Part 11

Alttaripöydällä ei ollut uhrilahjoja. Mitä Hadeksen piti saaman, se heitettiin sen taakse kuin iäti pohjattomaan ahnaaseen kitaan. Se ilma, joka sieltä nousi, oli kuuma ja tuikea kuin tulikivihöyry, joskus seassa tukahduttavaa savua -- tuntui niinkuin olisi valtavan palkeen veto saanut näkymättömästä roviosta kipinöitä sinkoilemaan.

Narkissos ei tietänyt, mitä Hadeksen suuhun uhrattiin. Ne lienevät olleet verisiä, kauheita lahjoja, julmuuden ja kuolevaisten itsekidutuksen jätteitä. Hän oli kuullut, että keskoiset ja kuolleenasyntyneet sitä tietä katosivat takaisin pimeyden äärettömään äidinhelmaan, josta eivät olleet voineet nousta elämän valkeuteen. Tahi ihmiset uhrasivat itsensä tuolle pohjattomalle vatsalle ja menivät vapaaehtoisesti Hadeksen majoihin, jotka ennemmin tahi myöhemmin odottavat kaikkia. Vuorenhalkeama nieli kyllä saaliinsa antamatta ääntäkään vastaukseksi. Paitsi tulikivenhöyryjä huokui nielu ruumiin löyhkää, mikä iljetti jokaista elävää olentoa, joka lähestyi.

Narkissos kumartui kauas yli alttaripöydän ja tuijotti tuohon ikuisen mätänemisen pimentojärveen. Hän löi rystysellänsä paateen. Yht'äkkiä tuli skorpioni pyrstö pystyssä mataen alttarin reunalle. Narkissos tappoi sen. Hänen silmissänsä hyppeli tulisia renkaita. Hetkinen, vilahdus vain ja elämä oli mennyt. Tuntui siltä, kuin tuo pieni elävä olisi syntynyt näyttäytyäksensä vain tuona yhtenä silmänräpäyksenä ja tullaksensa tuhotuksi.

Hän heitti sen uhriksi syvyyteen. Kuuliko hän kumean loiskahduksen manalan pikimustista järvistä? Varjojen valtakunnan elämää nielevästä haudasta kuuli hän lukemattomien myriadien syviä huokauksia ja tarkkasi kuullaksensa omien vainajiensa äänet: äidin lempeän heläjävän äänen, jossa olivat huilun kaikkein hiljaisimmat sävelet, ja isän äänen, jossa kumisi rinnan malminkaiku.

"Narkissos", kutsui se. "Narkissos!"

Hän kuuli sen niin selvästi, kuin se olisi ollut elävä olento, joka kutsui: Narkissos! Ja kuitenkin se oli vain sellaista ikävän ääntä sen suusta, joka ei enää koskaan näkisi päivänvaloa. Siellä syvyydessä olevien eloonherättämiseksi ei auttanut uhrata varissutta viljaa eikä hyytynyttä verta, ei kuoleman myrkyttyneitä nesteitä eikä syntymättömän ennen aikojaan pysähtynyttä sydäntä. Oli vain yksi ainoa kuolleita hetkeksi ravitseva aine, joka saattoi antaa heille puhekyvyn takaisin -- se oli aivan elävä, huppelehtiva hurme, kun se katkaistuista valtimoista virtasi alas pimeyden kuiluun niinkuin janoiseen suuhun. Hän muisti Odysseuksen uhrin, kun hän uhrasi mustan oinaan, muisti veren vielä poreilevan lammikon, josta varjot joivat, häälyen vilisevän sankkana joukkona kuopan ympärillä. Hän näki veren elämän vuotavan varjon lukinverkko-olemukseen niinkuin punaisten kastepisarain väräjävissä langoissa: jokaisen verirahtusen imaisu synnytti sanan kuihtuneelle kielelle.

"Narkissos!"

Hän kääntyi huudahtaen. Oliko kuollut laskenut kuivat luiset kätensä hänen olkapäillensä? Oikein, siinä seisoi varjo hänen edessänsä, pitkä, ulkoa tulevan valon ympäröimä. Mutta silloin alkoi varjo nauraa:

"Kautta peloittavan Hadeksen, jonka suun edessä seisomme! Herätänkö sinut kuolemanunesta? Aioitko vapaaehtoisesti solua alas siihen maailmaan, johon vielä et moneen kymmeneen vuoteen tarvitse kuulua? Narkissos, poikani, etkö tunne minua?"

Se ei ollut manalaisen ääni. Se oli se pyöreän täyteläinen sydänvereltä tuoksahtava ääni, itsensä elämän auringon laulua täysi, jonka hän oli kuullut niin voitonriemuisena, niin nauravana vain yhden miehen suusta: Hermofantos!

Ja Hermofantos tarttui hänen käteensä kätensä täydellä, lämpimällä, lujalla otteella ja veti hänet mukanansa takaisin päivänvaloon. Leivot kehräsivät heidän päittensä päällä. Taivas valoi lämpöänsä heidän päihinsä -- hetkisen kuluessa ulottui lämpö aina hänen syvimpään sydämeensä, ja Hermofantos seisoi ja hymy leikki hänen suurissa voimakkaissa silmissään ja pyöreässä punaisessa suussaan keskellä hopeaista partaa.

"Minä näin sinun kävelevän läpi kaupungin ja tunsin sinut käynnistäsi. Minä hain sinua pyhäkön tyköä, mutta täältä vasta sinut löysin. Vastakohdat hakevat toisiansa. Sillä mitä on sinun nuoruudellasi tekemistä kuolemanajatuksen kanssa? Oletko tullut Eleusiiseen vihityttämään itsesi?"

"Olen, Hermofantos, minä kaipaan sitä elämän valaistusta, jota ilman elämä on vain tyhjää orjuutta."

"Tule mukaani ja istahtakaamme tuonne ylös varjoon", sanoi Hermofantos ja meni hänen edellänsä pitkin jyrkkiä pengerportaita temppelin pohjoispuolelle, missä korkeat kypressit kutoivat viileätä, vapisevaa tuulenhenkeä. Sinne Hermofantos istui kivirahille levitettyänsä ensin viittansa aluseksi, ettei kylmettyisi. He istuivat katsellen suurta temppelikuutiota, joka kohosi monikerroksisena, mutta jota vain yhdeltä puolelta reunustivat umpimuurin edessä olevat raskaat kullanruskeat pilarit ja joka muuten näytti linnalta, niinkuin sen tarkoitus olisi ollut suojata muuriensa ja kattonsa sisälle suljettuja salaisuuksia.

Kun Narkissos oli kertonut vaellusvuosistansa ja kokemuksistansa persialaishyökkäyksen aikana, sanoi Hermofantos:

"Sinä siis arvelet, Narkissos, että se elämän viisaus, jota sinä halajat, piilee tuossa majassa niinkuin aarre, joka odottaa sinua. Ja kun nyt syksyn suuriin salamenoihin vaeltavat janoiset joukot, niin olet sinäkin oleva yksi niitä, jotka parveilevat kuin koiperhot suojatun valon ympärillä ja ikävöivät iäisen totuuden virvoitusta. Sillä tuohon paikkaan on kautta lukemattomien sukupolvien koottu ja siinä säilytetty niiden iäisyyttä ikävöiväin tunteiden symboleja, jotka yksin voivat kuolevaista lohduttaa. Katso, täältä katse kiitää Thrias-kedoille, joihin iäisyyden siemen ensin kylvettiin -- sen teki Triptolemos, joka sai sen lahjaksi kiitolliselta maan äidiltä. Mutta, Narkissos, se, mitä sinulle näytetään tuossa suljetussa huoneessa, on vain iäisen pimeyden taustalla nähtävä himmeä ja pienennetty piirto sitä maailmaa, jota itse valo ja taivas täällä silmillesi laulavat. Niinkuin sen pienen jyväsen, joka syksyllä kätketään maan mustaan vakoon, puolet vuodesta makaa raskaan mullan alla, mutta keväällä sisäisen kasvuvoimansa vastustamattoman vaiston ajamana nousee takaisin valoon, samalla tavalla saattoi maan äiti saada lapsensa takaisin puoleksi vuodeksi, sittenkuin tämä oli toisen puolen vuotta viettänyt manan maiden kuninkaan, näkymättömän Hadeksen luona, joka ei koskaan päivän valoa näe. Ja tämä on meidän kuolevaisten nähtävänä iäisen kiertokulun kuvassa, sen, jonka me kaikki kerran kuljemme. Kuolema painaa meidät alas Hadeksen asuntoihin, toimettomuuden autioon ja tyhjään varjomaahan, mutta meitäkin odottaa pelastava kevät, joka nostaa meidät takaisin valoon ja elämään. Mitäpä meillä siis on kuolemasta muuta pelättävää kuin se talvi, jota joka vuosi auttamattomasti lähenemme, mutta jonka me yhtä varmasti tiedämme väistyvän uuden kevään edestä. Sano minulle, Narkissos, tähänkö kauniiseen ja kultaiseen oppiin tahdot vihkiytyä tuolla Telesterionin suuressa hämärähuoneessa?"

"Aivan niinkuin sanot, Hermofantos. Minä halajan hartaasti, että ikuinen valo poltetaan minun sieluuni!"

"Minä sanon sinulle aivan rehellisesti, Narkissos, että olet vielä liian nuori."

"Olenko liian nuori saadakseni perehtyä siihen, mitä sinä itse, oi Hermofantos, sanot kauniiksi ja kultaiseksi opiksi?"

"Et, tosin et ole, Narkissos. Mutta tätä oppia sinun tulee etsiä vielä suuremmasta temppelistä kuin se on, jonka näet tässä allasi -- kellastuneena ja vanhuutensa kunniassa. Itse elämä on se ääretön temppeli, jossa me kuolevaiset joka päivä käymme koulua. Oletko sitten väsynyt käymään koulua elämän suuressa temppelissä ja luuletko voivasi hypätä yli kaiken seuraavan oppiajan ja täällä muutamassa päivässä omaksua kokonaissumman kaikkea sitä, mikä sinun pitäisi koota oman kokemuksesi avulla? Oletko väsynyt vaeltamaan, toimimaan, pyrkimään? Kahdenkymmenen vuoden iälläsi olet ainakin nähnyt paljon maailmaa etkä ole voimiasi säästänyt. Elämä ei ole osa, jonka itsellensä valitsee, vaan kokonaisuus, jonka kappale kappaleelta itsellensä kokoaa. Kaikki on sinun itse kauttasi hankittava. Sinä olet oppinut palvelemaan ja tekemään työtä. Sinä tiedät, mitä merkitsee paimentaa vuohia, karjaa, olet istunut soututeljolla ja karaissut itsesi kärsivälliseksi. Olet kantanut hopliitin aseita ja itse opetellut kevytaseisen kuria. Luuletko kahdenkymmenen vuotesi iän olevan kypsän vastaanottamaan elämän ja kuoleman mysteriota? Entä _minä_ sitten? Lukemattomat kerrat olen vaeltanut pyhää tietä Eleusiiseen ja olen jumalattaren kärsimystien jokaisella stadionilla ajatellut, joko vihdoinkin ansaitsisin löytää, vai eikö minun vielä vuodeksi pidä tarttua soihtuun ja omin jaloin jatkaa matkaa karaistuakseni sitä varten. Ja katso -- minä en vielä ole saavuttanut sitä itseluottamusta, että uskoisin olevani kypsynyt salamenoihin osalliseksi. Sen opin voima, joka meille tällä vihityllä pohjalla ilmaistaan, riippuu vain oman elämänkokemuksemme voimakkuudesta. Palkka, jonka saamme, on suhteessa yksinomaan siihen, mitä me itse olemme saaneet toimeen. _Minä_ en ole tehnyt kyllin paljon päästäkseni pyhien salaisuuksien perille. Mutta sinä ehkä olet? Mutta eiköhän sentään, Narkissos, elämä vielä vaadi sinulta kokonaista sarjaa velvollisuuksia, joita tähän saakka olet vältellyt. Tähän saakka olet ollut kevytaseinen, kevytjalkainen, juoksija. Mutta oletko oppinut pysymään horjumatta paikallasi, kantamaan kohtalon kovaa haarniskaa, kuolemaan varustuksissasi valittamatta. Et ole, mikäli minä tiedän. Mutta sano minulle oikea asianlaita, jos erehdyn. Et puhu, tiedät minun olevan oikeassa. Elämä on pitkä, yhtenäinen koetus. Karkaise itseäsi, Narkissos. Karkaise itseäsi, tahi jumalat tekevät sen. Hanki itsellesi jumalain suosio ennättämällä itse ennen. He eivät rakasta ketään niinkuin altista ja kaikkeen hyvään valmista miestä. Sinähän pidät vaeltavasta ja liikkuvasta elämästä --"

"Aivan niinkuin sinäkin, Hermofantos."

"Mutta vaeltaminen on vetelehtimistä. Minä itse olen jo kahdennestakymmenennestä vuodestani ollut luopio. Minä olen Spartan mies, Narkissos. Poikana ja nuorukaisena sain kurini ja kasvatukseni Lakedaimonin karskissa ja ankarassa sotakoulussa. Karkasin koulusta vaeltaakseni ympäri. En tuntenut syntyneeni sotilaaksi. Minä olen kavaltanut kotivaltioltani voimani. Minä olen Spartalle velkaa elämän. Kun kerran olen vaeltanut tarpeekseni, palajan kotiin laskeakseni luuni isieni maahan. Mutta minä olen menettänyt isiltä perimäni maaosuuden. Olen Spartalle elämän velkaa; sitten saan sen takaisin. Tahdotko olla poikani, Narkissos?"

Narkissos katsoi hämmästyneenä Hermofantosta.

"Minähän en ole spartalainen", sanoi hän.

"Mutta sinusta voi tulla", hymyili Hermofantos. "Sinulla on lakedaimonilaista verta suonissasi, arvelen. Hera tiesi, eikö sinun äitisi ole minun tyttäreni. Minä olen antanut sinulle nimen, anna nyt minun myös olla isäsi sijassa. Ehkäpä tahdot olla minun poikani. Silloin kiinnittäisin uudelleen siteet isäini kaupunkiin. Minulla oli maata Lakedaimonissa. Kaksikymmentä heloottia viljeli sitä minulle. Se tulee omakseni, jos hankin itselleni ja Spartalle pojan. Lähde mukaani, niin minä hankin sen sinulle perinnöksi. Lähde sinä kahdenkymmenen vuoden iälläsi siitä, mihin minä keskeytin. Täytä se kansalaisvelvollisuus, jonka minä laiminlöin. Tämä, Narkissos, olisi oikea vihkimys elämän ihmeelliseen salaisuuteen, jos koettaisit kantaa sitä haarniskaa, johon Lakedaimon pukee poikansa."

Narkissos kuunteli pää kumarassa ja vaipui mietteisiinsä. Hermofantos oli jo pitkän aikaa ollut vaiti; mutta kun Narkissos vihdoin nosti katseensa ja tapasi toverinsa suuret säteilevät silmät, vastasi hän laskemalla kätensä hänen käteensä. Hermofantos painoi hänet sydämellensä.

Kumma lämpö virtasi läpi Narkissoksen olemuksen, hän painautui vanhusta vastaan ja Hermofantos pusersi molemmat kätensä hänen päänsä ympäri ja painoi suudelman hänen kiharalle tukallensa.

"Nouse ja käykäämme vielä kerta Hadeksen asunnoissa."

He olivat jälleen luolassa salaperäisen pimeyden kuilun edessä. Mutta nyt ei Narkissos enää tuntenut sieltä tulevaa ruumiinhajua. Hänen päänsä lepäsi vasten Hermofantoksen olkapäätä, ja hän hengitti nauttien tuon auringon karaiseman ruumiin tervettä säteilyä, joka tuoksui niinkuin ajuruoho tuulen raikkautta.

Hermofantos katseli kallionhalkeamaan ja lausui hitaasti syvään hengittäen:

"Isä Hades, minulla ei ole hunaja- eikä maitouhria sinulle tuotavana. Oi sinä, joka kerran oikeudellasi otat haltuusi meidät, jotka edessäsi seisomme, kuule lupaus, jonka sinulle teemme. Ei tule iltaa, jolloin en odottaisi, että sinä unessa tulet ja kutsut minua, eikä aamua, jona en itselleni sanoisi: tänään näen viimeistä kertaa päivän valkeuden ja ennen iltaa olen varjo kaikkien niiden joukossa, jotka ennen minua ovat luoksesi tulleet. En koskaan ole kieltänyt velkaani sinulta. En koskaan ole tahtonut piileskellä kuolemaa. Olen etsinyt vaaraa sekä skyyttien että persialaisten keskeltä. Katso, tässä minun vasemmassa kädessäni on kolme kangistunutta sormea, joita sinä kerran olet koskettanut -- minä vedin saakilaista jousta, niin että jänne katkesi, ja oman käteni hermojänne katkesi samalla kertaa. Ojennan sinulle pelotta oikean käteni enkä kammo astua sinun valtaistuimesi eteen, vaikkapa ikuinen kylmyys sieltä huokuukin jäistä kammoansa. Viittaa valtikallasi, kutsu, niin tulen. Mutta tähän nuorukaiseen, jolle olen antanut nimen, minä sidon elämäni langan. Anna hänellekin vahvistava oppisi, että hän ei pelkäisi. Minä vihin hänet Hellaan maan huomaan. Minä vihin hänet karkaisemaan sieluansa ja ruumistansa ja vihaamaan vain yhtä -- sitä, joka idästä tulee, ja joka ei edes _sinun_ pyhyyttäsi pyhänä pidä. Onnellisesti on Hellas torjunut hänen ensimmäisen hyökkäyksensä. Mutta rauhaamme kuulemme, kuinka hän varustelee ja hautoo kostoa. Jos hän joskus pääsee Eleusiin seutuun, niin hän täyttää sinun kuilusi kallionlohkareilla ja koettaa kivittää maanalaista valtakuntaasi. Mutta se Hellas, joka on ollut, on maailma jalkaimme alla, ja vainajat vahvistavat perustuksen, jolla me seisomme. Persialaisten jalkain alla se on tuntuva pettävältä. Sinun valtaistuimesi edessä, Hades, kaikuu rukoukseni ja tervehdykseni menneille polville. Myös Narkissos tervehtii sinun kauttasi edellänsä menneitä ja lupaa tulla heidän luoksensa, sellaisena että rohkenee katsoa heitä silmiin, koska ei ole pettänyt sitä maata ja sitä taivasta, jonka he hänelle perinnöksi jättivät. Hengitä vain hänen kasvoihinsa, sillä sinun henkäyksesi vahvistaa, ja hän kulkee joka päivä kuolema silmäinsä edessä hymyillen, kun _sinun_ tulesi on hänen poskensa karaissut. Suo minun ja hänen silmäinsä avautua näkemään iäisyyden salaisuuksia, jollet ennen, niin ainakin sillä hetkellä, jolloin meidät kutsut. Nikarete, tyttäreni, näe pimeydessäsi poikasi kirkas valkeus, hänen, joka vielä elävien mailla kulkee. Eufranor, ystäväni, katso, minä otan sinulta Narkissoksen, ainoan poikasi, ja lupaan vastata sinulle hänestä. Voi hyvin Hadeksen majoissa! Me yhdymme, yhdymme, yhdymme."

XVII.

Spartalaiset häät.

Narkissos kulki Hermofantoksen mukana Spartaan ja tuli hänen pojakseen, ja hänelle luovutettiin hänen perintömaansa, niin että helootit sitä hänelle viljelivät. Senjälkeen vanhus jälleen lähti vaellukselleen.

Narkissos otettiin syssitioihin. Mutta se kulta, mikä hänellä vuosikausia oli ollut tallessansa, piti hänen jättää valtion rahastoon. Ei yksikään Spartan mies saanut omistaa hopeaa tahi kultaa -- vain rautarahoilla piti hänen maksaa elämänsä tarpeet. Hänen tukkansa leikattiin eikä enää senjälkeen saanut kasvaa pitkäksi. Karkea, värjäämättömästä villasta tehty ihokas jätti käsivarret ja jalat aivan alastomiksi. Sateessa ja myrskyssä ja auringon helteessä oli hänen käyttäminen vain sitä.

Poikakasvatusta, joka tapahtui ruoskan ja kaikenkaltaisen karaisemisen voimalla, hän ei ollut saanut. Mutta elämä itse oli antanut hänelle sitä vastaavan opin eikä hän ollut koskaan pelännyt mitään työtä tahi minkäänlaista ruumiillista ponnistusta.

Telttatoveruus antoi hänelle ainoan jokapäiväisen seuran. Ikäistensä kanssa hän harjoitti itsensä elämään pienessä tarkasti rajoitetussa piirissä, joka kaikessa noudatti melkein kuin säännönmukaista tahtia, heräsi yht'aikaa, söi yht'aikaa, marssi yhdessä, suoritti paininsa ja tappelunsa keskuudessansa ja samalla kellonlyönnillä vaipui levolle kivikoville makuusijoillensa karkeitten raakavillaisten peitteiden alle.

Silloin tällöin veljespiirit liittyivät yhteen ja panivat toimeen suuren metsästyksen vuorilla. He ajoivat villisiat liikkeelle yhdessä järjestyneinä pitkiin ketjuihin, joiden edestä ei mikään elävä voinut päästä pakoon. Kaikki tapahtui tarkkojen, loukkaamattomien sääntöjen mukaan. Riistan tappoi vuorollansa kukin metsästäjistä, ja asianomaisen piti kuolemaa halveksuen ja nopeaneuvoisena asettua suojattomana villikarjun hammasten ja karhun käpäläin eteen. Karhu oli sen lisäksi kaadettava sylipainissa ilman aseita. Kun Narkissos löi painia karhun kanssa, niin hänen voimansa kasvoivat jättiläismäisiksi. Karhu oli Artemiin pyhä eläin, ja hän hyökkäsi sitä vastaan niinkuin olisi ollut kaadettava perivihollinen.

Joka päivä hän joukkueensa kanssa lähti liikkeelle auringon noustessa pitämään harjoituksia avoimella kentällä, Eurotas-joen kaltailla tahi terävähuippuisen Taygetos-vuoren alla. Raskas haarniska yllänsä he juoksivat yksinäisen huilun terävää poljentoa seuraten, tahdikkaasti, niinkuin siinä olisi ollut yksi ainoa tuhatjalkainen ruumis, joka kumisten kulki maata. Raskaat tammikeihäät pidettiin tanassa tarkassa tasapinta-asennossa, ja heitot kävivät kuin koneella, joka heitti yhtenäisen piikkirivin suhahtaen ilmaan. Kilvet koottiin niinkuin levyt yhteen ainoaan juoksevaan nuoraan. Täysissä aseissa he hyppelivät yli kuilujen ja purojen ja juoksivat huulet lujasti yhteen puristettuina, niin että ilma sihisten kulki läpi auki jännittyvien sierainten.

Kun puolipäivän aikaan ruumiit höyrysivät uupumuksesta, marssittiin Eurotas-joelle. Aseet ja hikinen villaihokas heitettiin pois ja nuoret ruumiit syöksyivät kilvalla virtaan, joka kohisten vyörytteli vuorenhuipuilta tulevaa jäistä vettänsä. Lämmin vesi ja öljy oli kielletty. Kylmän karkaisemina he palasivat syssitiakasarmiin istuutumaan höyläämättömille raheille ja syömään yksinkertaista ja höyryävää verilientänsä.

Toisin ajoin pidettiin harjoituksia ja kilpataisteluja harjoituskentällä tahi harrastettiin soitantoa. Narkissos oppi puhaltamaan huiluja kovassa doorilaisessa sävellajissa ja kuparirummulla antamaan tahdin kaikille joukkueen järjestetyille liikkeille. Ne oli ymmärrettävä ilmankin komentosanoja yksin rummun erilaisista lyöntiryöpyistä tahi huilun hitaista tahi nopeista juoksutuksista. Ylipäällikön käskyt annettiin salpinks-merkeillä, jotka kiirivät yli kaikkien muitten äänten. Yhteislauluakin harrastettiin, ja hän oppi Tyrtaioksen vanhat sotalaulut, jotka painuivat vereen niinkuin itse sydämen tahdinlyönnit.

Naisia hän ei mielellään ajatellut. Artemis-vala kalvoi hänen sieluansa niinkuin jäyhä suru, kytevä kipu, jota hän ei tahtonut ajatella. Joskus sattumalta marssittiin ohi nuoren tyttöparven, jotka samoin olivat harjoituksissa taivasalla ja juoksivat kilpaa. Nikarete oli ehkä vielä niiden joukossa, mutta valtion olot vapauttivat hänet käymästä niissä kaupungin osissa, joissa naiset oleskelivat. Siihen asti, jolloin täyttäisi kolmekymmentä vuotta, piti hänen elää yksin miesten joukossa; vasta kolmikymmenvuotiaat viettivät perhe-elämää vaimon seurassa ja lasten, joista pojat seitsenvuotiaina otettiin kasarmeihin kasvatettaviksi.

Narkissos oli kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen, kun sai määräyksen käydä tapaamaan yhtä eforeista, joka lähetti hänet toisen kuninkaan, äsken valitun Leonidaan, Anaksandrideen pojan luokse.

Kun Narkissos näki hänet, muisti hän hänet Olympian kuutamoyöstä. Hänen kasvonsa olivat kuparinruskeat, ohut musta tukka ja parta ympäröivät hänen kasvojansa niinkuin kypärä. Leonidaan ilmeistä ei näkynyt vähintäkään merkkiä siitä, että hän olisi tuntenut tulijan, vaan hän lausui vain:

"Narkissos, Hermofantoksen poika, ikäsi tuottaa, sinulle nyt miehen velvollisuudet."

"Laiminlyönkö niitä?" kysyi Narkissos.

Leonidas katsoi häntä rauhallisesti ja sanoi:

"Tulet siis huomenna."

"Mihin?" kysyi Narkissos.

"Neljä mieskuntoista orpoa tyttöä juoksee kilpaa. Yhdestä niistä tulee vaimosi."

Narkissoksen kasvot peitti hehkuva puna, ja hän vaikeni.

"Oletko ymmärtänyt?" kysyi kuningas Leonidas.

"Eikö laki anna aikaa?" sanoi hän vihdoin. "Minä en ensinkään tarvitse vaimoa."

"Mutta vaimo tarvitsee sinua."

"Minulla ei ole mitään tunnetta naisia kohtaan."

"Mutta sinä olet mies. Ja Sparta tarvitsee uutta polvea. Etkö ole vanhimpia teltassasi?"

"Olen."

"Tottele siis tahi saat rangaistuksesi", sanoi Leonidas ja löi keveästi rystysellänsä häntä otsaan.

"Minä tottelen", sanoi Narkissos ja nyökkäsi.

"Muista, Sparta velvoittaa sinua. Sinä juokset niin kiivaasti kuin voit. Ja Artemis antaa sinulle sen, jonka juoksussa saavutat."

... Sinä iltana Narkissos tunsi itsensä perin väsyneeksi ja meni maata auringon laskiessa. Mutta hän makasi kovalla vuoteellansa eikä saanut unta. Vanha kuva väikkyi hänen mielessänsä. Hän näki vyön kiertyvän auki, hän näki kirjaimissa sen lupauksen, jonka hänen huulensa olivat antaneet Artemiille. Huomenna hän sen rikkoisi, ja hän itse oli viaton. Hän tuntisi itsensä vapaaksi pakolla antamastansa valasta. Mutta rankaisiko jumalatar häntä siitä? Kostaisiko hän hänelle niinkuin valanrikkojalle? Mitä tapahtuisi. Hänen oli vain toteltava. Jumalain asiapa lienee ollut tutkia niitä valoja, jotka häntä pakottivat. Pahimmin hän rikkoi Afroditea vastaan. Mitä merkitsivät hänelle naiset? Hän ei edes tuntenut sitä veren viettiä, joka saa oriin temmeltämään, kun se viedään tamman luokse. Ja kuitenkin oli hänen tehtävänsä yhteiskunnassa vain oriin, joka oli päässyt siihen ikään, jolloin sen kokoama voima käytetään täyttämään luonnon käskyä. Hänen oli kilpajuoksussa saavutettava itsellensä morsian ja otettava se, jonka kohtalo asetti juoksemaan hänen rinnallensa.

Seuraavana päivänä hän ei lähtenyt ulos kaupungista harjoituksiin eikä aseleikkiin. Kun hän kolmen toverinsa kanssa oli uinut Eurotaassa erikoisessa paikassansa ja nousi joesta, oli häntä varten uusi ja hienompi ihokas, sandaalit ja niissä purppuranväriset nauhat, ja poikain kaitsija ojensi hänelle sisymbrion-seppeleen. Neljä sulhasta aterioi erikseen, heille annettiin viikunoita, mitallinen sekoittamatonta viiniä ja hääkakkuja, sesamista leivottuja.

Ääneti he istuivat leiripöydän ääressä ja katselivat toisiansa, viivyskellen, niinkuin olisi ero ollut edessä. Yksi heistä oli laskenut molemmat kätensä yhteenliitettyinä toisen olkapäälle. Kolmas hiveli lempeästi Narkissoksen paljasta, sileätä käsivartta ja kuiskasi: "Ystävä, minä pysyn aina samana. Sinä et unohda ystävyyttämme, ethän? Pysymmehän yhdessä? Pysymmehän yhdessä?"

Ja Narkissos nyökkäsi kuin unessa.

Eireni kävi heidät hakemassa ja vei heidät eräälle juoksuradalle, jolla he eivät koskaan ennen olleet käyneet. Se kulki pitkin kallion seinämää kapeana polkuna, ja kaukana edessäpäin sitä osoittivat muutamat keihäät, jotka oli pistetty maahan. Kiekonheiton matkan päässä heidän edellänsä seisoi jo neljä nuorta tyttöä, selin, niin että piirteitä ei voinut nähdä, lyhyissä hameissa, mutta punainen seppele hunnutetuissa päissä.

Naiskaitsija seisoi heidän vieressänsä ja antoi heille lähtömerkin. Mutta kuningas Leonidas itse saapui paikalle juhlapuvussa ja järjesti nuo neljä nuorta miestä riviin. Sitten hän viittasi tyttöihin, jotka jo olivat ehtineet kauas edelle, ja sanoi:

"Se teistä, joka juoksee nopeimmin ja kauimmaksi, nai sen tytön, joka on toisten edellä. Joka keihään kohdalla tuolla on luola leposijaksi. Se, joka tulee viimeksi, saa tyytyä viimeiseen. Juoskaa!"