Part 3

THUSNELDA. Ei ole kulunut silmänräpäystäkään, jolloin en olisi teitä muistellut. Oi, niin elävästi muistan minä hetken, jona äitiparkani hivui kuolinvuoteellaan, kuinka minä turhaan rukoilin ihmisten apua ja armahtavaisuutta, ja kuinka sairas äitini kuumia kyyneleitä vuodatteli, tuntiessaan kuolema-hetkensä lähestyvän; hän suri, täytyessään jättää lapsensa turvatonna vieraan valtaan. Silloin te tulitte luoksemme, toitte sairaalle virvoitusta, lupasitte toivottomalle äidille pitää huolta hänen lapsestaan, ja kun kuolevan silmä sammui, sen viimeinen kiitollisuuden säde loisti kirkkaasti teihin, sillä te kevensitte hänen raskahimman suru-kuormansa, hän saattoi rauhassa kuolla. Te otitte minut luoksenne, tarjositte turvattomalle orporukalle kodin, surkuteltavalle pikku kerjääjättärelle hoivan hellyyden helmassa. Te olitte hyvä ja ystävällinen minua kohtaan, minä sain kutsua teitä isäksi, te opetitte minua, -- oi, oi, mitä te mulle opettanut olette, sitä en milloinkaan unhoittaa voi. Ja minäkö en muistelisi teitä? Olla teitä muistelematta on minusta yhtä kuin kuolla, mun armas, rakkahin isäni!

BARNAU. Kylliksi, kylliksi, lapseni! Sun liikutuksesi on oikein kiihkoinen.

THUSNELDA. Oi, niin! -- Mutta se on suloinen, -- niin suloinen!

BARNAU. Vait, vait, Thusnelda, sinä saat minut jo heltymään, älkäämme puhuko siitä enää. Ei, minä tahdon olla iloinen kotiin palatessani. Minä hämmennän kiihkoasi, pistäen jotain oikein jokapäiväistä sekaan. Me olemme kävelleet kolme tuntia yhtämittaa, meidän on nälkä.

THUSNELDA (toimessaan). Heti, heti! (Aikoo pois).

WEITHOLD. Odottakaahan toki, Thusnelda hyvä. Koska tahdotte atrioita?

BARNAU. Päivällis-aikana.

WEITHOLD. Hm, meillä syödään päivällistä kello yhden, kolmen, neljän ja viiden aikana.

THUSNELDA. Mutta hyvä herra Weithold, isän on nälkä, hänen pitää heti saada ruokaa.

WEITHOLD. Niin, mutta onko nyt heti mitään valmista?

THUSNELDA. Siitä minä pidän huolen. Kymmenessä minutissa on atrianne valmis.

BARNAU. Kuinka? Sä itket?

THUSNELDA. Ilosta! Minä saan valmistaa teille jotain, minä saan palvella teitä, -- oi, jos tietäisitte, kuinka onnellinen minä nyt olen!

(Oikealle perällä).

BARNAU (katselee pitkän aikaa Thusneldan jälkeen, sitten Weithold'ille) Nyt, Weithold, pieni kysymys: Mitä merkitsee se, että täällä syödään päivällistä eri tunneilla?

WEITHOLD. Hm, naiset ovat niin määränneet.

BARNAU. No? Sinä joudut hämille, et tahdo lausua suoraan.

WEITHOLD. Kylläpähän itse saatte nähdä.

BARNAU. Etkö saata sitä sanoa? Minä tahdon saada tietää sen sinulta.

WEITHOLD. No niin, lähteissänne te majoititte tähän kartanoonne sisar-ryökkynänne, täti-rouvanne, veljenne-tyttäret, ja käskitte minun tottelemaan heitä, kuni emäntiäni ainakin. Mutta -- -- --

BARNAU. Mutta?

WEITHOLD. Hm, nuo naiset eivät aina tahdo oikein sopia keskenään.

BARNAU. Vai niin?

WEITHOLD. Toinen ei tahdo kernaasti totella toista, jokaisella on oma päänsä. Ruokatunneista eivät he myöskään ole sopineet, ja sentähden syöpi kukin ajallaan. Hovineuvoksen rouva ei, säätyynsä katsoen, syö ennenkuin kello viiden aikana, Ulrika-neiti tahtoo päivällisen edellä rauhassa tutkistella tieteitään ja syöpi kello neljä, Irmgard-neiti nousee myöhään, hänen ei ole nälkä ennenkuin kello kolme, ainoastaan Ottilia-neiti, joka aina nousee varhain syö päivällisensä kello yksi.

BARNAU (tyynesti). Onhan täällä siis oikea ravintola-liike.

WEITHOLD. Tosin antaa neljän eri päivällisen laittaminen palvelusväelle paljon työtä ja vaivaa, sillä heille täytyy olla jokaiselle eri ruoka-lajitkin: Mitä toinen tahtoo, se ei toiselle kelpaa. Sen huomaa aamiaisesta. Hovineuvoksen rouva juopi kahvia, Ulrika-neiti teetä, Irmgard-neiti chokolad'ia ja Ottilia-neiti maitoa.

BARNAU (yhä tyynesti). Onpa sillä ilveellinen puolensakin. Miten kohtelevat naiset Thusneldaa?

WEITHOLD (hämillään). No niin -- -- --

BARNAU. Minä olen pitänyt häntä lapseni vertaisena, ja kuitenkin käypi hän puettuna kattunivaatteihin ja suureen kyökki-esiliinaan, melkein kuin palvelus-tyttö.

WEITHOLD. Hm, niin on laita; ehkä on Thusnelda itsekin syypää siihen.

BARNAU. Kuinka niin?

WEITHOLD. Thusnelda-pikkuinen oli teidän määräyksenne mukaan kolme vuotta opetuslaitoksessa. Kun hän kuusi vuotta sitten palasi sieltä, tahtoi hän heti ruveta voimiensa takaa hyödyttämään taloutta, hän tahtoi oppia keittämään ja paistamaan, siten joutui hän kyökkiin ja pitääkin nyt oikeastaan koko talouden hoidon. Väsymättömästi on hän harrastanut olla sisarienne ja tätinne mieliksi -- --

BARNAU. Kiitollisuudesta minua kohtaan -- --

WEITHOLD. Hänen palvelemis-intoansa käytettiin heti hyväksi -- --

BARNAU. Ja vaaditaan nyt. Minä ymmärrän. Hän on poljettu aivan palvelus-tytöksi. Hän saattaa itsekkin olla syypää siihen, hän ei ymmärtänyt pitää asemaansa, jonka hälle perheessäni annoin; hän oli ainoastaan kaksitoista vuotias tyttönen ja toiset -- sinä olet oikeassa, Weithold, minun pitää itse asiata tarkastaa.

WEITHOLD. Tehkää niin. Sallittehan minun mennä pitämään huolta huoneittenne järjestämisestä.

(Perältä oikealle).

BARNAU. Hm, hm, täällä näkyy monta seikkaa olevan nurin puolin. Niin monta naista yhdessä, eikä ainoatakaan miestä heitä tyyneydellä välittämässä, -- se on ymmärrettävää. Minä tutkin ja tarkastan.

Kuudestoista kohtaus.

Entiset. Ulrika (oikealta etualalta sisään).

ULRIKA. Rakas veljeni, vast'ikään sain kuulla, että olit saapunut kotiin ja kiiruhdin heti sua tervehtimään. (Suutelee häntä). Suothan anteeksi, ett'en nyt ennätä muuta, minun täytyy päättää käännökseni Pohjan-lehteä varten, ei ole aikaa minuuttiakaan viivytellä, muuten myöhästyn postista. (Suutelee häntä). Siis vieläkin tervetullut, vast'edes enemmän.

(Pois).

BARNAU (katsoo Wismar'iin).

WISMAR (kuivasti). Saatpa sinä nauttia oikein hiukean herttaista vastaanottoa, palatessani kymmenenvuotiselta matkaltasi.

BARNAU (nauraen). Tämäpä koomillista!

WISMAR (kuivasti). Ei ainakaan minun mielestäni!

BARNAU. Ulrika on kirjailiatar; oppineilla naisilla on aina omituisuuksia.

Seitsemästoista kohtaus.

Entiset. Adelgunda (vasemmalta).

ADELGUNDA (säännöllisesti). _Mon cher neveu, vous êtes le bienvenu!_ Vast'ikään sain kuulla, että olet palannut kotiin, minä säästin sinulta vaivan tulla minun luokseni ja kiiruhdin itse ensin tervehtimään sinua.

BARNAU (säännöllisesti). Min'en suinkaan olisi jättänyt armasta tätiäni -- -- --

ADELGUNDA. Kylliksi, _mon neveu_, ei mitään turhanpäiväistä kohteliaisuutta näin läheisten kesken! Sinä näytät oikein terveeltä ja raittiilta, vähän päivittynyt sinä vain olet; lienethän toki voinut vallan hyvin?

BARNAU. Vallan hyvin!

ADELGUNDA. No, nyt tietänet kertoa meille paljon moorilaisista, kiinalaisista ynnä muista villeistä kansoista.

BARNAU. Tiedän, armas täti.

ADELGUNDA. Siitä me kaikki iloitsemme. Nyt lienet toki väsyksissä, tahdot levätä, väärin olisi häiritä sinua. Siis näkemään asti! _Embrassez-moi!_ (Syleilee häntä). _Ah, que je vous aime, mon neveu!_

(Pois).

WISMAR (katsoo Barnau'iin).

MOLEMMAT (nauravat).

WISMAR. Sinä saat toki suudelmia, min'en edes tervehdystäkään.

BARNAU. Minä unohdin esitellä sinut, siitäpä syystä et joutunutkaan täti-rouvan säännöllisyyden esineeksi. Se on hänen perittyjä heikkouksiaan, sitä et saa hälle liioin viaksi lukea.

Kahdeksastoista kohtaus.

Entiset. Irmgard (oikealta etu-alalta).

IRMGARD (tukka täynnä paperikierteitä, pistää päänsä ovesta sisään). Sydämestä tervetullut, rakas veikko!

BARNAU. Hyvää päivää, Irmgard!

IRMGARD. Näethän, että par'aikaa olen pukeutumassa enkä saata näyttäytyä miehille. Tyydy siis toistaiseksi vain pieneen tervehdykseen. (Huomaa Wismar'in, joka nyt lähestyy häntä). Ai!

BARNAU. Mitä nyt?

IRMGARD. Pettävätkö silmäni? Wismar --?

WISMAR (kuivasti). Palvelianne.

IRMGARD. Heti ensi-silmäyksessä tunsin minä Teidät, te uskoton!

WISMAR. Uskoton?

IRMGARD (hiukuen). Voitteko kieltää, että muinoin, -- vaan mitä minä teenkään? Veljeni seurassa voisin kyllä näin olla, vaan oudon miehen nähden täytyy mun hävetä. Minä kiiruhdan lopettamaan pukeutumistani ja riennän jälleen tänne oikein sydämellisesti toivottamaan teille tervetuloa.

(Pois).

WISMAR. Hän sanoi mua uskottomaksi? Sepä melkein liiaksi! Hän hylkäsi minut -- ja nyt olen minä muka uskoton?

BARNAU (nauraa). Ole varoillasi. Kenties rakasti hän sinua siiloin oikein todenperäisesti ja on vain koetellut sua. Ehkä on hänen lempensä sinuun syttynyt jälleen?

WISMAR (kuivasti). Kiitos, minun haavani ovat täydellisesti parantuneet. Ainoastaan tapa, jolla he ovat vastaanottaneet sinua, on ollut mulle hyvin opettavainen.

BARNAU. Mitä tarkoitat? Sisarukset saavat kyllä maikailematta rakastaa toisiaan.

WISMAR. Mutta maikailematta saattaa myöskin olla sydämellinen.

Yhdeksästoista kohtaus.

Entiset. Ottilia (vasemmalta, perältä).

OTTILIA (vilkkaasti). Onko se totta? Onko tuo eno? (Seisoo epäillen).

BARNAU. No?

OTTILIA. Oletteko te -- oletko sinä -- --?

BARNAU. Ken mun pitäisi olla?

OTTILIA. Oswald-eno!

BARNAU. Oikein arvattu.

OTTILIA. Sitte saan minä sinua suudellakin, rakas, armas eno!

(Entää hänen kaulaansa).

BARNAU. Olethan sinä Ottilia?

OTTILIA (nauraa sydämestään, taputellen käsiään). Tämä on naurettavaa!

BARNAU. Mikä?

OTTILIA. Eno ja sisaren-tytär eivät tunne toisiaan, -- heitä täytyy esitellä.

BARNAU. Eihän ihme, ett'en tunne sinua. Sinä olit minun lähteissäni ainoastaan yhdentoista vuotias pikku pienokainen, ja nyt olet jo täysikasvuinen sorea neitonen.

OTTILIA. Sorea? Sitä en tiedä, mutta iloinen ma olen, sen tiedän. Ethän siitä suutu?

BARNAU. En suinkaan! Iloiset ihmiset ovat tavallisesti hyviä.

OTTILIA. Sepä iloista. Minä jo pelkäsin.

BARNAU. Pelkäsit?

OTTILIA. Sisaresi ja tätisi eivät kärsi minun iloani, he nurisevat. Siitä en minä ole juuri suuresti väliä pitänyt, mutta jos sinäkin olisit nurissut -- -- --

BARNAU. Min'en koskaan nurise, mutta ehkä ystäväni, herra tohtori Wismar.

OTTILIA (kumartaa, hienosti). Suokaatte anteeksi, ett'en vielä ole tervehtinyt teitä, mutta min'en ole niin pitkään aikaan nähnyt enoani ja olen jo kauvan iloinnut hänen tulostaan.

WISMAR (tarkastaa häntä huomattavalla mielihyvällä). Minull' ei ole mitään anteeksi annettavaa, neitiseni; minun on hupaista nähdä noin sydämellistä, viatonta iloa.

OTTILIA (uhkaa sormellaan). Eno, eno!

BARNAU. Miksi uhkaat?

OTTILIA. Miksi narraat; tuo herra ei näytä ollenkaan nurisevalta.

WISMAR. En suinkaan!

BARNAU. Hm, hm! Tämä herra on mun paras ystäväni, hän on ollut uskollinen kumppanini ja on usein torunut minua, kun olen ollut huikentelevainen.

OTTILIA. Huikentelevainen?

WISMAR. Niin, kun hän oli liian uskalias.

OTTILIA. Silloinhan teillä oli oikeuskin torua. Niinpä olisin minäkin tehnyt.

BARNAU. Eikös vaan, osaatko sinäkin torua? Missä siihen olet oppinut? Tässäkö talossa?

OTTILIA (huokaa). Oi, niin, täällä on siihen kylliksi tilaisuutta.

BARNAU. Siis täällä torellaan usein?

OTTILIA. Saatpahan itse kuulla. Minä olen ollut täällä vasta kaksi vuotta, sillä siihen saakka olin sinun määräyksesi mukaan opetus-laitoksessa. Siellä sain aina olla iloinen.

BARNAU. Niin sun pitää olla täälläkin.

OTTILIA. Sepä oivallista! Sinun pitää myöskin olla iloinen?

BARNAU. Minä olen kernaasti iloinen, mutta Bruno-ystävä on aina totinen.

OTTILIA (katselee Wismar'ia, pudistaa päätään).

WISMAR. Ettekö usko?

OTTILIA. No niin, pitäneehän miehessä olla vähän totisuuttakin, mutta -- --

WISMAR. Mutta?

OTTILIA, Mutta pikku veitikka toki pilkistää teidän silmistänne.

Kahdeskymmenes kohtaus.

Entiset. Thusnelda (oikealla perällä).

THUSNELDA (pieni, soma esiliina edessä). Atria on valmis, jos suvaitsette.

BARNAU. Sepä suloinen sanoma! Sinäpä olet ollut nopeajalkainen.

THUSNELDA. Mitä vielä, minun mielestäni se kesti liiankin kauvan.

OTTILIA. Nytkö jo ruualle? Eihän kello ole vielä kuin -- tuskin yksitoista.

BARNAU. Niin, käpyseni, meidän on nälkä.

OTTILIA. Voi, niin on minunkin.

WISMAR. Tulkaa meidän kanssa ruualle!

OTTILIA. Thusneldaseni, saanko minäkin jotain?

THUSNELDA. Heti, neiti, käykää vain pöytään. Minä toimitan teille paikalla kuvert'in.

(Pois).

OTTILIA. No, sitte minä tulen mukaanne. (Koomillisella arvokkaisuudella). Sopiihan tyttösenkin toisinaan pöydässä pitää emännän virkaa. Suvaitsetteko, herrani? Käsivartesi, eno!

BARNAU. Emäntä tarjoo käsivartensa vieraalle.

OTTILIA. Vai niin, anteeksi!

WISMAR (tarjoo käsivartensa Ottilialle). Tohdinko tarjota?

OTTILIA. Eno, tämä on ensimmäinen hupaisa päivälliseni tässä kartanossa.

(Kääntyy menemään).

TOINEN NÄYTÖS.

Entinen huone.

Ensimmäinen kohtaus.

Barnau. Wismar (perältä, oikealta).

WISMAR. Minä etsin sinua!

BARNAU (tulee perältä, vasemmalta). Minä olin puistossa.

WISMAR. Ainoastaan pari sanaa! Minä en tahdo hetkeäkään salata ystävältäni sitä, joka häntä liikuttaa.

BARNAU. No! Minä kuultelen!

WISMAR. Minulle on tapahtunut onnettomuus!

BARNAU. Onnettomuus?

WISMAR. Niin aivan: minä olen rakastunut.

BARNAU. Vai niin.

WISMAR. Taivas tietää, mitenkä se lie tapahtunutkaan. Siitä saakka kun sisaresi minua halveksivasti kohteli, luulin tykkänään, ikipäiviksi parantuneeni lemmen taudista, ja nyt toki jälleen tunnen sen tuskia! (Polkien jalkaansa). Aivan oikein lausutaan sananlaskussa: Ei huoli hulluus iästäkään.

BARNAU (nauraen). No, sun kuusineljättä ikävuotesi ei lemmen hulluutta liiaksi kiihoita. Mutta ken on tuo noita, joka sun on loihtinut?

WISMAR. Niin, noita hän on, mutta pieni, armas, suloinen noita, sanalla sanoen -- Ottilia!

BARNAU. Oivasti, se on mieleeni! Sinä olet totinen, Ottilia hilpeä, se sopii. Siis, aloita vain valloituksesi.

WISMAR. Valloitus?

BARNAU. Tytön sydäntä sanotaan linnaksi. Valmista siis saarto-kaivantosi, vahvista varukkeesi, niissä asioissa ei saa viivytellä.

WISMAR. Hyvä, minä menen puistoon, sieltä hänet useimmiten löytää.

(Aikoo mennä).

Toinen kohtaus.

Entiset. Irmgard (etu-alalta, oikealta).

IRMGARD (somassa aamupuvussa). Hyvää huomenta, herrani. Oletko maannut hyvin, Oswald?

BARNAU. Sangen hyvin.

IRMGARD. Entä te, hyvä Wismar?

WISMAR (kuivasti). Minä makaan aina hyvin.

IRMGARD (huoaten). Oi, jospa saattaisi sanoa samoin! Minun mielikuvitukseni on niin kiihoitettu, se ei suo mulle pienintäkään lepoa. Kuvia entisistä ajoista väikkyy mielessäni! Niinkö teidänkin mielessänne, hyvä Wismar?

WISMAR (kylmästi). Ei, minä elän ainoastaan nykyisyydessä, mennyt on minusta mennyttä.

IRMGARD. Voi, kuinka paljon mies on onnellisempi naisraukkaa! Hän vaipuu tieteihinsä ja unhoittaa -- me tunnemme sydämemme tykkäilykset kaiken ikämme.

WISMAR. Sepä lienee kovin surullista.

IRMGARD. Lääkäri on määrännyt minun olemaan alituisessa liikkeessä, minä menenkin nyt puistoon kävelemään. Teettekö mulle seuraa, Wismar.

WISMAR. Minun täytyy pyytää anteeksi -- -- --

IRMGARD. Te tiedätte kertoella kaikista asioista. Minä haluaisin niin mielelläni kuulla jotain teidän matkastanne.

WISMAR. Sääli vain, etten saata haluanne tyydyttää. Osa kapineistamme tuli eilen illalla, mun täytyy ne järjestää.

IRMGARD. Laillinen este, mutta vast'edes saatte sen korvata, Te uskoton! Voikaa hyvin, herrani.

(Vasemmalle perältä).

WISMAR. Uskoton? Nyt minä jo kohta suutun! Muinoin hän itse hylkäsi minut ja sättii nyt yhä mua uskottomaksi.

BARNAU (nauraen). Koetappa vielä kerran, ehk'ei hän tänään enää hylkäisikkään sua.

WISMAR. Kiitoksia paljon.

BARNAU (nauraen). Ei ruostu vanha rakkaus.

WISMAR (kiivaasti). Ruostuupa, sanon ma, minun ainakin on niin läpi ruostunut, että on mahdoton saada sitä kirkkaaksi enää.

Kolmas kohtaus.

Entiset. Ottilia (vasemmalta, etu-alalta).

OTTILIA (ulkona, laulaa).

Niin vienosti tähtöset tuikkaa, Läp' yön elon synkeänkin.

WISMAR. Kuule!

BARNAU. Tunnet ehkä äänen?

WISMAR. Se on Ottilia!

BARNAU. Rakastuneilla on ihmeen tarkat korvat! (Ottilia keskeyttää laulunsa, huomatessaan läsnä oliat). Kas vain! Hyvää huomenta, eno. (Kättelee), Hra tohtori Wismar --

(Kumartaa).

BARNAU. Hyvää huomenta, raivio!

OTTILIA. No, mutta eno! Puolustakaahan toki minua, herra tohtori. Kauheata, että täytyy käyttää puolustajaa enoansa ja holhojaansa vastaan!

BARNAU. Onko se tärkeän tarpeellista?

OTTILIA. Niin, kun sinä annat minulle niin kauhistavia lisä-nimiä!

BARNAU. Ja aivanko ansaitsemattasi?

OTTILIA. Annappas kun mietin. Koulussa kutsuttiin minua myöskin raivioksi, mutta opettajattaret vakuuttivat silloin minun vast'edes parantavan itseni ja muuttuvan vallan siivoksi. Ja kyllähän mini olen koettanutkin, vaan eipä siitä lie suurta apua ollut, koska sinä heti kutsuit minua -- niin -- -- --

BARNAU. Raivioksi.

OTTILIA, Ah, niin. (Wismar'ille) Onkohan tuommoinen -- raivio kovinkin kauhistava?

WISMAR. Ei suinkaan, ainakin minä niitä suvaitsen.

OTTILIA. No, sitte turvaun minä teihin, kun eno alkaa torua.

BARNAU. Parhaasenpa turvaut! Tuo totinen ihminen ei kärsi vallattomuutta ollenkaan.

WISMAR. Miksi sinä aina minun totisuuttani vedät esiin.

BARNAU. Enkö ole oikeassa? Huomaappas, Ottilia! Bruno-ystäväni on ensiksikin suuri matematikeri ja astronomi, sitte botanisti, sitte kemisti, sitte meteorologi, geologi ja geognosti. Ne ovat syvällisimpiä tieteitä, joita pitää suurimmalla totisuudella harjoitella.

OTTILIA. Minä alan jo pian pelätä teitä.

WISMAR. Pelätä?

OTTILIA. Kun olette niin äärettömän viisas, näytän kai minä teistä liian yksinkertaiselta. Te vihdoin nauratte minua.

WISMAR. Mitä ajattelettekaan!

OTTILIA. Mutta ettehän toki? Ettehän te pidä mua tuhmana?

WISMAR. Mutta hyvä neiti!

BARNAU (nauraen).

"Sun sanas, katsehesi ainoinen Se voittaa maisen viisauden,"

sanoo Faust.

WISMAR. Taivas siunatkoon tuota Göthe-vanhusta, hän on lausunut monta kultaista sanaa.

OTTILIA. Jos sinä alat viitata Göthe'een, on minun paras mennä tieheni.

BARNAU. No, minne nyt?

OTTILIA. Puistoon, metsään, nurmikolle!

WISMAR. Saanko minä seurata teitä?

OTTILIA. Saatte -- kyllä! Vaikk'en minä mielelläni lähtisi Teidän kanssanne.

WISMAR. Miks'ette?

OTTILIA. Sillä te muistutatte minulle pian, kuinka pienet minun tietoni ovat, kuinka tyhmä minä olen.

WISMAR. Älkää lausuko tuota kauheata sanaa. Jos minulla on enemmän tietoja kuin teillä, niin asemanikin vaatii sitä. Teillä on toisessa suhteessa tietoja enemmän kuin minulla. Ja mitä ette itse saa selville, kysykää minulta.

OTTILIA. Tahdotteko opettaa sen minulle?

WISMAR. Sydämestäni mielelläni.

OTTILIA. Tulkaa sitte. Te opetatte minulle matematiikkia, botaniikkia, kemiaa -- -- (Olkihattu päähän). Voi hyvin, eno.

(Wismar'in kanssa perältä vasemmalle).

BARNAU (huutaen hänen jälkeensä). Voi hyvin! Bruno, älä vain tee tyttöstä liian viisaaksi, se on tarpeetonta! -- Monessa asiassa on taitamattomin tyttönen ymmärtäväisempi oppineinta miestä. Kas, kas, Bruno-ystävä liekehtii jo ilmitulessa! Sitäpä en olisi luullut. Lemmen orjia kai olemme kaikki, miks'ei myöskin hän? Onneksi, ystäväni! Kaikki olemme lemmen orjia? Siis minä myöskin? Niin, -- miks'en? Löydänhän kai minäkin sydämen, joka minut onnelliseksi tekee? Minun pitää vain etsiä. Mutta mistä? Neljänkymmenen vuotiaana ei mun enää pitäisi liian kauvan vitkailla. Neljänkymmenen? Vitkailla mun ei pidä, vaan ei myöskään hätäillä. Koetella tahdon toki, kaikin huolin koetella. (Kääntyy). Kas, Thusnelda!

Neljäs kohtaus.

Barnau. Thusnelda (perällä, oikealla, ruusu kädessä).

THUSNELDA. Monen vuoden kuluttua saan jälleen toivottaa teille hyvää huomenta, mun armas, armas isäni. Niin, oikein herttaista hyvää huomenta toivon teille! Älköön ikävä aamu herätkö teille milloinkaan!

BARNAU. Kiitos sydämellisestä tervehdyksestäsi!

THUSNELDA. Tämä ruusunen olkoon riemuisan tulevaisuutenne esikuvana. Saanko antaa sen teille?

BARNAU (ottaen sen). Sinä lienet vanhan äreän puutarhurimme suosikki, muuten hän varmaankaan ei olisi sallinut sinun taittaa ruusujaan.

THUSNELDA. Se ei olekkaan puutarhurilta, minä olen sen itse kasvattanut.

BARNAU. Kuinka?

THUSNELDA. Kaksi vuotta sitte löysin ruusupensaan, jonka puutarhuri oli heittänyt pois, ajatellen: Se on surkastunut eikä siitä enää tule mitään. Minun oli sääli tuota hyljättyä ruusu-rukkaa, minä arvelin: Ehkä se toki vielä voipi elpyä, ja istutin sen astiaan, kastelin sitä, pidin sitä päivänpaisteessa ja hoidin sitä, kuten parhaiten taisin. Ja se elpyi tosiaankin, vaurastui -- ja tänävuonna näkyi jo silmikoita. Tän'aamuna puhkesi ensimmäinen ja sen tuon teille. Eikö se ole hyvä enne minulle, että ensimmäisenä aamuna teidän kotiin tultuanne ruusustossani puhkesi ensimmäinen ruusu? Olinhan minäkin hyljätyn ruusun kaltainen, kunnes te minut puistoonne istutitte ja siten kadotuksesta pelastitte.

BARNAU. Sinä olet älykäs ja tunteellinen, Thusnelda. Sinä suosit ja rakastat luontoa ynnä sen ihmeteltäviä omaisuuksia, joita useimmat huolimattomuudella halveksivat, kun eivät käsitä, että mitättöminkin heinänkorsi, pikkuisinkin perhonen on ihmeteltävämpi, kuin kaikki ihmisten taidokkaimmat keksinnöt. Se huvittaa minua, tyttöseni, se minua suuresti huvittaa. Tämän pidän sun hellän tunteesi todisteena, ja semmoisena sen huolellisesti tallennan. Mutta ensiksi panen sen veteen, jotta säilyisi vielä muutaman päivän tuoreena.

THUSNELDA. Miksi te vaivaatte itseänne? Enkö minä saa sitä tehdä?

BARNAU. Salli mun. Samassa noudan lahjan, jonka olen sulle muassani tuonut. Minä tulen heti takaisin.

(Perältä oikealle).

THUSNELDA. Ruusunen ilahutti häntä. Oi, hän on niin armas, niin hyvä ja kuitenkin niin miehekäs ja vakaa. Niin, semmoisena on hänen kuvansa elävänä mielessäni väikkynyt!

Viides kohtaus.

Thusnelda. Dietrich (vasemmalta, etu-alalta).

DIETRICH. Ahaa, Thusneldaseni! Nytpä et enää multa karkaakkaan, pikku teeskentelevä velho!

THUSNELDA. Mitä minusta tahdotte?

DIETRICH. Onhan se varsin mitätöntä, jota sulta pyydän? Ainoastaan pikku suudelma sun purppura-huuliltasi!

THUSNELDA. Ehkä on se teidän mielestänne mitätöntä, vaan ei mun.

DIETRICH. No kaikkia! Suudeltavaksihan tytöt ovat luodutkin, täytä siis vain velvollisuutes.

(Saartaa hänet oikeaan nurkkaan).

THUSNELDA. Älkää pakoittako minua puolustaimaan teitä vastaan!

Kuudes kohtaus.

Entiset. Barnau (palajaa, jää perälle tarkastamaan kohtausta).

DIETRICH. Sen saamme nähdä!

THUSNELDA. Väistykää, herrani, tai minä häpäisen teitä!

DIETRICH. Sinä teeskentelet oikein viehättävän somasti!

THUSNELDA. Min'en teeskentele!

DIETRICH. Ja kuitenkin pidät povellasi miehen kuvaa! Minä näin sen eilen.

(Aikoo syleillä häntä).

THUSNELDA. Pois!

(Työntää hänet luotaan).

DIETRICH. Pirulainen, sulla tuntuu olevan käsivoimaa, vaan kuitenkin sun -- --

(Hyökkää häntä kohti).

BARNAU (on astunut esiin, työntää hänet kauluksesta toiseen nurkkaan). Hoilaa, nallikka, mitäs nyt!

THUSNELDA. Isäkulta!

DIETRICH. Isä? Oletteko te tuon mieronkiertäjättären isä? Mitä te täältä tahdotte? Ulos heti paikalla!

Seitsemäs kohtaus.

Entiset. Adelgunda (vasemmalta, etu-alalta).

ADELGUNDA. Taivahan tekiä, mikä täällä?

DIETRICH. Tuo hävytön maankulkia, Thusneldan isä, josta ei kenkään tähän saakka ole kuullut mitään -- -- --

ADELGUNDA. Oletko mieletön? Hän on Barnau orpana, tämän talon isäntä.

DIETRICH. Mitä?

ADELGUNDA. Mutta Dietrich!

DIETRICH. Mistä minä tiesin -- -- --

BARNAU (tyyneesti). Väisty syrjään, Thusnelda! (Arvokkaisuudella). Nyt tiedätte, kuka minä olen. Muta kenpä olette te?

THUSNELDA (pois).

ADELGUNDA. Hän on minun poikani, hyvä Oswald, joka täällä viettää lupa-aikaansa. Hän tuli vasta äsken kotiin eikä tiennyt sinun saapuneen.

BARNAU. Siis Dietrich-orpana. Me uudistamme tuttavuutemme omituisella tavalla.

DIETRICH. Jos minä vain olisin tiennyt teidän olevan Barnau-orpanan -- --

BARNAU. Niin ette ehkä olisi käyttäinyt siivottomasti tyttöä kohtaan.

DIETRICH (tuimana). Siivottomasti, herra orpana -- --?

BARNAU. Se on sopivin lause teidän käytöksestänne.

DIETRICH. Pitääkö mun kärsiä moisia herjauksia?

BARNAU. Pitää. Kun te loukkaatte talon tapoja, on isännällä oikeus muistuttaa teitä.

DIETRICH. Tämä on toki -- -- --

ADELGUNDA. Minä rukoilen sua, Oswald-kulta -- poistu sinä, Dietrich, poistu, sinä olet niin kiihoissasi, poistu!

DIETRICH. Mutta pitääkö mun kärsiä itseäni -- --