Part 7

Eljas oli vuoden ollut maalla, syrjässä kaikista ajan virran kuohuista ja vaihdoksista, kotiopettajana. Hänen isäntänsä siellä oli harvinaisen sivistynyt mies, paljon lukenut, paljon ajatellut; mutta julma vanhoillaanolija hän oli mielipiteiltään, moitti ja epäili kaikkia uusia rientoja ja pyrintöjä, joita milloin milläkin alalla alkoi pilkistää esiin meidänkin maassamme. Ja kaikenlaisia niitä oli keksittykin: uskon vapautta, yhteiskasvatusta, naisliikkeitä, uusia suuntia kirjallisuudessa, taiteessa -- mene tiedä kaikki! Kaikkia näitä hän tuomitsi hunningolle vievinä, vaarallisina, turmiollisina yrityksinä. Mutta halukas hän oli niistä keskustelemaan, ja kun Eljas rupesi uusia aatteita vähin puolustelemaan -- aluksi vain, jotta väittelyä syntyisi, -- soimaili ukko niitä sitä tuimemmin. Siten Eljas niihin yhä enemmän innostui, muuttui miedosta puolustajasta lämpimäksi kannattajaksi.

Pitääkseen väittelyssä puoliaan täytyi hänen oikein perehtyä noihin kysymyksiin ja tilasi sentähden Helsingistä tuon tuostakin ulkomaalaista, noita asioita koskevaa kirjallisuutta ja ahmi sitä. Ja ne vähät kokemukset, joita hän itse oli ehtinyt saada, hänen erehdyksensä Helsingissä ja muitten esimerkit kävivät hänestä selviksi, luonnollisiksi. Se maailmankatsanto, johon hän vähitellen oli alkanut kallistua, selvisi hänelle nyt lukemisen ja väittelyn kautta ainoaksi järkeväksi. Nyt hän vasta huomasi tai oli huomaavinaan ne erehdykset, ne puutteet, ne valheet, jotka maailmaa vallitsevat ja joita hän ei ennen ollut nähnyt.

Ja niinpä, tullessaan pääkaupunkiin pitkän poissaolon jälkeen, esiintyi hän kaikissa asioissa, kaikissa seuroissa jyrkkänä uusien aatteiden miehenä; sillä hänen tulinen luonteensa pakotti hänet aina seisomaan äärimmäisten, kiihkeimpien riveissä. Ja kun hänellä oli sujuva puhelahja eikä hän sitä koskaan säästänyt, herätti hän piankin jonkinverran huomiota.

-- Kas, tuossahan se istuu Eljaskin, hän jonka kanssa tuonaan väittelimme uskonvapaudesta ylioppilastalossa.

-- Sekö sama, josta tässä toissa keväänä niin paljon puhuttiin, kun oli kapakkatytön seurassa julkisesti esiintynyt?

-- Taisivat ne olla juoruja vain. Mutta eikö hän ole suuri idealisti, muistan, kun hän keltanokkana kerran N.S:n vuosipäivänä piti hyvin innokkaan, joskin samalla lystikkään puheen. Hyvänlainen puhelahja...

-- Sama mies, mutta nykyjään on hän aivan »ympäriinskäännetty».

-- Niin, toisiltanakin Hellaassa piti hän P.Y:n vuosiklubissa oikein jyrkän puheen, sättien valheeksi koko maailmaa, -- nähtävästi oli Nordau'ta vasta lukenut. Omanvoitonpyynnin, egoismin ja intohimojen sanoi olevan ainoan yllyttimen ihmisellä, kaikki muut periaatteet ja ihanteet muka sulaa lörpötystä. Ja vähältä oli siitä syttyä riita, kun seura hajausi kahteen puolueeseen.

-- Sitäpä olisi pitänyt olla kuulemassa. Hän puhuu, sen verran mitä olen kuullut, vakaumuksesta, ja hänen puheissaan on paljon totta.

-- Onhan niissä. Mutta kuulisitpa hänen esittävän grisette-systeemin tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä meilläkin, niin sitten kai sinä häneen vasta mielistyisit!

-- Sinä lyöt asian leikiksi, mutta minä pidän suuressa arvossa Eljasta ja hänen mielipiteitään, sen sanon suoraan.

-- Lukisi kurssikirjojaan mies ja puhuisi vähemmän, niin olisi paljon parempi. Ja hoitaisi raha-asioitaan, nekin kuuluvat olevan hiidessä.

-- Sehän on hänen oma asiansa. --

Näin juttelivat muutamat ylioppilaat, jotka istuivat Kappelissa oluthaarikot edessään ja kuuntelivat soittoa. Kappelissa oli näet soittoa ja mahdoton ihmistungos -- niinkuin ainakin ja pyhinä varsinkin. Suomen kaartia suuri osa oli siellä esplanaadilla kävelemässä kynkitysten naispuolisten kanssa, ja iso prosentti pääkaupungin piikoja ja renkejä seisoi tiukalle ahdetussa läjässä soittokomeron edustalla ja ympärillä. Mutta itse kappelissa, sen portailla ja lähimmällä edustalla, istui pienien pyöreitten pöytien ympärillä »parempia» ihmisiä eri joukoissa juoden olutta ja viiniä. Siellä oli miehiä ja naisia, oli arvokkaita silkkihattuherroja, pullevia rouvia, nuoria poikia, oli neitosia, oli ylioppilaita. Pienissä parvissa he istuivat, puhelivat, tekivät toisistaan havaintoja ja pilkkaa, -- ja joivat.

Vastamainittujen ylioppilaitten läheistössä istuivat Juhana ja Eljas ja tekivät havaintojaan, eli Juhana istui ja Eljas teki havaintoja.

-- Tuommoista miestä minä sanoisin onnelliseksi, puhui Eljas, -- kuin tuo lihavahko herra tuossa, maanviljelijä arvoltaan, mutta Helsingissä hän elää koroillaan ja tuloillaan. Hänellä on melkein kuin jalansija ulkopuolella tätä ahdasta yhteiskuntaa, hän on riippumaton maailman meiningeistä, ei tarvitse kumarrella ketään, ei kuunnella ketään. Mutta myöskään hän ei ole mikään ruhtinas, ei valta- eikä raharuhtinas, jolla olisi velvollisuuksia muita kohtaan ja asioita heidän kanssaan. Elelee vain missä tahtoo, kenen seurassa miellyttää, yhtyy mihin puolueeseen, mihin rientoihin näkee järkevimmäksi yhtyä, toimii niiden eduksi kykynsä mukaan -- eikä kellään ole oikeutta tulla häntä komentelemaan.

-- No mikäs tekee juuri hänet noin riippumattomaksi?

-- Mikäs, kuin raha? Sattuu mies perimään eräitä tuhansia -- niillä on hän onneensa autettu; toinen vaikka tekisi pikku ihmeitä saapi kumminkin kaiken ikänsä veloissa nuhertaa ja tiukennella suolivyötään ja kumarrella jokaista tusinaporvaria, joka on saanut keplotelluksi itselleen pikkuisen rahoja. Onko se kohtuus?

-- Onhan se siitäkin kohden maailma vähän vinossa. Minkälaisia vastauksia olet saanut takuupyyntöihisi? -- Juhana arvasi, mistä kohden se taas Eljasta kipeimmästi nipisti.

-- Minkälaisia! Yksi on vasta saanut maksaa tuhansia eikä koskaan enää mene takuuseen, toista ei rouvansa lupaa, -- akkavalta näet, -- kolmas kirjoittaa, että niin epävarmaa asiaa kuin tasautumattoman nuoren miehen tulevaisuutta hän ei voi taata. Voivat ne olla oikeassakin, mutta jos niihin kahteen kirjeeseen, jotka minulla taasen on maailmalla, tulee samanlaiset vastaukset, en tiedä muuta neuvoa kuin ruveta hampuusiksi eli pap... -- Ka, hitto, Lassia! No tuo nyt on naurettavaa!

Lassi käveli sinne taluttaen käsivarresta Antin sisarta. Kihloissa siis! Oli siitä tosin puhuttu, ja itse oli Lassi siitä varsinkin puhunut, että niin tulisi käymään, mutta naurettu oli sille puheelle eikä todeksi uskottu. Lassi kyllä oli vanhastaan tunnettu ajattelemattomaksi, mutta mikäpä tyttö voisi olla niin typerä, että menisi kihloihin ylioppilaan kanssa, nulikan, josta ei vielä tiennyt, tulisiko siitä miestä koskaan? Mutta siinä sen nyt näki! Lassi käveli siinä uljaasti selkä suorana ja pää pystyssä taluttaen morsiantaan, ja sehän se Eljaalta kirouksen päästi. Mutta hän nousi kumminkin kohteliaasti, tervehti ja toivotti onnea.

-- Onpa se tyttökin höperö, puhui Eljas, kun kihlatut olivat siirtyneet ohi. -- Mennä nyt kihloihin vuodeksi tai puoleksi ja sitten purkaa, sillä ei suinkaan Lassista ole naimaan, jos lie koskaan, mutta ei ainakaan kymmeneen vuoteen. Lääkäriksi mies aikoo ja nyt kihlaa! -- Isää sanovat tosin talonpojat pohataksi, mutta kauaksiko ne arkunpohjalta rahat riittävät, kun niitä kovin paljon menee, eikähän se toki ukkokaan viimeisiään anna. -- Kas kuinka rakkaina! Lassiksi tuo ei ole kumma, mutta kun tyttökin...

-- Rakkaus, näet, Eljas, ei ole mikään potaatti.

-- Rakkaus -- höpsis! Vai aiotko sinäkin rakkaudesta kihlata Julian, ehkä jo tänä iltana teatterissa, -- ja sinuksi tuo sentään olisi toista.

-- Ne ovat asioita, joita sinä et ymmärrä. Juodaan pukit pohjaan ja lähdetään.

-- Minäkö ymmärrä? Minulla oli sielläkin maalla kolme henttua peräkkäin, joihin kaikkiin olin pikeytynyt kuin tervaan, -- ei vain ollut yhtään kyllin rikasta.

Juhana meni arkkitehtiläisiä noutamaan, ja Eljas käveli hetken kuluttua Arkadiaan suoraan Lassin ja hänen morsiamensa kera. Rakkaina nämä kuhertelivat ja puhua lirkuttelivat kuin lintuset, niin että Eljasta, joka siinä kolmantena oli, melkein tympäisi, ja hän ajatteli, että parempi olisi itsellenne kuta vähemmin kuhertaisitte, -- vieläpä sen näette.

Heidän viereiseen aitioon osuivat teatterissa Juhana ja Julia istumaan, ja usein kääntyivät Juhanan silmät kihlattujen puoleen. Onnellisia he näyttivät olevan, puhtaasti onnellisia. Ja taas kääntyivät Juhanan silmät Juliaan päin, ja hän ajatteli, että miksei voisi hänkin olla yhtä onnellinen; Eljaskin oli sanonut, että häneksi se ei niinkään kumma olisi, jos kihlaisikin. Ja mitä se siitään paranee viivyttelemällä, jos siitä milloinkaan on tolkkua tuleva. Ei ollut heidän välillään tytön kanssa tosin koskaan puhuttu viittaustakaan sinnepäin, vaan sen tiesi Juhana kumminkin, että hänen menestyksensä olisi varma. Miksei hän voisi jo tänä iltana puhua puhtaaksi suunsa ja sydämensä? Puhuttavaa tuntui olevan niin paljon.

Näyttämöllä juuri esitettiin, kuinka kaksi rakastavaista heitti viimeiset, sydäntä särkevät jäähyväiset toisilleen -- -- iäksi päiväksi. Heidän ei sallittu mennä yhteen; ylpeys esti, säätyerotus esti, vanhemmat estivät. -- Niistä Juhana viisi välitti. Mutta siihen se loppuikin toinen näytös. Suurin osa yleisöä meni ravintolapuolelle teetä eli muuta juomaan. Ovella oli Eljas jysähtää puhki muutamaan lihavaan herraan, -- niin, kamreeri Hallmanhan se olikin, ja perhe oli muassa. Eljas tervehti kohteliaasti ja sai ystävälliset vastaukset; ei hän mennyt siinä vähääkään hämilleen muistaessaan entisiä aikoja ja minkätähden hän kerran oli joutunut heidän seurastaan pois, sillä hän oli jo oppinut, että ainoastaan rohkeudella ja hävyttömyydellä tässä maailmassa eteenpäin päästään. Ja kun hän siinä ahdingossa joutui Sylvin rinnalle seisomaan, aloitti hän heti keskustelun vapaalla, sujuvalla tavallaan.

-- Suomalaisessa teatterissahan olette, miten se on ymmärrettävä?

-- Miksi niin, me käymme täällä aina toisinaan.

-- Todellakin, en olisi luullut teidän täällä viihtyvän.

-- Näytteleväthän täällä paremmin kuin ruotsalaisessa, ja kieli ei tee vaikeutta entiselle maalaiselle. Voisin vaikka huomauttaa vikoja heidän lausumistavassaan.

-- Sepä harvinaisen ilahduttavaa... -- Näyttelemisestä ja teattereista he sitten jatkoivat puhettaan hetkisen. Mutta syyt kamreerin ja hänen perheensä oloon suomalaisessa teatterissa olivat kyllä haettavat syvemmältä kuin Sylvia sanoi, eli ne riippuivat nekin kamreerin valtiollisesta ohjelmasta. Ei ollut hyvä suututtaa jyrkkyydellä tai halveksimisella mitään puoluetta, parempi oli niitä mielistelemällä tehdä kaikki suopeiksi itselleen ja keikkua sillä välillä. Oli taas suuri etu olla suomalaisuuteen kallistuvien luvussa, ja sitä asemaa tahtoi kamreeri ylläpitää. Siksi piti väliin esiintyä sen puolueenkin piireissä.

-- Milloin Leopold tulee sinua täältä noutamaan, kysyi Alma, kääntyen sisarensa ja Eljaan puoleen.

-- Anteeksi tietämättömyyteni, kiiruhti Eljas sanomaan. -- Saan siis toivottaa onnea kihloissa olevalle.

-- Paljon kiitoksia. Sulhaseni ei joutanut tänne mukaan kanssamme, mutta lupasi tulla noutamaan minua täältä yhdeksän aikaan.

Hetkisen kuluttua näkikin Eljas vanhan tuttavansa, luutnantti Lendaun tulevan ja tervehtivän ja kohta vievän hymyilevän Sylvian käsikoukussaan pois. Alma seurasi mukana, mutta kamreeri rouvineen jäi vielä kolmanneksi näytökseksi istumaan. Silloin oli hänkin jo mielestään täyttänyt kaiken vanhurskauden, ja lähti.

Viimeisellä väliajalla istui Eljas itsekseen paikoillaan, viitsimättä lähteä ravintolaan tungeskelemaan. Eivät häntä nyt miellyttäneet teatterit eivät muut; kaikki tuntui niin tyhjältä ja teeskennellyltä. Kiikarilla katseli hän pitkin melkein tyhjiä rivejä ja luki sitten kattoon maalattuja kirjailijain nimiä. Silloin sattui hän laskemaan putken ylimmäistä riviä kohden, paratiisiin päin, ja samassa kohtasivat hänen katsettaan tutut silmät, tutut kasvot ja pää, joka nyökäytti hänelle tervehdykseksi; siihen tervehdykseen hän vastasi, vaikka se oli tuiki sopimatonta. Niin -- Hellaan Annihan se oli tuo, joka paratiisista tervehti. -- Tukholmassa! tiesinhän minä, sopersi itsekseen Eljas. Ja vasta meni täältä se luutnantti Lendau, taluttaen autuasta morsiantaan. Tuommoista pesäkuntaa minä kerran haaveksin parantavani, tuotakin tyttöä pelastavani! Höpsis!

Jo ennen näytelmän loppua, pikkuista ennen kuin siellä nuoret rakastavaiset olivat vihdoinkin saaneet toisensa ja kaikki oli päättynyt onnellisesti, nousi Eljas ja hiipi teatterista pois yksin. Kotiinsa hän aikoi mennä, mutta pistäysi kumminkin ohimennen ylioppilastalon eteisessä katsoakseen olisiko siellä kirjeitä. -- Kas, oli kerran ihmeeksi, oli kirje oudolla käsialalla. Keltähän tuo... Jaha, entiseltä isännältä ... ja mitä se vastaa? Eljas luki: »-- -- -- Kaunista ja mieluistakin olisi auttaa eteenpäin pyrkiviä nuoria ja toivorikkaita, mutta perheellisenä ja jo vanhana miehenä olisi ihan kevytmielistä minun sitoutua takuisiin siksi suurista summista aivan epävarmalla vakuudella, varsinkin kun minulle on kerrottu, että sinä et luvuistasi ole tarpeellistakaan huolta pitänyt, vaan enemmin muihin joutaviin aikaasi tuhlaat...»

Eljas rutisti kirjeen kokoon, tukki sen taskuunsa, painoi lakin syvemmälle päähänsä -- kolakka oli syksyinen ilta, -- pisti kädet taskuihin ja lähti niin ulos jatkamaan matkaansa. Käveli katua alas, toista takaisin vetäen verkalleen jalkojaan perässään ja miettien asioitaan mieli täynnänsä katkeruutta. --

Sillävälin päättyi näytäntö teatterissa, ja ihmisiä lappoi ulos oven täydeltä. Juhana ja Julia tulivat myös siinä virrassa, joka Heikinkatua pitkin vieri kaupunkiin. Ääneti he kulkivat, -- eihän siinä joukossa juuri sopinutkaan puhua, mutta Juhana arveli, että kun he poikkikadulle kääntyisivät, niin silloin se paremmin sopisi. Ja ylöspäin he pian kääntyivätkin Simonkatua, mutta senkin kävelivät kokonaan ääneti. Vasta siinä mutkassa, jonka katu nakkaa vasemmalle, sai Juhana virketyksi:

-- Siellä päättyi kaikki onnellisesti, nimittäin näyttämöllä.

-- Niin, he pääsivät kuitenkin vastusten jälkeen yhteen.

Valtavasti sykähti Juhanan povi, ja jo oli hänellä ääni vähällä tunkeutua kurkusta, sanat solahtaa kieleltä: eikö sopisi näin todellisuudessakin, että kaksi rakastavaista kerran pääsisivät yhteen. Ja paljon muuta olisi siinä silloin tullut jäljestä. Mutta sanaakaan hän ei sanonut; ainoastaan hieno, huokauksen tapainen ääni lähti kurkusta, kieleltä ei hiiskaustakaan lohennut. »Olethan sinä hullu, Juhana, ja lapsellinen! Kosimaan nyt tässä, velkainen rotta, jolla ei ole palkkaa eikä palkasta toivoa! Sinun pitää hillitä itsesi.» Näin puhui hän itsekseen. Ja hän hillitsi itsensä. Kalpealta hän näytti siinä lyhdyn valossa, ja kalpeana kulki tyttökin hänen rinnallaan. Samassa sitä oltiinkin Julian kotiportilla.

-- Hyvää yötä, sanoi tyttö, vain hieno värähdys äänessään.

-- Hyvää yötä, vastasi Juhana, ja hänen äänensä värähti vähän tuntuvammin.

Julia meni huoneeseensa nukkumaan, noustakseen aamulla aikaisin konttoritöihinsä. Ja Juhana painoi lakin syvemmälle päähänsä, kun kolakka oli syksyinen ilta, pisti kädet takin taskuihin ja lähti patikoimaan katua alas Eljaan äskeisiä jälkiä, ja mietti -- mitä lie miettinytkin.

VIII.

Helsingissä elettiin syksyä edelleen kukin omaa elämistään ja omissa harrastuksissaan, omissa huolissaan, omissa huvituksissaan. Musiikki vaikeni kappelissa, mutta vallassäätyläisille tarjosivat siitä runsaan korvauksen säännölliset soittajaiset »sosieteetin» muhkeassa salissa, ja alempi rahvas sai itse hakea hyvitystään. Mutta huoneisiin ajoi vilu, tuuli ja sade kaikki, niin ylemmät kuin alemmatkin.

Syksyisin on paras työaika ainakin ylioppilaalla. Kotonaan maalla on hän lepäillyt pitkän kesän ja taas tullut työpajoille »jatkamaan» lukujaan. Mutta useinkin huomaa hän, että ei ole mitä jatkaa, ja pahalla omallatunnolla, katuen entisiä laiskottelemisiaan, alkaa hän siis alusta vakavilla päätöksillä. Ja uutuuden halusta istuukin hän huoneessaan ja lukee vahvasti koko päivät; sillä kadulla vetelehtiminen ei miellytä, huveista on hän päättänyt pysyä erillään niin paljon kuin suinkin ja kapakoita vältellä kerrassaan, -- pitää säästää aikaa ja rahaa. Ja niin se työ edistyy aluksi joltisestikin.

Se on vakava aika.

Lassikin luki, niin että silmät muljottivat rillien alta, kun hän milloin kadulla näyttäytyi. Hänhän oli kihloissa oleva mies, piti siis saada jo jotakin käsistään tehdyksi, vähän sitä tähän mennessä vielä olikin tullut tehdyksi. Nyt hänen piti näyttää, mihin kykenee. Ja nyt piti vakautua, heittää kerrassaan pois kaikki toveripiirit ja niiden viekotukset, -- nyt ei ollut leikki käsissä.

Maalla, Keravalla, asui Antti, luki ahkerasti ja kävi väliin vain kaupungissa kirjoja ym. asioita toimittamassa, aloittipa jo tenttaminatkin. Pian häneltä luvut suoriutuivat.

Mutta Eljaalta ne eivät paljon edistyneet. Väliin hän tosin suuttui julmastikin lukemaan, aikoi heti ja äkkiä tiukalla työllä korvata laiminlyömisensä, ja sitä semmoista lukua kesti päivän ja pari, tai viikonkin. Mutta puuskia ne vain olivat, joista ei jäänyt näkyväistä jälkeä, sillä muita asioita ja puuhia tuli keskeyttämään ja häiritsemään. Tuli kokouksia, juhlia, seuroja, joista ei malttanut eikä voinut olla poissa, tuli vielä muita yksityisempiä tai yleisempiä harrastuksia. Etenkin raha-asiat häntä häiritsivät, hidastivat ja huolestuttivat; nehän ne juuri alituisesti pitivät mielen haluttomana ja raskaana, pitivät koko miehen kykenemättömänä, nolona.

»Nuori mies on paljasta rahaa», sanotaan, ja ensivuotias ylioppilas sitä tavallisesti saapikin suuremmitta vaikeuksitta; -- hänestähän voipi toivoa kaikkea hyvää, pitää siis auttaa. Mutta miehen, joka useampia vuosia jo on yliopistossa »maannut» eikä näkyviä jälkiä jättänyt tutkinnoissa, hänen asemansa on surkeampi, varsinkin jos hänellä on näyttänyt olevan muita harrastuksia kuin tutkintonsa. Sen sai Eljas kyllin kokea. Yritellyt hän kyllä oli pitkin syksyä suullisesti ja kirjallisesti, kaupungissa ja maalla hankkia varoja kaikkien mahdollisten sukulaisten ja tuttavien luona, mutta turhaan: ei saanut takuita, siis ei rahoja. Ihmiset olivat tulleet varovaisiksi. Elää piti kuitenkin hänenkin, pysyä ruoassa ja vaatteissa. Jo oli Eljas kiinni jos jossakin kassassa -- niitä on ylioppilaitten yhdistyksissäkin monta, joista tovereiden takuulla lainataan pieniä summia pariksi kuukaudeksi, -- ja kun yhdestä lankesi velka maksettavaksi, piti haalia laina toisesta omalla nimellä tai muitten tahi viime hädässä yksityisiltä tovereilta kerätä summa kokoon ja näille maksuksi taas »vipata» muilta tai kassoista. Semmoisissa lainaamisjuoksuissa, alituisissa uudistamisissa ja vaihtamisissa, meni aikaa, meni rahaa, ja mikä pahinta, meni luottamus. Ja silleen ne pikku velat ihmeen sukkelasti kasvoivat, eikä niistä erilleen päässyt mitenkään, kun suurempaa lainaa oli mahdoton saada. Ja elää piti. Kummako, jos luvut pysähtyivät.

Niissä puuhissa meni Eljaalta syksy, tuli joulu ja meni sekin ja uusi vuosi alkoi. Eräänä lauantai-iltana helmikuun alussa tulla torvesi Eljas epätoivoisen ja uupuneen näköisenä Juhanan luo. Kalpea oli hän kasvoiltaan ja hiki valui ohimoilta, kun hän voipuneena heittäytyi sohvaan, suori tukkaansa kaksin käsin ja tuijotti sanatonna eteensä.

Juhana oli vasta tullut kotiin päivällisen syönnistä -- hän söi näet ravintolassa --, oli muuttanut tohvelit jalkaansa ja niin valmistautunut levossa ja rauhassa ryhtyäkseen kirjoittelemaan. Hänen oli nimittäin onnistunut saada vähän syrjätyötä, hidastekoista tosin ja vähäpalkkaista, mutta pitihän sitä tienestin tähden nuhertaa, jotta jotakin vähää ilmestyisi tulon puolelle. Kovin vähäksi työnteko kumminkin aina päivän osalle jäi, suututtavan vähäksi. Aina oli jotakin estettä, johonkin menoa, joitakin asioita. Ja nyt taas tuli Eljas, peijakas, sama jos heittäisi paperit pois huomiseen. Tulipa taas pahalla ajalla, hemmetin...

-- No mitä sinulle nyt taas on tapahtunut, kysyi hän serkultaan rypistellen otsaansa.

-- Sitä on enää mahdoton auttaa. Tunnin perästä valssaavat kolmen miehen nimet minun paperissani. Rahoja en saa kokoon, en jos ulvoisin. -- »Valssaaminen» on tuttu sana ja asia ylioppilaspiireissä. Kun laiminlyödään »velan määräaikainen takaisinmaksaminen», niin kadotetaan oikeus siitä kassasta vasta lainata, silloin nimet »valssaavat».

-- Vai jo alkavat tanssia. Suuriko summa?

-- Ei kuin satanen, mutta viimelauantaiseen puolentoista sadan paperiin näkyvät loppuneen minun mahdollisuuteni hoitaa asioitani. Lujassa oli silloin, nyt on ihan mahdotonta. Ei saa nimiä eikä rahoja, ja kaikilta loppuu kärsivällisyyskin, kun niitä myötään käy ahdistamassa. Olen juossut koko viikon, tänään syömätönnä. Turhaan. Ja emäntäkin mankuu joka päivä vuokrasta, ja pyykitkin on maksamatta...

-- Se on siis sitä, että jos tänään saisitkin velkasi maksetuksi, niin jo viikon perästä olisi sama juttu edessä, ja emännät ja pyykit olisivat siltä ennallaan.

-- Joka voittaa aikaa, voittaa kaikkia. Tähän asti olen hoitanut kaiken, mutta nyt: kolmen kelpo miehen nimet ja viimeinenkin luottamus!

-- Onko sinulla toivoa saada mistään päin rahoja -- ensi viikolla?

-- Ensi viikolla? Ei vähintäkään, jos ei tule taivaasta. Yksi olisi tosin takuumies, mutta hänkin ainoastaan sillä ehdolla, että kolme takaa. Mistä ne ottaa meikäläinen?

-- No miten hornassa sinä täällä aiot jatkaa lukujasi semmoisilla toiveilla?

-- Minä en aiokaan mitään, en voi mitään, en kykene mihinkään. Kaikki aikani menee raha-asioihin, joita en jaksa hoitaa.

-- Eihän sinun lukuhommistasi siis tule koskaan mitään. Miksi et ole jo aikoja heittänyt kaikkea ja antautunut jollekulle käytännölliselle alalle?

-- Antautunut käytännölliselle! Mihin sinä luulet kelpaavan ylioppilaan, joka ei ole muuta oppinut kuin kirjoja lukemaan, -- eikä sitäkään? Olen pyrkinyt konttoristiksi ja muuksi kirjuriksi, mutta nauravat. Ja sepän oppiin on myöhäistä lähteä elähtäneenä ja velkaisena.

Juhana käveli muutamia kertoja lattian poikki edestakaisin. Aina kun tuli uunin puoleiseen nurkkaan, sylkäisi hän, ja pöydän ääressä sytytti hän yhä uudelleen jo ennestään palavan paperossinsa. Sitten pysähtyi hän suoraan Eljaan eteen.

-- Sinun olisi, Eljas, pitänyt jo aikoja lähteä pois Helsingistä, sinun täytyy nyt heti paeta, kuta pikemmin, sen parempi. Tännehän et voi jäädä, näethän sen, muuten olet mennyttä miestä.

-- Niin olenkin jo, tunnin perästä. -- Pois! Mitenkä minä lähden, kun en pääse. Ja jos pääsisinkin, niin minne? Onko minulla isänkotia, johon voin huoletta ajaa seljälläni loikoilemaan, sulattamaan lohta ja viiliä ja odottamaan parempia aikoja, niinkuin moni muu? Minulla on ja syntyy karhuja kaikkialla. -- Isän kuoltua oli Eljaan äiti nuorempien lasten kouluttamista varten muuttanut maakuntakaupunkiin, jossa eli niukkaa elämää.

-- Hyh! -- Juhana käveli yhä Eljaan kertoessa siltaa edestakaisin ja rypisteli otsaansa. Hänellä oli hyvin hellä sydän, ja varsinkin serkkunsa eduksi olisi hän ollut valmis tekemään mitä suinkin hänen mahdissaan oli. Mutta mitä tuommoisista sotkuista saattoi tehdä? Jos kerraksi olisi kyennytkin auttamaan, niin siitä asiat vain pahenivat, eikä se miestä auttanut vähääkään. Tuo asiain epätoivoinen tila ja hyvän neuvon puute kävi Juhanastakin sietämättömäksi, hän ei ymmärtänyt, mitä hän sanoisi ja neuvoisi -- ja se tuskastutti.

-- Ei tuntiakaan enää ja nimet ovat menneet, ja muilta en saa sitten koskaan, puheli Eljas huoaten ja vaipui hervotonna sohvan nurkkaan.

-- Ja minulleko sinä tulit tuota viheliäisyyttäsi kertomaan, juurikuin minä siihen olisin syypää. Minkä Herran nimessä minä sille teen? Omat asiani eivät ole paljoa paremmat, niistä minulle on kyllin huolta. Miksi minulle tulet kurjuuttasi purkamaan? -- Juhanan kärsivällisyys oli lopussa ja näin häneltä pääsivät nuo huudahdukset.

Eljas katseli serkkuaan pitkään ja kauan, vavahti sitten hiukan. Juhanakin oli siis häneen kyllästynyt, suuttunut; hän oli jo rasitukseksi kaikille, kiusaksi, ja enin itselleen. -- Eljas nousi ylös ääneti, tapasi lakkinsa ja lähti sanaa sanomatta.

Portailla ehätti hänet kumminkin Juhana leppyneenä jo ja katuen äskeistä kiivastumistaan. Hän tarttui serkkuaan käsivarresta, ja niin he yhdessä kävelivät ulos.