Part 10

Risut näyttivät läjätyn äskettäin ja niihin oli sekoitettu paljon rutikuivia käpyjä. Se näytti olevan nuotio, valmis sytytettäväksi. Narkissos huomasi, että siinä juuri oli Brilettoksen korkein kohta, josta näki yhtä hyvin Marathonin tasangolle kuin Kefisos-laaksoonkin ja Ateenan Akropolis-kalliolle. Risuläjän viereen oli suurten kivien ja köyden avulla pystytetty korkea honka. Narkissos jatkoi etsintäänsä ja löysi risukasan alle kätketyn valtavan suuren pyöreän kilven, joka loisti kuin aurinko.

Auringon laskiessa hän tuli ateenalaisten jälkijoukossa Marathonin luona olevaan Herakleen lehtoon. Sinne leiriydyttiin yöksi. Hän tapasi polemarkin seisomasta lähteen äärellä juoden kädestään. -- "Juo sinäkin!" sanoi hän Narkissokselle, "ja kerro sitten, mitä olet nähnyt." Narkissos joi ja sanoi:

"Herra, persialaislaivasto on yhtenä ainoana ketjuna, mutta kolmisoutioiden keula on ulapallepäin."

"Aivan niin!" sanoi polemarkki ja hymyili. "Se on selkä meihin päin voidakseen paeta niin nopeasti kuin mahdollista. Mutta tapasitko persialaisia Brilettoksen huipulta?"

"En herra, en persialaisia, mutta kyllä niiden ruumiinsyöjiä. Korppikotkat istuivat siellä huipulla odottamassa haaskoja."

"Ja muuta et nähnyt?"

"Kyllä, rovion, äskettäin risuista kootun. Ja sen lisäksi tämän kilven."

Ja Narkissos näytti suuren, pyöreän ja loistavan kilven, jonka oli laahannut mukanaan vuorelta.

"Herakles avita, käskinkö sinua tuomaan vuoren huippuakin tänne alas?" kysyi Kallimakhos ja nosti kilpeä korkealle käsissään. "Pane se paikallensa jälleen, mistä sen otitkin. Ja ole siellä ylhäällä joka yö ja tuo minulle sana joka aamu."

Narkissos vei vielä samana yönä kilven takaisin ja pani sen sinne, mistä oli sen ottanut.

Seuraavat päivät pysyivät ateenalaiset hiljaa pyhässä lehdossansa, joka oli kunnaalla, mistä näkyi koko tasanko. Persialaiset eivät näyttäneet liikkuvan siellä alhaalla. Aamuin ja illoin kuuluivat heidän barbaarikansalle ominaiset merkkipuhalluksensa, joita helleenit eivät ymmärtäneet. Laivatkin pysyivät liikkumatta. Mutta Ateenan strateegit pitivät joka päivä sotaneuvottelua Herakleen alttarin ääressä. Siihen oli erotettu niin laaja piiri, ettei voinut kuulua sen ulkopuolelle mitään, mitä sotaneuvostossa sanottiin.

Hopliitit käyttivät odotusaikaa voimiensa vahvistamiseen ja aseiden somistamiseen. Ei kukaan tietänyt, milloin rajuilma puhkeaisi.

Etäällä lännessä nähtiin odottamatta keihäänkärkiä välähtävän Parnes-vuoren suojasta. Kohta nähtiin sen olevan marssiva sotajoukko. Ylhäältä Herakleen lehdosta sitä tarkasteltiin ja arvailtiin tuliko se Thebasta vai vielä kauempaa. Kaikkien katseet olivat suunnatut länteen, mutta kukaan ei saanut lupaa rientää tulijoita vastaan. Kaikki fylet ottivat aseensa ja järjestyivät. Kilvet kohotettiin laskevaa aurinkoa kohden ja keihäät ojennettiin suoraan ilmaan, pystyyn oikealle olkapäälle. Salpinksit soivat. Polemarkki tarttui puhetorveen ja puhui tulijoille useamman stadionin päästä: "Hellaan miehet, mistä tulette?"

Silloin hopliittijoukkue pysähtyi ja ojensi keihäänsä ilmaan samalla tavalla -- yht'äkkiä ne putkahtivat esiin kuin kultatähkäiset viljankorret, ja pauhuna kuului huuto, ilman puhetorvea, boiotialaisella kansanmurteella: "Ateenan veljet, Plataia lähettää teille avuksi kaiken asekuntoisen nuoren väkensä, tuhannen miestä, yhteistä persialaista vainolaista vastaan."

Riemuhuuto kajahti ateenalaisten joukosta ja he syöksyivät Plataian miehiä vastaan ja syleilivät heitä kuin veljiä.

Sinä iltana he menivät varhain levolle. Useimmat nukkuivat taivasalla aseet sivullansa. Kaikki tiesivät, että Miltiadeelle olivat muut strateegit luovuttaneet ylijohdon, mutta että hän ei tahtonut ryhtyä taisteluun niinä päivinä, joina muilla oli oikeus määräysten antamiseen. Mutta seuraava päivä oli hänen. Kaikki aavistivat, että myrsky puhkeaisi seuraavana päivänä. Auringon noustessa sanottiin strateegin ilmoittavan, mitä tapahtuisi.

"Narkissos", sanoi polemarkki, "nyt tiedämme, mikä Hippiaan kavaltajajoukkiolla Ateenassa on mielessä. Huomisen aamun koittaessa ne aikovat Brilettoksen huipulta antaa persialaisten laivastolle merkin, jotta ne nostavat ankkurit ja purjehtivat Sunionin ympäri Faleronia kohden yllättämään ja valtaamaan Ateenaa; sillä aikaa taistelevat persialaiset täällä Marathonin luona meitä vastaan. Minä olisin jo kauan aikaa sitten antanut hävittää heidän salaiset valmistuksensa Brilettoksen huipulla, mutta siitä olisi näkynyt, että juoni on tullut ilmi, ja Ateenan meedialaisystävät olisivat saaneet aikaa uusien ansojen punomiseen. Tänä yönä sen täytyy tapahtua. Ota kymmenen minun helooteistani kanssasi ja hajoita rovio, niin että siellä ei ole tikkuakaan tulenottavaa sytytettävänä eikä kilpeä näytettävänä. Ja tule nopeasti takaisin."

Narkissos poistui tyveneen helteiseen iltaan.

Miltiades valvoi koko yön. Vielä kerran hän ajatteli suunnitelmansa alusta loppuun. Hän tiesi, että pimeässä kaikki näkyy selvemmin, tähtivalossa löytää ajatusvirheen helpommin kuin auringon loisteessa.

Päivän koitossa piti persialaisen sotajoukon toisen puoliskon olla taisteluvalmiina teittäin edustalla houkuttelemassa ateenalaisia muka ratkaisevaan taisteluun; toinen puolisko taas vietti yönsä laivoissa valmiina purjehtimaan Ateenaan ja odotti vain merkkejä Brilettoksen huipulta saadaksensa tietää, oliko tullut oikea hetki rientää Ateenaa vastaan ja vallata kaupunki, sillä aikaa kuin ateenalaisten sotajoukolla oli tekemistä taistelussa Marathonin luona. Ei ollut muuta keinoa kuin yllättää persialaiset ja antaa heille sellainen isku, joka veisi voimat.

Vähän puoliyön jälkeen pääsi Narkissos kuormarenkiensä kanssa Brilettoksen huipulle, hakkasi maahan vartijat, jotka nukkuivat rovion ääressä, ja hajoitti sitten rovion joka puolelle, kaasi honkariu'un ja syöksi suuren kilven syvimpään kuiluun, minkä löysi. Kilpi lauloi kuin turmalintu yössä. Sitten hän lähti laskeutumaan. Jo ennen auringon nousua ehti hän näkemään ateenalaisten lähtevän liikkeelle Herakleen lehdosta ja harvassa joukossa, ohuessa aaltoilevassa ketjussa, joka oli ohuin keskikohdaltaan, pikamarssissa laineen tavoin syöksyvän persialaisia vastaan, jotka paraikaa järjestelivät suunnattomia joukkojansa telttojen edustalle.

Narkissos ja kuormastosotilaat kiiruhtivat kulkuaan, niinkuin olisivat olleet mukana hyökkäyksessä. Keihäät ojossa nähtiin ateenalaisten juoksevan yli tasangon; heidän takanaan heiluttivat helootit linkojansa. Kivet lentelivät pieninä pisteinä ilmassa ja kulkivat pitkissä kaarissa yli helleenien päiden pudotaksensa persialaisten neliönmuotoisiin joukkoihin. Vastaus tuli samassa hetkessä. Tiheitä sirajavien nuolten parvia nousi saakilaisten jousimiesten joukosta. Ne olivat kuin kiitäviä lintuparvia, jotka lensivät hyökkääviä hopliitteja vasten kasvoja. Mutta nuolisade toisensa jälkeen kulki läpi joukon, eikä heidän riveihinsä näkynyt aukkoja syntyvän; he riensivät pysähtymättä eteenpäin. Näkyi vain sotisopien luulevyjen sekavaa vilkettä ja tuossa tuokiossa pusertui ohut rintama persialaisten sullottujen laumojen pintaan. Keskustassa näytti siltä, kuin olisi vihollislauma ne hajoittanut ja nielaissut, mutta sivustat painuivat väkivoimalla kaaressa eteenpäin, mursivat vainolaisen siivet ja sulkeutuivat kuristaen persialaisten keskustan ympärille.

Taistelun kulkua ei enää voinut erottaa. Narkissos juoksi kuin hengen edestä. Hän kuuli jo kilpien kumajavan -- keihäät iskivät, miekat pistivät ja kypärät soivat, kun niihin sattui. Eteen ja takaisin lainehtivat joukot peittyivät pölypilveen.

Mutta yht'äkkiä alkoi pakolaisia luikkia takaperin -- ensin jousimiehet, jotka olivat heittäneet kaarensa menemään. Teltat estivät jonkun aikaa tätä pakoa näkymästä. Mutta sitten alkoi rannalla vilistä. Vain yksi ainoa pakotie oli tarjona. Pohjoisessa oleva suo vangitsi pakenijat pohjattomaan liejuunsa. Hopliitit seurasivat heitä läpi leirin ja ajoivat edellänsä rannalle, meren äyräälle, laivojen luokse, joita nyt alettiin huovata maalle päin, ottamaan suojaansa pakenevia. Vedessä rintaa myöten persialaiset takertuivat kuin kouristuksessa laivoihin ja antoivat vetää itsensä ylös airoilla ja köysillä. Mutta pian sen jälkeen ehtivät takaa-ajajatkin laivoille. Ne lähtivät soutamaan rannasta ja riensivät pelastavaa ulappaa kohden.

Kun Narkissos aivan hengästyneenä pitkästä juoksusta saapui tasangolle, oli taistelu jo päättynyt. Telttain välissä, suossa ja rannalla makasi persialaisten kaatuneita niinkuin niitettyä kaislaa. Ateenalaiset pistelivät vielä keihäin ja miekoin ja sammuttivat jokaisen, joka liikahti. Oli niinkuin olisi tapettu delfiinejä, joita aallot ovat tuoneet rannalle. Heidän nahkalla verhotut pajukilpensä olivat silvotut, keltaiset kädet puristivat lyhyitä miekkoja tahi käyräkalpoja. Narkissos ihmetteli niiden koruompeleisia juhlapukuja, pitkähihaisia takkeja, jotka jatkuivat yli pään kummallisina tupsulakkeina, nuoralla kiinnikurottuja housuja, heidän ranne- ja nilkkarenkaitaan, kultaketjuja ja muita koristeita.

Telttain välissä lepäsi polemarkki Kallimakhos, kahden persialaisen keihään lävistämänä. Kuoleman verhoa tuskin näkyi hänen silmillänsä -- ne katsoivat Brilettos-vuorta, josta ei rovio ollut loistanut eikä merkkiä ollut tullut laivojen lähteä. Mutta mitä tuo merkitsi? Tuliko polemarkin silmiin yht'äkkiä voimakkaampi katse, välähtivätkö hänen kangistuneet kaulalihaksensa? Narkissos seurasi hänen katsettansa ja näki liekin leimahtavan sieltä suoraan etelästä, niinkuin auringon sytyttämänä. Vähän sen jälkeen nousi savupatsas, joka oli niinkuin kypäräntöyhtö vuorenhuipun ympärillä, ja keskeltä savua näkyi yht'äkkiä voimakas valonloiste.

Ja meren ulapalla olevat persialaiset, jotka kauan olivat turhaan odottaneet airot ylhäällä, näkivät yht'äkkiä sovitun merkin, ja heidän sadat kolmisoutionsa lähtivät yht'aikaa liikkeelle. Airot nousivat ja laskivat jälleen meren peilipintaa ja lipuivat hiljalleen etelään.

Mutta Kallimakhos katsoi yhä, niinkuin ei olisi uskonut omia sammuneita silmiään. Ja Narkissos katsoi: kavaltajat olivat kuitenkin antaneet persialaisille sovitun merkin monta tuntia liian myöhään. Nyt, kun nämä vihdoin purjehtivat etelää kohden, olivat ateenalaiset jo päässeet voittajiksi Marathonin luona.

Hän veti toisen keihäistä ulos haavasta. Veri hulvahti jäljessä niinkuin hitaasti juoksevasta sameasta lähteestä. Mutta mitään elonmerkkiä ei jäykistyneisiin jäseniin ilmestynyt. Avoimesta katseesta näytti elämä ikäänkuin paenneen ylös Brilettokselle sieltä katselemaan toisella puolella olevaa kaupunkia kohden, joka lepäsi puolipäivän auringossa kohtaloansa aavistamatta.

Mutta Miltiades aavisti, kun hän näki persialaisten kolmisoutioiden poistuvan. Tuolta ylhäältä annetut merkit ilmaisivat niille, että kavaltajat odottivat heitä kaupungissa ja että hyökkäystä tuettaisiin itse muurien sisäpuoleltakin. Datis ohjasi nyt laivansa Faleronia kohden. Kaikin airoin riennettiin nyt yllättämään kaupunkia. Senvuoksi kutsui hän luoksensa juoksijan ja käski hänen rientää ennakolta kaupunkiin viemään sanomaa siitä ylväästä voitosta, jonka he olivat juuri saaneet. Itse kokosi hän sotajoukon kiiruhtamaan pikamarssissa Ateenaan, ja iltapäivän polttavassa auringossa johti hän takaisin hopliitit, jotka vielä höyrysivät taistelun kuumuudesta, aseet vielä verestä kosteina ja nuolia riippuen kiivissä.

Mutta taistelutanterelle jäivät ruumisjoukkojen keskelle Aristeides ja hänen fylensä. Suon yllä kaartelivat jo Brilettoksen korppikotkat ja iskivät saaliiseensa, persialaisiin, jotka olivat kiinni liejussa kuin ampiaiset mehiläiskennoissa voimatta enää pistää. Myös teittäin edustalla ja leirin alueella sekä pitkin rantaa makasi ruumiita hajallansa verisen käsikähmän kaatamina. Musertuneissa, päähinevaatteiden verhoamissa aivoissa olivat vielä linkokivet kiinni kuin kiilat, mustista parroista valui veri. Hopliittien pitkät keihäät olivat kekonaan lävistäneet suojattomat ruumiit. Kalkinvalkeat kasvot olivat alkaneet turvota ja käydä sinisiksi. Ja helootit kulkivat ruumiilta ruumiille kooten viittoihinsa ketjuja, rannerenkaita ja käyriä miekkoja sekä sinettikiviä keltaisista sormista.

Aristeides oli sulkenut polemarkin silmät ja antanut laskea hänet suurista attikalaisista pronssikilvistä muodostetuille paareille. Senjälkeen antoi hän koota kaatuneiden Hellaan miesten ruumiit. Kuoppa kaivettiin ja siihen tuotiin merihiekkaa; sille ladottiin kuivista risuista, jotka saatiin Herakleen lehdosta, yhteinen rovio; sille laskettiin kaatuneet pitkiin riveihin kasvot etelään päin. Lähelle sitä kasattiin suuresta persialaissaaliista voitonmerkkejä, joita myöskin leiristä tuotiin. Siinä lepäsivät hopliitit täysissä varustuksissaan käsien kankeat jääsormet keihäänvarsia puristaen. Mutta suuri persialaisruumisten joukko laahattiin läjissä pois suohon, kunnes niistä syntyi löyhkäävä lihavuori. Ja korppikotkat saivat yksinoikeuden heidän yhteishautaansa, helleenit eivät loukanneet persialaisten pyhää tulta syöttämällä sille heidän saastaisia ruhojansa. Mutta kun aurinko laski, niin he kokoontuivat sille suurelle roviohaudalle, jossa heidän kansansa miehet lepäsivät. Ja tulen puihin tarttuessa he ottivat kypärät päästä ja lauloivat kuolinlaulun. Rovio loisti, he ruokkivat sitä pienten hauta-lekytostensa öljyllä, he uhrasivat vainajille virtana maitoa ja viiniä, ja kun roihu lakkasi, heittivät he astiat hautaan vaalenneille luille; kaksikorvainen amfora pystytettiin polemarkki Kallimakhon tuhalle, ja kohta sen jälkeen he alkoivat luoda siihen maata ja koroittaa hautaa valtavaksi kummuksi; silloin kuu kohosi Marathon-lähden takaa ja pyhitti taistelukentän lempeällä varjovalollansa.

Rannalla oli vielä seitsemän kolmisoutiota, jotka eivät olleet ehtineet paeta rantahietikosta. Airot olivat kummasti harallaan kuin piikkisian pistimet. Soututeljoilla istuivat merimiehet, surmattuina ahtaisiin lokeroihinsa ylhäältä päin annetuilla keihäänpistoilla. Niiden kahleet oli viilalla katkottava, ennenkuin ruumiit voitiin vetää ylös. Narkissos meni Aristeideen luokse ja ilmoitti, että yhdessä laivassa oli omituinen lasti. Soutajat istuivat nimittäin suunnattomalla marmoriharkolla.

Silloin strateegi hymyili lempeätä hienoa hymyänsä ja sanoi: Eikö kuolevien kohtalo ole kumma? Kun persialaiset purjehtivat tänne kukistamaan Hellasta, muistivat he matkalla ottaa Paroksesta marmoriakin, kohottaaksensa siitä muistomerkin voiton kunniaksi, jonka tiesivät saavansa. Mutta jumalat ovat saattaneet heidän suunnitelmansa häpeään ja ovat määränneet, että heidän piti tuoman meille marmoria, josta voimme veistää kuvapatsaita Nemesiille.

Ja Aristeides lähti ylös Herakleen lehtoon ja uhrasi ja rukoili isiensä kaupungin puolesta, jonka kohtaloa tällä hetkellä ei kukaan tietänyt.

Mutta samaan aikaan Miltiades ehti Kefision-laaksosta sotajoukon kanssa Ateenan porteille ja vastaanotettiin riemulla. Juoksija oli jo pitkän aikaa ennemmin tuonut sanoman taistelusta ja voitosta, ja nyt päätti hopliittien paluu onnekkaan päivän.

Ateenan huuhkajat huusivat kirkuen Akropoliin ympärillä läpi yön. Mutta ei yksikään kuolevainen aavistanut, mitä aamunkoitto mukanansa toisi. Kolmisoutiot kulkivat kiitäen tuolla aaltoilevalla merellä. Auringon laskiessa saapuivat persialaisten laivat Faleronin satamaan, mutta heidät yllätti odottamaton näky: koko rantaäyräs kuin yksi ainoa ihmismuuri. Miltiadeen hopliitit seisoivat keihäät tanassa ja kilpi kilven kyljessä ja katselivat vartijasilmin kohden persialaislaivastoa.

Silloin Datis ja Hippias ymmärsivät, että oli mennyt viimeinenkin toivo päästä maihin ja hyökätä kaupunkiin. Kaukaa näkyivät jo Peloponnesoksen falangit välkkyvän päivänpaisteessa matkalla avuksi. Silloin kolmisoutiot lähtivät liikkeelle ja sousivat jälleen pois, kohti meren ulappaa ja Aasian satamia.

Mutta Eleusiin pyhää tietä tuli marssien kaksituhatta spartalaista, jotka kolmessa päivässä olivat kulkeneet Spartasta, kaksitoistasataa stadionia eli 30 penikulmaa, vähintäkään valittamatta väsymystä tahi vaivaa.

Kun he saapuivat, näkivät he vain poistuvien persialaislaivojen viimeisen vilahduksen.

XVI.

Hades.

Vaara oli ohitse. Ja taas Narkissos aloitti vaelluksensa.

Hän kulki pitkin pyhää tietä Eleusista kohden, läpi Dafne-solan. Hän näki jo edessään Salamiin lahden, jonka sininen pinta välkkyi etelässä kalliorantaan keskellä, niiden ylt'ympäri sulkemana, niinkuin olisi ollut tyven ja syvä vuorijärvi.

Kahta salaisuutta hän alati mielessänsä hautoi. Peläten ja arkana ja kuitenkin uteliaana hän etsi kuin taikavoiman vetämänä niitä paikkoja, joissa tiesi noiden salaisuuksien piileksivän. Afroditen temppelissä hän ei koskaan vielä ollut käynyt. Hänen esikartanossansa hän oli tuntenut vain epämiellyttävää tunnetta ja inhoa. Kun hän mielessänsä kuvitteli alastonta kohtausta itsensä jumalattaren kanssa, tunsi hän häpeää, niinkuin olisi ajatellut häpeällistä ja eläimellistä mysteriota. Ja taas tunsi hän olemuksensa salaisimpia syvyyksiä raakojen kynsien kouristavan.

Hän pysähtyi ja nojasi vuorenseinään katsellen ulapalle. Olikohan Afrodite muuta kuin vaahtoa, joka kuohuista nousi rannalle, kuplakukkasia, jotka syntyivät ja särkyivät, halua, joka syntyy miesten veressä ja joka kuolee jälleen niinkuin muutkin ruumiissa liikkuvat luonnonvietit? Ne nuoret miehet, jotka siitä puhuivat, vakuuttivat aina, että aina jäi jäljelle vain tylsä kyllästys niiden naisen syleilyjen jälkeen, joilla he jäähdyttelivät verensä tulta; herpautumiseen liittyi suorastaan inho sitä helmaa kohtaan, joka heissä eläimellisen himon synnytti.

Kun Ateenan koristellut ja ihomaalilla kaunistellut hetairat lähettivät hänelle kiihoittavia silmäyksiänsä ja välähdyksittäin ja harkituin paljastuksin näyttelivät hänelle pehmeänvalkeita velttoja muotojansa, tunsi hän jonkunlaista inhoa. Niiden punaiset lemmenomenat eivät häntä houkutelleet. Omenatkin, siunauksen hedelmät, inhoittivat häntä. Jos hänellä oli halu ilahduttaa mieltänsä puhtaalla kauneudella, piti hänen katsoa kauniskasvuisen nuorukaisen sopusuhtaisen kiinteätä ruumista ja viivojen sointuisia suhteita. Se oli yhtä vahvistavaa ja raikasta kuin katsella hohtavia, melkein kuin pronssista valettuja lehviä, joiden värivälkkeiset kiehkurat kaunistivat laakerien ja myrttien oksia. Miehekästä, harkiten koottua sopusointua, eikä kiimaa, sellaista kuin pukkien ja hirvien. Ei huimausta ja humalaa, vaan kirkkautta ja rauhaa. Hän oli iloksensa omassa joukossansa, nuorten miesten, joiden siveä ankaruus ilmaiseikse liikkeiden puhtaassa sulossa, käsivarsien asennon kylmässä terveydessä, rinnan plastillisissa kaarissa, säärten kaunissuhteisissa viivoissa. Kuinka nautinnollista olikaan vaihtaa ajatuksia sellaisten miesten kanssa, joilla niinkuin hänellä itsellään oli tämä himottoman raikas päivänkirkkaus mielessänsä.

Mutta Afrodite? Eikö hän ollut aaltoja ja ryöppyjä, kuumetta ja sairautta? Eikö hänen nimensä tietänyt unettomia öitä ja pahoja unia, pistävää kipua, humalaa ja viettien vetoa? Panssariverhoisessa neitseellisessä Athenessa ei ollut ainoatakaan piirrettä hänen himokasta alastomuuttansa, ei henkäystäkään hänen raskasta makuuhuoneentuoksuansa, ei pisaraakaan hänen kiimaista vertansa...

... Ylhäällä vuorenseinämän nelikulmaisissa luolissa istui muutamia valkeita kyyhkysiä -- liikkumatta vielä sittenkin, kun hän kiipeili ylös kallioonhakattua polkua. Ne eivät lähteneet lentoon, ne istuivat siellä pyrstöt häntä kohden. Kädellänsä hän tarttui yhteen ja tunsi, että se oli raskasta, auringonlämmittämää marmoria. Silloin hän vasta ymmärsi, että ne olivat jumalattaren uhrilahjoja. Yksinkertaiset palvojat toivat hänen luonnonpyhäkköönsä kömpelötekoisia kivikyyhkyjä tahi muita uhreja -- lapsellisia -- savesta muovaillun naisenrinnan tahi möhkäleen, jossa oli syvään painettuja reikiä, naisellisen hedelmällisyyden vertauskuvia.

Hän kulki viimeiset askelet ja oli perillä lattealla kalkkikivikalliolla, joka oli punainen kuin kastemadon liha. Niin oli, täällä oli Afroditen alttari, jota peittivät kuihtuneet ruususeppeleet ja villit niittykukkaset, maalaiskansan käsien kokoamat, jotka olivat kosteat jumalattaren kaipuusta. Rakkaudenpantteja, rakastetun antamia, joihin nenä oli painautunut, halatessansa hengittää itseensä rakastetun ruumiin suloista tuoksua, hänen lihansa ja verensä sielua.

Mutta Narkissos ei laskenut kukkasta Afroditen alttarille. Jumalatar ei saanut häntä lämpenemään. Kun hän ajatteli Nikaretea, ei hän ajatellut Afroditen tähden. Paljon voimakkaammin hänen mieltänsä kiehtoi toinen salaperäinen asia. Hän oli näkevinänsä edessänsä Marathon-haudan nuoret sotilaat, jotka makasivat mustanpunaiset haavat ammottaen ja keihäänreikiä ruumiissaan ja joiden suut huokaistessaan ulos sielun olivat jäykistyneet omituiseen sisäiseen hymyyn, autuaat ja kuitenkin ikäänkuin jokin olisi niitä katkerasti ja lohduttomasti vihoittanut. Mitä auttoivat kaikki ylistyspuheet ja pasuunantoitotukset, ettei ollut toista onnea sellaista kuin kaatua isänmaan puolesta? Sillä missä he nauttivat tätä onnea? Olihan parempi olla elävä koira kuin vaikkapa Akhilleus kuolleitten maassa. Oliko olemassa pientä rakoakaan, josta silmä saattoi pilkistää varjojen maailmaan ja nähdä, pilkoittiko Hadeksen majoihin pienintäkään himmeätä toivon kipinää?

Sentähden hän aikoi käydä Eleusiissa. Oltiin keväisten ja suurten syksyisten mysteriojuhlain välillä. Ehkäpä hierofantti vahvistaisi hänen haluansa antaa vihkiä itsensä noihin suuriin hämäriin salamenoihin.

Hän laskeutui Thrias-tasangolle ja ihasteli sen hedelmällisyyttä. Vilja lainehti joka puolella niinkuin keltainen meri, jonka yllä merituuli kiiteli, kunnes pusertui ylöspäin vasten vuorten taustaa. Niinkuin pieniä merensaaria kohoili hedelmäpuulehtoja, jotka kokosivat auringon helteen hedelmiensä punaisille poskille. Silkkiäispuut ja viikunat ja omenat viittoivat tummien lehviensä erilaisin vivahduksin. Leivot kutoivat liverrysverkkoja yli maiden, ja ohrasta nousi höyryinen huntu hedelmöittävää pölyä. Luonnon suuri ihmeellinen mysterio tapahtui hänen silmäinsä edessä. Hän ajatteli Demeteriä, joka juuri täällä oli harhaillut epätoivossansa ja hakenut ryöstettyä tytärtänsä Persefonea vaatiaksensa hänet takaisin Manalan pimeänpeittämältä jumalalta. Hän näki jumalattaren vaeltavan raskain askelin mieli maata mataen läpi vainioiden soihtu kädessänsä; savu kohosi kohden polttavaa aurinkoa, ja hän varjosti toisella kädellä punertavaluomisia silmiänsä ja katsoi kauas. Viljan keskellä kasvavat suuret unikot olivat ryöstetyn tytön verijälkiä tahi tulenkipinöitä, pudonneita Hadeksen hevosten turvista, joista pursusi kimpuittain vulkaanisten liekkien säteitä.

Allapäin Narkissos seuraili pyhää tietä, jota jumalatar kerran itse oli kulkenut. Sen viereen hän oli usein vaipunut maahan ja kostutellut sitä kyynelillä ja valittanut hätäänsä vaikeroiden tyhjään avaruuteen, missä ei kukaan kuullut. Vasta Eleusiissa oli ystävä, kuningas Keleos, häntä armahtanut ja hankkinut hänelle lepoa. Ja Iakhos oli tullut hehkuva soihtunsa kädessänsä ja auttanut häntä etsimään.

Pienen kaupungin talot nukkuivat. Koirat pysyivät makuusijoillaan varjopaikoissa ja heilauttivat vain tervehdyksen ohikulkevalle. Hän uhrasi muutamia pikkurahoja temppelinvartijalle, ennenkuin hän läpi raskaankaltevan propylaiarivin nousi pyhälle paikalle. Salamenojen temppeli vartioi luottehiansa. Muurien salamielinen kuori ympäröi sitä -- ei pylväitä, jotka niinkuin metsän sali olisi tullut tulijata vastaan.

Mutta ennenkuin hän meni itse Telesterioniin, meni hän pieneen kallioluolapyhättöön, joka oli oikealla kädellä ja oli itse Hadekselle pyhitetty. Siellä ei ollut vartijoita, kallioonhakatut portaat johtivat vuorenseinien välitse sisälle, kunnes hänen edessänsä oli karkeatekoinen kalkkikivialttari, hämärän peittämä luola, ei niinkuin kylmän varjon, vaan niinkuin kuumien kirojen. Matalan alttarin takaa ammotti pimeys niinkuin haava syvälle sisäänpäin sikinsokin seisovain paasien lomitse.