Part 5

THUSNELDA. Sitte olen tyytyväinen. Te ette hylkää mua milloinkaan! Oi, nyt on kaikki hyvin. Siihen lauseesen perustan minä olemukseni, tapahtukoon sitte mitä tahansa!

(Menee).

Kahdeksastoista kohtaus.

Entiset. Iduna (vasemmalta, perältä).

IDUNA. Oletko itkenyt, Thusnelda?

THUSNELDA (pudistaa päätään, menee).

IDUNA. Oletteko torunut Thusneldaa orpana?

BARNAU. En.

IDUNA. Älä sitä teekkään. Toiset ovat niin ynseät häntä kohtaan.

BARNAU. Vai niin? Ehkä Thusnelda sen ansaitseekin?

IDUNA. Oi, ei, ei suinkaan. Hän on niin hyvä, niin väsymätön eikä kuitenkaan saata olla heille mieliksi. Min'en sitä oikein ymmärrä.

BARNAU. Sin'et ole kohdellut häntä ynseästi?

IDUNA. En koskaan, eikä Ottiliakaan.

BARNAU. No, minä pidän kyllä huolen siitä, ett'ei hälle väärin tehdä. Oletko jo ruokkinut lintujasi?

IDUNA. Olen! (ottaa neulomuksensa esiin, istuu vasemman pöydän ääreen).

BARNAU. Mitä sinä teet?

(Istuu hänen viereensä).

IDUNA. Neuloskelen.

BARNAU. Jotakin tohtori Offenburg'ille?

IDUNA (huo'aten). Oi, en hänelle!

BARNAU. Mutta mielelläsi toki neuloisit jotakin?

IDUNA (katse alas).

BARNAU. Enkö saa vastausta?

IDUNA. Tuolta tulee äiti.

Yhdeksästoista kohtaus.

Entiset. Adelgunda (vasemmalta).

ADELGUNDA. Kuinka sinä saatat työskennellä, Iduna, kun orpana puhelee kanssasi! Anteeksi, hyvä Oswald, mutta hän on niin kovapäinen, hän ei milloinkaan opi ihmistapoja.

(Istuu pöydän ääreen).

BARNAU. Antakaahan pikku serkku-näpykän vain olla, tätikulta, min'en ole pitkään aikaan nähnyt noin näppäriä sormia, -- hänen kätevyytensä ilahuttaa minua.

ADELGUNDA. Kuten suvaitset.

(Ottaa työnsä taskustaan, jatkaa sitä).

Kahdeskymmenes kohtaus.

Entiset. Ulrika (lyyjykynä ja painotarkastusarkki kädessä, oikealta, etu-alalta).

ULRIKA. Hyvää huomenta, rakas veljeni, min'en ole sua vielä nähnytkään, suothan sen anteeksi, aamupuhteet ovat mitä tärkeimmät tutkinnoilleni.

(Istuu oikialle).

BARNAU. Sinähän kuulut olevan verrattoman ahkera.

ULRIKA. Mitemkäs muuten? Minä kirjoittelen Pohjanlehteen, se viepi suuren osan ajastani, jotta tutkintoni jäävät vähemmälle. Nykyään tutkistelen minä krystallografiaa.

BARNAU. Sinä työskentelet siis luonnontieteissä?

ULRIKA. Ne ovat koko elämäni. Minä lopetin vast'ikään fysiologian. Pohjanlehden kustantaja on jo kauvan aikaa pyytänyt minua muuttamaan täältä ja ottamaan osaa lehden toimitukseen, viimeksi tänään sain hyvin kehoittavan kirjeen häneltä asiasta -- mutta aina olen minä viivytellyt vastaustani, ja nyt, kun sinä olet kotona jälleen -- -- --

BARNAU. Minä olen sulle suuresti kiitollinen, jos minun tähteni tahdot jäädä luoksemme, vaan en toki vaadi sulta mitään uhrausta.

ULRIKA. Ei, ei, minä tunnen velvollisuuteni sua kohtaan. Älä pane pahaksesi, että sinun läsnäollessasi luen korrehtuuria, kyllä minä sentähden puhella saatan.

BARNAU. No, pikku serkku-näpykkäni, eikö sinuakin haluttaisi tutkistella krystallografiaa?

IDUNA (häveliäästi). Min'ea tiedä, mitä se onkaan.

BARNAU. Jos saisit oikein hyvän opettajan, minut esimerkiksi.

ADELGUNDA (tarkastaa Barnau'in ystävyyttä Idunaa kohtaan).

IDUNA. Etkö tuskaantuisi, ellen minä heti kaikkea käsittäisi?

BARNAU. Sinä olet pieni veitikka, pikku serkku-näpykkäni, sinä olet vain olevinasi ymmärtämätön. Min'en sopisi sulle opettajaksi.

Yhdeskolmatta kohtaus.

Entiset. Irmgard (oikealta, etu-alalta).

IRMGARD (ei istu, kävelee edestakaisin, välin pysähtyen leikkimään laatikoilla). Täällähän on jo pian koko perhe koossa. Ahaa, rakas Oswald, miltä nyt tuntuu olla omaisiesi keskuudessa?

BARNAU. Minä olen oikein riemuinnut, nähdessäni teidät kaikki jälleen.

ADELGUNDA. Samoin mekin.

IRMGARD. Joka päivä olemme sinusta puhelleet.

BARNAU. Oletko sinäkin, pikku serkku-näpykkäni?

IDUNA. Olen, minä olen useasti ajatellut sinua.

IRMGARD. Minä toivon oikein sopusointuisan yhteiselämän täällä nyt alkavan.

BARNAU. Sitä toivon minäkin. Mitä luulet, pikku serkku-näpykkäni, olemmeko vast'edes oikein iloiset?

IRMGARD. Nyt, kun sinä jälleen olet kotona, muuttuu varmaankin monta asiaa. Nythän ei enää sopine, että meillä jokaisella on eri ruoka-aika.

ADELGUNDA. Etkö sinäkin, Oswald-kulta, pidä viiden lyömää sopivimpana päivällis-aikana?

ULRIKA. Ellei juuri viiden, niin ainakin neljän, siten muuttuu aamupuoli pidemmäksi.

IRMGARD. Minun mielestäni on toki kolmen lyömä kaikkein mukavin?

BARNAU. Ja mikä aika on sinun mielestäsi mukavin, pikku serkku-näpykkäni?

IRMGARD, ULRIKA (huomaavat Barnau'in käytöksen Idunaa kohtaan, vilkuilevat toisiinsa).

IDUNA. Sitä ei minun sovi päättää.

BARNAU. Miks'ei?

IRMGARD. Etkö lausu meille ajatustasi, Oswald. Sinähän tässä kuitenkin päättäjä olet.

BARNAU. Niin, jos tahdotte tietää minun ajatukseni, täytyy mun tunnustaa, että eilisestä saakka olen tässä talossa huomannut semmoista elämää, jota en olisi odottanut. Te elätte jokainen oman nenänne mukaan, jokainen itsekseen; yhteydestä, todellisesta seura-elämästä ei ole puhettakaan.

ULRIKA. Oletpa oikeassa, Oswald. Mutta se tulee siitä, ettei meillä ole keskusta.

ADELGUNDA. Aivan oikein, meiltä puuttuu keskus, johon saattaisimme yhtyä.

IRMGARD. Kun sinä nyt toki olet saapunut, syntyy keskus itsestään.

BARNAU (yhä iloisen rauhallisena). Siinä suhteessa olette oikeassa, että talostamme puuttuu se, jolla on ensimmäinen äänenvalta, ja joka siten pitää taloa koossa. Mutta väärässä olette, jos luulette miehen sitä voivan.

KAIKKI (pelästyen). Mitä?

BARNAU. Sen voipi ainoastaan nainen, emäntä, ja siis ei mulla ole muuta edessä, kuin mennä naimisiin.

IRMGARD. Mutta veljeni!

ULRIKA. Mitä sanot?

IRMGARD. Aiotko naida?

BARNAU. Ja miks'en?

ULRIKA. Mutta, Oswald, ajattelehan toki -- --!

BARNAU. Mitä?

ULRIKA. Sinun i'ässäsi!

BARNAU. Minä täytin vast'ikään neljäkymmentä.

IRMGARD. Vaikka vaan, mutta mistä ai'ot löytää rouvan itsellesi?

BARNAU. Lieneekö se niinkään vaikeata? Mitä arvelee pikku serkku-näpykkäni, enkö minä enää saanekkaan rouvaa!

ULRIKA. Mitä lapset semmoisista ymmärtää! Rakas veljeni, sinä teet tietysti mielesi mukaan, mutta tohtineehan vanhempi sisaresi toki antaa sulle hyvän neuvon. Poista mielestäsi mokomat ajatukset.

IRMGARD (yhä innokkaammin). Sinulla on omat omituisuutesi, kuinka vento vieras voipi niihin tottua?

BARNAU. Minä olen teille suuresti kiitollinen sisarellisesta huolenpidostanne; mutta minä käsitän, että mun välttämättömästi pitää naida, ja te tietänette: Mitä minä tahdon, sen minä teenkin.

ULRIKA. Mutta eihän sulla enään ole ainoatakaan tuttavaa täällä, mistä niitä niin sukkelaan saat?

BARNAU. Ja mitä te minun tuttavuuksistani tiedätte.

IRMGARD. Sinä lasket leikkiä!

BARNAU. Enpähän, ja siitä saatte vielä tänä iltana todistuksen.

ULRIKA. Mutta sanohan toki -- --

IRMGARD. Saatathan sinä meille noin sinnepäin -- --

BARNAU. En, älkää enää urkkikokkaan! Iltaan saakka saapi uteliaisuutenne kiusautua, teetä juodessa esittelen teille morsiameni. Minä toivon teidän kohtelevan häntä hyvin ystävällisesti.

(Pois).

ULRIKA. Minä olen kuni pilvistä pudonnut.

IRMGARD. Minä olen kuni salaman lyömä.

ADELGUNDA. Min'en käsitä, mitä te sureksitte. Iduna, ota uusi bare'gehameesi ylles, pitää pukeutua vähän huolellisemmin nyt, kun orpana on kotona.

ULRIKA. Tuo naimis-aatos on toki liian hullunkurinen.

IRMGARD. Min'en ymmärrä veljeäni.

ADELGUNDA. Minun mielestäni se on varsin oivallinen aatos.

IRMGARD (pilkalla). Tosiaankin, täti-rouva?

ADELGUNDA. Aivan niin. Iduna, voit ottaa helmiset korvarenkaasi myöskin. Kuuletko, mene heti.

IDUNA. Kuten käskette.

(Pois).

ULRIKA. Ahaa, nyt huomaan; Te luulette Oswald'in iskeneen silmänsä Idunaan.

ADELGUNDA. Min'en luule mitään.

IRMGARD. Nyt selkenivät silmäni! Hän oli erinomaisen ystävällinen Idunaa kohtaan, kutsui häntä yhä pikku serkku-näpykäkseen; min'en ymmärrä, mistä joku outo tulisi illaksi tänne -- --

ULRIKA. Niin -- mutta hän on jo toki varustanut huoneita.

IRMGARD. Siis Iduna? Sepä olisi ilettävää!

ADELGUNDA (yhä pisteliäämmin). Miksikä se olisi ilettävää, jos saan kysyä?

ULRIKA (yhä pisteliäämmin). Mokoma sivistymätön olento!

IRMGARD (yhä pisteliäämmin). Todellakin, mokoma siivoton -- lapsi!

ADELGUNDA. Iduna ei ole enää niinkään lapsi, hän on jo kahdeksannellatoista!

ULRIKA. Vai niin, nyt on toinen ääni torvessa.

IRMGARD. Tähän saakka olette yhä pitänyt häntä typeränä nalliaisena.

ULRIKA. Ja nyt aivan yht'äkkiä muuttui hän täydellisesti sopivaksi rupeamaan emännäksi tähän taloon.

ADELGUNDA. Te olette kaksi myrkkykieltä. Tyttäreni on -- -- --

IRMGARD. Sivistymätön, siivoton lapsi -- tollikko -- omien sanojenne mukaan, armollinen rouva.

ADELGUNDA. Lapsesta kyllä kasvaa neitonen. Vanhat-piiat ovat yleensä jonkinjoutavaa liika-painoa vain.

IRMGARD (raivoissaan). Minuako tarkoititte, täti-rouva?

ADELGUNDA. Minä sanoin "yleensä," jos tahdot ottaa itseesi, niin tee niin hyvin.

IRMGARD. Tämä on kauheata! Jos oudot ihmiset lausuisivat mokomia loukkauksia, voisi olla kuinka tahansa; mutta isämme todellinen sisar!

ULRIKA. Jonka pitäisi näyttää meille hyviä, kärsivällisyyden esimerkkiä!

ADELGUNDA. Luuletteko te hyvän esimerkin vaikuttavan itseenne mitään!

IRMGARD. Voi, sua, veliparkani! Jos hän todellakin on saanut päähänsä naida Idunan -- --

ULRIKA. Ja ruveta Teidän vävypojaksenne!

IRMGARD. Kauheata!

ADELGUNDA. Oi, jos hän nyt kuulisi nuo lauseenne! Varmaankin ottaisi hän vaimokseen vaikka kenen tahansa, ainoastaan päästäkseen elämästä mokomien sydämettömien, itserakkaiden sisarien kansaa!

(Esirippu alkaa laskeutua vitkaan).

ULRIKA. Mekö sydämettömiä?

IRMGARD. Mekö itserakkaita?

ADELGUNDA. Niin, te juuri!

ULRIKA. Sama sydän on häntä ja minua lämmittänyt!

IRMGARD. Meitä yhdistää luonnon siteet.

ADELGUNDA. Ne tuntuvat hänestä orjantappurakahleilta!

ULRIKA. Mikä pohjaton hävyttömyys! Ja todellinen täti -- veljensä tyttärille! -- Mokomata kuullessa, alkaa epäillä ihmisyyttä löytyvänkään!

IRMGARD. Te ylpeilette korkea-arvoisesta herra puolisostanne; mutta ellei Teidän ylevissä seuroissanne ole enemmän sivistystä, kuin mitä Teissä ilmoittaikse, kiitän minä kunniasta!

ADELGUNDA. Sisaret, jotka pelkästä itserakkaudesta vastustavat todellisen veljensä elämän-onnea, eivät ansaitse sisaren nimeä!

KOLMAS NÄYTÖS.

(Ruokapöytä perällä on varustettu teen-juontia varten).

Ensimmäinen kohtaus.

Iduna.

IDUNA (vasemmalta, etu-alalta). Kello on yli kuuden, hänen pitäisi jo olla täällä. Missäpä hän viipyneekään. -- Ahaa, tuoltapa hän tuleekin!

Toinen kohtaus.

Iduna. Offenburg (vasemmalta, perältä).

OFFENBURG (kiireesti). Mitä on tapahtunut, armas impeni? Hetki sitte sain kirjeenne. Te tahdoitte välttämättömästi puhella kanssani. Onko mitään tapahtunut?

IDUNA. Oi, ystäväni, minä pelkään vaaran meitä uhkaavan.

OFFENBURG. Mikä Teitä peloittaa?

IDUNA. Barnau-orpana oli tän' aamuna erinomaisen ystävällinen minua kohtaan, ja samalla ilmoitti hän aikovansa naida, niin, hän lupasi vielä tänäpäivänä esitellä morsiamensa. Äitini luulee varmasti hänen tarkoittavan minua, ja minä, minäkin pelkään samaa. Jos hän todellakin valitseisi minut, olisi äitini tietysti valmis suostumaan, ja minun täytyisi mennä hänelle.

OFFENBURG (katkerasti). Tietystikin, herra Barnau on kuuluisa pohatta, hän saapi etu-oikeuden äidiltänne.

IDUNA. Voi, minulla on kova kamppaus edessäni vielä, mistä saanen voimia vastustellakseni äitiäni!

OFFENBURG. Nyt pitää meidän tehdä jotakin!

IDUNA. Niin, mutta mitä?

OFFENBURG. Joka olisi pitänyt tehtämän jo aikoja sitte. Meidän täytyy ilmaista rakkautemme ja pyytää äidiltäsi suostumusta siihen. Tuskin olisi hän ennen sitä kieltänyt ja sinä olisit nyt minun morsiameni.

IDUNA. Nyt on jo myöhäistä.

OFFENBURG. Eipä niinkään, orpanasi ei ole vielä ennättänyt ilmaista asiaansa, meidän täytyy ehtiä ennen häntä. Minä menen nyt heti paikalla äitisi luoksi, ilmoitan hälle rakkautemme ja pyydän häneltä sinua. -- Missä tapaisin nyt äitisi?

IDUNA. Hän on kamarissaan järjestelemässä kirjekokoelmiaan ja paperiloitaan. Senlaisessa työssä hän ei mielellään anna häiritä itseään.

OFFENBURG. Ja kuitenkin pitää sen tapahtua. Saata minut hänen luokseen!

IDUNA. Ei juuri vielä, minä käyn hälle ensin ilmoittamassa Teidän olevan täällä!

OFFENBURG. Se lisäksi, -- minä odotan täällä.

IDUNA. Oi, ystäväni, ken olisi eilen illalla saattanut ajatella tätä, kun puhelimme metsässä. Kumpikin silmäilimme niin toivosta autuaina tulevaisuuteen!

OFFENBURG. Minä toivon yhä vielä. -- Meneppä äitin luo!

IDUNA. Minä menen. Oi, kuuluvasti sykkii sydämeni pelvosta.

(Pois).

OFFENBURG (levottomasti edes takaisin). Yksi ainoa silmänräpäys syöksi meidät uneksumamme onnen kukkuloilta! Oi, onnetonta salaisuuttamme! Ja se oli toki niin autuaan suloinen!

Kolmas kohtaus.

Offenburg. Irmgard (oikealla, etu-alalla).

IRMGARD. Te täällä, hyvä tohtori, ja aivan yksinänne? Miks'ette ilmoittanut olevanne täällä? Hupaista vain, että tulette meille tee-aikanakin, ettekä ainoastaan velvollisuuksienne pakoituksesta.

OFFENBURG. Hyv'iltaa, neitini!

IRMGARD. Tohtori, Te olette liikutuksessa, olette hajamielinen, mikä Teitä vaivaa?

OFFENBURG (hajamielisesti). Minuako? Ei mikään! Anteeksi, valtasuonenne!

IRMGARD. Te olette levoton, hämillä, onko Teille tapahtunut jotain? Ettekö usko sitä minulle? Te tiedätte minun suuresti kunnioittavan Teitä, olevan ystävättärenne. Voinko ehkä olla Teille avuksi?

OFFENBURG. Ette, ette -- ja kuitenkin -- ehkä -- --

IRMGARD. Ettekö saata äänettömyyttänne katkaista?

OFFENBURG. Olkoon niin, minä uskon teille salaisuuteni. Jo aikoja sitte olen ajatellut perustaa oman kodin, naida ja suloisella perhe-elämällä lieventää elon vaivaloisuuksia.

IRMGARD. Oivallinen aatos!

OFFENBURG. Myönnättekö sen?

IRMGARD (hiukuen). Mitä kysyttekään?

OFFENBURG. Olkoon menneeksi, vielä en ole löytänyt esinettä, johon kohtaloni liittäisin -- -- --

IRMGARD (kainosti). Ja nyt?

OFFENBURG. Nyt olen sen löytänyt! Oi, hyvä neiti, jos te -- -- --

IRMGARD (hiljaa). Jatkakaa vain.

OFFENBURG. Jos te vain tahtoisitte puhua hyvän sanan puolestamme -- -- --

IRMGARD (kahden vaiheella). Hyvän sanan?

OFFENBURG. Äidille -- --

IRMGARD (pettyneenä). Äidille? Kenestä te puhuttekaan? Ken on esine, jolle onnenne luomisen uskotte?

OFFENBURG. Iduna.

IRMGARD (pilkallisesti, katkerasti). Iduna! Hahaha! Tuo puolikasvuinen letukka! Herrani, minusta on hyvin kummallista, että te valitsette minut uskotuksenne lempenne juonissa, joita meidän tietämättämme talossamme kutonut olette. Se on kaikkea muuta, kuin sopivaisuuden ja hyvien tapojen mukaista. Minä pyydän, älkää enää tästälähin vaivatko itseänne minun tähteni, minä valitsen itselleni toisen lääkärin.

(Pois).

OFFENBURG. Olenko vallan mieletön? Mitä se? Mistä hän lie suuttunut? Vait -- tuolta tulee Iduna takaisin.

Neljäs kohtaus.

Offenburg. Adelgunda (vasemmalta).

ADELGUNDA. Te tahdoitte puhutella minua, herra tohtori? Anteeksi, että otan Teidät vastaan täällä -- kamarini on vallan täynnä paperiloita.

OFFENBURG. Siitä ei mitään, suokaa Te anteeksi, että olen Teitä häirinnyt.

ADELGUNDA. Saanko tietää, mikä Teidät on tänne saattanut?

OFFENBURG. Ilman esipuheita, armollinen rouva, minä rakastan tytärtänne ja pyydän Teidän suostumustanne.

ADELGUNDA. Kuinka, herrani?

OFFENBURG. Taitoni, mun koko pieni omaisuuteni, on varma vakuutus siitä, että voin tarjota tyttärellenne huolettoman tulevaisuuden.

ADELGUNDA (kylmästi). Minä kunnioitan arvoisata tarjoustanne, herra tohtori; sääli vain, että mun täytyy siihen kieltävästi vastata.

OFFENBURG. Tyttärenne vastaa rakkauteeni rakkaudellaan.

ADELGUNDA. Te olette siis minun tietämättäni edistänyt salahankkeitanne tyttösen kanssa?

OFFENBURG. Älkää panko pahaksenne, mutta lempivät tahtovat olla varmat toisistaan, ennenkuin vanhempia asiasta puhuttelevat.

ADELGUNDA (ylpeästi). Vaikka kaikki niin tekisivät, en minä kuitenkaan saata esitykseenne suostua. Te olette sillä saattanut tyttäreni vaikeaan kamppaukseen itsensä kanssa, sillä minulla on toiset ajatukset hänen suhteensa, ajatukset, joita Teidän pitää seurata, ajatukset, jotka minulle kiitollisuutta ja suurempia etuja tuottavat.

OFFENBURG. Onko se viimeinen sananne?

ADELGUNDA. Se on viimeinen sanani. Voikaa hyvin, herra tohtori.

(Pois).

OFFENBURG. Iida oli oikeassa. Mitäs nyt? Jospa vain saisin puhutella häntä. Mutta nyt häntä äitinsä varmaankin tarkkaan vartioipi. (Mennessään). Jos uskoisin Barnau'ille kaikki!

Viides kohtaus.

Offenburg. Barnau (aikoo perältä, oikealta vasemmalle).

BARNAU. Kas vain, herra tohtori! Mitä? Aiotteko mennä pois?

OFFENBURG. Toimitukseni täällä on päättynyt.

BARNAU. No, mutta jääkääpä tänne kerran ilman toimituksettakin. Naiset kokoontuvat tänne aivan paikalla, juottehan kupillisen teetä kanssamme?

OFFENBURG. Anteeksi, min'en saata jäädä.

BARNAU. Min'en kuuntele anteeksipyyntöjä, Teidän pitää.

OFFENBURG. Olkoon menneeksi, minä tulen! Minä olen asemassa, josta ainoastaan Teidän neuvonne minut lopullisesti pelastaa taitaa.

BARNAU. Saatanko olla Teille avuksi, sanokaa -- --

OFFENBURG. Ei tässä, herra Barnau, saattaisimme tulla häirityksi.

BARNAU. No mennään sitten.

(Offenburg'in kanssa perältä vasemmalle).

Kuudes kohtaus.

Irmgard.

IRMGARD (oikealta). Hän on poissa, todellakin poissa! Ja kuitenkin kuulin minä juuri äsken-ikään hänen äänensä! Hän meni siis pois pyytämättä minulta anteeksi! Voi, kuinka suurta pilkkaa ihminen joutuu kärsimään! Minulle ilmaisee hän salaisen lempensä toisiin! Käyttää minua välittäjänä, neuvonantajana, kuni vanhaa tätiä tai mummoa. Ja kaikenmoisiin nuo miehet rakastuvatkin! Nuoriin, puoli-kasvuisiin lapsiin. Voi, noita miehiä, noita miehiä! -- Ken tulee?

Seitsemäs kohtaus.

Irmgard. Wismar (aikoo perällä oikealta vasemmalle).

IRMGARD. Ahaa, Bruno! Oi, ystäväni, nyt ainoastaan pari sanaa!

WISMAR. Anteeksi, veljenne odottaa minua.

IRMGARD. Ainoastaan pari sanaa! Minun täytyy pyytää Teiltä neuvoa.

WISMAR (esiin). Minä kuultelen, neitini.

IRMGARD. Voi, Te olette niin sanomattoman kylmäkiskoinen! Tuollainen ette ollut ennen muinoin.

WISMAR. Jättäkäämme sikseen muinoiset muistot! Kuinka saatan olla hyödyksenne?

IRMGARD. Teidän lauseenne on nyt minun päätökseni. Eräs ystäväni on pyytänyt minua seurakseen Italiaan, jossa viipyisimme pitemmän aikaa. Suostunko minä siihen?

WISMAR. Ehdottomasti.

IRMGARD. Sekö neuvonne?

WISMAR. Italiassa on hyvin paljon kaunista, erinomaisen paljon katseltavaa.

IRMGARD (surumielisesti moittien), Min'en olisi luullut Teidän neuvovan minua poistumaan, niin kauvas poistumaan täältä!

WISMAR (yhä kylmästi). Miks'ette?

IRMGARD (its.). Inhoittavaa!

Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Barnau (vasemmalta, perältä).

BARNAU. Ahaa, täällähän sinä oletkin!

WISMAR. Minä juuri ai'oin tulla sua auttamaan.

BARNAU. Älähän huoli, se olikin väärä laatikko, siinä oli pelkkiä luurankoja. Tohtori Offenburg jäi sinne mittailemaan kalloja. Mutta minulla olisi muuta puheltavaa kanssasi.

IRMGARD. Minä luultavasti häiritsen herroja.

BARNAU. Hm -- et varsin -- pianhan toki jo salaisuudet ilmaistaan. Kuinka pitkälle on asiasi Ottilian kanssa joutunut? Joko olet hälle tunteesi tunnustanut?

WISMAR. En vielä.

IRMGARD (kiihkolla). Mitä sanot, Oswald, rakastaako Wismar Ottiliaa?

BARNAU. Kummastuttaako se sinua?

IRMGARD (suurimmalla katkeruudella). Ei suinkaan, minua ei enää kummastuta mikään. Herrojen sydämet näkyvät olevan erinomaisen tulen-arkoja! Tuskin tänne saapunut, kun jo palaa ilmi-tulessa! Onneksi vain Ottilialle ja Idunalle! Minä pelkään toki seikoista syntyvän kamppailuja, rettelöitä, sillä teill' on kilpa-kosioita pelissä! Niin, niin, Oswald-kulta, tohtori Offenburg lempii Idunaa, hän on kymmenen vuotta nuorempi sinua, ja ken tietää kumpaisen puolelle Idunan sydän kallistuu. Ja herra Schummrich aikoo myöskin naida yhden tämän talon naisista. Kun ei Iduna enään olekkaan vapaa, töyttää hän varmaankin Ottiliaan ja Teihin, herra Wismar. No, minä toivon toki, ett'ei nämät kilpakosiat koskaan veristä toisiaan.

(Pois).

BARNAU. Kateus ja kiukku kalvaa hänen sydäntään, ja syystäpä kyllä!

WISMAR. Minun on häntä melkein sääli.

BARNAU. Hän on kohtalonsa hyvin ansainnut, hän on pitänyt leikkinään miesten pyhimpiä tunteita koketteriallaan, kiemailemisellaan on hän tuottanut tuskaa monelle, niinkuin sinullekkin, ja siten omaa onneansa pilkannut. Nyt kärsii hän vain ansaittua kostoa siitä. Niinpä joka koketille käyköön.

WISMAR. Saatatpa olla oikeassakin, mutta yksi hänen sanoistaan saattoi minut rauhattomaksi. Tiedätkö herra Schummrich'in tähtäilevän Ottiliaa?

BARNAU. Tiedän varsin hyvin ja siksipä sinua etseinkin. Ilmoita sukkelaan tunteesi Ottilialle, ennenkuin Schummrich ennättää sen tehdä. Sitte olet asiastasi varma.

WISMAR. Mitä, suostuisiko Ottilia toiseen? Vereni kuohuu sitä vain aatellessanikin!

BARNAU. Min'en ollenkaan pelkää ymmärtäväisen Ottilian pitävän tuosta narrista; kuitenkin: Tyttöjen sydämet ovat epäluotettavia. Tee sentähden kiireesti tunnustuksesi.

WISMAR. Kyllä jo tänäänkin sana kolme tuntia pyöri kielelläni, kun olin hänen kanssaan kävelyllä, mutta leikillään hän yhä suuni lukitsi. Hänen hilpeytensä poisti jok'ainoan totisen aatoksen mielestäni.

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Ottilia (perältä, vasemmalta)

OTTILIA (näyttämön takana, laulaa). Sun on sydämein, on iankaikkisesti!

BARNAU. Hän tulee kuin kutsuttu. Käytä nyt tilaisuutta hyväksesi.

OTTILIA (esiin). Herrani, alamaisin palveliattarenne on jalkojenne juuressa.

WISMAR. Päinvastoin pitäisi olla.

BARNAU. Miestenhän pitää langeta polvilleen suloisien impien eteen.

OTTILIA. Mutta ei kahden niin korkiasti oppineen herran kuin te olette. Suurimmasti kunnioitan minä teitä. Suuria laatikkoja laatikkojen jälkeen on asemahuoneelta vedetty kaupunkiin, ja minun arveluni mukaan kuuluvat ne kaikki teidän tieteellisiin kokoelmiinne. Tohtori Offenburg seisoo par'aikaa siellä alhaalla, tutkistellen erästä hirvittävää kalloa. Hän koetti vakuuttaa minulle, että se on Goliat-jättiläisen sylikoiran pääkallo, mutta sitä min'en uskonut. Kaikki te tiedättekin, hyvät herrat! Minun ymmärrykseni seisoo vallan.

BARNAU. Ja kuitenkin tiedät sinä jotain, jota me emme tiedä, vaan jonka sanomattoman kernaasti tahtoisimme tietää. (Hiljaa). Autanko ma sua?

WISMAR (hiljaa). Jos olisit niin hyvä.

BARNAU (hiljaa). Täällä on tänään jo jaettu kahdet rukkaset, minä toivon toki sinulle käyvän paremmin.

OTTILIA. Eno, minä olen varsin hämmästynyt. Te tahdotte tietoja minulta, kysytte neuvoja minulta?

BARNAU. Niin neiti raivio. Katseleppas herraa tuossa!

OTTILIA. No?

BARNAU. Etkö huomaa hänessä mitään?

OTTILIA. En muuta, kuin mitä jo alusta pitäin olen hänessä huomannut.

BARNAU. Ja mitä se?

OTTILIA. Pitääkö minun sanoa?

BARNAU. Tietysti! Kun enosi ja holhojasi kysyy.

OTTILIA. No, niin, minä olen nähnyt miehiä, jotka ovat olleet vähemmin viehättäviä kuin herra Wismar.

WISMAR. Oi, neitini!

BARNAU. Tämä herra on mahtava mathematikeri, hän osaa mitata kaikki kulmat, vieläpä sekä auringon että kuun parallaksitkin, yksi ainoa kulma vain on, jota hän ei vielä ole saanut tutkineeksi.

OTTILIA. Mikä kulma?

BARNAU. Sinun sydämesi kulma.

OTTILIA. Mutta eno, sinä saatat minut hirveään pulaan.

BARNAU. Tarkoitat kai, kun minä kolmantena puhelen asiasta, kun en jättänyt sitä hänen tehtäväkseen, ollessaan sinun kanssasi kahdenkesken, kuu en antanut hänen itse sulle tunteitaan tunnustaa? Niinpä kyllä, lapsikulta, mutta sinun hilpeytesi saapi hänet aina äänettömäksi, senvuoksi täytyi minun rientää hälle avuksi.

WISMAR. Lakkaahan jo, säästähän toki tuon armaan neidon arkatuntoisuutta. Niin, neitini, Oswald on puhunut totta; Te olette tehnyt minuun syvimmän, katoamattoman vaikutuksen, vaikutuksen, joka vetää miestä neidon luo tarjoamaan itseään hänelle. Ainoa, minkä minä voin teille tarjota, on suora, rehellinen sydän, joka vilpittömällä uskollisuudella teihin liittyy. Jos tahdotte olla omani, olen vakuutettu elämäni onnesta ja toivon ett'ei teidänkään kohtalonne minun kanssani onnettomaksi tule. Nyt päättäkää itse.

OTTILIA (kainosti). Herrani, kuinka saatan minä näin aivan silmänräpäyksessä -- pitäähän mun ensin toki miettiä -- --