Part 12

Hetkinen sen jälkeen he jo suhisten juoksivat kaukana polulla. Ei ollut enää aikaa ajattelemiseen, oli kuin olisi ajanut takaa otusta -- karkaavaa hirveä, jota ei nuoli, ei keihäs, vaan yksin käsivarsien ote saattoi pysähdyttää.

Narkissos juoksi niinkuin oli tottunut juoksemaan vanhojen kokemustensa mukaan ja koko sitkeää ja kestävää harkintaansa käyttäen. Että toiset olivat hetkisen matkan hänen edellänsä, sitä hän ei ajatellut. Välimatka tyttöjen ja miesten välillä ei näyttänyt lyhenevän. Näytti siltä, että morsiamet eivät antaisi itseään ollenkaan kiinni. Päivä paistoi heidän selkiinsä, ja seppeleet hohtivat kuin villit veripunaiset pilkut -- se oli päämäärä, jota kohden nuorukaiset kiitivät. Päämäärä, joka ei ollut kiinteä, vaan alati liikkui eteenpäin -- elävä, kiiruhtava, pakeneva päämäärä, jota hän ei koskaan ennen ollut tavoitellut. Sen nuolennopeus kiihoitti eteenpäin, sen loppumaton etumatka kannusti eteenpäin. Hän muisti kuvan pakenevan kilpikonnan jäljessä lentävästä nuolesta, joka eräänlaisen optillisen harhapäätelmän mukaan ei koskaan pakenevaa saavuttaisi, koska kilpikonna sinä aikana, jonka kuluessa nuoli kiitää niiden välisen matkan, joka kerta ehtii kulkea yhä uuden etumatkan. Ja tässä kilpailussa ei ollut nuoli kilpikonnan jäljessä, vaan nuoli nuolen. Ja ne olivat nuolia, jotka eivät olleet saaneet vauhtiansa vain kerta kaikkiaan jännitetyltä jouselta, vaan nuolia, joilla oli jänne itsessään ja joita ajoi sisäinen vaistonsa, vaisto paeta ja vaisto vangita.

Kuinka kauan hän oli juossut, ei hän tietänyt. Mutta hän oli tullut lähelle kaukaisia keihäitä. Ja hänen kestävyytensä kesti kokeen. Hän voitti yhä, hän sivuutti toverinsa vähitellen ja kuuli näiden suusta raskaan, tukahdutetun huokauksen. Nyt hän oli etumaisena, ja nyt hän alkoi nähdä, että tytöt hänen edellänsä eivät olleet säilyttäneet etumatkaansa. Satanen askelta vielä, ja silloin hän saavuttaisi niistä jälkimmäisen. Hänen punainen seppeleensä oli irtaantunut ja laahasi kuin ketju hänen jäljessänsä. Hän livahti aivan tytön ohitse ja tunsi hänen hengityksensä kutkuttavan poskeansa, tytön samalla kallistuessa sivulle ja avatessa suunsa huutoon.

Kohta senjälkeen hän saavutti toisen. Tämä ei huutanut, vaan painoi oikealla kädellänsä pientä paljasta oikeata rintaansa. Sitten kolmas. Hänen seppeleensä putosi. Mies kumartui maahan ja otti sen ylös. Hän _vei_ sen suullensa ja hengitti sen tuoksua. Se ei tullut vain kukista, vaan myöskin tukan voiteesta.

Ihmismetsästys alkoi häntä huumata. Se ei ollut eläimen hajua, jota hänen laajenevat sieraimensa ahmivat. Se oli tytönveren tuoksua. Seppeleen väri kiihoitti. Ja edessäpäin tiellä makasi honka, jonka tuoksu oli sama kuin seppeleen, joka hänen kädessään heilui. Se antoi hänelle uutta tulta, hänen jalkansa koskettivat tytön jalan jälkiä niinkuin pieniä liekkejä, hänen teki mieli syöksyä häneen käsiksi -- silloin tämä kallistihe syrjään, mutta sivumennen mies painoi hänen kosteaan päähänsä seppeleen ja tällä kertaa itse päästi pienen huudahduksen, rajun kuin haukan, joka iskee harhaan tavoittaessansa kyyhkystä.

Sitten hän ei enää muita tyttöjä nähnyt. Hän juoksi ihmisettömässä paikassa. Mutta yht'äkkiä kajahti sotahuuto kolme askelta hänen edellänsä ja esille kallionkielen takaa lennähti tyttöjen etumainen ja viimeinen. Hän joutui ajamaan lintua, joka ei ollut enemmän kuin kahden käsivarren mitan päässä hänestä. Tuntui siltä, kuin olisi jokaisen hänen askelistansa pitänyt heittää hänet häneen käsiksi. Hänen sormensa hapuilivat ilmassa, tarttuaksensa ihokkaaseen, joka liehui ilmassa tytön takana. Hän näki hänen alastomuutensa hehkuvan lyhyen hameen alla, joka aina livahti hänen käsistänsä. Hän ei voinut erottaa, mihin tytön jalat sattuivat; niin nopeasti sandaalit livistivät pitkin kalliomaata. Mutta hän oli keskellä hänen tuoksuansa, ei ainoastaan hänen tukkansa, vaan hänen ruumiinsa. Ja ensi kertaa elämässään hän tunsi huimaavaa nautintoa tuntiessansa tuon raikkaan, auringonlämmön pusertaman hien hajun -- se oli sytyttävä henkäys uutta tuoksua, jota hän ei koskaan ollut tavannut palestralla eikä makuuteltassansa. Miehen vauhti ajoi tyttöä kuin ruoska, joka sai hien kihoilemaan läpi ohuen ihokkaan ja vanutti sen alas olkapäiltä, jotka pistivät esiin pyöreinä ja valkeina kuin suuret munat. Hän levitti suloista tuoksua niinkuin kukka. Ajo oli huimimmillaan. Pojan sormenpäät koskettivat tytön selkää, hänen varpaansa hipaisivat hänen kantapäitänsä, ja jokaisella kosketuksen välähdyksellä tyttö kiljahti, ei kivusta eikä pelosta, vaan uhmasta ja ilkkuen. Tuntui kuin olisi ajanut takaa tulenkekälettä, kuin leiskuvaa liekkiä. Ajon kiihko oli riivannut hänet. Salaa hän toivoi, että tämä ei koskaan loppuisi. Hän ruoski ja tyynnytteli samalla kertaa. Hänen teki mieli tarttua häneen ja nielaista, pusertaa hänet kuoliaaksi sylissään ja tuntea, että hän ei ollut muuta kuin hänen oman verensä huumaa.

Vihdoin hän tarttui hänen selkäänsä niinkuin kynsillä. Silloin tyttö kirkaisten hypähti syrjään ja poika lensi suinpäin maahan ja iski kätensä verille. Kajahduttaen sotahuudon, raikuvan _alala!_ hän nousi ajamaan takaa. Tyttö vastasi kirkkaan _eleleu!_ Poika juoksi nyt kädet alhaalla eikä enää hapuillut häntä kiinni. He vaihtoivat sotahuutoja. Hengitys kulki sihisten hänen avoimesta suustansa. Hän juoksi niinkuin olisi aikonut pakahduttaa sydämensä ja haudata tytön sen pirstoihin. Hän päätti juosta, kunnes tyttö vaipuisi takaperin vasten hänen rintaansa ja vasta silloin hän kietoisi veriset kämmenensä hänen ympärillensä ja hukuttaisi hänet vereensä.

Mutta yht'äkkiä tyttö käännähti ja törmäsi häntä vastaan, repäisi seppeleen tukastansa ja iski sillä häntä kasvoihin niinkuin ruoskalla. Hän suomi häntä hikensä tuoksulla. Pojan silmissä punoitti. Hän kietaisi käsivartensa ympäri hänen lanteittensa ja tunsi kuinka ne olivat liukkaan kuumat ja sileät. Hän sulki hänet painiotteeseen nostaaksensa hänet koholle, ja samalla hetkellä tyttö teki vastaotteen ja ponnisti hänen rinnastaan ja kaulastaan ja iski nyrkeillään vastoin kaikkia sääntöjä. Poika puhkesi nauruun, kumartui, kohautti hänet, puristi hänet vasten ruumistansa ja kantoi häntä sylissään; tyttö potki, kynsi ja käyttäytyi kuin villi, vastoin kaikkea taidetta. Hän ei ollut oppinut painia. Pojan huulet hymyilivät halveksuvasti. Hän musertaisi hänet, joisi sirpaleiksi jokaisen hänen siloisen ruumiinsa luun, nielaisisi hänet, joisi hänet, voittaisi hänet sisäisen olemuksensa pienimmällä jäntereellä -- joka yht'äkkiä oli kohonnut niinkuin miekka tupestansa.

Keihäs oli pystyssä aivan hänen edessänsä. Hän oli hullu, hän tahtoi jäähdyttää kostonhimonsa, ja hän kantoi kähisevän saaliinsa sisälle luolan pimeään, johon hän heittäytyi saalis sylissänsä. Hän vaipui tuoksuvaan heinäläjään -- hän tunsi Taygetoksen villien vuoriyrttien väkevän tuoksun. Hänen saaliinsa painautui häntä vasten -- hän syleili sitä kuin olisi se ollut yhtä hänen kanssansa -- hänen verensä tuli virtasi sisälle vieraaseen maailmaan -- hänen sydämensä ponnahti auki -- korkeat tuskan ja riemun huudot vastasivat niihin aaltoaviin sykähdyksiin, jotka pauhasivat läpi hänen olentonsa...

* * * * *

... Narkissos heräsi sysimustassa yössä ja värisi vilusta ja tunsi kauhean janon polttavan kurkkuansa.

Hän hapuili ympärillensä, mutta hänen kätensä tapasivat vain kuivia kahisevia heiniä. Hän hieroi silmiänsä, mutta ei nähnyt mitään. Hän ei muistanut mitään, mutta nukahti jälleen täydellisen herpautumisen vallassa.

Aurinko oli korkealla taivaalla, kun hän ryömi ulos luolasta, väsyneenä ja joka jäsen uupumuksesta särkevänä. Hän tunsi omituista kyllääntymistä elämään. Oli kulunut pitkä, pitkä aika siitä, kun hän söi verilientä syssitioissa.

Keihäässä riippui huntu ja pari sandaaleja. Niissä oli punaiset hihnat niinkuin hänelläkin. Hän otti ne käsiinsä ja katseli niitä. Kaksi kuperaa tytönjalkaa oli polttanut jälkensä niiden ohueen ja taipuisaan nahkaan. Niistä tuoksui aurinko. Hän ripusti ne takaisin keihääseen ja tunnusteli kaulaansa. Hän tunsi, että sen ympärille oli kierretty sileä nauha. Hän irroitti sen ja näki, että se oli vyö. Vapisevin käsin hän aukaisi sen ja luki: Minä arkadialainen Narkissos, Eufranorin poika, vannon kautta Artemiin pyhäkön...

... Nikarete, kuiskasi hän ja muisti. Ryöstöhäiden huumauksessa ei hänen nimensä kertaakaan ollut johtunut hänen mieleensä. Kaikki oli ollut niinkuin riivauksen huumaa, raivotilaa. Hän ei ollut tuntenut häntä, sillä hän ei ollut voinut nähdä mitään tuntomerkkejä. Hänen ihonsa tuoksu oli hänelle uusi, hänen suudelmansa, jotka olivat raivoisia niinkuin ne puraisut, joilla hevoset toisiansa näykkivät, olivat hänelle tuntemattomia, hänen käsivartensa, hänen rintansa, hänen polvensa, hänen helmansa -- kaikki oli ollut uutta valloitusta. Nikarete! Kaksi muistoa: hänen juoksunsa Olympiassa, hänen auringossa alastomana välkkyvä olentonsa lähteen luona Artemiin lehdossa. Ja nyt se oli tapahtunut. Jumalattaren tahtoa oli ollut mahdoton välttää. Hän oli juossut kohtalonsa syliin. Hän oli ryöstänyt tuomionsa tietämättänsä.

Raskain mielin ja apein miettein hän palasi takaisin lokokseensa ja haki telttatovereitansa. Vasta illansuussa palasivat naineet miehet. Ei sanallakaan kosketeltu häitä. Vain eräs heistä antoi hänelle kättä ja kuiskasi: "Onnea!" Narkissoksesta tuntui, kuin sana olisi yrittänyt hänet tukahduttaa.

Nikaretea ei hän enää nähnyt. Hän ryhtyi uudelleen jokapäiväisiin harjoituksiinsa toisten kanssa. Hänellä oli painava uupumus voitettavana. Hänen teki mieli nukkua koskaan heräämättä. Hänellä oli vaimo. Nainen, joka häntä odotti. Hän huomasi, että toiset lähtivät salaa ulos keskellä sysimustaa yötä. He menivät naistensa luokse. Hän ei koskaan ollut tarkemmin ajatellut, mitä merkitsi tuollainen varhain lähteminen kasarmista. Nyt hän ymmärsi syyn siihen. Unettomana hän makasi ja kuunteli, kunnes kuuli heidän -- aina erikseen -- palaavan takaisin aamuhetkellä ja hiljaa ojentuvan vuoteella. Mutta itse hän pysyi paikallansa. Hän ei tuntenut mitään halua hiipiä ulos etsimään sitä naista, jonka Artemis oli pakottanut hänet valloittamaan.

Eräänä päivänä -- täydenkuun aikana -- käskettiin hänet taas kuninkaan luokse.

"Narkissos", sanoi Leonidas, "Nikarete, Kleombrotoksen tytär, asuu maaosallasi sinun laillisena vaimonasi. Sinä et käy hänen luonansa. Sinä laiminlyöt velvollisuutesi."

"Minkä velvollisuuden?" kysyi Narkissos.

"Hankkia Spartalle lapsia."

"Pitääkö minun taas juosta?" kysyi Narkissos.

"Ei, avioliittosi on valmis."

"Anna siis minun elää vaimoni kanssa ja tutustua häneen. En minä kissa ole, joka lähtee tyydyttämään kiimaansa yöhön."

"Sinä olet sotilas", vastasi Leonidas ja katsoi häntä rauhallisesti. "Tuolla iälläsi et voi viettää perhe-elämää. Ajattele asiaa, malta mielesi. Ja tule luokseni ensi täydenkuun aikana."

Narkissos tuli ja odotti rangaistusta. Leonidas löi häntä olkapäälle ja sanoi ystävällisesti:

"Onneksesi, Narkissos, olet ajatellut ja täyttänyt velvollisuutesi."

"En ole sitä tehnyt", vastasi Narkissos.

"Olet kyllä, vaimosi on raskaana."

Narkissos punastui ja katsoi häntä tiukasti.

"Olenko nyt vapaa?" kysyi hän.

Leonidas nauroi ja vastasi:

"Peltoa ei kylvetä, ennenkuin sato on korjattu."

Narkissos laski kuukaudet siihen satoon, jota hänen oli odottaminen. Niinkuin kaikkien Lakedaimonin sotilasten oli hänenkin huolenansa valppaasti pitää silmällä helootteja, ja hän kävi silloin tällöin maatilallansa katsastamassa maaorjiansa. Talonsa kynnyksen yli hän ei koskaan astunut. Hän näki Nikareten matkan päästä, kun hän istui talon ovella tahi sen edustalla plataanien juurella ja askarteli hiljaisissa naisellisissa toimissansa. Tytöstä oli tullut hänen kohtalonsa, jota hän ei tahtonut käydä katsomassa. Sisimmässänsä tunsi hän kummaa katkeruutta osaansa kohtaan -- sitä ei voinut välttää -- se kyllä vielä itsestänsä näyttäisi elonmerkkejä.

Ja itse kuningas Leonidas hänelle eräänä päivänä ilmoitti:

"Narkissos, vaimosi on synnyttänyt sinulle ja Spartalle kaksi poikalasta. Älä pelkää! On jo tutkittu, kelpaavatko ne elämään. Niitä ei hylätä."

Salainen, käsittämätön ilo täytti Narkissoksen hänen kuullessaan tämän sanoman. Hänen elämästänsä oli puhjennut oksia. Hänellä oli elämisen oikeus, sillä hän oli täyttänyt suurimman velvollisuutensa. Hänellä oli oikeus kuolla, sillä hän oli korvannut Spartalle kaksinkerroin oman elämänsä. Hän ajatteli, että Hermofantos tulisi iloiseksi.

Mutta Nikareten luokse hän ei mennyt. Hän uhrasi Artemiille vuonan ja kysyi joka viikko helooteiltaan omaistensa vointia. Kaksoiset kasvoivat kauniisti, niistä tuli suuria ja täysipainoisia. Ja eräänä päivänä hän kaukana talonsa varjossa näki äidin, joka istui auringonpaisteessa molemmat pienokaisensa kumpikin rinnallansa ja kumartui syvään heidän ylitsensä. Nikarete! Hän ajatteli omaa äitiänsä, joka ei koskaan ollut pitänyt häntä noin sylissänsä, vaan jonka oli pitänyt mennä Hadeksen majoihin hänet synnytettyänsä. Tuntui siltä, kuin olisi hän kuullut hänen itkevän omassa sydämessänsä.

Mutta nytkään hän ei mennyt vaimonsa luokse. Mitä Artemis häneltä vielä vaatisi? Jos hänellä oli muitakin vaatimuksia, niin kyllä ne tulisivat hakemattakin. Ikävöikö hän puristaa poikiansa syliinsä? Ikävöiminen oli heikkoutta, hellyys teki veltoksi. Lakedaimonilaisen elämä oli itsensä karkaisemista. Kun nuo kaksi poikasta olisivat seitsenvuotiaat, ottaisi valtio ne, vaikkapa äidin sylistä, ja saattaisi ne saman kurin ja karkaisun alaiseksi kuin kaikki muut elinkuntoiset poikansa. Silloin kaikki tunteileminen ajettaisiin heistä ruoskalla. Miksi siis istuttaa heihin tunteellisuuden ituja ja heikkoutta?

Narkissos pysyi kovana. Hän ei tahtonut olla pehmeä, ei taipua naisellisten voimien alle. Hän aavisti rangaistuksen uhkaavan päätänsä. Eräänä päivänä hänet jälleen kutsuttiin kuningas Leonidaan eteen, joka lausui:

"Narkissos, Hermofantoksen poika, vaimosi ei ole valitellut sinun välinpitämättömyyttäsi. Mutta hän jättää jo nyt kaksi lastansa valtion huostaan ja jättää Lakedaimonin eikä aio enää palata. Hän tahtoo vieraassa pyhäkössä sovittaa jonkun rikkomuksensa, jota ei tahdo uskoa minulle. Koska Sparta on sinulle velkaa kaksi poikaa, ei valtio tahdo pakolla tyrkyttää sinulle sitä aviomiehen velvollisuutta, joka näyttää olevan sinulle vastenmielinen. Mutta rangaistukseksi valtio ottaa sinulta maaosuutesi ja pitää sen, kunnes ehkä tulevaisuudessa jompikumpi pojistasi jälleen osoittaa ansainneensa saada haltuunsa sen maaosuuden, jota heidän isänsä ei ansainnut."

Narkissos vaikeni. Hän pakotti itsensä olemaan sanomatta jäähyväisiä. Hänhän ei ollut vapaaehtoisesti mitään siteitä solminut. Artemis oli pakottaen tuonut naisen hänen elämäänsä. Nyt nainen oli poissa. Mitäpä oli hänellä hänelle sanomista? Nikarete, jää hyvästi! -- Hänhän ei koskaan ollut hänelle toivottanut hyvää päivää.

Vain poikia hän kävi katsomassa, mutta isäksi hän ei itseänsä ilmaissut. Hän vain iloitsi nähdessänsä heidän pienten kiinteäin ruumiittensa voimistuvan ja ihmetellen hän keksi pieniä yhdennäköisiä piirteitä -- muutamia, jotka muistuttivat häntä itseään, toisia, jotka voi katsoa johtuvan Eufranorista, vieläpä Hermofantoksesta -- sen mikä oli aivan vierasta, hän ajatuksissaan luki kuuluvaksi kahteen Nikareteen, jotka kumpikin tavallansa olivat hänelle yhtä tuntemattomat.

Vuodet läpeensä hän taistellen eli edelleen ja oppi sen lujuuden, jota ei mikään murtanut ja joka spartalaisen miehen mielestä oli kaiken olemisen päämäärä. Hän saattoi nukkua paljaan taivaan alla vaikkapa rankkasateessa, sieti kastua ja kylmettyä läpi, paistua päivän helteessä ja kuumetuulen kuivuudessa. Hänen rintansa kehittyi kestäväksi niinkuin Taygetoksen villikarhun kylki. Hän saattoi nukkua varustuksissansa, paastota päivittäin ja sammuttaa janonsa limakuopista. Hänen katseensa oli terävä kuin kotkan, joka yli kaupungin nousi kohden ympärillä olevia jylhiä vuoria. Hänen jalkansa askel oli varma niinkuin kauriin, joka ei koskaan hyppää harhaan.

Kolmannellakymmenennellä ikävuodella oli hänen kasvatuksensa lopussa. Ja juuri silloin tuli persialais-aalto vyöryen idästä.

XVIII.

Persepolis.

Oli yö Persepoliissa.

Ahura-mazdan tähtipuku säteili ylitse tasangon, jossa palatsit kohosivat yössä penger penkereeltä. Portaat nousivat ylöspäin, yhtyivät ja lähtivät jälleen eteenpäin. Tuuli lakaisi näkymättömiä sotajoukkojaan pitkin astimia. Kansakunnat, portaiden seiniin hakatut, toivat astin astimelta nousten lahjoja kuningasten kuninkaalle.

Ardekanin kylmältä lumihuipulta puhalteli jäinen tuuli alas yli marmorimuurien, jotka olivat kiiltäviksi hiotut kuin peili. Yön varjot kulkivat niiden yli. Porttiaukkojen valtavat härät laskivat sorkkansa raskaasti kiviseen kamaraan ja tuijottivat raivoisin piirtein veistetyillä silmillään ulos tähtipimeään.

Talven pahat henget eivät vielä olleet paenneet. Kuivuus viipyi vielä vuorenrinteillä hioen kynsiänsä, joiden alla kaikki lakastui. Mutta Tistria, koirantähti, välähteli lupaavana uhaten kadon laihaa kummitusta, joka vielä raivoten kulki yli maan. Pahat tuulenpuuskat kierittelivät hiekkaa läpi erämaan tasoittaen tiet ja polut. Neiris-järveltä loiskahteli vaahtoharjaisia laineita, jotka pärskyivät tasangon reunaan niinkuin järven ahnaiden Ahrimanin luomien kalojen sylkäisyt. Käärmeet makasivat kääriytyneinä kylmästä kahiseviin keriinsä pimeiden onkaloiden kätköissä. Mutta pyhän tulen loiste vilkahteli läpi kattojen, jotka päivisin olivat suljetut, jotta ei aurinko siihen koskisi. Ahriman lepäsi painaen vuoria, jotka huokuivat hyistä ilmaansa yli Persepoliin, vartioiden yötä, joka kului äärettömän hitaasti eikä tahtonut väistyä tieltä. Sakaalit ja sudet, jotka ulvoen kulkivat saalista etsien, olivat hänen pahoja ajatuksiansa, kaikkialla väijyskeleviä. Itse suurkuninkaan paratiisissa korkeiden muurien takana piileskeli yökylmä niinkuin ahnas peto, joka koetti tappaa palmut puremalla niiden maassa kierteleviä juuria. Ja puiston leijonat ja pantterit kiljahtelivat unissaan kuin peläten vihollista, jonka silmät tuijottivat niiden luoliin.

Oli keskiyö. Ja Ahrimanin ulvonta kuului ulkoa. Hänen henkensä huokui valtavan korkeissa pylvässaleissa, jotka kiersivät Dareioksen palatsia. Polvillaan olevat härät ja yksisarviaiset, jotka kannattivat kattoa, seisoivat sarvet kohden pimeyttä, uhmaten sitä. Suurkuningas Xerxes tuli haaremistansa. Soihdunkantajia kulki hänen edellänsä siirtäen syrjään toisen suuren esiripun toisensa jälkeen. Ne lepattelivat tuulessa. Soihtujen liekki valaisi täplittäin paksuja mattoja, joissa oranssinkeltaisia kukkakiehkuroita ja punaisia palmuviuhkoja hehkui pohjan syvässä safiirisinessä.

Suurkuningas oli pitkä ja hyvinvoivan näköinen, ja hänen pukunansa oli ihomyötäinen meedialainen vaate, jota reunusti kultalanka ja jossa jalokivien tähdet kimaltelivat. Ilmanveto puistatti häntä, kun hän hetkeksi pysähtyi porttipylvästön siivekästen leijonain väliin katsoen tähtiyöhön. Siinä hän näytti niin pieneltä, että nuo jättiläiseläimet yhdellä ainoalla jalallansa olisivat voineet musertaa hänet. Hänen päänsä oli paljas. Kiiltävän mustain kiharain laineet sekaantuivat käherään pikimustaan partaan. Hän pyyhkäisi otsaansa ja räpytteli silmiänsä, niin että valkuainen loisti. Sitten hän kääntyi ja astui sisään. Pitkin seinien sileäksi hiottuja marmoripintoja liukui hänen peilikuvansa kuin keltainen varjo. Viuhkankantajat hänen kintereillään olivat kuin kääpiöitä. Vaikka oli yö, pitivät he viuhkoja pitkien tankojen päässä korkealla hänen päänsä päällä, niinkuin pientä juhlakatosta.

Tasaiset tohvelinpohjat kopsahtelivat keveästi kiiltävillä lattiakuvioilla. Esirippu toisensa perään nousi kuin näkymätönten kätten siirtämänä, kunnes hän oli makuuhuoneessaan. Se oli korkea, niin että soihdunvalossa tuskin saattoi erottaa neljän mastopuun korkuisen pylvään päällä kaartuvaa telttakatosta. Huonetta valaisi kaksi pronssista kypressiä, joiden oksat olivat täynnä pieniä käpysiä. Jokainen käpy oli lamppu -- sydän paloi kävyn kärjessä. Kuninkaallinen vuode oli keskellä huonetta seitsenaskelisten porrasten yläpäässä. Alimmalla astimella istuivat henkivartijat neliössä, jalat ristissä ja tuijottivat kuin patsaat kohden salin neljää esirippua. Leposijan jalkopäässä oli kuninkaan kotipyhättö, pyhän tulen paikka. Nelikulmaisella alabasterikivellä siro, pikarinmuotoinen metallimaljakko reunaa myöten täynnä tuhkaa, hiljaa tummana hehkuen palavaa. Kaksi pappia valvoi liekkiä. Toinen piti kohenninta, toisella oli kaksi lusikkaa, joilla hän sirotteli suitsutusjauhoja tuleen. Kummallakin oli käsineet ja suulle sidottuna valkea vaate, jotta eivät heidän kätensä eikä heidän hengityksensä saastuttaisi tulta. Kolmas tietäjä toi tulelle ruokaa -- santelia, aloeta, bentsoe- ja granaattipuuta.

Suurkuningas nousi verkalleen vuoteellensa. Henkivartijat heittäytyivät alas astimelle hänen eteensä; hän astui heidän selillensä kiinnittämättä siihen huomiota. Niin hän meni pyhän tulen ääreen ja katsoi punertavaan hehkuun, kuunnellen ulkona puhaltavaa jäätuulta. Sieltä hänen ajatuksensa siirtyi paratiisiin, jossa kahisevat hopeapoppelit humisivat, maagien kuunnellessa tätä suhinaa kuin oraakkelinpuhetta, joka heidän piti selittää.

Xerxes tuli haaremistaan. Joka yö hän oli siellä. Yö oli naisten. Hän ei ollut käynyt tervehtimässä vaimoansa Amestrista tahi ketään suosikkivaimoistansa, vaan lännestä tuotuja myysialaisia ja lyykialaisia tyttöjä, ryöstösaaliita Efesosta ja Miletosta -- kreikkalaisia valloituksia, jotka olivat oppineet hänen kieltänsä vasta niinkuin papukaijat, mutta joille kokonainen vuosi oli opetettu hänen palveluksensa salaisuuksia. Kaksitoistavuotiaita tyttöjä, joiden jäsenet olivat sileät kuin plataanin kuori, rinnat tuskin huomattavat, tukka punainen kuin itse pyhä tuli ja silmät kuin kuurakasteiset kukat. Hän oli tunnustellut niitä kaikkia ja tutkinut niiden tuoksuja. Vain yksi niistä oli lähimaille saanut sen erikoisen suloisen tuoksun, jota hän tarvitsi voidaksensa nauttia. Se ei ollut keinotekoista tuoksua, jolla kuka tahansa saatettiin öljytä ja maustaa kuin hilloksi. Siihen tarvittiin iho, harvinainen kuin aloen kukka, ja henki sellainen, joka itsessään oli kuin uusi yrtti, tuon tuoksuvan kokonaisuuden kiihoittava aines. Ei riittänyt, että iho oli kuin upotettu tuohon suloiseen tuoksuun, sitä piti itse hänen olemuksestansa säteillä ja tuntua jokaisesta vaatekappaleesta, joka hänellä oli ollut. Xerxes oli tutkien vainunnut hänet niistä vaatteista, joissa hän oli tanssinut itsensä hikiseksi. Kiukun ryppy kuninkaallisten kulmainsa välissä hän nyt muisti pettymystänsä, kun hän häneen itseensä taittuessaan oli huomannut, että hän oli kylmä kuin ruumis. Hän seisoi käännellen käsissänsä suurta harmaata kalkedonkivistä sinettirullaa, jota hän oli kiertänyt hänen selkänsä ja rintansa ympäri saadaksensa hänet lämpenemään. Hän ei ollut huutanut eikä valittanut, vaikka kivi oli painanut kuninkaan kuvan, palmun ja nuolenpääkirjoituksen hänen ihoonsa aivan kuin eläimenvuotaan.

Hän tunnusteli tuoksua sormistaan. Mutta se oli haihtunut. Silloin hän piti kumpaakin kättänsä tulimaljakon loisteessa ja tunsi väreilevän lämmön virtaavan niiden läpi. Sitten hän vei oikean kätensä sormet läpi liekin, pyyhkäisi kulmiansa ja kosketti huuliansa. Ja vielä kerran sitä tulessa käyttäen hän puhdisti ruumiinsa pyhimmän osan.

Väsyneenä ja unisena pudotti hän pois ihomyötäisen pukunsa. Kaksi palvelijaa irroitti polvistuen tohvelit hänen jaloistansa. Korkea vuode painui hänen allansa, niinkuin hän olisi heittäytynyt silkkiseen ja untuvaiseen mereen. Uni virtasi hänen jäseniinsä ja kaikki hiljeni. Vain suitsutusjyväset räiskivät hiilillä. Ja humina kulki yli tasangon. Oli niinkuin lintujen siipisulat olisivat rapisten kulkeneet yli palatsin puukaton.

Suurkuningas kuorsasi. Koko valtakunnassa oli vain suurkuninkaalla pyhä kuorsaus. Kaikkien muiden kuorsaus oli paha ääni, jonka syynä pidettiin riivaajaista.