Part 5

-- Niinpä näkyy.-- Ei ollut Eljas katsellut sinnepäinkään, mutta nyt piti hän velvollisuutenaan tarkata seurattavansa neidon puhetta. -- Siellä seisoi Anni Hellaan parvella puistelemassa pöytäliinoja; hento, notkea vartalo kuvastui selvästi tuttavana kirkkaassa päivänvalossa, ja käsi oli nostettu silmille varjostamaan niitä paisteelta. Tarkasti hän tähysteli, ja kun Eljas nosti sinnepäin silmänsä ja katseet osuivat vastakkain, punastui poika. Tuon liekö Sylvia huomannut, koska kysäisi:

-- Tunnetteko hänet?

-- En... Mikä lie palvelija eli myyjätär. -- Välinpitämättömästi koetti hän vastata, mutta kovin siinä olisi hänellä ollut kiusallinen asema, ellei samassa olisi rakennuksien suojaan siirtynyt Hellas ja ellei Lassi uudella hulluttelullaan olisi kääntänyt kaikkien huomiota toisaalle.

Kohta oli joukko päässyt lasitehtaan luo ja siitä suoraan poikettiin metsään, juostiin kilpaa, hypittiin, telmittiin; hanki kantoi mainiosti ja ilma tuntui niin raittiilta ja kepeältä, että eivät jalat tahtoneet maassa pysytellä. Mäkeä laskettiin, vedettiin toisiaan ja kaadettiin kelkat tahallaan ja naurettiin, juostiin kukkulata ylös, toista alas pitkin kenttiä ja harjanteita, ohi Alppilan viiletettiin, ja vasta metsän sydämessä etäällä istahdettiin hangelle, kiville tai kannoille levähtämään. Posket punottivat ja keuhkot läähättivät, rinnat kohoilivat ja silmät paloivat iloa. Ja kun Antti tarjosi vastoin kieltoa mukaan otettuja leivoksia seurueelle, niin ne syötiin semmoisella maulla, jotta olisipa ollut enemmän!

Siinä levähdettiin ja levähtäessä leikittiin. Leikkien pääasiallinen tarkoitus ja niitten huvittavainen ominaisuus lienee se, että ne ovat jonkinlaisia esikuvia elämästä. Ja varsinkin eräs elämän tärkeistä pykälistä, avioliitto, otetaan niissä mielellään kuvaannollisesti esiteltäväksi. Niissä näet monessakin yhdistellään parittain ihmisiä; mutta usein niissäkin sattuu, etteivät parit oikein »passaa», -- eivätkä ne muuten olisikaan elämän todellisia kuvia. Niinpä nytkin. Juhana joutui istumaan kannon nokkaan hienoisen Sylvian viereen ja oli hyvin onnettoman näköisenä, kun ei tiennyt mitä hänen siinä oli tehtävä, joten luonnollisesti tekikin kaikki nurin. Ykstotinen Julia osui Lassille pariksi, ja tähän vaikutti se niin masentavasti, ettei Lassi koko leikin aikana hoksannut yhtään sukkeluutta, ei edes tyhmyyttäkään. Antille tuli sisar neitoseksi. Ja päällepäätteeksi jäi Eljas ihan parittomaksi, vaikka monikin häntä olisi rinnalleen halunnut, ja hän itse kiroili Juhanan onnea.

Hän käveli siis hiukan pahantuulisena männikköön, asteli siellä yksikseen verkalleen kukkulan etelärinnettä. Paikotellen oli jo lumettomia täpliä, ja muutaman kiven kupeelta löysi Eljas sinivuokon, kevään ensimmäisen, pienen tosin ja kalpeaksi jääneen, kun oli liian aikaisin uskaltanut nousta kinosten sekaan kasvamaan. Sen hän poimi ja pari muuta, useampaa ei löytänyt, vaikka haki tarkasti ja laajalta. Mutta tyytyväinen oli hän siihenkin, ja kun hän iloisena taas kävi toisten seuraan, jotka jo olivat uuteen leikkiin ryhtyneet, mihin hänkin pääsi osalliseksi, tarjosi hän hymyillen kukkasensa Sylvialle, joka oli häntä kiiruhtanut parikseen pyytämään -- parittain näet taaskin oltiin, eipähän ilman. Tyttö kiitti ihastuneena ja uuden innostuksen valtaamana riensi koko seura, unohtaen leikit, vuokkojen hakuun. Mutta useampaa ei löytynyt: Sylvia oli ainoa kukkarinta ja ylpeä siitä.

Mutta jo oli aika palata, sillä hanki uhkasi pudottaa. Pitkänsillan kautta mentiin takaisin ja retkeen tyytyväisinä saavuttiin kaupunkiin; kävellessä tuumattiin panna toimeen jotakin uutta yhteistä hauskuutta. Ennenkuin kuitenkaan ohjelmasta päästiin selville, oltiin jo Fabianinkadulla kamreerin talon edustalla. Sylvia juoksi ensin yksin sisälle ja käski toisten odottaa, hän ei viipyisi kuin minuutin, kunnes tulisi takaisin hyvästelemään. Meni niitä minuutteja kymmenenkin, mutta ilosta säteilevänä hän hyppäsikin portaita alas ja julisti sanomattomalla riemulla, että isä ja äiti olivat käskeneet hänen pyytää huomisillaksi heille kaikki retkeläiset teetä juomaan.

-- Ja pienen polskankin lupasivat, mutta minä uskallan vakuuttaa, että ei se tule olemaan niin aivan pienikään.

-- Ihmeen hauskaa! Siitäkös lystit tulee! Kiitosta monta!

-- Tulkaakin ajoissa, ja välttämättä kaikki.

Ihastus oli yleinen. Nuorimmat se hurmasi kerrassaan ja valtasipa vanhemmat muassa olleet neitosetkin, jotka jo pitivät itseään ja joita etenkin muut pitivät palovakuutettuina liikanaista huvituksen ja tanssin kiihkoa vastaan. Melkeinpä tanssien siinä erottiin. Yksin juro Juhanakin kynsiskeli korvallistaan arvellen, että joko peeteli pitänee lähteä tanssikouluun vielä vanhoilla päivillä ja jäykillä säärillä.

Nyt piti valmistautua »paaleihin». Lassi meni suoraan hienoimmalle räätälille ja osti valmiiltaan uudet ja aivan uusmuotiset vaatteet ja kirjoitti kotiin, että rahaa pitäisi tulla viljemmälti, sillä kun hän nyt oli tullut seurustelleeksi kamreeri Hallmanin perheessä ja muissa pääkaupungin hienoimmissa piireissä, niin sitä vaatteisiin ynnä muihin tarpeihin kului runsaammalti. -- Ja hän tiesi, että rahaa piti tuleman. -- Eljas osti harmajat hansikkaat, ja Juhana ajatti partansa parturilla, että kerrankin ihmeeksi tulisi hyvä. Ja niin täydessä tällingissä astelivat he illan suussa kaikki kolme kamreerin eteiseen, yhdessä Antin sisaren kanssa, joka Sylvian luona muutoinkin seurusteli ja tiet tunsi.

Retkeläiset olivat luulleet, että kutsut olivat yksin heitä varten. Pettyivätpä he siis, kun tapasivat muitakin vieraita, outoja ja komeita, ylpeitä isoisia, joiden seurassa tuntui äkiksestään tukalalta olla, kun ei niin tarkalleen tiennyt, miten pitäisi istua ja seisoa ja yleensä käyttäytyä.

Siellä oli neitosia, joiden hienous ja korkea suku jo ihon läpi kuulti, oli herroja, joiden pukimille ainoastaan Lassin uudet vetivät vertoja. Tuli jo pari upseeriakin helisevin kannuksin ja vahatuin viiksin ja kielet sukkelina ruotsiksi lirkuttamaan. Nepä tiesivät miten olla piti. Emännän kättä he suutelivat, isännälle osasivat mieliksi puhella, tyttöjä naurattaa ja pikku veljeä nostivat kattoa kohti; kaikki he voittivat. Mutta toisia vieraita eivät olleet näkevinäänkään, ennenkuin isäntä esitteli, jolloin kilauttivat kannuksia. Toisen tunsi Eljas, Lendau nimisen; se oli sama mies, jonka käsivarsi silloin yhtenä iltana oli näyttänyt kiertyneeltä Hellaan Annin varrelle.

Kovin se aluksi tuntui juhlalliselta, mutta mukiin meni sentään illan pitkään. Tanssimaan kun ruvettiin, niin pyörittiin oikein sydämen halusta, -- olihan siellä kotipuolen tuttavia ja välipä muista. Upseerit ja muut oudommat herrat eivät käyneet kuin väliin aina pyöräyttämässä talon neitosia ja Helsingin ryökkynöitä; se muka ei ollut aivan hienoa tuo tuommoinen innokas tanssi hikeen asti, eikä terveellistäkään, ja sentähden he ovelta usein arvostelivat hienolla pilkalla maalaiskeltanokkien innostusta. Ja isännän huoneessa oli juotavia valita.

Eljas ja Sylvia olivat jo ensi valssissa sopineet toisesta »franseesista»; sehän se onkin loistokohtana aina tanssiaisissa. Vastapäätä tanssi Lassi Antin sisaren kanssa eivätkä he muusta seurasta paljon tienneetkään. Sylvia kertoi Eljaalle panneensa painoon ne vuokot säilytettäviksi; niihin näet yhtyi niin monta hauskaa muistoa hupaisasta retkestä. Eljas kehui tätä iltaa vielä hauskemmaksi, ja kun Sylvian rintakukkavihosta muudan oksa sattui taittumaan, sai Eljas pitää sen omanaan. Ja taas muistelivat he entisiä aikoja -- niitä on aina niin lämpöistä palautella mieleen, -- muistelivat, kuinka he ensi kertaa yhdessä olivat tanssineet lapsina vielä, kuinka Eljas ei ollut osannut muuta kuin polkkaa hyvin niukasti, niin että hänen tahdissa pysyäkseen oli täytynyt laskea yks, kaks, kolm, ha-ha-haha... Pahuus kuin se meni tuo aika! Tanssi oli lopussa. Mutta vielä oli kevättä pitkälti, vielä saisivat he monet hypyt hyppiä, monet lystit yhdessä pitää, ja Sylvia esitti, että he pian taas tekisivät hankiretken ja että he kotipuolen tuttavat tiheämmin seurustelisivat, -- hän puolestaan ei paljon välittänyt noista pääkaupunkilaisista, joita isä ja äiti olivat pitäneet velvollisuutenaan pyytää tanssiaisiin.

Sen jälkeen syötiin, ja syötettiin, ja syönnin päälle taas tanssittiin -- kauan. Eikä sitä olisi kukaan hennonut katkaista, elleivät nuo vanhemmat neitoset vihdoin olisi, huomaten isäntäväen hienoja viittauksia, päättäväisesti nousseet ja jyrkästi vaatineet poislähtöä. Täytyi siis lopettaa. Mutta ensin piti vilvoitella pikkuisen, ja sentähden, sillävälin kuin toiset lopettelivat lasejaan isännän kamarissa, kävelivät hankiretkeläiset verkalleen salin lattiata. Siinä mietittiin uutta hankiretkeä ilojen jatkoksi.

-- Tällä viikolla meidän vielä pitää saada se toimeen, puhui Sylvia, joka varsinkin oli asiasta innostunut.

-- Niin, mutta pitäisi saada toimeen semmoinen, jossa voitaisiin tanssia, jatkoi hänen nuorempi sisarensa, joka ei läheskään ollut saanut tanssinhaluaan tyydytetyksi.

-- Hei, minä tiedän, virkkoi Eljas ja napsautti sormiaan. -- Me kävelemme Oulunkylään asti hankea pitkin, tanssimme siellä ja syömme aamiaista ja tulemme junalla takaisin.

-- Se kyllä sopii, helppo siellä on saada huone, tiesi toinen.

-- Se on mainiota, niin meidän täytyykin tehdä. -- Tytöt olivat kaikki hyvin mielissään keksinnöstä.

-- Mutta kuka ottaa hankkiakseen huoneet Oulunkylässä, sillä tilata ne täytynee, huomautti joku.

-- Kyllä minä, tokaisi Lassi, minä ajan sinne junalla vaikka huomispäivänä, -- me ajamme, Antti.

-- Ja voipihan sen tehdä telefonillakin.

-- Entä musiikki... Onko siellä pianoa?

-- Ei liene... Sepä oli hankalampaa.

-- Mutta Antti soittaa viulua, soitathan veli kun osaat, pyysi sisar veljeensä kääntyen.

-- Niin, te soitatte, soitattehan, rukoilivat tytöt kauniisti.

-- Kyllä kernaasti sen verran kuin osaan.

-- Kiitoksia, kiitoksia. -- Alma ryökkynä innostui niin, että itsekseen jo valssin pyöräytti.

-- Mutta silloinhan te ette saa itse ensinkään tanssia, surkutteli neitosista eräs sääliväinen.

-- Hauskuutta on, kun voi olla uhraavainenkin muitten iloksi, ja sen Antti kyllä tekee, kehui sisar.

-- Ja jonkin valssin minäkin osaan avuksi vinguttaa, ilmoitti Eljas.

-- Todellakin! Hauska kyllä olisi osata. -- No nythän selviää kaikki. -- Sylvia jo rupesi selvittelemään asioita, mutta näki samassa, että vanhukset tulivat uudesta viivytyksestä taas levottomiksi.

-- Mutta milloinka me sitten lähdemme? Päätetäänhän se. -- Ei ollut kaikki selvillä.

-- Jo tällä viikolla.

-- Eiköhän jätetä ensi viikoksi? Tällä viikolla on jo ollut niin paljon huvitusta -- pitää säästää. Eikähän sitä joudakaan. -- On hyvin tarpeellista, että kaikissa seuroissa ja kaikissa tuumissa on jonkinvertainen hillitsevä, konservatiivinen elementti mukana vaikuttamassa. Semmoinen tehtävä oli nyt elähtäneiden neitosten.

-- Niin, Almakaan ei pääse koulusta.

-- Mutta maanantaina on lupa.

-- No sovitaan sitten maanantaista, jolloin kaikki joutanevat.

-- Ja Lassi tiedustelee Oulunkylässä huonetta ja ilmoittaa sitten kaikille, jos on onnistunut saamaan.

-- Niin, niin, sovitaan siten.

Isäntä tuli ottamaan osaa puheeseen, mutta samalla tekemään lopun pitkistä keskusteluista.

-- Mitä te nyt sovitte täällä Oulunkylästä?

-- Me, isä, aiomme tehdä hankiretken sinne ja tulla junassa takaisin, ja siellä tanssia viulun mukaan, selitti Alma, käyden isänsä kaulaan kiinni.

-- Junassako tanssia, tyttöseni! Hillitse toki tanssi-intosi viulun mukaan. Jaa, hyvästi, puhui hän vieraille, jotka ryhtyivät kättelemään; ei kestä kiittää, muistakaa käydä vastakin. Niin, hauskahan teillä näyttää olleen, en ole tyttöjäni nähnyt noin iloisena ennen koskaan. Almakin aikoo junassa tanssia, hupakko! -- Jaa, -- hyvästi!

Juhana oli jo takki päällä lähtemässä, odotti vain Eljasta, joka vielä viipyi Sylviaa hyvästelemässä. Vihdoin hänkin irtausi.

-- Maanantaina siis, ja aikaisin, puhui vielä tyttö.

-- Aikaisin, ei kuitenkaan ennen päivän nousua! Kunhan ilma olisi kaunis.

-- Sen täytyy olla. Hyvästi siksi.

Taaskin oli Eljas hurmaantunut, eikä salannut sitä ensinkään, kun Juhanan ja Julian kera kolmissakesken poispäin kävelivät. Juhana oli iltaa isoimman osan istunut itsekseen nurkassa, eikä ollut sieltä jaksanut pysyä toisten innostuksen matkassa, ja Juliakin oli aina vakava ja harvapuheinen. Mutta Eljas ei voinut käsittää, etteivät he olleet iloisia, ja väitti heidän tekeytyvän. Kun Juhana vielä empi lähtöään koko maanantaiselle hankiretkelle, arvellen, ettei ne semmoiset olleet häntä varten, ja Julia selitti, ettei hän konttoristaan mitenkään pääsisi, oli Eljas vihdoin yskän ymmärtävinään.

-- Te ette viihdy muiden ihmisten joukossa iloisissa seuroissa -- no, no kenties te viihdytte paremmin kahdenkesken sunnuntai-iltoina arkkitehdissä, kun istutte kukin nurkassanne ettekä puhu mitään.

-- Eljas on hävitön, mutta tottavieköön, monta vertaa paremmin minä siellä viihdyn, ajatteli Juhana, mutta ei virkkanut mitään.

-- Mitä se häneen kuuluu, ajatteli puolestaan Julia, hänkin ihan äänetönnä. -- Mutta minuun nähden lausui hän kerrankin toden sanan...

-- Minäpä viihdyn ihmisten seurassa, jatkoi Eljas, kun toiset vaiti mököttivät. -- Ja minä lähden maanantaina hankiretkelle.

VI.

Mutta Eljas ei mennyt hankiretkelle maanantaina, eivätkä sinne menneet muutkaan. Ilma oli kyllä kaunis, raitis ja puhdas, nariseva hanki kannatti kyllä kulkijan, huoneita oli kyllin Oulunkylässä, mutta lähtöä ei tullut. Niin se oli päätetty ylemmissä ilmoissa.

Eli se riippui oikeastaan kamreeri Hallmanin nykyisestä asemasta yhteiskunnassa. -- Tällä oli uudesta arvostaan paljon vastuksia ja paljon velvollisuuksia. Ei siinä kyllin, että piti itsensä osata asettua semmoiselle kannalle, että olisi sekä ylempäinsä että alempainsa ja vielä yleisönkin mieliksi -- jo se oli helkkarin vaikeaa, -- mutta hänen täytyi vielä lisäksi asettaa perheolonsa ja seurustelupiirinsä asianomaiseen järjestykseen, nimittäin semmoiseen, että se samalla vastasi hänen asemaansa yhteiskunnan johtavien henkilöjen joukossa ja oli hänelle itselleen niin edullinen kuin suinkin. -- Tuosta kaikesta oli kamreerille paljon huolta.

Ylellisyyttä hän periaatteesta vihasi; hänestä oli väärin ja loukkaavan julkeata elää niinkuin useat hänenkin asemassaan sen pahempi elivät, uhkeasti kuin ruhtinaat maassa semmoisessa, jossa kansan suurin osa vuotensa läpi tuskin jaksoi pitää itseään leivässä ja piimässä. Ei. Kamreeri oli milloin tahansa valmis jyrkästi moittimaan sellaista uhkaylellisyyttä. -- Mutta toisakseen, pitihän kaiken olla asianmukaisen hyvästi asetettuna, niinkuin hänen nykyinen asemansa yhteiskunnassa sen vaati, -- ei muhkeasti, ei palvovasti, mutta siltä väliltä. Sillä eihän sitä nyt taasen, Herra Jumala, voinut liikanaisella ja huomiota herättävällä ahnaudentapaisella menettelylläkään suorastaan asettua ulkopuolelle niitä piirejä, joihin nyt kerta kumminkin kuului.

Semmoisten periaatteiden mukaan se oli kamreeri asettanut elämisensä. Sen mukaan oli hän, perheen saavuttua uuteen kotiin, myös valinnut seurustelupiirinsä niiden kesken, jotka olivat yhtäläisessä asemassa yhteiskunnassa kuin hänkin. Tulijaispidot oli pidetty, mutta mitään lähempää seurapiiriä ei ollut vielä keräytynyt, -- lähimpinä olivat vielä ne, joita oli vanhan kotipuolen tuttavia.

Tyttölapsille, jotka pikkukaupungissa olivat tottuneet iloiseen seuraelämään, leikkeihin ja tansseihin, oli tuo erikoisasema hyvin kiusallinen, eikä taas kamreerin mieleen ollut oikein se, että he yhä enemmän seurustelivat entisten tuttaviensa kanssa. Mutta minkäpä sille teki, ja kun nämä, -- enimmäkseen opiskelevaa nuorisoa kumpaakin sukupuolta -- panivat hankiretket toimeen, niin eihän hän ollut voinut kieltää lapsiltaan tuota viatonta huvitusta. Hyvin häntä tosin oli epäilyttänyt tuo kotiin kutsuminen, mutta pitihän rukouksiin vihdoin suostua, kun niitä rouvakin kannatti. Jäljestäkäsin tuo kuitenkin yhä enemmän häntä mietitytti ja kadutti, ja hän päätti kutsua »lasten paaleihin» muitakin -- uudesta seurapiiristään. Se oli syy, miksi luutnantteja ja muita outoja naamoja oli näkynyt retkeläisten tansseissa. Mutta kamreeri huomasi illan kuluessa hyvin, että tämä seura ei sovi yhteen. Toinen tai toinen aines pois, -- ei auta! Ja kun tyttöset taas alkoivat puhua uusista hankiretkistä ja tansseista, niin ukko kävi levottomaksi ja närkästyneeksi. »Antakaa nyt jo olla, en minä viitsi enää kuulla», tuumaili hän. Huolettava siinä oli pulma.

Silloin tuli kamarineuvos P:ltä kutsut tansseihin sunnuntai-illaksi. Se teki selvän asiasta, lopun hankiretkistä. Niiden lopettamiseen tuli lisäksi muita syitä, jotka kauhistivat kamreeria.

Kun luutnantti Lendau, se samainen Hellaan sankari, samana iltapäivänä kävi kamreerin luona muutaman paperin kanssa -- luutnantin isä oli arvoltaan kamreeria korkeampi ja tämä oli siis melkein velvollinen siihen paperiin kirjoittamaan, -- niin siellä tuli puhe äskeisistä lastentansseista ja niistä monista talonpoikaisista keltanokista, joita siellä oli ollut. Kamreeri selitti, että kun nämä olivat perheessä tuttuja vanhastaan pikkukaupungin ajoilta, niin oli hän katsonut sopivaksi ja kohteliaaksi kerran kutsua heitä taloonsa, vaikkei ollut aikomus niitä useammin seurapiiriin vetää.

Luutnantti sanoi sen kyllä ymmärtäneensä. Muutoin hän heistä yhden tunsikin jo entuudestaan, ehk'ei paraalta puolen, sen näet pitkän, ruskeakiharaisen. Usein oli hänet nähnyt Hellaan ravintolassa ym. yhdessä jonkun huonompiin kerroksiin kuuluvan naisen seurassa; muutamassa julkisessa tilaisuudessa se pariskunta oli erittäinkin yleistä huomiota herättänyt, ja oli täytynyt viimein ohjata ulos molemmat.

-- Soo! Vai moinen heittiö!

-- Niin, muutoin en tunne, vaikka lie kelpo mieskin, muistui vain mieleeni, kun hänet täällä näin niinkuin etumaisena herrastelevan.

-- Se hävitön! Olisitpa silloin sanonut, niin eiköhän olisi taas löytynyt reikä ulos. --

Ja kun tytöt illallispöydässä puhuivat hankiretken lykkäämisestä tiistaiaamuksi sunnuntaisen tanssin tähden, niin isä suuttui. Hän suuttui hyvin harvoin, mutta nyt hän löi kahvelin päätä pöytään, niin että teekupit läikähtivät.

-- Sen minä sanon kerrassaan, että niistä on tullut loppu, hankiretkistä ja teidän seurustelemisistanne kaikenlaisten renttujen kanssa. Minkälaisia ihmisiä vedätte te minun huoneisiini, ja vielä muitten ihmisten pariin! Täytyyhän minun hävetä silmät päästäni. Ja luuletteko oikeitten ihmisten enää huolivan meitä joukkoonsa, kun täällä näkevät kaikkea liekoa. Tiedättekö, mikä mies sekin teidän Eljaanne on, joka täällä muka kukkona pöyhisteli toisten vertaistensa parissa? Tiedättekö, että koko kaupunki tuntee hänet irstaaksi heittiöksi, jolla ei edes ole häpyä peitellä siivottomuuttaan?

Ja kamreeri kertoi, mitä oli luutnantilta kuullut, eikä suinkaan valkaissut tämän sivelemää pohjaväriä.

-- Ja samanlaisia ovat kaikki. Onko se sopiva seura... No, no älkäähän nyt itkekö, tehän ette tienneet, eikähän se vielä niin vaarallista ollut. Mutta pitää olla arka nimestään ja arvostaan, kun kerta on asema yhteiskunnassa. -- Lauhtuneena ja tyytyväisenä päätökseen sytytti isä sikaarin ja käveli huoneeseensa.

Tytöt itkasivat pikkuisen rauenneita toiveitaan, kun kaikki uneksitut keväthuvit kuivuivat, mutta lohduttausivat pian kiirehtiessään valmistautumaan tansseihin sunnuntai-illaksi. Sylvia suri sentään kauemmin aikaa, itki vielä sängyssä maata pantuaan ja oli alakuloisena kokonaista pari päivää, sekä haaveksi saaneensa jo tuntea palasen elämän todellisuutta. Pirstoihin oli mennyt hänen ideaalinsa, -- hän oli jo melkein Eljasta rakastanut. Mutta nyt hän päätti karkoittaa tykkänään mielestään Eljaan kuvan, tuon kurjan, joka ei ollut sen arvoinen, että häntä ajattelikaan. Nyt hän ymmärsi, miksi toiset olivat hänen Hellaaseen menemistään ilveilleet, nyt tiesi hän, kuka se nainen oli ollut Hellaan parvella, nyt tajusi hän koko sen ruman kavaluuden. Sentähden, kun hän eräänä päivänä näki Eljaan tulevan vastaansa kadulla, hymyssä suin ja nähtävästi aikeessa puhutella, hän tuskin silmän liikkeellä kylmästi vastasi tervehdykseen, niin että mies jäi naama pitkänä takaapäin töllistelemään.

Lassi tuli sopimuksen mukaan sunnuntaina ilmoittamaan, että Oulunkylässä huoneet oli tilattu, että Antti oli ostanut viuluunsa varakielet ja että siis aamulla oli kokouduttava Arkadian portaille puoli kuusi. Mutta kohta hän jo äimistyi ja sanattomaksi jäi siitä kohtelusta. Tyttöjä ei näkynyt, ei kuulunut -- Lassi oli toivonut hupaista illanviettoa perheen keskuudessa -- ja isännän kamarissa, johon hänet käskettiin istumaan, oli kovin tukalata. Ei kamreeri eikä hän tiennyt mitä sanoa, istuskelivat vain siinä vastakkain.

-- Ne on jo huoneet tilattuna Oulunkylässä, sopersi Lassi vihdoin.

-- Vai niin, vai niin. Pankaa tupakka. Me olemme tästä lähdössä kamarineuvos P:lle tanssiaisiin... Me lähdemme jo kohta. -- Kello ei ollut kuuttakaan.

-- Ohoo. Ja tekö sanotte neitosille, että aamulla...

-- Minä sanon, että ne eivät lähde mihinkään aamulla eikä illalla. Niin, se tahtoo sanoa, he lähtevät illalla kamarineuvos P:n luo tanssiaisiin ... jo kohta.

-- Yhy.

-- Niin, täällä oli luutnantti Lendau, ja minä olen kuullut ... kerrotaan koko kaupungissa että te, eli se herra, se pitkä ruskeatukkainen, se...

-- Eljasko?

-- Niin, kuuluu käyttäytyneen monella lailla pahasti, eli rumasti, seurustelleen kadulla ja yleisissä paikoin, teattereissa ja arpajaisissa pahamaineisten naisten kanssa, ymmärrättekö?

-- Joo. Vai puhuivatko ne minustakin?

-- Eivät, eivät suinkaan, mutta kuten te sen näette, enhän minä voi antaa tyttäreni seurustella sellaisten kanssa, näette sen, siihen asemaan katsoen, joka minulla on yhteiskunnassa -- te ymmärrätte itse.

-- Joo. Mutta tarkoitatteko te minuakin?

-- En, en mitenkään. Enkähän minä sitä usko, mutta kun puhuvat, ja sitä täytyy näettesen mukautua oloihinsa -- te ymmärrätte.

-- Joo. Mutta minä en ymmärrä, mitä se kuuluu hankiretkeen.

-- Herra Jumala, kuinka te olette tyhmä. Kun miehet yhtenä päivänä esiintyvät kapakkaenkelin seurassa arpajaisissa ja toisena tulevat minun tyttäriäni pyytämään retkille, semmoisessa asemassa kuin minä olen, niin enhän siihen voi suostua, te voitte muuten olla jos kuinka kunnollisia, mutta kun kerrotaan -- ymmärrättehän?

-- Joo. Mutta kerrotaanko sitä _minustakin_?

-- Ei, ei suinkaan.

-- Se on hyvä se. Hyvästi!

-- Hyvästi. Käykäähän pian taas ... niin, käykäähän joskus.

Lassi oli ymmärtänyt senverran, ettei heidän retkestään tullut mitään nyt eikä vasta ja juuri Eljaan typeryyden takia. Ja häneenkin oli varjoa langennut. -- Kalman kalpeana syöksyi hän portaita alas ja mennä vouhki katua pitkin juuri kuin höyryn voimalla, takki leuhtoen auki ja lakki päässä vinossa. Ihmiset syrjäytyivät pelokkaina, kun hän esplanaadin poikki viiletti ja ylös Yrjönkadulle. Kun hän soitti Eljaan ja Juhanan ovelle, niin kajahti koko kerros, ja matami säikähti niin, ettei tahtonut kiireessä löytää avainta eikä avaimenreikää ovea avatakseen.

-- Enkö minä jo sanonut sinulle, ettei se passannut ja että sinä turmelisit kaikki, puhui Lassi jo ennenkuin sisään pääsi. -- Niin, miten on nyt käynyt? Kenen syy? -- Hän puhkui hengästyneenä.

-- No miten? Ja kenen ne syyt? Ja missä asiassa? Istu Lassi ja ryyppää vettä, äläkä puraise kieltäsi. -- Eljas harjasi juuri pyhätakkiaan, oli aikeessa mennä teatteriin. Hän oli iloisella mielellä, oli päiväntyönsä tehnyt, päivä paistoi huoneeseen ja koko maailma näytti hymyilevältä, eikä hän siis ensinkään voinut ymmärtää Lassin suuttumusta eikä kiihoittunutta mielentilaa.

-- Kenenkö syyt? Oliko se siivoa kävellä hienoissa arpajaisissa kapakkatytön vieressä koko illan, ja kadulla ja teattereissa, -- missä kaikissa kuulut kulkeneen?

-- Kuule Lassi! Mitä hemmettiä sinulla on aina siitä tytöstä puhumista? Minä sanon sen sinulle kerrassaan ja viimeisen kerran, että se on minun asiani, eikä kenenkään muun. Ja sinä saat...

-- Vai ei kenenkään muun. Eivätkö ne siat jo olleet sotkeneet minuakin siihen juttuun, niin että hädintuskin pelastin oman kunniani.