Part 1

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HELLEENIT JA BARBAARIT

Romaani persialaissotien ajoilta

Kirj.

SOPHUS MICHAËLIS

Tekijän luvalla suomentanut

Einar Heikel

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

SISÄLLYS:

I. Eufranor ja hänen vaimonsa. II. Poika. III. Jumalat. IV. Pan-jumalan lehdossa. V. Hermofantos. VI. Olympia. VII. Juhlakentällä. VIII. Afroditen esipiha. IX. Kilpajuoksu. X. Barbaarit. XI. Artemiin lehdossa. XII. Uusikuu. XIII. Vaellus. XIV. Ateena. XV. Marathon. XVI. Hades. XVII. Sparttalaiset häät. XVIII. Persepolis. XIX. Persialaiset. XX. Hellesponton rannalla. XXI. Retki. XXII. Thermopylai. XXIII. Taistelu. XXIV. Sankarikuolema. XXV. Delfoi. XXVI. Pythia. XXVII. Athene Promakhos. XXVIII. Klepsydra.

I.

Eufranor ja hänen vaimonsa.

Arkadiassa.

Syvälle vuorten väliin painautunut laakso. Sivuilla jyrkkäseinäiset rotkot. Kaikki rinteet näyttivät vievän sisäänpäin ja alaspäin. Laakso lepäsi itseensä vaipuneena ja nukkui, auringon hehku pohjallansa. Kuka tahtoi katsoa ulos yli laakson reunan, sen täytyi kiivetä pitkiä, eksyttäviä teitä.

Huimasi ja värisytti katsojaa hänen silmätessään ulos tästä vuortenpainanteesta. Kauas merelle kantoi katse, suurelle, salaperäiselle, joka Hellaan rantoja huuhtoi. Pohjoisen puolella se uursi siniset poukamansa niemekkääseen maahan. Lahti vei kapeana ja välkkyvänä Korinttoa kohden. Valotäpliä liukui eteenpäin yli sinisenä värähtelevän juovan. Ne olivat laivoja, kiertämässä Peloponnesosta, kunnes niemeke sulki niiltä tien. Lahden takana taivaanranta nousi jäänhohtaviin lumihuippuihin. Ne, jotka olivat matkustelleet, sanoivat siellä olevan Parnassos-vuoren. Ja Thessalian harjanteet haihtuivat sineksi tuntemattoman maan hämärään.

Mutta lännen puolella katse laskeutui laveille lakeuksille, jotka häipyivät merelle päin, välkkyvien vesien halkomina. Alfeios matoi kuin teräksenharmaa käärme Okeanoksen tyveneksi hyytynyttä pintaa kohden. Ja missä lakeus näytti kaikkein matalimmalta, siellä loisti Olympian juhlakaupunki. Temppelipylväitä ja päätyjä, keltaisia, auringonpaahtamia niinkuin merenvaha. Ryhmä taloja ja muureja. Arkadian vuorista lohottuja, joita joku jumala kuin leikillä oli latonut pystyyn tuonne alankoon, missä vesivirrat kaivoivat hopeaisia vöitänsä mehevään multaan.

Mutta alhaalla Arkadian vuorten kattilassa poreili ikuinen idylli. Mehiläiset surisivat, lampaat ja vuohet kulkivat laitumella, ihmiset katselivat niitä. Laaksoissa kuljeskelivat siat röhkien sinne tänne, mustina liejusta ja päivänpaisteesta. Ylempänä pitkin vuorenrinteitä parveili lammas- ja vuohilaumoja. Laumat olivat toisinaan asettuneet niin tiheään auringon polttamille rinteille, että näyttivät yhtenäiseltä syöpäläisjoukolta, jossa vain laidoilla oli liikettä. Kun tultiin lähemmäksi, näkyi selkien likainen villameri. Vuohia juoksenteli kivien ja pensaitten keskellä. Pukeilla oli kellot leukaparroissaan -- joka hyppäys helähti keskellä hiljaisuutta.

Laidunmaat olivat paimenkansan yhteistä omaisuutta. Siellä Eufranorkin kulki vuohilaumansa kanssa sinne tänne. Joka aamu auringon noustessa hän heräsi siihen, että sarvet kaapivat hänen seiniensä lautoja ja vohlat laskivat sorkkansa hänen ovellensa, kunnes hän, vuoteellansa maaten, veti pitkästä nuorasta, niin että salpa aukeni ja elukat voivat parvessa syöksyä ulos. Jäljelle jäi yksi ainoa vuohi, joka oli kiinni etu- ja takajaloistaan; se imetti hänen poikaansa.

Poika makasi käärittynä käherään valkoiseen villaan, ja vuohen utare oli aina niin lähellä hänen suutansa, että hän rimpuillen pienillä kätösillään voi siihen tarttua. Neljästi päivässä isä valikoi parhaan utareen, täyden ja laajan kuin elämänlähde, joka ikävöi päästä virtaamaan. Ja vuohi sidottiin aivan pojan makuusijan päälle, ja sen utareen tyhjensi yksin hänen pieni imusuunsa.

Eufranor oli ottanut vaimoksensa pienen tyttömäisen olennon, jonka olemuksesta neitseellisyys ei koskaan voinut väistyä äidillisyyden tieltä. Hän tarttui häneen sillä tavalla kuin olisi pelännyt musertavansa hänet. Hänen käsivartensa ja nilkkansa olivat kuin ruokoa hänen käsissään. Hän voi asettaa hänet kämmenellensä ja nostaa hänet ylös, kiertäen toisen kätensä hänen rintojensa ympärille. Niiden nuput eivät näyttäneet koskaan kasvavan. Kun hän synnytti ensimmäisen lapsensa, eivät ne täyttyneet maidolla. Ne olivat yhä yhtä kehittymättömän neitseelliset. Ne olivat kuin valkoista viatonta kermaa. Hänen kätensä laskeutuivat niille kuin kaksi maljaa, ja näytti siltä, kuin hän olisi aikonut niissä muovailla hienoimmat juustonsa. Mutta hän tunsi niiden tuskin paisuvan. Kävi vain heikko vavahdus niiden läpi, aivan niinkuin kuuman maidon kuoreutuessa.

Hänen ruumiinsa pysyi aina yhtä tyttömäisen kapeana. Mies ei ymmärtänyt, kuinka hän saattoi kantaa lasta lanteittensa välissä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka hän oli synnyttänyt ne maailmaan, nuo kaksi pikkuruista läpinäkyvää tyttöä, jotka hän hänelle synnytti vuoden väliajalla. Ne painoivat vain puolet lapsen tavallisesta painosta. Ne olivat kuin kaksi valkeata unta, jotka äiti oli jättänyt. Niiden silmien vaaleanharmaa väri oli äidin orvokinsinisen ohennutta kastetta. Niiden poskissa ja käsivarsissa oli samaa keltaista silkkiuntuvaa kuin hänenkin, mutta niin hienoa, että se auringon loisteessa hävisi silmistä. Ne hapuilivat rinnanpäätä niinkuin pientä kovaa ja tyhjää hedelmää. Hän piti niitä vuohen utareilla, mutta ne eivät käyttäneet pieniä suitansa oikein tahi oli ravinto niille liian vahvaa. Ne kuolivat kumpikin ehtimättä oppia puhumaan. Ne ottivat pienten sydäntensä sanomattomat salaisuudet mukanansa hautaan. Niiden pienet, ohuet huulet eivät koskaan olleet yrittäneet hymyyn. Ne sulkivat kaukaiset silmänsä ja palasivat jälleen uneen, josta ne oli otettu.

Mutta äiti eli yhä hentoa läpikuultavaa päivänkorennon elämäänsä. Eufranor syötti hänelle kultaista hunajaa. Hän otti sen pieneen suuhunsa, joka oli punainen kuin vertatiukkuva hedelmä. Hän voi nähdä hunajan luisuvan läpi vavahtelevan valkoisen kurkkutorven. Oliko maallinen se hento olento, jonka hän oli vaimoksensa ottanut? Itse Olympiasta hän oli kotoisin, Heran pyhästä temppelistä. Sieltä oli hän eräänä aamuna löytynyt, viimeisen ikivanhan puupylvään takaa, vastasyntyneenä mutta itkuttomana, hiljaisena ja hämmästyneenä, verhottuna yhteen jumalattaren temppelissä säilytetyistä hunnuista. Löytöpaikka varjeli lapsen hengen: temppelinryöstöä ja pyhyydenloukkausta ei luettu tuon viattoman olennon syyksi. Jumalatar oli ottanut hyljätyn pienen raukan turvaansa. Muuan Elis-maakunnasta kotoisin oleva paimen, joka juuri oli rukoilemassa, löysi lapsen ja otti sen luoksensa. Se kasvoi keskellä mehiläisiä ja kukkia, mutta pysyi yhä valkoisena ja läpikuultavana, aivan kuin olisi vanhan pylvään varjo yhä vieläkin levännyt hänen yllänsä.

Eufranor oli vienyt hänet vaimoksensa, kun hän oli kuusitoistavuotias. Oli kulunut kymmenen vuotta ja hän näytti nuoremmalta kuin miehelään joutuessaan. Yhä vieläkin näytti hän hiljaa vaeltavalta kukkaselta. Hän kallisti päätänsä niinkuin auringon suudelmalle. Hän muistutti jotakin niistä suurista kevätvuokoista, joita kasvoi alhaalla Olympiassa temppelin astimien raoissa niissä kohdissa, joita ei mikään jalka polkenut.

Tukka näytti olevan ylen suuri tuohon hienoon päähän. Se kiertyi raskaana kehränä ympäri päälaen; kaulan hennot piirteet katosivat niskan pienten tummien kiharain kiehkuraan. Ja kun hän kulki pää painuneena, hiipi aurinko sinne ja kätkeytyi niihin. Miehelle oli rakasta suudella hänen niskansa päivänpaistetta -- maustettuna ja kuumana se oli hänen hipiällänsä ja vastaanotti hänen suunsa, kun hän hengitti rintaansa auringon tuoksua hänen tukkansa alta.

Meni muutama vuosi pienten kalpeitten tyttösten kuolemasta. Kevät kokosi jälleen hennot voimat ja toi hedelmän. Eufranorin voimakkaat kädet vapisivat, kun hän tunsi sen kehittyvän tuossa pienessä valkeassa temppeliruumiissa. Mutta hän ei rohjennut uskoa, ennenkuin vihdoin synnytys tuli ja hän seisoi kostean kuuma ja vavahteleva pieni elämä käsissään ja kantoi sen keskelle ovenraosta pilkistäviä auringonsäteitä.

Hänen oli kumma olla. Se oli pieni vahva ja tanakkatekoinen poika, ja se rimpuili hänen sormiensa välissä. Ei kuten ennen valkeaa läpikuultavaa ja valonarkaa hipiää, jossa siniset suonet kuulsivat kuin kukanlehdessä, vaan tällä kertaa jotakin täyteläistä, joka tuntui käteen voimakkaalta, niinkuin auringon täyttämää ja hunajan ruokkimaa. Vastasyntynyt tuntui hänestä niin tutulta. Oli niinkuin hän olisi seisonut tunnustellen itseään ja käännellen omia jäseniään valoon. Nuo lujarakenteiset polvet, nuo kiinteät nilkat, tuo jo hyvinmuodostunut rinta, tuo tukka, joka valui jyrkästi kulmikkaalle otsalle -- siinä hän näki niinkuin kokonaisen itsensä pienoiskuvan. Se oli vasta puhjennut nuppu, mutta kasvuvietin muodostama, jota sisällä piilevä elämä jännitti. Sitä jännittävä elämä oli lähtöisin hänestä itsestään. Sen pojan täytyi elää. Muuten hän kuolisi itse. Hänen oma elämänsä tuntui kutistuvan pieneen alastomaan elämään, joka oli hänen käsissään. Hänelle johtui mieleen, mitä hän kerran oli kuullut jumalain ja kuningasten pronssikuvista, että niissä malmikuorensa alla oli kätkössä toinen, pienempi kuva. Tässä oli hänellä kädessänsä oma kuvaisensa, samaa malmiseosta, jota hän itse oli.

Matalalta heinäiseltä vuoteelta kuului huokaus. Hän heräsi ja kääntyi. Nikarete makasi hymyillen hämärässä. Eufranor palasi ja laski lapsen hänen syliinsä. Mutta hänellä ei riittänyt voimia, jotta olisi siihen tarttunut. Hän ei ollut säästänyt ollenkaan verta itsellensä. Kaiken voiman, mikä hänellä oli pienessä, valkeassa ruumiissaan, oli hän kerännyt poikaan. Tämä oli imenyt auringon hänen hipiästänsä ja hunajan hänen sydämestänsä. Poika oli hänen hennon elämänsä viimeinen voimanponnistus. Nyt hän lepäsi ja oli päättänyt työnsä. Vain hänen murtunut ja veretön varjonsa oli jäljellä. Hänet oli jäykistänyt synnytyksen viimeinen sanomaton elinvoimien jännitys. Hän hymyili voittonsa ilosta. Mutta hän ei jaksanut kohottaa käsivarsiansa. Hänen pieni suunsa avautui niinkuin aukeava hedelmä, mutta kauniilla huulilla ei ollut pisaraakaan verta. Hän yhä vain hymyili. Ja kun Eufranor kallistui hänen puoleensa ja tarttui hänen kahteen pieneen tytönrintaansa, niin ne hänen käsissään vielä kerran paisuivat ja pysähtyivät kuoleman kankeuteen.

Hän kaivoi itse vaimonsa haudan siihen, missä hänen majaltansa lähtevä kapea polku kääntyi leveämmälle maantielle. Hän antoi hänelle mukaan ne muutamat pienet esineet, joihin hän oli elämässään kiintynyt. Kun hän laski hänen hienot hennot jäsenensä hautaan pikkutyttöjen luokse, ajatteli hän niitäkin. Hän antoi niille muutamia savisia leikkikaluja, joita he eivät olleet saaneet koskaan käyttää, pienen kömpelötekoisen hevosen ja jäniksen ja pienen maljan, jonka ympärykseen joku kylätaiteilija oli maalannut kiehkuran peräkkäin astuvia mustia joutsenia.

Nikareten hautaan pani hän myös jalkojen suojaksi pitkälle Hadeksen-matkalle -- hänen pienet ja kapeat sandaalinsa, jotka hän itse hänen jalkapohjansa mukaan oli leikannut hienoimmasta vuohennahasta. Keveä oli ollut hänen käyntinsä ja nuoskea nahka oli itseensä juonut hienon kasteen hänen valkeista jaloistansa, joita päivän ei koskaan onnistunut polttaa ruskeiksi. Nyt oli hänen kulkeminen pitkiä apeita teitä, joille elon aurinko ei enää loista.

Haudalle Eufranor pystytti suuren vesiamforan, vanhimman ja parhaan kaikista, mitä hänellä oli, ja senkin korrentapaisessa liereässä kaulassa oli särö. Mutta ennenkuin hän upotti sen jalan haudan multaan, löi hän reiän pohjaan. Ja tähän amforaan hän uhrasi Nikaretelle aina uuden kuun tullen. Hän kaatoi maljan lämmintä vuohenmaitoa läpi sen korkean kaulan. Silloin hän tiesi, että vastalypsetty juoma tihkuisi läpi maan Nikareten luokse sinne, missä hän oli. Manalahan oli syvällä hänen jalkojensa alla, ja hänen vaimonsa sielu janosi, hänen suuparkansa oli ehkä avoimena kylmässä maassa odottamassa virvoittavaa juomaa. Hän muisti vielä aina hänelle maitoa viedessään hänen kauniin suunsa särkyneen ilmeen, joka saattoi luulemaan, että hänen oli jano, hän näki tuskaan jäykistyneen hymyn, hänen levätessään pyöreä, lempeä ja lapsellisen joustava kaulansa taipuneena, niinkuin olisi kuolema laskenut kätensä hänen niskallensa.

Kun hän meni haudalle maljoinensa, johtuivat hänen mieleensä Hermeen-patsaat, joita hän oli nähnyt Olympiassa. Jumala seisoi jäykkänä ja sulkeutuneena, mutta pää hiukan kumarassa, synkkänä ja vakavana, omituiset kiehkurasiivet välkkyvissä pronssikannoissaan ja käärmesauva nojaten toista olkapäätä vasten. Silmiin oli upotettu valkuainen, niin että terät tuijottivat.

Nyt oli Eufranorista itsestään tullut Hermes Sielujensaattaja. Ajatuksissansa hän seurasi Nikaretea pitkillä yksinäisillä mananteillä. Hän kohotti astian suullensa ja joi hänen maljansa suutelemalla maitoa, jonka hän sitten kaatoi korkeaan, pitkäkaulaiseen saviastiaan. Hän seurasi mielessänsä sen tihkumista läpi mullan, kunnes se saapui vainajan avoimeen, janoiseen suuhun. Juoma oli juossut hänen huuliltansa hänen vaimonsa huulille.

Mutta Nikareten auringossa hohtavaa niskaa hän ei saisi enää koskaan suudella. Sillä siellä, missä hän lepoa saamatta vaelteli, ei loistanut päivä. Kuolemankoleus siellä värisyttää, ja siellä ovat jäsenten verhoina vain ikuisen yön raa'an kylmät varjot.

Vihdoin hän otti esille pienen lekytoksen ja vuodatti kultaisen hunajan läpi amforan. Joka pisara oli kuin kuuma ja raskaana vuotava kyynel, jonka maan mehiläiset auringon alla olivat vainajalle keränneet.

Ja Eufranor puhui hiljaa yli haudan:

"Keveänä levätköön maa sinun päälläsi, Nikarete, suuresti rakastettu vaimoni. Älköön se painako sinun hienoja polviasi tahi rasittako sinun hentoa rintaasi. Älkööt kaksi tytärtäsi, Charis ja Aglaia, takertuko syliisi, vaan tukekoot sinua kumpikin puoleltansa, pienet kädet sinun käsissäsi. Ja olkoon sinulle Persefoneia armollinen, ja ojentakoon sinulle hänen äitinsä Demeter ravitsevaa viljaansa. Despoina olkoon sinulle lempeä!"

Ja kun Eufranor kävi pois haudalta, tekeytyi hän keveäksi maalle, jolle hänen jalkansa astuivat. Kun hän laski Nikareten hänen pimeään kuolemanmajansa, oli hän kietonut murattiseppeleen hänen hiuksillensa. Lonkeron samaa kasvia hän pisti maahan. Ja pian kiemursi kaunis, metallihohtoinen muratti yli haudan ja kierteli sitä hiipivien juurtensa kepein askelin.

II.

Poika.

Eufranor vartioi poikaansa kuin kallista aarretta, jota hänen täytyi varjella kaikilta elämänahneilta jumalilta. Ylen usein hän oli kuullut kuolemaatuovien seireenien laulavan villien haukkojen hahmossa kaarrellen hänen majansa yläpuolella.

Kohta synnytyksen jälkeen, kun äiti vielä oli ruumiina hänen vuoteellansa, kantoi hän vastasyntyneen kolme kertaa lieden ympäri vihkiäkseen hänet siten jumalien suojaan.

Mutta kun hän kymmenentenä päivänä uhrasi niille kiitosuhrina maitoa ja juustoa ja viiniä ja oli ikivanhan tavan mukaan nimittämäisillään pojan isänsä kaimaksi, vaipui hän mietteisiinsä ja vaikeni. Viimeisellensä ja ainoallensa hän ei uskaltanut antaa nimeä, jotta eivät ne voimat, jotka vaanivat ihmisten karua onnea, saisi nimestä kiinni ja kiristäisi sitä ansaksi hänen kaulaansa.

Hän sanoi häntä vain "Pojaksi". Ja poika kasvoi silmissä päivä päivältä. Hän tarttui vuohen utareeseen sellaisella innolla, kuin olisi ollut Herakleen poika Telefos, joka imi itsellensä elämää kasvatusäidistänsä hirvestä. Eufranorin poika tyhjensi utareen nopeammin kuin hän itse olisi voinut sen lypsää. Ja hänen isänsydämensä hymyili, kun hän veti esiin uusia imettäjiä ja sitoi ne ahnaan pienen suun yläpuolelle.

Maito valui loppumatta poikasen pieneen pohjattomaan nieluun, mutta se ei tehnyt hänen ihoansa lumivalkeaksi, se antoi hänelle pronssinruskean värin, ja tukka kihertyi kuin kiehkura hyasintteja hänen silmillensä. Mutta kuta voimakkaampana elämä hänessä säteili, sitä enemmän Eufranor pelkäsi menettävänsä hänet. Hän katui katkerasti niitä loistavia nimiä, jotka oli antanut pienille läpikuultaville tyttösillensä. Kateelliset jumalattaret olivat vaatineet takaisin nimensä. "Poika" ei saisi koskaan nimeä. Hän kasvaisi piilossa kaikilta Olympon jumalilta. Eläisi vain kuin vohla vuohien seassa. Vuohet hänet kävelemään opettivat. Hän takertui kummallakin pienellä lujalla kourallansa niiden takkuisiin villoihin, kun ne aamunkoitossa pyrkivät ulos. Hän antoi laahata itsensä ulos päivänpaisteeseen, hän kiipeili vuohien vatsan alla, kunnes hän eräänä päivänä voi heittää irti ja tallustella rinnalla, kunnes eräänä päivänä ratsasti herrana niiden selässä. Hän oppi niiden ketteryyden: kun hän juoksi, ponnahdutteli hän sääriänsä eteenpäin yhtä varmasti kuin nekin ja osui jaloillaan oikeihin kantaviin kohtiin, olivatpa ne kuinka pieniä tahansa. Hän seurasi vuohia matkalla pitkin ryöppyävien purojen rantoja läpi viidakkojen ja louhikkojen, hän hyppäsi niinkuin nekin kiveltä kivelle, kahlasi kompastumatta varmana kuin puujaloilla yli liukaspohjaisten purojen.

Kun ensimmäiset vuodet olivat onnellisesti sivuutetut, heitti isä pelkonsa. Jumalat nähtävästi eivät tunteneet hänen poikaansa. Ne eivät antaneet hänen kannettavakseen vähintäkään vaivaa. Ei kuumetta, ei kylmetystä. Ei edes pienintä lapsentautia. Poika kesti kaikkea. Kesäauringon paahdetta paljaaseen päähänsä. Rankimpia kevätkuuroja, joiden kestäessä tulva tunki majaan, niin että heinäinen vuode liikkui lauttana. Repivintä puhuria laakson soisesta syvänteestä. Hän saattoi nukkua kylmimpien tähtien alla ja nousta reippaana, kasteesta tahi kuurasta loistaen.

Kaikki edisti hänen kukoistustansa. Vuohenmaito pyöristi hänen hentoja jäseniänsä. Kaurainen leipä, jota he itse paistoivat lieden tulisessa tuhassa, puhdisti hänen sisälmyksiänsä. Lujat ja valkeat hampaat reunustivat hänen ruusunpunaista kitaansa. Hänen ruumiinsa sisäinen koneisto sai jokapäiväisen voitelunsa kourallisesta suolattuja öljymarjoja, jotka nautittiin tyhjään vatsaan. Viinistä he eivät paljoa tietäneet, he eivät sitä itse viljelleet, he möivät vuohennahkoja, joissa sitä säilytettiin, ja jos he jonkun harvan kerran itse saivat sitä nahkasäkillisen, niin he käyttivät sen suurimmaksi osaksi uhriksi hyville jumalille. Mutta hunajaa he kumpikin nauttivat päivän viimeisenä makeana ateriana, hunajaa, kerättyä kaikista Arkadian väkevistä villikukista.

Pojan jäsenet saivat välkkyvän kiillon niinkuin kuvapatsaiden tuolla alhaalla temppelikaupungissa. Hänen silmäinsä valkuaisista tuli yhtä valkeat kuin niilläkin oli. Silmät lepäsivät jyrkkien kulmien alla niinkuin pitkulaiset linnunmunat. Terä oli suuri kellanruskea täplä, joka kutistui ja laajeni ja säteili; utukarvapeite hänen ihollaan oli niin hieno, että se näkyi vain aurinkoa vasten. Isä käänsi hänen käsivarttansa aurinkoon päin, kun tahtoi muistaa Nikaretea. Toisinaan hän laski kätensä hänen auringonkuumentamalle niskalleen. Tukka laskeutui hänen harteillensa samalla tavalla kuin äidin; otsalla lepäsi seppele kiharoita; niskassa se kasvoi vapaasti, kunnes se voitiin panna kahdelle palmikolle, ja isä opetti hänet vanhaan argolaiseen tapaan kiertämään palmikon päälaen ympäri, niin että otsatukka kohosi esiin sen alta ja levisi otsalle kauniina kierteinä, jotka olivat punotut samoin kuin Olympian atleettipatsaissa.

Elämä Arkadian vuorilla oli aina samaa. Joka aamu vuohet riensivät laitumelle. Ne saivat kulkea miten mielivät. Ne valitsivat teiksensä jyrkät puroäyräät, missä vesi ryöppysi ja pyöri ja löi painiansa. Joskus se halkesi hienoihin suoniin, toisinaan yhtyi paksuiksi virranhaaroiksi. Vuohet juoksivat pitkin syvännettä niinkuin vastavirtaan kulkeva koski. Niiden selät lainehtivat väkevinä pyörteinä, ne täyttivät koko uoman. Ne ylvästelivät ja loiskuttivat vettä ja laskivat maahan pienet sorkkansa pettämättömällä varmuudella. Illalla ne tulivat tulvana takaisin samaa tahi samanlaista tietä, paremmalla vauhdilla, koska mentiin alaspäin ja kotiin läättiin. Mutta laajoilla ja notkoisilla laidunmailla ne levisivät joka suunnalle, kun kello oli otettu suurimmalta pukilta.

Niin sai poika tulla toimeen yksinään, kunnes aurinko läheni laskuansa ja kulkusen soitto taas kutsui lauman kokoon. Hän kuljeksi sinne tänne niinkuin olisi itsekin ollut vuohi. Hän poimi harvinaisia kukkia jyrkimmiltä kallioilta. Hän osasi löytää luolat ja onkalot. Hän koetteli vuorenseinistä kimpoavaa kaikua. Hän makasi tuntikaudet tarkastellen ampiaispesää. Pallerosta märkää savea, jonka hän oli kulkiessaan ottanut, hän muodosti kömpelötekoisia nukkejumalia tahi leikkiastioita, jotka hän antoi auringon kuivata. Toisinaan hän seisoi toimetonna pitkät ajat paimensauva kainalon alla ja tuijotti eteensä. Aurinko nousi tuoksuvien kalliorotkojen takaa. Varjot ryömivät sen jäljessä kuin vaanivat metsämiehet, jotka laskeutuvat pitkälleen maahan. Mutta valo pelastui aina, se kiiti yli leveimpien syvänteiden, mutta joskus se hypähti läpi notkelman tahi halkeaman, sitten se riippui huimaavan alhaalla syvyydessä sinertävän kimmeltävänä savuna, häälyen taivaan ja maan välillä, kunnes aurinko siirtyi ja veti sen jälleen luoksensa.

Mitä oli noiden jylhäin vuorten takana? Poika kasvoi eikä saanut tietää mitään siitä. Kaikki se vesi, joka syöksyi alas rotkoihin ja muuttui puroiksi ja virroiksi, se avasi itselleen tien läpi notkojen ja solien, kunnes osasi ulos vankilasta ja vapautui syöksymällä virtaan ja pyrki kohden kaikkinielevää merta. Okeanos! Okeanos! Se suuri vesi kiersi koko maailmaa. Ja kuitenkin se kantoi uskalikkoa merirosvoa lainehtivana siltana kaukaisiin satujen maihin. Kuinkahan monta päivää pitäisi olla aaltojen keinuteltavana ja merituulen ajeltavana, ennenkuin tulisi satujen maihin -- Jooniaan, Atlantikseen, Persiaan, Egyptiin. Ja kuinka niihin osaisi? Pitikö vain kääntää kasvonsa nousevaa aurinkoa kohden ja antaa kaipauksensa vetää, niinkuin tekivät vuohet, jotka itse osasivat kotiin.

Mutta Okeanoksella oli uomansa maan allakin. Hän tiesi olevan paikkoja, joissa sen nielivät kallioiden kourut ja se kiehuen kohisi maanalaisiin syvyyksiin. Hän tiesi itse, että Arkadiassa oli virtoja, jotka eivät päässeet mereen saakka, vaan äkkiä painuivat maan sisään, niinkuin olisi pohja alta temmattu, ja koskena juoksivat pois manalan yömustia jokia kohden. Hän tiesi, että Poseidon, meren valjakko vaunujensa edessä, oli ajanut yli maan, niin että suolainen vesijuova jäi hänen jälkeensä, ja paiskannut kolmikärkensä kovaan kalliomaahan, niin että lähde kuohahti esiin kunkin kärjen kohdalta. Hän oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka olivat tunteneet suolan maun Poseidonin lähteensilmässä korkeilla kallionäyräillä, joille meri ei konsanaan yltänyt. Maailma oli täynnä ihmeitä ja kauheita olentoja. Hän ei vain ollut niitä vielä tavannut. Hän vuoli itsellensä syrinks-soittimen eripitkistä ruokopilleistä ja sitoi ne yhteen pitkillä ruohonkorsilla, ja arkaillen koetti hän täyttää ne huilunäänillä. Usein, kun hän oli lähettänyt pillinsä valituksen yli kuuntelevan rotkon, istui hän hiljaa kuullakseen, eikö tulisi vastausta suurelta, näkymättömältä Panilta. Hän tiesi, että Pan voi olla kaikkialla -- keskellä virran vaahtoa, vuoren kielekkeellä, joka ojensihe syvyyden yli, yksinpä hänen oman selkänsä takanakin. Kun hienot utukarvat hänen niskassansa liikehtivät, niin hän ehkä tunsikin Panin henkäisyn ihollansa.