perustalle, jotka olivat ankkuroidut virtaan. Yli laivojen juoksivat köydet rannasta rantaan. Puunrunkoja oli köytetty laivoihin, niille ladottiin lautoja ja maata, joka tasoitettiin tieksi, ja kummallekin sivulle rakennettiin kaiteet, jotta eivät hevoset ja juhdat säikähtäisi aaltojen näkyä.

Ylimenon hetki läheni. Silloin tuli Pythios rientäen suurkuninkaan luokse, kalpeana huolesta, ja pyysi päästä kuninkaallisen ystävänsä luokse. Xerxes kysyi, mitä hän tahtoi. Pythios vastasi tulkin kautta:

"Herra ja suuri kuningas, armahda isää, joka näkee kaikki viisi poikaansa pakotetuiksi lähtemään kanssasi sotaan Hellasta vastaan. Ota muut neljä, oi kuningas, mutta salli vain vanhimman jäädä luokseni ja huolehtia talostani."

Suuttuneena kuningas antoi vastauksen:

"Huono mies, joka näkee suurkuninkaan itsensä lähtevän sotaan kaiken väkensä kanssa, setiensä, veljiensä ja poikiensa, säästämättä ainoatakaan. Ja sinä, joka kuitenkin oikeastaan olet orja ja jonka pitäisi lähteä sotaan kaiken sukusi kanssa ja naistesikin, sinä uskallat ajatella poikaasi, itseäsi ja taloasi. Mutta kukaan ei ole saattava syyttää suurkuningasta oikeamielisyyden puutteesta. Sinä olet antanut minulle lahjoja ja kestinnyt sotajoukkoani, ja minä olen ystäväsi. Tämä suhde pelastaa sinut itsesi ja sinun neljä poikaasi. Mutta juuri siihen, jota sinä pidät kalleimpana, sattuu isku, joka sinua rankaisee. Sillä myrkyllisen käärmeen tekemä haava voidaan parantaa vain musertamalla sen pää haavaa vasten. Syntinen ajatus voidaan sovittaa vain verellä. Sinun itserakas toivomuksesi on kohtaava sinua itseäsi kipeästi pistäen ja aiheuttaen poikasi kuoleman." Ja Xerxes käänsi sauvansa häntä kohden ja käski rangaista häntä pojan menettämisellä.

Ja nyt hän lähti Abydosta kohden ja tahtoi näyttää Hellespontolle, jonka hän näki ensi kerran, koko kuninkaallisen valtansa. Hän kulki eteenpäin kuin uhkaus, joka oli masentava hänen vihamiehensä kauhistuksilla, niin että yksin tuo uhmaileva kansakin lankeaisi kasvoillensa, sen Ahura-mazdan valon masentamana, joka loisti hänen päästänsä.

Viikkoja etukäteen olivat kuormajuhdat ja niiden kuljettajat vaeltaneet kulkueen etunenässä. Muulit kulkivat vilisevässä joukossa kuin vaeltavat tavarakääryt. Kamelit astelivat loputtomassa rivissä ja keinuttelivat kyttyröillään leirin valtavaa kuormastoa, kokoonkäärittyjä telttoja ja tankoja. Lehmät ammuivat hitaasti heiluen kulkiessaan; ne kantoivat maitoansa ja lihaansa vihattua Europaa kohden suurkuninkaan sotajoukon tarpeeksi tuolla loppumattomalla marssilla. Lampaat määkivät kohden kaukaisia teurastuspaikkojaan. Tien tomussa oli paksu lantakerros, joka löyhkäsi tallille aina Hellesponttoon saakka.