Part 4

-- Et siis tule tädin luo, virkkoi toinen, lyhyempi ja paksumpi.

-- Enpä häntä. Oikeinko sinne käskemällä käskettiin?

-- Pakkoa tietysti ei ole. Sanoihan vain täti, että jos sinäkin haluat joulupuurolle tulla, niin on lusikkakin varalla.

-- Mitäpä minä siellä vierasten parissa?

-- Sinnekö Hellaaseen sinä todella tuumaat lähteä? Kapakkaan jouluaatoksi?

-- Tiedäthän, mistä syystä. En kapakan takia.

-- Vaan kapakkatytön takia. -- Eiköhän jo ole aika, Eljas, sinun heretä hourailemasta? Muisteleppas vähän kotiasi ja jouluilojasi siellä...

-- Älä, Juhana, kajoa noihin. Minä olen jo ajatellut kaikkia, ja minä olen jo edeltäpäin katunut, mutta lähden kumminkin. Minä tiedän, että minulle tulee vaikea ilta, mutta jäljestäpäin olen oleva tyytyväinen, kun olen voittanut heikkouteni.

-- Minkä sanon tädille poisjäämisesi syyksi?

-- Olen kutsuttu muualle.

-- Kapakkaan ihanteitasi palvelemaan?

-- Ystävän luo. Vie terveiset. Huh, kun on märkää!

-- Ja sinä kahlaat Hellaaseen! Hauskaa iltaa!

-- Ei pistele. Terve! -- Ajuri!

Se oli siihen aikaan, jolloin eivät rautaiset langat vielä liittäneet »peräpohjaa emäsuomeen». Ei sopinut ylioppilaan lähteä aina joulunajaksi kotiseuduilleen, sillä tukalaksi kävi ajaa yli puolensadan peninkulman kyytipelillä varsinkin kelirikon aikana. Syystäpä olivatkin Eljas ja Juhana jääneet Helsinkiin, vaikka tiesivät vanhusten ja sisarparvien maailmalla olevia muistelevan kaipauksella, ja vaikka itsekin olisivat heidän luonaan mielellään pistäytyneet. Jo olivat he eilisessä postissa saaneet joulumyttyjä, -- sukkia, vanttuita ja villahuiveja ja niiden välissä muutamia rusentuneita torttuja. Kirjeitä oli tullut pitkiä ja paksuja, suurilla ja pienillä kirjaimilla, kun näet joka nassakan oli pitänyt itsensä saada veikolle töhrästää. Helliä siunauksia, varoituksia ja kaipauksia oli niissä viljalti kaikissa muodoissa.

Sehän se oli heistä vähän joululta tuntunut. Muuten siitä ei olisi tiennytkään. Aatoksi oli Juhanan täti kutsunut molemmat serkukset luokseen. Sinne menikin Juhana, mutta Eljas ajoi Hellaaseen.

Tapa on näet kaunis semmoinen, että ravintolat kutsuvat vakinaisia vieraitaan jouluaatoksikin iltasta syömään, eikä silloin ole tarvis maksusta välittää. Harva se kumminkin on, joka kutsumusta noudattaa, nuoremmista ainakin, sillä mitkähän ennakkoluulot lienevätkään siihen syynä, -- sen illan he mieluummin viettävät jossakin muualla kuin kapakassa. Monenlaisia ristiriitaisia tunteita oli Eljaankin rinnassa, kun hän rämisevillä rattailla ajoi ulos tullista.

Väkisinkin täytyi hänen taaskin käydä arvostelemaan tekojaan ja aikeitaan. Väkisinkin palasivat mieleen vanhat epäilykset: tokkohan hänen puuhillaan oli sitä pontta ja perää, että ne maaliinsa veivät; eiköhän sittenkin kaikki ollut tuulenpieksämistä. Muistoon palasi vielä kotikin, jossa aina rauha ja tyytyväisyys oli tunteita tuudittanut lepoon. -- Ja nyt kapakkaan! -- Hetkisen tuumasi hän jo pyöräyttää hevosen kesken tietä, paeta pois, pois niiltä tienoilta, katkaista koko unelma, hylätä koko tuuma, unhottaa kaikki jalot aikomukset ja päätökset. Mutta silloinhan hän olisi myöntänyt voimattomuutensa, eikähän siihen nyt mitään syytä ollut. Hetkiseksi hän vain aikoi mennä sinne Annin mieliksi ja sitten palata kotiin, nukkumaan. -- Jo häpesi hän äskeistä horjuvaisuuttaan ja epävakaisuuttaan. Silleenkö hän voisi hetkisten epäilyksien vaikutuksesta heittää tytön, jota rakasti, jonka tahtoi pelastaa, heittää hänet hylyksi happanemaan? Vakavin päätöksin astui hän Hellaan eteiseen.

Tukalata oli Eljaan olla tuossa, joskin harvalukuisessa seurassa. Anniakaan ei saanut nähdä kuin sivu suhahtelevan. Isäntä, tiirosilmä ihranaama, jutteli kaikenlaisia kertomuksia vieraitten huviksi, mutta tavallistakaan rattoisuutta ei hän saanut meneilleen, eivätkä lasitkaan tiheään tyhjentyneet, vaikka niissä oli parasta tavaraa. Syötiin sitten makeata ja rasvaista, mutta Eljaalle se ei maistanut. Pitkäksi hänelle kävi aika, raskaammaksi yhä olo.

Tuonko lie Anni huomannut vai muuko häntä kiirehti, mutta tavattoman sukkelasti korjasi hän ruoat pois, laittoi vanhoille herroille liköörit ja kiepsahti Eljaan viereen istumaan. Hyvin hän oli juttutuulella ja iloisena. Puheli puuta heinää, naureskeli raikkaasti ja puheli yhä. Kantoi siihen heidän pöydälleen viiniäkin lasin pari, jota aina väliin maistettiin. Vähitellen siinä katosivat kaikki tukalat tunteet Eljaankin mielestä, katosi ikävä, kaipaus, epäilykset -- kaikki. Annin ilo tarttui häneenkin ja karttui yhä, kun siinä juteltiin ja naurettiin; he alituisesti ikäänkuin lähenivät toisiaan. Onni, toivo, luottamus tulevaisuuteen ja sen ihaniin unelmiin viekotti heidät pois todellisuuden mailta.

Ainakin Eljaan. Ensi kertaa hän nyt pitemmän aikaa puheli Annin kera kahden kesken kenenkään häiritsemättä, ja sanomaton oli se viehätys. Ei hän huomannut, kuinka ilta kului myöhäiseksi, ei että muut vieraat vähitellen hajautuivat ja että he jäivät itsekseen. Tytön silmiin oli kiintyneenä koko hänen sielunsa ja sen tajunnat. Ja tuo vartalo hänen vieressään, kuinka se sentään olikin solakka, hurmaava! Se oli kerta oleva hänen omansa, koko tuo otus, joka nauraa kikatti siinä sohvannurkalla. Hän oli onnellinen, voi kuinka onnellinen, -- kun vain ne vuodet pian kuluisivat!

Mistä he lienevät pakinoineetkin, ei sitä Eljas jäljestäpäin muistanut. Olivat he pilanpäiten aikoneet matkustaa ulkomaille, pois kaikista Suomen ahtaista oloista ja katsantotavoista, -- vapauteen! Niin, Espanjaan he menisivät. Siellä laittaisivat kodin, jos kuin pienen, mutta Eljas ei saisi rakastua yhteenkään tummatukkaiseen espanjattareen, sen vannotti Anni. -- Semmoisissa pakinoissa se yö tuli, eikä Eljas arvannutkaan, niin jo kaasua väänsivät pienemmäksi.

Havahtuen ihanista unelmistaan nousi Eljas.

-- Joko nyt on niin myöhäinen? -- Ei mitenkään olisi hennonut lähteä.

-- Onhan se, mutta ei nyt ajeta pois, lupaili Anni, ja veitikkamaisesti hän hymyili, kun täytti lasit. -- Istu!

-- Lähteä täytyy kumminkin. -- Järki käski, tunne pidätti.

-- Poispahan tekee mielesi -- ilkiö! -- Anni mutruili suullaan. Sekös hurmasi.

-- Tulenhan minä kohta taas.

-- Tulet, kun ovat huoneet täynnä ihmisiä, että tuskin ehtii kättä pistämään. -- Mutta seisopas siinä ... noin, liikkumatta. Nyt sinä olet juuri saman näköinen kuin silloin ensi kerralla, silloin kun puhetta pidit. Samallalailla posket palavat, ja tuo tukka tunkee silmille kiertämään, -- niinkuin silloin.

-- Muistatko vielä sen puhe-illan?

-- Muistanpa hyvinkin, -- aina muistan, niinkauan kuin sinua.

-- Veitikka! Samoin minäkin. Mutta lähteä täytyy.

Eljas pakotti itsensä päättäväiseksi ja ojensi kättä. Tyttö tarttui siihen, mutta miten lie ollutkaan, samassa oli huuli huulta vasten. Yht'aikaa olivat syliksi kiepsahtaneet, -- ei ollut syy toisen eikä toisen.

Mutta lupaus oli rikottu. --

Kun Eljas vähää myöhemmin tullista asteli kaupunkiin, oli mielensä yhtä musta kuin pimeä, sateinen joulukuun yö. Samea oli rinnan sisusta yksin astujan. Yhden asian hän nyt käsitti selvästi: hän oli surkeasti pettynyt Annin suhteen, joka ei ollut se, joksi hän oli häntä luullut. Mutta vielä surkeammin oli hän pettynyt itsensä suhteen; hän oli mihinkään kauniiseen tekoon kykenemätön, katala petturi, joka valehteli itselleen ja muille, heittiö, joka tekeysi pyhäksi ja oli rietas. Hän oli pettynyt koko maailman suhteen. Hän muisti Juhanan sanat, että kun hän heräisi unelmistaan, niin todellisuus tuntuisi sitä katkerammalta. Nyt oli hän herännyt.

Mutta kovin hereillään olevalta hän ei näyttänyt siinä kulkiessaan. Ulkomaailmaa hän ei huomannut; kaikki oli usvassa. Kuin tajuntaa vailla siirteli hän jalkojaan eikä aina kuivimmissa paikoin. Ei nyt tuntunut povessa kansallista ylpeyttä, kun hän astui Arkadian koruttoman temppelin ohi, ei hän inhonnut saapasvoiteen eikä kaalin katkua, kun Kampin kasarmin seinitse tallusti, eikä muistanut nostaa silmiään pimeässä etsiäkseen ylioppilastalon harjalta latinaisia kultalauseita. Sivu astui vain, kunnes muutamassa kadunkolkassa näki suljetun puodin silatut kiviportaat -- ne miten lie väsyneelle silmiin pistäneet -- ja niille hän istumaan vaipui. Ei hän siinä paljon ajatellut, sillä ajatus ei juossut; mutta kaikki tuntui niin raskaalta.

Aikaa oli Eljas siinä kappaleen kököttänyt, kun poliisimies sadetakkiin käärittynä verkalleen astuen saapui hänen kohdalleen ja hänen eteensä asettui seisomaan. -- Olipahan toinenkin ihminen yön selässä liikkeellä, toinenkin, joka ei jouluyönä sulatellut silavaa ja puuroa lämpöisellä vuoteellaan, vaan joka silti ei huollut, ei huokaillut. Hyvin viehätti Eljaan silloista mielentilaa tuo poliisin varma tyyneys ja tyytyväisyys.

-- Hei! Sinä olet minun miehiäni, virkahti hän toverillisesti, kun kotvan aikaa olivat siinä ääneti toisiaan ihmetelleet.

-- Mutta jos sinä olet minun miehiäni, niin siirrytään jo tältä portaalta poikemmas.

-- Ihan niin, miksipä tässä yksillä portailla. Sinä mukaan.

-- Tietysti. Mutta minnekkäpäin tästä käännytään?

-- Tänne tai tuonne, samapa se minulle.

-- Samapa se. Missä sitä aiotaan yötä viettää?

-- Yötä... Kotona tietysti. -- Niin, yöhän nyt on.

-- Eli aamu. Jouluaamu.

-- Jouluaamu, joulu... -- Mitä se Eljas silloin kadulla teki pimeässä, poliisin parissa? Pian selveni kaikki. -- Toisesta välittämättä lähti Eljas kiirein askelin viilettämään katua ylös, kotiinsa päin. Poliisi seurasi kymmenen sylen päässä katsoen, että osaisiko tuo kotiinsa.

Osasi se. Vanhaa uraa nousi hän rappusia ylös, totuttuun tapaan pisti avaimen reikäänsä ja sulki taas oven sisältäpäin, tottunut oli hän löytämään takinnaulankin pimeässä, -- ei siihen ajatuksen apua tarvittu. Vanhaa uulaa riisui hän vaatteetkin päältään ja kapusi sänkyyn.

Vanhaan malliinko lie heti nukahtanutkin, mutta entiseen tapaansa ei hän nukkunut. Rauhatonta oli hänen unensa, levottomana hän kääntelihe ja siirtelihe vuoteellaan, jotta Juhanakin heräsi ja arveli, että uniahan se näkee kai Eljas.

Unia se näkikin; kaikenlaisia hajanaisia, kummallisia unenhoureita synnytti mielikuvitus makaavan kiihtyneessä sielussa. Sukat olivat maatapannessa unehtuneet jalkaan märkinä, ja siitä se lähti.

Hän oli seisovinaan kylmänlaisessa vedessä kotilammen rannalla silmustamassa haukia. Suikale, semmoinen korttelin pituinen mustaselkä, makaili päivänpaisteessa ruohikon rinnalla, ja varovasti työnsi hän pajunsilmukkaa sen nokkaa kohti; oli juuri nykäisemässä, -- niin, läpihän se luiskahti ja ui selälle. Eljas jälkeen,-- Annin jälkeen, jota virta vei koskea kohden; selvästi hän erotti tytön vaalean tukan, viekkaannäköiset silmät ja solakan varren; suu oli vähän mutrullaan. Eljas syöksyi jälkeen, pelastaakseen häntä, sai kiinni ja kiersi käden varren ympäri. Koski rupesi nielemään; huih kuin se meni huimaavaa vauhtia, ja lystiä oli siinä luikua Annin rinnalla -- autuaallista! Mutta Anni erosi hänestä. Hän istui sohvannurkassa ja katsoi, kuinka Anni painui aaltoihin, juuri kuin kaivoon, maan alle. Ja joku huusi: sinä hukkasit hänet, työnsit turmioon! Eljas se työnsi... -- Kuka se huusi? Tuoko poliisi?

Äänetihän se seisoi sadetakissa siinä märän kiviportaan edessä, jossa hän istui. Jo lähti verkalleen kävelemään, ja hänen piti seurata mukana. Kampin porttikäytävään he menivät, suureen huoneeseen, -- niin, Hellaan salihan se olikin. Kaasu oli väännetty pieneksi. Siinä istui pitkän pöydän ympärillä miehiä, siinä oli upseereja, siinä Lassi veljineen ja Eljas; Anni kulki sylistä syliin, nakkelehti, eikä päässyt pois. Ja kun se suuri karvanaama häntä suuteli, niin itki tyttö ja huusi: Eljaan syy, Eljaan syy! Eljas koetti väittää vastaan, mutta ei saanut sanaa suustaan, vaikka miten koetti, ja sisältä ja ulkoa huusivat kaikki: Eljaan syy!

Kuulivatkohan ne äiti ja sisaretkin sen huudon. Eiväthän ne kuulleet. Siinä ne istuivat niin iloisina ja rauhallisina valoisan joulupuun ympärillä, ja hänkin istui siinä, ja oli sukkia ja vanttuita sylissä. Mutta miksikä se tuo kapakan ihranaama isäntä siellä oli, -- Eljasta hävetti. Nyt se antoi hänelle mytyn. Hän kehitti sitä auki, kehitti, kehitti -- Annin viekkaat silmät sieltä puljahtivat esiin ja koko tyttö lensi hänelle syliksi ja suuteli -- voi kun se suuteli kauan ja kuumasti. Ja äiti seisoi vieressä ja katsoi, katsoi pitkään ja surevasti, -- niitä silmiä, voi niitä silmiä, pois, pois ne silmät... Ei, nyt ne tulivat lähemmäs, käsi laskeusi olkapäälle...

-- Mitä se tempoilee siinä. Makaa oikealla lailla, että toinenkin saapi nukkua. -- Juhana oli taasen herännyt, kun Eljas rauhatonna reuhtoili, ja oli olkapäästä nykäissyt, herättääkseen. -- Katso, peittosi, missä on.

-- Kenen silmät... -- Pimeä oli. Eljas ei oikein herännyt, puolitajuntaan vain.

-- Silmät! Vedä peitto päällesi ja nuku!

Niin teki Eljas kuin käskettiin. Juhanan hän tunsi. -- Niin, Juhanan kanssahan hän olikin, yhdessä kävelivät ihmistungoksessa siellä maneesin lattialla ja hakivat, -- kolmantena se pitkänhoikka marsalkki, sinivalkoinen vaate ympärillään ja litteä lakin latuska kädessään. -- Eihän sitä löydy, kun sinä pois ajoit, sanoi Juhana Eljaalle, mutta hän ei uskonut. Yhä he kävelivät ja hakivat siinä isossa huoneessa. Muut tanssivat -- ja hakivat, hekin samassa tanssivat ja hakivat, ja kaikki meni ympäriinsä. --

Eljas nukkui sikeästi, unia näkemättä.

Iso päivä oli, kun hän heräsi; kun matami kahvia oli tuonut, ei hän ollut herännyt -- siksi siki oli nukkunut. Paljon se oli kai jo kello, koska joulupäivä ei valkene pohjolassa aivan aikaiseen. Pää tuntui raskaalta, ruumista raukaisi: oliko hän ollut illalla juomingeissa? Sukat vielä jalassa... Siitä hän lähti muistamaan koko sen eilisen illan, muisti yksityiskohdissaan, mutta unia sekausi muistoihin, eikä hän heti voinut erottaa, mitä myöten se oli unta, mitä totta. -- Juhana kulki ovessa; siitähän hän oli herännytkin, kun kylmän henki vastasi.

-- Hei, siitä mies vasta heräilee. Minä olin jo Saksan kirkossa tyttöjä katselemassa.

-- Tyttöjä, -- kyyn sikiöitä! Kaikki yhdenlaisia!

-- Minusta nähden! Taisipa mies joutua rämäviftille jouluaattona. Ja mitä sinä yökauden reuhtoilit ja ukisit?

-- Minäkö? Unia taisin nähdä pahoja; eikä ne toki unet kaikista pahimpia olleet.

-- Märät sukat jalassa poika nukkunut! Pane nyt edes kuivat.

-- Sama se sukille!

-- Entä housunlahkeet! Reisiä myöten ravassa!

-- Tämä maailma on aivan samanlainen kuin minun housunlahkeeni. Yhtä rapaa. Se vain erotus, että näissä on rapa päälläpäin, mutta maailmassa sisällä -- ja ylt'yleensä. -- Eljaalle teki hyvää purkaa täysinäistä sisustaansa.

-- Vaikka lienee. Mutta noita älä vedä jalkaasi tässä huoneessa. -- Ja missä se on kahlannut, kontinut!

-- Missäpä täällä pääsnee kahlaamatta, kun on rapaa kiireeseen asti, yhtä lokaa. -- Eljas viskasi nurkkaan ne likaiset ja haki esiin toiset, hienot mustat housut. -- Hei! Nyt on mies kohta taasen siro ja siisti, ei pölyn hiukkaakaan tahrana, ei moitteen sijaa! Sisältäkin viaton kuin lampaan karitsa. Hiuh!

-- Jopa sinä olet oikein joulutuulella. Mustat lasit lienet laittanut eilen Hellaassa.

-- Tähän nyt laseja tarvitaan. Näkeehän sen tuppisokea, että tämä maailma on musta ja sakea kuin terva. -- Eljas peseytyi ja pyyhkiytyi ja katsoi peiliin. -- Mutta poika kun on puhdas ja valkoinen, -- jos puhtaampi niin pilassa.

-- Jo ovat tainneet viekotella sinulta tytön, koska noin intoilet. -- Juhana istui koko ajan hiljaa keinutuolissa ja katseli, kuinka Eljas puuhaili ja puhkuili. Hänestä oli aina lysti nähdä serkkunsa intoilevan, kun tämä oli saanut uuden piston päähänsä, nähnyt tai kokenut jotakin uutta, joka sillä kertaa täydelleen vallitsi hänessä. Jo ensi puuskista arvaili hän tavallisesti, mistä milloinkin oli kysymys, mille puolelle sitä kallistuttiin, eikä hänen silloin tarvinnut muuta kuin parilla sanalla vähän pistää puita uuniin, -- kyllä Eljas jatkoi.

-- Viekotelkoot! Viekotella lehmää laihoa syömään!

-- Ja kuka viekotellut? Kuka muu kuin minä itse, minä, maailmanparantaja ja hän itse, -- puhdas enkeli!

-- Soo! Entä ne jalot pyrinnöt ja päätökset?

-- Täyttäkööt päätöksiään muut, tyhmemmät. Ja ne pyrinnöt! No, jotakin sen sairaan mieli tekee; kiikuttelee itseään taivaan ja maan välillä, jossa ei ole pohjaa jalalle eikä varaa kädelle. Arkailee rypeä loassa, -- itse savimukura.

-- He, he, he! -- Nyt Juhanaa jo nauratti tosissaan.

-- Sic transit! Siinä oli minun uneni! Milloin Hellaaseen ensi kertaa menet?

-- Ei se päivä valkene. -- Eli menen, menen kiusallakin. Miks'en menisi? Siellähän se minun paikkani onkin. Sinne juomaan, rylläämään, viekottelemaan, halailemaan, suutelemaan, tietysti, -- niinkuin muutkin. Siihen minäkin kelpaan, muuhun en. Kun tässä loassa kerta on, niin pitäähän siinä rypeä. Tämä maailma on hapannut, ja minä olen siinä samassa happamessa -- siitä ei pääse erilleen.

-- Hellaan lasitpa sinulla on kumminkin silmillä. Ota järjen päästä kiinni taaskin poika! Ja nyt tule syömään, matami äsken jo käski.

-- Läskiä ja puuroa -- söinhän sitä eilenkin.

V.

Kevätaika se on huvitusten aikaa. Iloisampaa puoltansa tarjoaa luonto ja elämä, ja ilomielin käypi ihminenkin tähän tarjottuun, valoisampaan puoleen käsiksi. Etelämailta, Niilin rannoilta rientävät laululintuset, leivot ja peipposet pohjolaan, ja etelästä kai, ehk'ei juuri Niilin rannoilta, saapuvat posetiivitkin pihamaillemme uudella vauhdilla vääntelemään vinkuvia säveleitään. Nämä säveleet ja keskipäivän heloittava paiste ajavat ihmiset ulos huoneistaan nauttimaan unestaan heräävän luonnon nuorteutta ja turmelemaan jalkineensa likavesilätäköissä. Kevät tekee lopun talven pitkistä, ikävistä puhteista, säästää kaasua ja kynttilöitä, sulkee luistinradat ja pakottaa nuorison nousemaan ylös aamulla ani varain hankiretkille lähteäkseen. --

Arkadiateatterin edustalle sitä piti kokouduttaman jo kuuden aikana, täsmälleen. Kelkkoja mukaan, mutta ei evästä; siitä on niin paljon puuhaa ja sotkua, teelusikat ja veitset katoavat ja vaihtuvat, ja se on sitäpaitsi niin epärunollista, maalaismaista.

Vähitellen siihen alettiinkin keräytyä pienissä joukoissa. Uni oli vielä useammassa silmässä; eivät ne silmät tahtoneet oikein auki päästä, mutta arastelivat lumen kirkasta kiloa. Ääni oli karkea ja herkkä katkeamaan öiseltään, ja vilun väreitä risteili ruumiissa, kun ne suoraan lämpöisen peiton alta tulivat ulos aamukylmään.

Ensiksi siinä käteltiin ja haukuttiin toisia, jotka viipyivät. Kaikki he olivatkin tuttavia jo vanhastaan, lapsuudesta saakka, sillä he olivat kaikki kotoisin samasta kaukaisesta pienestä koulukaupungista, josta ajan pitkään olivat Helsinkiin soluneet, -- sinnehän useimpien sivistyneiden pitää päästä jos mitä varten, vähäksikään aikaa. Mutta paljon he olivat vierautuneet toisistaan myöhempinä aikoina, kun harvoin olivat yhteen yhtyneet ja kun eri oloihin olivat joutuneet. Siksi nyt olikin moinen yhteinen retki koetettu saada toimeen, jotta vielä virkoaisivat entisten aikojen hauskat muistot.

Useimmat siihen samassa kokoontuivatkin, ja seura lähti luikumaan kaupungista ulos, -- parikymmentä henkeä, ylioppilaita kymmenkunta ja neitosia joku harvempi, opiskelevia nekin, mikä musiikkia, mikä käsitöitä, mikä lukujen jatkoja; elämisen murheet näet heitäkin pakottivat työhön. -- Mutta olipa heidän joukossaan semmoisiakin, jotka eivät elämän huolien tähden Helsingissä oleskelleet. Oli kamreeri Hallmanin molemmat tyttäret Sylvia ja Alma, nuoret ja kauniit, ja -- myöntää se täytyy -- oikeastaan näiden tähden se retki olikin toimeenpantu. Sillä kun kamreeri oli äsken saanut tuottavan ja arvokkaan viran eräässä ylihallituksessa ja muuttanut pohjanperiltä, pikkukaupungista, Helsinkiin, oli perhe luonnollisesti seurannut suureen maailmaan. Tyttäret olivat ihastuneet tavatessaan tuonaan eräissä tanssiaisissa kotipuolen tuttuja, kahden puolen oli ihastuttu ja siellä oli päätetty koota seurue vanhoja ystäviä ja lähteä hangelle.

Saattoi sen kyllä jo itse retkestäkin huomata, että nuo sisarukset siinä olivat etummaisina, niinkuin pääasiana. Heidän ympärillään oli aina useimpia nuoria miehiä, ja heidän sanojaan ja toiveitaan oltiin aina auliita noudattamaan.

Eljas käveli Sylvian rinnalla, ja oli tältä saanut kannettavakseen muhvin, joka kelkkaa vetäessä oli esteenä. -- Täällä se näet jo Eljas oli -- missäs harakka, jos ei sian tappajaisissa! Hän oli jouluaaton jälkeen ensiksi heittäynyt maailman vihaajaksi, mutta vähitellen, kun haihtui mielihaikea, jätti hän omaan arvoonsa Hellaat, Annit ja muut houreet, rupesi järkimieheksi. Opiksi se vain tuo Annin juttu oli hänelle ollut. Hän oli oppinut katselemaan maailmaa toiselta kannalta; hän oli antautunut ihan vastakkaisia periaatteita harrastamaan kuin ennen, hän nauroi entisille lapsekkaille, maailmaa parantaville tuumilleen, nauroi, mutta kaipauksella muistellen entisiä aikeitaan, nauroi, mutta uskomatta omaa nauruaan. Hän ei ollut aivan selvillä itsestään. Toisinaan hänestä tuntui kuin olisi hän taasen voinut sopia maailman kanssa, tuntui siltä, ettei se sentään ehkä ollutkaan niin peräti hapannut kuin miksi hän sitä tuonaan oli kuvaillut. Niin se nyt taas varsinkin tuntui, kun hän siinä päivänpaisteisella hangella, raittiissa aamuilmassa käveli miellyttävän Sylvian rinnalla ja haasteli entisistä ajoista.

-- Olihan se sekin muudan retki, kun te Lummejoen rannalla olitte mäkeä laskemassa, pikkuiset tytöt.

-- Niin suksilla, muistanhan sen. Se oli eräänä laskiaisena, minä olin pieni vielä, vähän yli kymmenen vuoden.

-- Ja muistatte kenties, että oli syvälti lunta silloin.

-- Oliko se silloin! Tehän kai juuri silloin olittekin matkassa, kun minut kaivettiin ylös kinoksesta. Oi, nyt muistan, ha, ha, ha!

-- Ihan kaivamalla minä sain kaivaakin, sillä teitä ei näkynyt vähääkään lumen seasta, ei muuta kuin sompasauvaa hiukan; ja toiset tytöt kaahloivat ympärillä ja itkivät ja huusivat apua, kun meitä sattui muutamia ohi hiihtämään.

-- Hi-hi-hi! Siinä kai oli korkeampi mäki kuin luulin, koska lankesin. Muistan aivan selvään vielä, kuinka kotona toruivat, he-he-he!

-- Nyt te nauratte, mutta silloin itkitte, niin että kyyneleet valuivat pitkin lumisia poskia, ja seisoitte kädet suorallaan, kun vanttuutkin olivat lunta täynnä.

-- Ja te, kohtelias ritari, heititte minut siihen seisomaan.

-- Tietysti, minulla oli omat matkani ja toiset jättivät. Mustalaispojan kokoinenhan olin minäkin, vähän suurempi.

-- Ei silloin arasteltu.

He kävelivät ensimmäisinä ja jäljestä seurasivat toiset kaksin, kolmin tahi nelin joukoissa. Viimeisenä tyyräsi Juhana ja kummasteli itsekin, että mitenkä se hänkin tässä joukossa kulkee. Mutta luonto se tikanpojankin puuhun vetää, ilveilivät toiset hänelle salavihkaa, kun hän siellä Julian rinnalla tanakasti tallusti, vaikka puhelematta ja naureskelematta kuten muut; käveli vain ja veteli vankasti tupakkia.

Lassi ja Antti olivat myöskin matkassa, ja Lassi koetti etenkin pitää Antin sisarta lämpimänä, puhellen puuta heinää. Mutta samalla nauratti hän koko tyttöliutaa; väliin nämä nauroivat ihan katketakseen, vaikka eivät oikein tienneet nauroivatko Lassin sukkeluuksille vaiko tyhmyyksille. Lassi kumminkin piti edellisen arvelun varmana ja tuli yhä rohkeammaksi. -- Ja niin siinä soluttiin Hesperian ohi ja vilahtelipa syrjempätä rakennusten ja puitten lomitse Hellaan huvilakin.

-- Eljas, lähettäisiinkö Hellaaseen? -- Tytöt eivät ymmärtäneet, mikä Lassin sukkeluus se siinä oli, koska pojat nyt vuorostaan nauroivat.

-- Mene, jos mielesi tekee! -- Eljas ei ollut joulusta asti Hellaassa käynyt, ja paljon muistoja virkosi hänen mieleensä, kun siitä nostettiin puhe. Mutta vastenmielisiä muistoja, jotka hän tahtoi karkoittaa varsinkin sillä hetkellä.

-- Ei tee, ehkä nyt sinulla sattuisi sinne asiaa.

-- Kas, siellä seisoo joku balkongilla, huomautti neitosista eräs.

-- Niin, eräs naishenkilö. Kas kun hän meitä tähystelee, jatkoi Sylvia, joka jo myös oli toisten puheeseen puuttunut.