Part 2

OOFFENBURG. Tulinen kiihtymys vaikuttaa usein pahoin ruumiisen. Mutta, puhuessanne sairaudestanne, te lausutte liiaksi. Teidän kohtauksenne on vain pieni pahoin-vointi, eikä mitään muuta.

IRMGARD. Pidättekö asian niin vähäpätöisenä?

OFFENBURG. En suinkaan, luottakaa minuun.

(Nousee).

IRMGARD. Ai'otteko nyt jo lähteä pois?

OFFENBURG. Minun pitää kiiruhtaa kaupunkiin takaisin; sairaani odottavat. Nauttikaa vain edelleen rohtojanne.

IRMGARD. Mutta tulettehan te huomenna jälleen? Lääkärin läsnä-olo vaikuttaa sanomattoman lieventävästi sairaasen, varsinkin kun luottaa lääkäriinsä niin, kuin minä teihin.

OFFENBURG. Hupaista, että luotatte minuun.

IRMGARD. Mitä vakavammasti; minä saattaisin uskoa teille muutakin, kuin sairauteni.

OFFENBURG. Minä olen suuresti kiitollinen. Huomiseksi siis. Hyvät naiset, minä saan sanoa jäähyväiseni.

IRMGARD. Voikaa hyvin, hyvä tohtori!

KAIKKI (tervehtivät äänettöminä).

OFFENBURG (töyttää ovensa Schummrich'iin).

Kymmenes kohtaus.

Entiset. Schummrich (perältä, vasemmalta).

SCHUMMRICH (verrattoman muodinmukaisesti puettu, täydellinen narri). Ää, -- tohtori! Jo näin aikaseen täällä!

OFFENBURG. Velvollisuuteni on kutsunut minua!

SCHUMMRICH. Ää -- hyvin lausuttu! Niin minuakin -- ää -- mutta minun velvollisuuteni on mieleisempi, kuin Teidän. Odottakaapa neljännes tuntia, niin saatte ajaa minun vaunuissani kaupunkiin takaisin.

OFFENBURG. Kiitoksia, hevoseni odottaa tuolla ulkona, minä ratsastan. Vielä kerran: Nöyrimmästi, jääkää hyvästi!

(Perältä vasemmalle).

SCHUMMRICH (astuu esiin). Hyvät naiset, alammaisin palvelianne on jalkojenne juuressa.

ADELGUNDA. Palveliattarenne, herra Schummrich!

ULRIKA. Kiitän!

OTTILIA (matkien). Hyvää huomenta.

IDUNA (kumartaa vaieten).

IRMGARD (hyvin kohteliaasti ja kiekailevasti). Mikä verraton äkki-ilo! Tervetullut, herra Schummrich!

SCHUMMRICH. Kuulitteko, mitä äsken sanoin? Ää. Velvollisuuteni on kutsunut minut tänne. Minun velvollisuuteni on osoittaa kunnioitustani, suosiotani tämän kartanon sulottarille.

ULRIKA. Sulottaria on ainoastaan kolme, herra Schummrich, mutta meitä on tässä viisi. Kelle nyt osoitatte suosiotanne?

SCHUMMRICH. Kellekkö? Ää, -- ää -- saattaa löytyä enemmänkin sulottaria.

ULRIKA. Kreikkalaiset tunsivat ainoastaan kolme sulotarta, Aglajan, Euphrosynen ja Thaleian.

SCHUMMRICH. Niin, kreikkalaiset! Synkkänä keski-aikana, mutta me olemme edistyneet, valistuneet, me tunnemme useampia sulottaria.

IRMGARD. Älkää antako viedä itseänne hairaan, herra Schummrich, sisareni tahtoisi mielellään sekoittaa tietojanne. Olkaa hyvä, istukaa tähän.

(Osoittaa Offenburgin tuolia, joka jäi paikoilleen).

SCHUMMRICH (istuu). Teidän viereenne? Mainiota! Kuinka voitte, neitini?

IRMGARD. No niin, me tytöt olemme heikkoja astioita, meillä on aina siellä täällä taisteloita.

SCHUMMRICH. Taisteloita! Aivan oikein. Minä olen myöskin nähnyt kaikenlaisia taisteloita, härkätaisteloita, kukko-taisleloita, poksaus-taisteloita, ää -- --

IRMGARD. Oi, kuinka hupaista! Te olette paljon matkustellut; matkusteleminen antaa miehelle omituisen loiston.

ADELGUNDA (hiljaa Ottilialle.) Nyt hän kiekailee taas tuon kanssa.

OTTELIA (hiljaa). Pilaa kaikki.

SCHUMMRICH. Ää -- loiston! Sangen mainiosti lausuttu, neitiseni. Minä saatankin vakuuttaa, että tuo loisto minua ympäröipi! Mun pappani sanoi tuonoin mulle: "Anatole -- --"

IRMGARD. Teidän nimenne on Anatole? Oi, se nimi hurmaa minut!

SCHUMMRICH. Niin, Anatole, -- Anatole Schummrich. Noin meidän kesken, minun nimeni on oikeastaan Kasper, se on lahja tuhmalta kummilta, ää, mutta minäpä olin niin viisas, että hylkäsin mokoman lahjan ja kutsun itseäni Anatoleksi! Siis, "Anatole," sanoi pappani tuonoin, "sinä olet ainoa poikani, sinä saat periä koko omaisuuteni, ää, sinä saatat tästälähin elää rikkaana raha-miehenä, sinun ei tarvitse tehdä työtä, vaan saat käyttää kaikki sivistyksesi edistämiseksi. Mutta parahin sivistyttämiskeino on matkusteleminen, siis matkusta." Ja minä olenkin matkustellut, koko neljä vuotia, olen ollut Englannissa, Franskassa, Spaniassa, Italiassa ja palasin vasta muutama viikko sitte kotiin. Minun sivistykseni on täydellinen.

IRMGARD. Heti ensi silmäyksessä huomaa, että te olette paljon matkustanut.

SCHUMMRICH (yhä enenevällä itse-rakkaudella) Ei niin suuria summia turhaan tuhlatakkaan. (Kääntyy, tirkislelee lornjetilla Ottiliaa). Ettekö tekin, neitini, tahtoisi matkustella?

OTTILIA. Varmaan! Mutta tytön ei käy laatuun.

SCHUMMRICH. Miksi ei? Hähä, seurassa -- miehen seurassa -- häämatkalla? He?

IRMGARD (nykäisee häntä hiasta). Missä paraiten viihdyitte matkallanne?

SCHUMMRICH (kääntyy häneen). Parisissa! Mitä kysyttekään! Ainoastaan Parisissa. _Château des fleurs, Mabille, frères provençaux, teatereja, Cirque, cafés chantants_ -- -- --

ULRIKA. Ja verrattomia kokoelmia, kirjastoja, _Louvre, Versailles_!

SCHUMMRICH. Aivan oikein, _Louvre_, vanhoja kuvia, pelkkiä pyhimyksiä -- _entre nous_, vähän yksitoikkoisia nuo pyhimykset!

ULRIKA. Mutta _Louvre'n_ verrattomat antikit?

SCHUMMRICH. _C'est juste_, paljon antikia, mutta pahoin pideltyjä. Ajatelkaapa, kuvilta on usein kädet ja jalat poikki, moni on päätäkin vailla. Parisissa lie raakaa väkeä, tai on siellä huono järjestys. Ää.

IRMGARD (on aina levoton, kun vain joku muu puheesen puuttuu). Olittehan te kai Lontoossakin?

SCHUMMRICH. _Yes_, mutta Lontoossa kaikki yksitoikkoista. Mainioita biffsteekkejä siellä saapi, ne oikein sulaa suussa -- mutta muuten -- (kohottaa olkapäitään).

ULRIKA. Minä luulisin Lontoossa toki olevan hyvin paljon suurellista ja kaunista. -- Esimerkiksi _British Museum_?

SCHUMMRICH (mietiskellen). _British Museum? British Museum?_ Oikein, oikein, paljon kirjoja, vanhaa rojua, Sodomasta ja Gomorrhasta kaivettuja, luulen ma -- ja hevosien ja elefanttien ja vanhojen valaskalojen luurankoja, jotka vedenpaisumukseen hukkuivat. Luurangot eivät ole hauskoja, niissä on jotain -- kamottavaa.

ULRIKA. Entä suuri eläin-tarha?

SCHUMMRICH. Niin, niin, minä muistuttelen, se, jossa on suuri joukko apinoita. Minä olen usein sydämestäni nauranut noille narrimaisille apinoille.

ULRIKA. Ja ovathan laivan veistimötkin hupaisat nähdä mahtavine laivoineen ja ne äärettömän suuret tavara-huoneet, maailman kauppaliikkeen keskipiste?

SCHUMMRICH. Hupaisat, -- ovat kyllä, mutta se tukehduttava tervan haju! Ajatelkaahan, ken voipi sitä kestää? Tervaa -- _abominable_! Täytyy itsensä ihan tykkänään upottaa _eau de Cologne'en_!

IRMGARD. Te olette oikeassa, hra Schummrich. Sisareni tuntee nuo seikat ainoastaan kirjoista, Te olette ne itse nähnyt, Te voitte varmemmin tuomita.

SCHUMMRICH. Itse nähnyt, niin ja itse haistellut tervaakin! _Abominabel_, sanon minä. (Lornjetteeraa Idunaa). Omakätinen, _ipse fecit_. Neiti Iduna näyttää terävä-järkiseltä oppilaalta?

IDUNA. En, minä olen vielä vallan taitamaton.

IRMGARD (nykii häntä, jolla hänen vihdoin täytyy kääntyä). Olittehan te Italiassakin! Oi, kertokaahan jotain Italiasta.

SCHUMMRICH (katsoo häneen tuhmana). Kyllä (kääntyy Idunaan). Taitamaton? Ää! Nuori tyttönen ei koskaan ole taitamaton! Jolla on noin kauniit silmät -- -- --

IRMGARD (kaikin voimin koettaen levottomuuttaan hillitä). Iduna!

IDUNA. Mitä?

IRMGARD. Anteeksi, herra Schummrich. Ole hyvä, käske tuomaan lasi madeiraa herra Schummrich'ille.

IDUNA. Mielelläni! (Oikealle perältä).

SCHUMMRICH (seuraa häntä, lornjetilla tähystellen).

IRMGARD. Italiasta siis, herra Schummrich.

SCHUMMRICH (kääntyen häneen). Kuten haluatte.

IRMGARD. Minä tahtoisin kernaasti kuulla jonkun kertomusta, joka on siellä ollut. Eräs vanhoista ystävistäni lähtee huonon terveytensä tähden Italiaan ja on pyytänyt minua seurakseen. Minä olen vielä kahden vaiheella, mikä on Teidän neuvonne?

SCHUMMRICH. Älkää lähtekö, älkää lähtekö, jääkää te meidän kanssamme tänne vain.

IRMGARD (kainosti). Niinkö arvelette?

SCHUMMRICH. _Entre nous_, se on tuhma maa, tuo Italia. Siell' ei saa ollenkaan voita, kaikki paistetaan öljyssä, -- varsinkin Neapelissa.

ULRIKA. Mutta se on klassillinen maa, kahden tuhannen vuotisen historian näkymö.

SCHUMMRICH. Tiedän kaikki, siellä eli Homerus, Sokrates, Aleksander, _Hannibal ante portas_ -- tiedän kaikki. Mutta nuo hauskat ukot ovat kaikki kuolleet, niistä ei kuulu eikä näy mitään, korkeintaan haudat. Ja ihmiset, jotka siellä nyt elävät, eivät -- _entre nous_ -- maksa katsomis-vaivaa.

ULRIKA. Mutta taide-aarteet -- --

SCHUMMRICH. Minä pyydän, vanhoja kirkkoja, vanhoja kuvia, vanhoja kuvapatsaita, kaikki vanhaa. Ei, ei, -- ei mikään vedä vertoja Parisille, siell' on kaikki uutta ja muodinmukaista.

Yhdestoista kohtaus.

Entiset. Thusnelda (tuopi lasin viiniä).

THUSNELDA. Suvaitsetteko!

SCHUMMRICH (nousee, hyvin ystävällisesti). Kiitän, kaunis lapsukainen.

IRMGARD (kiivaasti). Miksi tuot sinä viinin? Eikö siellä ollut palvelus-tyttöä?

THUSNELDA. Ei ollut ketään sisässä. Min'en tahtonut antaa odottaa.

SCHUMMRICH. Oi, minä pyydän neitini, noin kauniiden kätösten kantama viini maistuu kahdenkertaisesti hyvältä.

IRMGARD. Sinä saat nyt mennä.

THUSNELDA (pois).

SCHUMMRICH (seuraa häntä lornjetilla tähystäen, kunnes hän on näkymättömissä).

IRMGARD. Herra Schummrich, -- herra Schummrich -- mutta herra Schummrich!

SCHUMMRICH (istuu hänen viereensä). Mitä käskette, neiti?

IRMGARD. Minä kiitän Teitä hyvästä neuvostanne, minä mietin toki asiata, ennenkuin seuraan ystävääni Italiaan.

SCHUMMRICH. Jääkää Te vain tänne, meidän seurassamme on parempi. -- Ja vaikkapa olisi kysymys itse Parisista, _ah mon Dieu_, Parisi on maailman kaikki.

IRMGARD. Minä tunnen myöskin, että kotona on parempi, uskollisessa seurassa.

ADELGUNDA (hiljaa Ottilialle). Hän tekee itsensä naurettavaksi!

SCHUMMRICH. Aivan oikein uskollisessa seurassa. Ää! (lornjetteeraa Ottiliaa).

IRMGARD. Veljeni palajaa pian kotiin, hänkin on paljon matkustellut. Kuulkaapa, herra Ana -- (häveliäästi) olinpa juuri sanoa Anatole -- suokaa anteeksi.

SCHUMMRICH. Kutsukaa minua tästälähin vain Anatoleksi, se nimi on minulle mitä rakkahin. -- -- Mutta -- eipähän Iduna-neiti näy vielä palajavan?

IRMGARD. Hän on varmaankin mennyt puistoon.

SCHUMMRICH. Puistoon? Tämmöisessä helteessä? Hän pilaa ihonsa. (Nousee, lähenee Ottiliaa). Eikö niin neiti?

OTTILIA. Mitäpä siitä?

SCHUMMRICH (tyhmänä). Mitäkö siitä? Ää! Kaunis iho -- aurinko -- ruskeat käsivarret -- ää!

IRMGARD. Torukaa Te vain, hra Anatole, Te olette oikeassa. Me tytöt olemmekin hyvin huikentelevaisia.

SCHUMMRICH (kummeksien). Me tytöt? (Miettii) Niin, aivan oikein. (Ottilialle). Oi, niin kaunis taideteos. Eipä saattaisi luulla noin pienien kätösten voivan tuommoista valmistaa.

OTTILIA. Vielä vähemmin voivat sitä suuret kädet tehdä.

SCHUMMRICH (hämillä). Niin, haha -- sepä hyvin lausuttu. Suuret kädet -- niinkuin -- työmiehellä -- ää.

OTTILIA (nousee, panee pois neulomuksen). Mutta nyt on jo kylliksi! Min'en saata näin kauvan istua yhdessä kohden. Menenpä kävelemään kerran puutarhan läpi, katsomaan missä Iduna on. (Kumartaa jäähyväiseksi.) Herra Anatole Schummrich -- (juoksee pois).

IRMGARD. Mutta Te jätitte paikkanne, herra Anatole?

SCHUMMRICH (on katsellut Ottilian jälkeen). Ää!

IRMGARD. Istukaahan, minä pyydän.

SCHUMMRICH (katselee jälellä olevaa kolmea). Nyt lie minun jo aika sanoa jäähyväiseni.

IRMGARD. Joko Te ai'otte jättää meidät?

SCHUMMRICH. Lyhyt aamu-visiitti ei saa olla pitkä, en tahdo häiritä, en saata antaa hevosteni liian kauvan odottaa, ne ovat niin tuliset! mun pappani lahjoitti ne mulle syntymäpäivänäni, ne maksavat kuusi sataa Louisd'or'ia, _parole d'honneure_, kuusisataa. Jääkää hyvästi, hyvät naiset.

(Vasemmalle pois).

ULRIKA, ADELGUNDA (tervehtivät vaieten).

IRMGARD. Voikaa hyvin, herra Anatole, toivomme Teidän pian jälleen ilahuttavan meitä käynnillänne. Hyvin huvittava tuo nuori, matkoillaan sivistynyt mies!

ADELGUNDA (pilkaten). Vie porsas Saksaan, tulee suurena takaisin.

IRMGARD (suuttuneena). Te tunnette luultavasti yhden ainoan huvittavan nuoren miehen, täti-rouva, ja se on Teidän siivoton poikanne!

ADELGUNDA (kiivaasti). Siivoton! Mitä lauseita!

ULRIKA. Aivan oikeita!

ADELGUNDA. Kuinka? Sinäkin myönnät -- --?

IRMGARD. Ei ainoastaan hän, vaan kaikki ihmiset, jotka Dietrich'inne ovat nähneet, lausuvat yksimielisesti, että hän on siivottomin mammanpoika koko maailmassa.

ADELGUNDA. Kauhistavaa!

ULRIKA. Täti, Teidän liiallinen hellyytenne on poikasenne pahaksi pilannut, sitä ette saata kieltää.

ADELGUNDA. Liiallinen! Ken on liian hellä?

IRMGARD. Näkeehän jokainen, että Te pidätte pojastanne paljon enemmän, kuin Idunasta.

ADELGUNDA. Idunasta! Kenpä pitäisi lukua mokomasta ymmärtämättömästä olennosta.

ULRIKA. Jos Iduna on ymmärtämätön, kohdelkaa Te häntä huolellisemmalla rakkaudella, se hänet pian ymmärtäväiseksi saapi.

ADELGUNDA. Tämän talon elämä on perinjuurin inhoittava! Turhaan saapi odottaa päivää, jona te ette riitaa ja toraa aloittaisi! Ainoa toivoni on, että teidän veljenne pian palajaisi. Ellei sittenkään rauhallisempaa tule, jätän minä tämän talon.

(Vasemmalle pois).

IRMGARD. Nyt näyttihe hän kerrankin oikeassa valossaan.

ULRIKA. Niinpä sinäkin tän' aamuna -- ja oikein rehellisesti.

IRMGARD. Minäkö näyttäinyt oikeassa valossani? Mitenkä?

ULRIKA. Hupsumaisella kiekailullasi -- koketteriallasi!

IRMGARD (kiivaasti). Koketterialla? Minäkö koketti?

ULRIKA. Turhia väitteletkään! Heitäthän sinä verkkosi jok'ainoan, naima-ikäisen miehen eteen?

IRMGARD. Tuo oli kateutesi ääntä. Kun sinä jo olet ennättänyt siihen ikään, ett'et enää voi toivoakkaan miestä, olet antautunut tieteellisyyden alalle, olet muka syvästi oppinut filosofitar.

ULRIKA. Tieteellisyyttä olen rakastanut alusta pitäin, enkä miehistä vähintäkään välittänyt; matta sinä saat syyttää itseäs, ettäs olet vanhaksi piiaksi jäänyt!

IRMGARD. Vanhaksi piiaksi! Inhoittavaa! Ja syyttää itseäni?

ULRIKA. Etkö sinä jo alusta aikain, siitä kuin jätit nukkien kanssa leikkimisen, ole pelaillut miesten kanssa? Kuinkahan monta sinä olet koketteriallasi houkutellut, ja sitte kääntänyt niille selkäsi? Ethän sinä koskaan löytänyt kylliksi kelvollista, sinä olet varmaankin tähtäillyt johonkuhun prinssiin.

IRMGARD. Inhoittavaa!

ULRIKA. Muistathan toki esim. veljeni ystävän, tohtori Bruno Wismarin! Se miesparka rakasti sinua totisella innolla, sinä vain narrikoit ja pidit häntä leikkipallonasi, liehakoiten viehättelit häntä, hylkäsit hänet, ja sitten jälleen liehakoitsit, viehätellen tuota poika parkaa; ja kun hän vihdoin vaati viimeistä vastausta, kielsit sinä. Wismar-rukka on siitä saakka ollut kovin onneton. Hän matkusti veikon kanssa ulkomaille, siellä unhotuksella lieventääkseen lemmen-tuskaansa, hän luultavasti palajaakin hänen kanssaan nyt. Toivottavasti on hän parantanut sydämensä haavat. -- Mutta noista sinun suloisista ajoistasi on jo kulunut varmaankin kymmenen vuotta, ja nyt, kun kosioittesi luku päivä päivältä on vähentynyt, ja kuu ei enää ainoatakaan ilmaudu, nyt kai jo antaisit sydämesi kelle tahansa.

IRMGARD. Minkätähden käytät sinä noin ilkeitä lauseita?

ULRIKA. No mutta, luuletko sinä meitä sokeiksi? Näkeehän jokainen, millä viehättävällä hurmaavaisuudella sinä koet käyttäidä tohtori Offenburg'ia kohtaan! Sinä kutsutit hänet tänne, ollen muka sairas, vaikk'ei pikku-sormeasikaan vähintäkään vaivaa. Hänen pitää käydä meillä jok'ainoa päivä, ja jok'ainoa päivä on sulla erilaisia tuskia, joka kerta tervehtii sun silmäsi häntä hiukenevalla tulisuudella.

IRMGARD. Ulrika! -- Enpä toki huoli suuttua; tiedänhän tuon olevan sun kateutesi kieltä.

ULRIKA. Ja kuinka saartelit sinä herra Schummrich'ia sitten, tuota puolihupsua narrinkuvaa! Olithan sinä melkein heittäytyä hänen syliinsä! Niin, niin, joka miehen jälkeen heität sinä koukkusi, sillä sinä huomaat olevasi juuri siinä i'änjaksossa, jossa ajatellaan: Nyt pitää saada mies, -- vaikka mistä hinnasta!

IRMGARD, Ja noin lausuu sisar sisarelleen!

ULRIKA. Kun sisar sisarensa parhaiten tuntee, kun minä, sisaresi, olen velvollinen lausumaan sulle totuuden. Kenpä sua varoittaisi, ellen minä? Muut pilkkaavat sinua takanapäin, minä sanon sulle suoraan, sillä minusta on ilkeätä nähdä, että teet itsesi naurettavaksi. Mieti tarkoin sanojani, seuraa neuvoani!

(On ottanut kirjansa ja noussut, nyt etu-alalta oikealle).

IRMGARD. Voi tuota ilkeätä olentoa! Mutta kylläpä pistää vihaksesikin, jos minä toki vielä vihdoinkin rouvaksi pääsen ja sinä saat jäädä romuilemaan kirjojesi sekaan. Tohtori Offenburg? -- Miks'ei? Hän on taitava lääkäri, minun pieni omaisuuteni siihen lisäksi, veikkoni antanee myöskin pikku myötäjäiset, -- me saattaisimme varsin hyvin tulla toimeen. Ja -- entäs Anatole Schummrich? Hän on tuhma, se on totta, mutta hän on myöskin rikas, sangen rikas! Enpä oikein tiedä, kumman niistä valitseisin; mutta molemmista olen varma, sinä kiukkuinen kissa, sitä voiton-riemua saan toki vielä nauttia!

(Etu-alalta oikealle).

Kahdestoista kohtaus.

Philippina (vasemmalta etu-alalta).

PHILIPPINA. Jok'ikinen päivä jättää tuo hovineuvoksen rouva jotain jälkeensä! Ikäänkuin kukaan olisi jalkansa ilmaiseksi ostanut! Oikein, tuossapa onkin neuloustyö.

(Ottaa Adelgundan neulous-työn, aikoo mennä).

Kolmastoista kohtaus.

Philippina. Barnau. Wismar (matkapuvussa, pöly-manttelit yllä, vasemmalta perältä).

BARNAU. Nyt olemme perillä!

WISMAR. Ei kukaan ole meitä nähnyt.

BARNAU. Ei, kun kiertelimme puiston läpi.

PHILIPPINA. No, ketähän nuo taas lienee?

BARNAU (heittäikse noja-tuoliin). Kas, tuollahahan on tyttönen!

WISMAR (istuu Barnau'in viereen). Vihdoinkin ihmis-olento! Minä jo aloin mietiskellä, että olimme saapuneet johonkin loihtu-linnaan, jossa asujamet olivat kiviksi velhotut.

PHILIPPINA. No, mitähän tämä merkitsee?

BARNAU. Mitä?

PHILIPPINA. Oudossa talossa ei toki käy aivan suoraa päätä ruveta noin mukavasti elämään.

BARNAU (nauraen). Siinä on neitsyt oikeassa.

PHILIPPINA. Te tulitte kai jalkaisin?

WISMAR. Niin tulimme.

PHILIPPINA. Jalkamiesten ei ole meillä mitään tehtävää, ne saavat korkeintaan lautasellisen soppaa kyökistä.

BARNAU (yhä iloisesti). Sepä tekeekin meidän hyvää.

PHILIPPINA. Menkää siis kyökkiin, älkää jättäkö hiekkaa ja tomua jaloistanne puhtaille lattioille.

BARNAU. Lapsukaiseni, me olemme väsyksissä ja kun nyt kerran istumme, tekisitte sydämettömästi, jos ajaisitte meidät ulos jälleen.

PHILIPPINA. Mutta täällä ei ole Teidän paikkanne.

BARNAU. Sallikaa meidän toki levähtää hieman.

PHILIPPINA. Enkä, -- ulos, ulos kyökkiin!

BARNAU. Mutta minäpä en liikahda paikaltani!

PHILIPPINA. Sen saamme kohta nähdä! Lähdettekö hyvällä?

BARNAU. Hyvälläkö? En.

PHILIPPINA. Minä huudan kyökinpäällikön tänne.

BARNAU. Sepä hauskaa, häntä minä tahtoisinkin puhutella.

PHILIPPINA. Ei, nyt menee hävyttömyytenne jo liian loitos! Saattepa nähdä, mitä seuraa, ellette nyt heti lähde hyvällä.

BARNAU. Mitä siitä seuraa?

PHILIPPINA. Teidät heitetään pihalle. Minä noudan kyökinpäällikön tänne.

(Perältä oikealle).

BARNAU (nauraen). Kauniisti ottavat he vastaan isäntäänsä, joka palajaa kymmenenvuotiselta matkaltaan. Sen sijaan, että olisivat pyytäneet meidän astumaan koristetusta ovesta sisään, aikovat he heittää meidät ovesta pihalle.

WISMAR. Luultavasti uusi palvelustyttö, joka ei tuntenut sinua.

BARNAU. Niin on. Toki nyt (ojentaen hälle kätensä) ole tervetullut huoneeseni, uskollinen toverini! kymmenen vuotinen yhdessä-olomme on iäksipäiväksi eroittamattomasti sitonut meidät toisiimme, ja sinun pitää tästä alkain elää minun kanssani tässä talossa. Minä koen tehdä elämäsi niin mukavaksi, kuin suinkin.

WISMAR. Oikein! Me emme eroa toisistamme milloinkaan. Me järjestämme kaikki, mitä matkallamme olemme koonneet!

BARNAU. Me hoidamme minun omaisuuttani!

WISMAR. Ja vaikka ikämme ensi puolisko onkin kulunut työssä ja vaivassa -- --

BARNAU. Sitä onnellisemmin ja rauhallisemmin saamme jälki-puoliskoa nauttia.

WISMAR. Niin olkoon!

(Ojentaa Barnau'lle kätensä).

Neljästoista kohtaus.

Entiset. Philippina. Weithold (perältä, oikealta).

PHILIPPINA. Tuossa ne nyt istuvat, katsokaa itse. Mokomaa hävyttömyyttä ei ole kuultu kuuna kulleinkaan.

WEITHOLD. Hoilaa, mitäs täällä tapahtuu. Kas niin, nyt suorinta sarkaa -- -- (on tullut esiin, tuijottaa Barnau'iin) Kuinka -- mitä -- tehän olette -- --

BARNAU. No, Weithold-vanhus, onko päivönen minut niin kovin polttanut, ett'et mua enää tunnekkaan?

WEITHOLD (sydämmellisimmällä ilolla). Herran päivät! Tekö todellakin? Herra Barnau? Mun isäntäni, mun rakas, hyvä isäntäni!

PHILIPPINA. Mitä tämä?

BARNAU. Luultavasti näytän minä päivittyneeltä; ulapan myrskyt ja auringon säteet kuumissa maissa jättävät aina ihmiseen merkkinsä.

WEITHOLD (tarttuu käteen, jonka Barnau tarjoaa). Tuhannesti, tuhannesti tervetullut kotimaahanne, rakas herrani! Oi, minä olen joka hetki odottanut Teidän palaamistanne!

PHILIPPINA. Mitä nyt?

WEITHOLD. Tyhmikkö, kiittäkää onneanne, ett'ei herra heitä teitä pihalle.

PHILIPPINA. No hei, mistä minä sen tiesin armollinen herra, suokaa anteeksi -- --

BARNAU. Hyvä, hyvä. -- --

PHILIPPINA. Pyydän tuhansin kerroin anteeksi, minä ilmoitan heti tulonne armolliselle rouvalle.

(Etu-alalla vasemmalle).

WEITHOLD. Hovineuvoksen rouvan kamari-neitsyt, ettekö vielä tiedä -- --

BARNAU. Hyvä. Mutta katsohan toki ympärillesi, vanhus, tuolla on vielä joku.

WEITHOLD. Sehän on, -- todellakin, hra tohtori Wismar.

WISMAR. Tunnetteko minut vielä, vanha, uskollinen sielu?

WEITHOLD. Sydämestä monin kerroin tervetullut!

Viidestoista kohtaus.

Entiset. Thusnelda (perältä, oikealta).

THUSNELDA (vähän kukoissaan). Kaksi vierasta herraa -- sanoivat -- jalkamiehiä -- oi, hän on -- aavistukseni ei ole mua pettänyt -- isäni!

(Töyttää Barnau'in luoksi).

WISMAR (perälle, tarkkaa sieltä).

BARNAU (askeleen taakse). Mitä?

THUSNELDA. Te olette oikeassa, jalkojenne juuressa on minun paikkani, mun armas, kallis isäni.

(Lankee polvilleen, suutelee hänen kättään).

BARNAU. Mutta min'en ymmärrä Teitä?

THUSNELDA. Ettekö enää tunne Thusneldaanne?

BARNAU (hämmästyen). Tekö Thusnelda? Nouskaa.

THUSNELDA (nousee, pyyhkii kyyneleen).

BARNAU. Mitä? Te itkette?

THUSNELDA (hiljaisella luopumisella). Anteeksi, minä olen kai paha -- Te teitittelette minua -- varmaankin olen minä paha -- kuinka taisinkaan enää odottaa tuota ystävällistä "sinä," jolla muinoin mua mainitsitte.

BARNAU (kummastellen, tarkastelee häntä). Todellako? Thusnelda?

WEITHOLD. Kyllä hän on juuri sama, armollinen herra.

BARNAU (sydämmellisesti). Tullos sydämelleni, armas lapsosein!

THUSNELDA (riemuissaan kuunnellen). Kuinka?

BARNAU. Olethan sinä lapseni, armas tyttö!

THUSNELDA (hellästi, iloissaan). Saanko olla?

BARNAU (vetää hänet luokseen, suutelee hänen otsaansa). Tässä on sinun paikkasi, tytär kuuluu isän sydämelle. Pahasti oli, että teitittelin sinua, mutta minä hämmästyin, min'en tuntenut sinua. Poislähtiessäni olit sinä tuskin noin pitkä ja nyt olet jo koko neidoksi vaurastunut. Minun ajatuksissani eli yhä tuo pikku kaksitoista-vuotias tyttönen.

THUSNELDA (iloisesti). Siis te olette välin muistellut minuakin?

BARNAU. Usein, lapseni, usein!

THUSNELDA (suutelee hänen kättään, riemun vallassa). Oi, kiitos, tuhansin, tuhansin kerroin, mun kallis -- tohdinko sanoa isäni?

BARNAU. Olenhan minä sun isäsi?

THUSNELDA. Niin, niin, Te olette minulle kaikki, pelastajani, opettajani, suojeliani, herrani, -- oi, kaikki nuo yhdistän minä isän nimeen, joka on minusta kaikkein kallihin sana.

BARNAU. Oletko sinäkin muistellut minua?