Part 6

-- Oman kunniasi -- sen olet syönyt monesti. Mutta pura suustasi, mitä sinulla on purkamista. Mitä tietää tuo kaikki puuskuminen?

-- Hitto hänet tiesi! Senverran vain tiedän, että juuri sinun tökeryytesi takia ei tule meidän hankiretkestämme mitään, ei huomenna eikä koskaan. Mene nyt Oulunkylään peruuttamaan huoneita ja mene itse kamreerilta kuulemaan.

-- Kamreerissako nyt olet ollut? -- Eljas päätti lypsää tiedot Lassilta.

-- Olen ollut. Ja olisitpa sinä siellä ollut minun housuissani, niin etköhän olisi lähtöä saanut. Mutta minun käskettiin käydä vastakin.

-- Ja mitä siellä sanottiin? Mitä ihmeitä ne ovat sinulle näyttäneet?

-- Mitä! Ovella jo piika hampaita näytti, tyttöjä ei näytetty ollenkaan ja isäntä näytti kuin olisi vasta saanut selkäänsä ja lisää odottaisi. Sanoi menevänsä erään kamariherran luo tanssimaan ja sanoi, ettei hän päästä tyttöjään semmoisten pariin.

-- Niin mimmoisten?

-- Semmoisten kuin sinä. Minun suhteeni peruutti toki sanansa ja käski käydä talossa. -- Pitääkin olla mies tökerö, kun menee Hellaan Annin pariin oikeissa paikoissa. Kaikki ihmiset kuuluvat kertoneen, ja muuan luutnantti.

-- Ahaa! Vai niin! -- Eljaalle alkoi asia vähitellen selvitä, vaikk'ei Lassin sanoissa paljon tolkkua ollut. Mutta pääasian hän käsitti.

-- Vai niin, vai niin! Juokse nyt ympäri kaupunkia ja ilmoita retkeläisille, ettei retkestä tule mitään. Minä en juokse. Eikä sitä toki tarvitsekaan, jo sen tietää koko maailma. Hyh! se on miestä. Kun minä en olisi jo siellä varoittanut. -- Ja missä se on Juhanakin ja hänen tupakkansa?

Mutta Eljas ei enää kuunnellut Lassin porinata. Seisoi vain takki kädessä ja mietti. -- Hän oli merkitty mies, hylyksi merkitty. Ja minkätähden? Sentähden, että hän kerran oli ajatellut hyvää ihmisistä ja maailmasta, oli uneksinut voivansa joskin pienessä muodossa saada aikaan jotakin hyvää, kaunista, jaloa, sentähden että hän oli haaveksinut löytyvän viattomuutta, puhtautta, lujaa tahtoa, sentähden että hän oli ollut mieletön ja luullut suoruudella ja rehellisyydellä mihinkään päästävän. Sentähden oli hän nyt potkaistu pois niistä seuroista, joihin pääsi mikä roivaaja tahansa, kun vain ymmärsi peitellä törkeytensä, sen tähden oli hän vielä tuottanut mielipahaa ja ikävyyksiä muillekin. Niitä hän nyt siinä mietti yhä takkiaan harjatessaan eikä kuullut Lassin porinaa.

-- Ja mitä se tuosta takistaan hankaa, pakisi yhä Lassi. -- Kukahan sieltä nyt soittaa -- kas Antti. Joko olet kylliksi harjautunut viulua viiltämään? Hehehe! Huomenna me emme, Antti, lähdekään mihinkään, ja tiedätkö miksi?

Tiesihän se jo Antti. Oli kuullut sisareltaan, jolle Sylvia oli kertonut, ettei heitä haluttanut seurustella kaikenlaisten kanssa, ja oli lausunut ihmettelynsä Eljaan julkeudesta ja röyhkeydestä. Ja niistä ikävistä asioista se oli nyt Antti tullut juttelemaan.

Kolmissa miehin he nyt istuivat siinä ja miettivät kovaa kohtaloaan. Kovin oli heille nolosti käynyt. Lassi varsinkin tempoili ja haukuskeli etenkin Eljasta, muistellen hyvin tarkkaan, kuinka hän oli maneesissa varoittanut. Antti ei Eljasta ahdistanut, oli vain kummissaan äkkinäisestä käänteestä ja pahoitteli hukkaan menneitä humaloita. Eljas istui äänetönnä, tuijotti maahan ja mietti. Äkkiä kavahti hän, tempasi lakkinsa ja virkahti:

-- Pojat, lähdetään Hellaaseen.

-- Eikö lie selvintä, tuumasi Lassikin, joka jo moneen kertaan oli purkanut sisuansa.

-- Niin lähdetään, kehoitti Anttikin. Mitäpäs se istumalla ja hautomalla paranee. Kun ei meidän seurastamme huolita, niin haetaan itse seuramme.

-- Hellaan Anni, vanha tuttu, hyvä juttu. Hänhän se on Eljaalta paperit pilannut, lohduttakoon nyt vuorostaan.

-- Hyvin olet sinäkin, Lassi, lohdutuksen tarpeessa. Mutta viina se huuhtovi huolet pois...

Niin lähdettiin siis! -- Eljas työnsi toiset ulos ja tuli itse jäljestä.

Paljon sitä viinaa käytetään suruja ja huolia hetkeksi karsimaan mielestä. Sillä vaikkakin ne kohta taasen uudella vauhdilla palaavat, niin on suloista, lohduttavaa kumminkin, jos kuin lyhyeksi ajaksi päästä vapaaksi ajatuksesta, joka muutoin herkeämättä kaivelee mieltä ja kummituksena sielussa pyörii nukkuessa ja valveilla.

Sitävarten ei Eljas kumminkaan nyt ehdottanut Hellaaseen menoa. Hänessä heräsi vain äkkiä halu mennä katselemaan, minkälaista siellä nyt Annin eläminen oli, vieläkö tuo muisteli häntä ja heidän menneitä houreitaan ja teeskentelikö tuo vielä viatonta pelastettavaa. Ennen oli hän kammonut ajatustakin uudistaa tuota tuttavuutta, nyt hänestä tuntui, että hänellähän ei ollut enää mitään peitettävää tai hävettävää omissa eikä maailman silmissä. Hänet oli ajettu pois muista piireistä ja juurikuin karkoitettu Annin luo. -- Kun he kävelivät maantietä ja Hellas alkoi pilkistää puitten lomitse, muisti Eljas, kuinka hän siinä viikko sitten oli kieltänyt tuntevansa Annia, ja muisti silloin punastuneensa. Oli hän nyt siitä palkkansa saanut!

Vanhassa tutussa salissa istahtivat vieraat erään pöydän ympärille ja heläyttivät tiukua. Mutta Anni ei tullut, toinen tuli, vanhempi ja rumempi. Vasta myöhemmin saapui Anni -- kaupungilla oli ollut, -- ja Eljaasta näytti, että hän oli reippaampi ja iloisempi kuin ennen, mutta myös vapaampi. Tuttavallisesti tervehti hän vieraita, taputti muuatta herraa paljaalle päälaelle, toiselle pisti kättä ja nyökäytti päätä, kun tämä kohotti lasinsa juodakseen hänen maljansa.

Samassa havaitsi hän tuttavamme nurkkapöydässä ... mutta ei, hän ei hämmästynyt, ei punastunut, tuli vain rohkeasti kohti.

-- Oo! Harvinaisiakin vieraitahan täällä on. Mistäpäin nyt tuuli puhaltaa, kun herratkin ovat kerran taas tänne osanneet?

-- Pohjoisesta tuulee, kylmästi ja kolkosti. Sehän se ajoi, selitti Antti!

-- Niin, tännekö lämmittelemään? Eihän sitä näy tarvitun talvenkaan pakkasissa.

-- Talvella on lämmitelty muualla. Ettekö tosiaan ole nähneet meitä koko tällä vuosiluvulla, kysäisi Eljas, silmiin katsoen.

-- Olenpa kyllä nähnyt teidän lämmittelevän täällä Hellaan puolessakin. Saako teistä ketä onnitella?

-- Saahan meitä kaikkia. Hahaha! Lassi nauroi. -- Eljasta varsinkin, sillä hän on eniten jäähdytetty.

-- Vai niin. No hän tulistuu kai taas huomenna! Pahempi se on, kun vähitellen, mutta myötään, hyytymistään hyytyy, -- silloin ei sula koskaan.

Eljas ymmärsi, että tyttö tuolla tarkoitti itseään. Muut jatkoivat yhä juttua, kertoilivat, laskivat pilaa ja nauroivat, ja Eljas nauroi myös toisin vuoroin, toisin oli vallan vakava. -- Mutta kesken kaiken kysäisi Antti, että kenellä heistä oikeastaan rahoja oli maksaa kaikki nuo juomiset, joita runsaanlaisesti kului. Kevätpuoli oli köyhin aika, jolloin kaikkien ylioppilaiden taskut asustivat tyhjinä. Neljä markkaa oli yhteensä miehillä. Keltä nyt lainaisi; päiväkaudet näki ylioppilaita juoksevan tuttavan luota toisen luo uudistamaan samaa pyyntöä, »vippaapa minulle kymmeninen», ja epäiltävää oli, olivatko he illalla rahakkaammat kuin aamulla. Keneltä siis saisi nyt iltapuhteella Hellaassa? Mutta Lassi hoksasi, että eiköhän Eljaan sana käy täällä rahasta, hänelle niin tutussa paikassa. Kovin oli Eljaan vastenmielistä mennä kysäisemään, mutta täytyihän, ja velaksi olisi saatu vaikka paljonkin. Uutta tilattiin. Vähitellen keräysi tuttavia muitakin heidän seuraansa, -- teattereista ja vieraisilta kun palasivat. Niin tuli sinne Juhanakin; hän oli taas saattanut Julian Malminkadulle ja sieltä lähtenyt kävelemään Hellasta kohti niinkuin kerran ennenkin, vaikk'ei hän nyt ainakaan tiennyt tulla Eljasta sieltä hakemaan.

Muut vieraat olivat vähitellen menneet pois tai siirtyneet toisiin suojiin, ja kun siinä vielä istuttiin hetkinen ja tunteet kiihtyivät, niin alkoi jo tuntua juhlalliselta, kohtapa puheitakin pidettiin. Ne näet ovat aina välttämättömiä seurauksia veljellisesti innostuneesta mielentilasta. Kohta nousi Eljaskin puhetta pitämään.

Hän oli kerran ennenkin siinä samassa huoneessa puhunut, puolta vuotta aikaisemmin, hän muisti sen hyvin. Samoin kuin silloinkin kilautti hän nytkin lasia ja pyyhkäsi tukan silmiltään, ja niinkuin silloinkin seisoi Anni ovella ja kuunteli. Mutta eroa oli niitten puheitten välillä. Silloin oli hän hehkunut innostuksesta ja toiveista; katkeroita sanoja, pettymyksen, halveksimisen sanoja tulvi nyt hänen huuliltaan -- luonnollisesti, sillä kovin oli hän nyt ärtyneessä mielentilassa. -- Keskustelu oli illan kuluessa tietysti liikkunut äskeisen häneen kohdistuneen häväistyksen tienoilla, eikä siis kummakaan, jos Eljas puhui siitä ja itsestään. Nuoren mieli näet on semmoinen, että jos mitä hetken tuntee, niin se pitää heti saada toisille puhutuksi. Eljas kertoi toiveistaan, niiden raukenemisista ja tunteistaan. Hän oli muka taistellut -- pieksänyt ilmaa, hän oli ollut kuin tuulimylly. Taistelu alkoikin nyt vasta; hän aikoi nyt taistella kahta kovemmin, tuhatta tulisemmin, mutta vastapuolueen riveissä, aukaistakseen omia silmiään ja muitten. »Ja jos arkana vetäydyn syrjään», huudahti hän, »jos kätkeydyn suojaan maailman mainingeista, silloin saatte majani ovelle ripustaa taulun: Tässä lepää Eljas...» -- Samassa pyysi hän myös sanoa joksikin ajaksi jäähyväiset hyville veljilleen. Hän oli näet päättänyt parin päivän perästä lähteä pois Helsingistä, paeta maalle piiloon yksinäisyydessä oppimaan, miettimään, vakautumaan.

Näin hän hehkuen puhui ja eläköötä huudettiin julmasti. Toinen vastasi, ja taas huudettiin ja juotiin. Eikä siinä kohta oltu surkeita eikä menehtyneitä, ei köyhiä eikä kipeitä. Tyttökin, Anni, tuli siihen istumaan ja joipa likööriä kuin mies. Eljaan vieressä hän pysytteli, naureskeli vain, ja kun Eljas hänet veti polvelleen, niin istuipa siinäkin arastelematta oikein rakkaasti käsi kaulassa ja penkoili Eljaan tuuheata tukkaa!

-- Se on tuolle Eljaalle nähtävästi yhdentekevää, olipa polvella Sylvia vai Anni.

-- Olipa kamreerin tyttö vai Hellaan tyttö, ykskaikki!

-- Kunhan on tyttö ja rakas.

-- Kippis Anni, juodaanpa sitä vanhaa rakkautta muistellen, hei!

-- Hei! Kapakkatyttö juopi kun juotetaan ja rakastaa kun rakastutetaan, virkkoi Anni ja kiskaisi lasin pohjaan.

Aamupuoli oli jo, kun he Hellaasta irtausivat. Mutta ei tehnyt silloinkaan mieli vielä kaupunkiin lähteä, ja kun yö oli kaunis, ilma raitis ja puhdas, päättivät he yksimielisesti astella hiukan metsään päin vilvoittelemaan ja raitistelemaan. Siellä kävelivät he kauan, milloin jutellen, milloin ääneti, enimmäkseen ääneti; hetkisen ilo oli hervahtanut, kullakin oli nyt omat mietteensä harkittavina. Tuumaa oli seassa vakavampaakin. Ja kun he vihdoin takaisin palasivat, alkoi keväinen päivä jo sarastaa; kohtahan lähestyi se aika, jolloin heidän oli ollut määrä mennä hankiretkelle. Nyt he menivät kotiin nukkumaan. -- Mikaelin kadulla tuli joukko ihmisiä vastaan, palasivat kamarineuvoksesta, praasnikoista, tanssiaisista. Siinä tuli kamreerikin rouvineen ja heti jäljestä Sylvia ja Alma. Kohteliaasti nostivat nuorukaiset lakkia, joskin ilveen hymy saattoi pilkistellä jostakin silmännurkasta. Mutta Eljas katsoi Sylviaa rohkeasti silmiin, juurikuin olisi tahtonut sanoa: »niin, niin, tämmöisiä hävyttömiä yönkulkijoita me olemme, -- ovatko muut parempia?»

Siinä olivat syyt, miks'ei maanantaiaamuisesta hankiretkestä Oulunkylään tullut mitään. Mutta se ei vaikuttanut mullistavasti mihinkään piireihin, ei vaikuttanut muuta, kuin että Juhana jäi yksin asumaan huoneeseen kivitalon kolmannessa kerroksessa Yrjönkadun varrella. Sillä eräänä päivänä ajoi Eljas rautatietä pohjoiseen päin ja nousi junasta muutamalla pienellä asemalla Hämeessä. Siellä maalla aikoi hän nyt lukea; tahtoi viihdyttää mieltään, joka oli monesta syystä kiihtynyt, tahtoi vakautua, ja sinne jäi hän kesään asti. Silloin tuli kotoa kirje, että isä oli sairastunut, tuli kohta toinen, mustalla lakalla, että isä oli kuollut, perhe jäänyt vähiin varoihin. Eljaan täytyi ruveta elämisestään itse huolta pitämään, ja hän hankki sentähden aluksi itselleen kotiopettajan paikan eräässä varakkaassa perheessä, johon hän jäikin vuodeksi.

VII.

Juhana istui keinutuolissaan, pää taapäin vaipuneena. Hyvin hän tuntui uupuneelta, väsyneeltä, kyllästyneeltä. Jäsenet roikkuivat hervottomina, sieluttomina tuijottivat silmät ulos ikkunasta, -- ajatuskaan ei juossut. Poroa karisi sammuneesta sikaarista housunpolvelle, mutta sitäkään ei hän viitsinyt pyyhkäistä pois, tuskin katsettaan siihen kääntää. Jähmettyneeltä tuntuivat sielu ja ruumis.

-- Rasvaiset liharuoat ja monet jälkiruoat ... nehän ne raukaisevat, tuumi hän vihdoin, jännittäen vähän voimiaan. Tätinsä luona hän oli ollut päivällisellä. -- Ihan kuin olisi painajainen! Juhana huokaisi syvään ja haukotteli. -- Vai liekö tuo yksin ruokakaan, joka painostaa, ytelältäpä tuo tuntuu koko maailman meininki. Mikä lieneekin, jotakin tässä on vinossa.

Juhana oli äsken suorittanut oikeustutkintonsa ja oli nyt ylimääräisenä kirjoitettu senaattiin. Semmoinen hän oli laukkukainaloinen, joutilas herra, jommoisia jo ennestään oli kylliksi vetelehtinyt Helsingin kaduilla. Vähän oli työtä, vielä vähemmin palkkaa, -- ja semmoista kai se tulisi olemaan pidemmät ajat. Ne sitten ovat elämän toiveita! Kyllähän ne muutamat pikemminkin pääsevät kiinni ruunun kannikkaan, varsinkin jos sattuu olemaan joku setä tai eno virastossa, mutta ei Juhanasta mielestään ollut siihen kissanhännän vetoon. No, eihän niitä velkojakaan vielä ollut hyvin paljon, mutta taival edessäpäin tuntui niin mustalta, niin suljetulta, niin yksitoikkoiselta. Se ajatushan se mieltä piti myötään nolona. Huoneensakin näytti hänestä ikävältä ja raskaalta, vaikka olihan se nyt verrattain siisti ja hyvin sisustettu, maksoikin 65 markkaa kuussa ilman päivällistä. Mutta ilotonta oli aina siinä yksin istua, yksin kävellä, yksin lukea, yksin tuumailla, jättää se sinne autioksi lähtiessään virastoon ja virastosta palata sinne takaisin autioon yksinäisyyteen. Kolkolta tuntui. -- Menee kapakkaan. Inhotti ajan pitkään. -- Ottaa eukon. Tekihän ne senkin muutamat -- hullut. Tappelemista tässä on kyllin markoista ja penneistä itse puolestaankin, hiiteen se veisi akoittuminen keskinkertaisen neron. Ja mitäpä siitä naisväestä sitten...!

Juhana käännähti, pyyhkäisi karstan vaatteiltaan ja työnsi keinutuolin liikkeelle. Olisi sytyttänyt tupakankin, mutta ei nähnyt tulitikkuja -- eikähän tuo maistanut sekään.

Hittojako hän välitti niistä naikkosista! Mutta aina se palaili mieleen vain tuo vanha ajatus perheellisestä onnesta, josta hän usein oli uneksinut, ehk'ei tahtonut sitä itsekään tunnustaa. Hänkö tässä uneksimaan, täysi mies selvillä päin -- pyhyttis! -- Niin, olihan hän luvannut lähteä teatteriin illalla arkkitehtiläisten seurassa, ja Julia tulisi mukaan. -- Vasta viisi kello, -- puoli kahdeksan kai sinne mennään. Julia mukaan; hm -- eivät nuo mahda kovin iloisia olla hänenkään päivänsä. Istuu konttorissaan kesät talvet, viikot umpeensa, kahdeksasta aamulla kahdeksaan illalla kirjoittaen laskuja ja numeroita ja viettää sitten vähät loma-aikansa parsimalla sukkiaan tai kutomalla pitsejä, jotka sitten sunnuntaina pukee päälleen, kun käypi arkkitehdissä istumassa.

Eikähän tuo hyvin vanha hänkään vielä saata olla, olisiko kahdenkolmatta, -- mutta murhaavina luulisi hänenkin toiveittensa kajastavan. Jo kolmisen vuotta oli Juhana harva se pyhä ollut yhdessä hänen kanssaan, ja aina oli tyttö yhdenlainen: hiljainen ja koruton käytökseltään, puvultaan sievä ja miellyttävä, tasainen ja ystävällinen luonteeltaan. Kauan oli hänestä jo Juhana pitänyt, ja vaikk'ei hän ollut mikään ihmistuntija, vaikk'eivät he paljon olleet sanoja tuhlanneet, niin oli sen jo nähnyt, ettei tyttökään... Hm! Juhanaa nauratti itseäänkin ja pisteli. -- Tuotako laihaa nykerönenää hän siinä taas oli istunut ja muistellut. -- Kaikkia! Hiidessäkö ne tulitikut? -- Ylös hän vihdoin nousi, haki eteisestä päällystakin taskusta tikut ja sytytti sikaarin.

-- Ihmeppä, kun ei jo Eljasta näy. Ainapa se näihin aikoihin on ilmestynyt. Mikä tullee siitäkin pojasta: terävä mies, mutta liian tulinen ja epätasainen. Tiukassa sillä on raha-asiat, mutta luvuistaan ei silti pidä täyttä huolta, ahmii vain noita uusia ulkomaalaisia lorukirjoja, juoksee seuroissa ja kokouksissa ja pitää puheita uusista aatteista. Ihmisten ennakkoluuloja, suvaitsemattomuutta, teeskentelemistä vastaan hän saarnaa yksityisesti ja yleisesti, ja paljon sillä jo onkin kannatusta ja paljon puolta tuumissaan esimerkiksi miehen ja naisen keskinäisestä suhteesta. Nyt, jos et ole rikas, niin älä ajattelekaan avio-onnea, ennenkuin ikävoiton miehenä, ja kumminkin semmoisella kuin minullakin pitäisi olla joku, jota saisi rakastaa.

Juhana lämpeni oikein tuota ajatellessaan, hymyili taas omille tuumilleen, sytytti sikaarin pätkän uudelleen ja vaipui taas ajattelemaan teatteriin lähtöä, Juliaa, Eljasta tuumineen, omaa sulotonta asemaansa, maailman tylyyttä ja viheliäisyyttä.

Ovelle soitettiin, piika avasi, ja Eljas tuli sisään takki päällä, -- kalossit tuskin riisui.

-- No mitäs se härassötinki siinä tuumailee? Itsekseen mököttää niinkuin tavallisesti.

-- Kenen kanssapa tässä... Minä mietiskelin juuri, jotta on kai se sittenkin joku mutka tässä maailmassa vähän vinossa.

-- Vinossa! Nurin se on koko laitos. Vai jo vihdoinkin vähän vinossa! Et siis ole oloosi oikein tyytyväinen?

-- Hm. -- Eljaan kanssa puhellessaan oli Juhana tottunut ensiksi panemaan puheen alulle. Sitten hänen ei tarvinnut vastata kuin väliin no, niin, tai hm, -- kyllä Eljas jatkoi.

-- Ymmärrettävästi. Tuntuu kolkolta toisinaan syysiltoina. Ei vastaa lämmin eikä maista tupakka. Marssi kapakkaan! Eikö miellytä?

-- Eikä kannata. -- Häntä iljetti pitempää kapakkaelämää ajatellakin.

-- Eli mene naimisiin. Kolakalta kai tuntuu koti. Johan olet neljänkolmatta iässä, eikä miehellä vielä eukosta tietoa. Mene naimisiin!

-- Hm, mene!

-- Niin. Vastahan kuuluu maisteri Erälä, medisiinari, menneen naimisiin. Köyhä kuin rotta, tytölläkin velkoja. Arvaa sen, mihin se viepi, jos kohta eivät lapsia saisikaan: kahden hampaat kalahtaa naulaan. Mutta viis siitä -- rakkaus näet, ja rakastaa ei saa ilman avioliittoa. -- Mietippäs sitä autuutta, jos sinäkin saman tekisit. Kihloissa olisit ensiksi jonkin aikaa -- hurmaava aika, -- sitten kuulutettaisiin kolmesti, toverit pitävät sinulle eropidot ja tytöt pirakat, pitävät puheita ja lausuvat ja juovat maljoja. Sitten tulee häät, itketään pikkuisen, veisataan, vihitään ja vannotaan, kättä paiskataan, puheita pidetään, kipataan, syödään, juodaan ja tanssitaan ja viimeksi saatetaan nuori pari nurkkakamariin, josta syrjäisellekin oven raosta vilahtelee silkkiset takit ja lumivalkoiset vuodeliinat... Autuaallista! -- Kaikki ne temput, metkut ja juhlallisuudet tarvitaan, ennenkuin saat henttuasi rakastaa ja omanasi pitää. Ja jos niihin et uskalla ryhtyä, ennenkuin sinulla on kohtalaiset tulot ja vakava asema, niin odota. Ja jos odotatkin neljänkymmenen ikäiseksi, niin eihän se haittaa, silloin _saat_ naida, jos silloin enää haluttaa. -- Onko se maailma vähän vinossa? -- Mutta tule ulos, lähdetään Kappeliin istumaan.

-- Minä olen aikonut mennä teatteriin.

-- Kenen kanssa? Julianko? Vieläkö se teidän äänetön, vanha ystävyytenne kestää? Entiselläänkö hän on?

-- Mikäpä hänet olisi muuttanut?

-- Puolessatoista vuodessa olisi jokin muutos voinut tapahtua. Yhä te siis siellä arkkitehdissä istutte sunnuntaisin yhdessä ja huokaatte kumpainenkin rakkaudesta. Mutta älä koske! Se on kielletty. Ei ole lupa mennä naimisiin, ennenkuin jaksaa vaimonsakin elättää.

-- Kaikenlaisia sinä Eljas hourit kokoon. Kuka tässä nyt naimista ajattelee!

-- Niin, niin, kyllä minä tiedän. Tulehan nyt kävelemään, minä kerron sinulle muutaman jutun. Olin toisiltana Hellaassa.

-- Yhy. Vieläkö se tyttö on siellä?

-- Anniko? Eikö mitä. Sanoivat hänen menneen Tukholmaan, mutta kyllä minä ne Tukholmat jo tunnen. Se ei ollut kukaan muu kuin hän, joka tässä eräänä iltana ajoi vastaani, -- harso kyllä oli silmillä. Ja niinhän tuo tuntui Lassikin tietävän, että sen on »hyyrännyt» luutnantti Lendau, se sama, joka minua panetteli kerran kamreerin luona, -- muistatko? Mutta niinhän sen pitikin mennä, ihan luonnollinen kulku. Ja minä kun niitä pelastustuumia silloin hourailin! Muistatko, kuinka minä luin sen syksyä! Olisipa Kiesus auttanut, jotta sitä olisi riittänyt niin kauan, että olisin tentteeratuksi saanut!

-- Joko sinulla nyt pääaineesi alkaa valmistua, kysyi Juhana. Mutta silloin Eljas meni äänettömäksi, katsella tuijotti ulos ja rupesi ikkunalasille rummuttamaan Vaasan marssia. Sitten katsoi kelloaan.

-- No, lähdetään nyt. Onhan vielä toista tuntia aikaa teatteriin menoon. Sattuu, niin minäkin tulen.

-- Mitä sinä lupasit jutella Hellaasta, kysyi Juhana pukien takkia päälleen.

-- Niin, siellä oli Puhujayhdistyksen vuosijuhla, sen seuran, johon minäkin ennen muinoin kuuluin. Sinne oli parhaat puhujat valittu puhetta pitämään, joten sen arvaat, mikä määrä koreita sanoja ja sananparsia siellä tulvi. Ja jokaisen puheen johdosta juotiin tietysti, eikä siinä kapakkatyttö päässyt vähillä juoksuilla, mutta ei se nykyinen niin sukkela olekaan kuin Anni ennen vanhaan. Tavalliset puheet tietysti seuralle, perustajille, isänmaalle, puheenjohtajille ja naisille. Ja vihoviimein nousi siellä muudan vanhempi oratori tilapäiselle puhujalavalle ja alkoi sanella sitä puhetta, jonka Kossuth piti Unkarin pienessä kaupungissa yllyttääkseen kansaa sotaan sikäläisen vapaustaistelun aikana. -- Hän oli olevinaan Kossuth, me Unkarin kansaa. -- Siinä puheessa sitä vasta oli tulta ja intoa toiseksikin kerraksi. Siinä ihminen ja yksilö arvosteltiin kärpästäkin halvemmaksi, ja isänmaa, isänmaa se vain oli pelastettava, maineella verhottava, vaikkei siihen mainehikkaaseen isänmaahan jäisi tervettä koiraakaan raatojen sekaan ulvomaan. Ja aina hetken kuluttua piti meidän kuuntelijain köörissä vastata siihen puheeseen: vannomme! uhraamme! tai kuolemme! Minäkin tietysti innostuin niinkuin muutkin, huusin »vannomme» niin että kurkkua kähisti ja lopussa »eläköön» ihan henkihieveriini. Ja jos joku olisi tullut teurastajapuukko kädessä minua pistämään, niin varmaan olisin silmiä räpäyttämättä antanut pistää niinkuin vierasta sikaa. -- Silloin piti lähetettämän Kossuthille sähkösanoma, ei auttanut, -- vanhalle ukkorahjalle, joka vieraassa maassa mökön turkkia paikkailee. Se kyhättiin niin koreaksi kuin suinkin, Unkarin kieltä tietysti pantiin parasta ja virstan pituiselta -- arvaat sen, mitä semmoinen maksaa -- ja lähetettiin sitten issikalla eläköön-huutojen kaikuessa. -- Mutta niinpä luulen, että eilen monikin päätään pidellen kiroili, jotta siihenkin sähkösanomaan meni kolmisen markkaa muitten virallisten ja ylimääräisten juontien lisäksi. Niin ainakin minä tein.

-- Ohoo. Ja etkö sinä siellä puhetta pitänytkään?

-- Kuinkas muuten. Koetin tietysti vastapainona olla, mutta kaduttaa, että menin koko juhlaan.

-- Rahoja meni -- paljonko?

-- Kymmenkunta juhlaan, ja sitten Hellaan isäntä karhusi minua vielä vanhasta 20 markan velasta. Mikä sekin lienee ollut, mutta maksaa piti. Mutta eivätpä nuo raha-asiat sen huonommiksi päässe muutaman kymmenisen kautta, kun tuhansia kaipaan.

-- Kohtahan on N.S:n vuosipäivä taas. Aiotko tulla Hellaaseen silloin?

-- Eiköpä pitäne. -- Vasta on siis kaksi vuotta kulunut siitä, kun siellä ensi kertaa olin. Tuntuu ihmisiältä.

Niin jutellen kävelivät serkukset Kruununhaasta, jossa Juhana nykyjään asusti, keskikaupunkia kohden.