Part 2

-- Justiin! Sillä erotuksella vain, että täällä kartun sijasta koetetaan vetää puoleensa mikä mitäkin: kerjäläinen lihakkainta luupalaa, talonpoika viljavinta peltotilkkua ja pienintä maantieosuutta, virkamies vähintä työtä ja suurinta palkkaa... Mutta ota jo takki päällesi, lähdetään.

-- Kun tapaisin eheimmät kalossit vähimmällä vaivalla!

-- Kavahda vilppiä, mutta pidä puolesi. -- Ota avaimesi taskuun.

Siitä laskeusivat serkukset väitellen keskikaupunkia kohden ja hämmentyivät pian siihen ihmisvirtaan, joka siellä aina ja sunnuntai-iltoina etenkin tulvailee.

Juhana oli serkkuaan paria vuotta vanhempi ja vuotta vanhempi ylioppilaana. Yhdessä olivat he lapsuutensa ajat viettäneet, vuoroin leikkineet kummankin kodissa, naapuripitäjissä kaukana pohjan perillä, onkineet harria koskista ja saloilla ampuneet metsän viljaa. Muokkautuneet sitten koulukaupungissa ja miehistyneet. Erilaiset olivat heidän luonteensa, mutta hyvin he silti yhteen sopivat. Juhana oli vakava, miettiväinen, hitaampi mies, joten oli aina ollut sieluna leikissä ja todessa Eljaan tulisempi luonne ja elävämpi mielikuvitus. Jospa toverit toisinaan pilkkasivatkin hidaskielisen, jäykän Juhon juroutta, niin yhtä usein joutui Eljaan ajattelemattomuus saman naurun alaiseksi.

Lahjakkaampi tosin ja vilkkaampi oli Eljas, puhua parpatti paljon, puuta jos heinääkin, aikoi suuria ja haaveksi kaikenlaista, jota 18-vuotiaaseen, toivorikkaaseen päähän mahtuu. Juhana taas kun milloin sai sanoneeksi sanan, niin se sattui paikalleen.

Ja niin he astelivat nyt pitkin esplanaadia, jonne tunkeutumisen halu aina on viekoitellut taajan joukon joutilaita. Siinä heidän edellään luovivat juuri Lassi ja Antti, ja pian he nämä ehättivät.

Lassi, joka, vaikka ensivuotias hänkin, jo hyvin oli ottanut oloihin perehtyäkseen, selitti juuri Antille, hiljaiselle miehelle, eilisiltaista retkeään, asetellen ehtimiseen rillejään, jotka eivät tahtoneet koskaan pysyä siinä nykerönenällä eikä suojella punoittavia silmiä.

-- Kun minä eilen illalla palasin labbiksesta, tapasin aasiksen kohdalla Supiksen, ja niin me laskeusimme tänne espikselle, jossa oli mahoton hyvä piikis. Mutta me mentiin studikselle suoraan Hudista tapaamaan ja jäimme sinne pariksi tunniksi, kunnes ajoimme Kaisikseen...

-- Mitä se Lassi valehtelee siinä? Eljas löi Lassia olalle, niin että rillit taaskin tipahtivat.

-- So! enkä valehtele. Ka terve, tekö siinä olette?

-- Mihin ne serkukset semmoista kyytiä viiltää joukkojen halki? kysyi Antti.

-- Tupakan ostoon vain. No, kääntykää tänne, kävelemään.

-- En minä viitsi. Kotiin pitäisi jo joutua lukemaan, selitti Lassi.

-- Hillitse sinäkin jo tuo lukuintosi, lähteehän se henki vähemmälläkin. -- Eljas otti häntä käsikynkästä, ja niin sitä mentiin. -- Eihän tässä katuakaan saa sulkea.

-- Eipä sitä joutaisi. Tupakkaa sitä pitäisi sentään minunkin saada. Mutta sitten me painamme kotiin suoraan Antin kanssa.

-- Tietenkin, vakuutti tämä.

Hiukan tyhmänä olivat koulutoverit pitäneet Lassia, vaikka ei hän itse sitä suinkaan uskonut. Sekavat ja omituiset olivat hänen tuumansa aina olleet, ja hauska oli toisten usein ollut käyttää hyväkseen hänen herkkätuntoisuuttaan ja helposti syttyvää innostustaan. Mutta Helsingissä häntä olisi luullut ihan toiseksi mieheksi, semmoisella varmuudella ja ainakin näennäisellä itsenäisyydellä hän käyttäytyi. Rahaa oli hänellä paljon, ja se hänet pian saattoi vanhempain tuttavuuteen, sillä ei se Lassista niin tarkkaa ollut, vaikka hän joskus saikin maksaa muutaman markan enemmän kuin toiset -- hienossa seurassa. Olihan sitä, ja toista tuli. Mutta seuraavana päivänä oli hän pennistä kitsas.

-- Eipä sitä nyt tupakkaa taida saada muualta kuin ylioppilashuoneelta, virkkoi Juhana, kun Aleksanterinkadulle laskeuduttiin.

-- Hiisi, siellä maksaa puntti kymmentä penniä enemmän kuin muualla, valitti Lassi. Hän muisti eilistä iltaa.

Mutta kun tultiin siihen kadun käänteeseen, joka ikäänkuin väkisin vetää mukaansa, niin pistäydyttiin »taloon».

-- Hyvästi. Pitää lähteä kotiin lukemaan. -- Lassi pysähtyi portaille.

-- Älähän nyt hätäile. Katsotaan, onko kirjeitä. Entä sinun tupakkasi?

Ja ylös rappusia kapusi Lassikin. Eihän siellä ollut kirjeitä. Pari miestä siellä seisoi etehisessä ja haukotteli, kädet housuntaskussa. Tarkoin he tähystelivät kaikkia sisään tulijoita, tutkiskellakseen tulisiko joku, jolla olisi jokunen viitonen liikaa matkassa. Kapakan puolelle meni Juhana tupakkia ostamaan, ja Lassi seurasi. Mutta sieltä ulos tullessaan oli heti kirous hänen huulillaan.

-- No kehtaa ne nylkeä ihmisiä! Viisikymmentä penniä tuommoisesta tyngästä. -- Sikaari oli hänellä hampaissa, sen hän oli muka säästääkseen ostanut. -- Kokonaisen paperossipuntin olisi sillä hinnalla saanut!

-- Mutta miksi sinä pyhä veli ostit niin kalliin?

-- Viisi penniä luulin maksavan, eli kymmenen. Eivät sanoneet edeltäkäsin, sitten vasta, kun jo oli suussa, eivätkä enää takaisin huolineet.

-- No onhan sillä Lassin ukolla varaa, vaikka ostaisi kuorman tuommoisia, lohdutti Eljas. -- Kolme taloa ja kasat arkun pohjalla.

-- Kasat! Mutta mihin tästä nyt lähdetään?

-- Onko se Eljas käynyt Hellaassa, tuttavuutta jatkamassa, kysyi Antti.

-- Eihän se vielä. Lyhyeenhän se sinun säälimisesi jäikin. Eikö sinua enää huoletakaan tuon tyttöparan tulevaisuus, vaikka lie ikäväänsä jo kuihtunut? -- Juhana oli pitkin viikkoa tuolleen kiusaillut Eljasta, kun tämä sanoi Hellaan Annin kohtaloa aina mielihaikealla muistelevansa.

-- Veistele sinä vain. Jospa olisin vähän toisessa asemassa, niin näyttäisin, että todella säälin hänen synkkiä päiviään.

-- Käyhän toki lohduttamassa, johan tuo lie onnettomuuteensa kuollutkin.

-- Tekisipä mieleni. Lähdetäänkö Hellaaseen päin kävelemään?

-- En ainakaan minä. Minä tunnen sen kapakoissa juoksun. -- Lassi oli hyvin jäykkänä ja päättäväisenä.

-- Eihän tästä nyt juomaan. Kävellään vain.

-- Kyllä minä tiedän ne kävelyt. Tuletko Antti kotiin?

-- Entäpä jos sentään illallisen alle vähän kävelisimme. Ei siitä työstä sitä ennen kumminkaan mitään tule.

-- Voisihan sitä kävellä, mutta sisään en... Vai eikö se Juhana tulekaan?

-- Eihän se jouda. Se näet kulkee joka sunnuntai katselemassa erästä laihaa kirjurimamsellia, minkä siitä hyötynee. Aiotko tänäänkin mennä sinne arkkitehdille, Juhana?

-- Enpä tuota tiedä. Käyn ensin täällä lukusalissa.

-- Terveeksi sitten. Me menemme Hellaaseen.

Lukusalissa oli kamalan hiljaista. Parikymmentä miestä siellä istui pitkin sohvia, millä kädessään mikin sanoma, jota ainakin oli lukevinaan. Mutta vuoron päältä he haukottelivat. Pari himmeätä kaasuliekkiä valaisi tuota isoa huonetta, jossa vain joku rykäisy tahi käännetyn lehden kahina katkaisi äänettömyyden.

Juhana sieppasi sieltä pöydältä lehden käteensä ja alkoi lukea. Mutta kuivilta ne tuntuivat nyt nuo Fliegende Blätterinkin sukkeluudet, kuvat rumia, eikä hän viitsinyt seurata tekstiä, että mistä siinä oikeastaan puhuttiin ja ilveiltiin. Hän sytytti tupakan, veteli siitä sakeita haikuja ja tuumaili.

-- Olisikohan pitänyt lähteä poikain kanssa Hellaaseen? Kovin tuo on täälläkin kuivaa. Mutta joutavaa se on, jos sielläkin juonti tulee: rahaa menee ja aikaa. Lähtisikö tästä teatteriin? Vai pitäisiköhän sitä käydä tädin talossa; eihän siihen kyllä pakkoa ole, vaan saisihan tuolla käydä, kun ne kumminkin odottavat. Siellä kai se on taas Juliakin; sukuja miten lie isännälle, koska tuo siellä on aina sunnuntaisin. -- Laihaksi kirjurimamselliksi sitä Eljas sätti: mikäs se onkaan muu! Mutta koreanlaiset sillä on silmät. -- Kun sille olisi koskaan mitä sanomista, -- ja yhtä tuppisuuna se on hänkin. -- Hiisi kun haukotuttaa! Saisihan tuonne lähteä arkkitehdille, mitäpä täälläkään viisastuu.

Kello kävi seitsemättä. Se alkoi olla jo sopiva aika lähteä, -- jos lähteä viitsisi. Juhana katseli vielä pöydälle, että olisiko tuolla ollut jokin lehti, jota olisi kannattanut silmäillä. Eikä ollut. Vielä tähysteli hän miehiä, jotka siinä loikoilivat lehtiään lukien, olisiko sattunut tuttavaa, jonka seuraan lyöttäytyisi. Ei ollut. Kaikki olivat ne juron ja pahantuulisen näköisiä, ja Juhana jo arveli, jotta ei niillä kaikilla toki taida olla tätiäkään kaupungissa, eikä tädin luona kirjurimamsellia, laihaakaan.

Juhana viskasi takin ylleen ja läksi. Kiireenlaisesti hän asteli, suoraan tunki kansanvirran halki esplanaadille ja alkoi nousta vastamaata Kasarminkadulle. -- Se oli aika jo lähteä, jos ensinkään mieli, -- ja saattoihan tuolla käydä.

Arkkitehdissä oli eräitä muitakin vieraita, ja Juhana vetäytyi, käteltyään kaikkia järjestään, nurkkaan istumaan. Täti häntä siinä vähän puhutteli, kysyi oliko kirjettä tullut kotoa ja miten siellä jaksettiin. Arkkitehti tarjosi tupakkaa, kehoitti ottamaan ja kääntyi taas toisia vieraita puhuttelemaan. Poika, kuusivuotias, perheen esikoinen, pinkeissä pöksyissä ja tukka silmille kammattuna, komennettiin tervehtimään, ja komeasti hän jalalla raapasikin.

Siinä toisessa nurkassa se istui Julia, selaillen albumia, jota Juhana oli ennen nähnyt hänen jo ainakin kymmenen kertaa selailevan. -- Eihän tuo nyt ollut niin hemmetin laiha. -- Juhanasta oli hän tavallisessa lihassa, ja minkä se sille osasi, että täytyi kirjoittelemisella tienata, konttoristina olla, -- köyhä tyttö.

Silleen olivat he arkkitehdissä jo useana pyhäiltana istuneet, -- eri nurkissa. Mutta nyt Juhanalle pisti päähän, että mitähän jos menisi tyttöä kerran puhuttelemaan, kun hänkin noin yksin istui muista erillään. Ei taida viitsiä, ajatteli hän toisakseen, mitäpä tuolle olisi sanomistakaan. Mutta siinä mietittyään hyvän aikaa nousi hän äkkiä, kulki poikki lattian pitkin askelin ja asettui tytön tuolin taakse. Siinä se yhä albumista katseli kukkaiskortteja.

-- Voisipa tuo olla niinkuin minunkin antamani, sanoi hän eräästä, jota Julia juuri piti kädessään.

-- Miten se voisi olla, kun se on minun antamani?

-- Ilman vain noista alkukirjaimista päättäen. J.K. kun on näettesen.

-- Ovatko teidänkin alkukirjaimenne J.K.?

Olivathan ne. Kovin se olikin hullusti sattunut. Ja siitä sitä vähitellen puhetta punousi. Juhana löysi tuolinkin siitä lähitienoilta, ja kun siihen teevettä kannettiin, niin oikein se hyvältä tuntui. Aina hetken kuluttua toinen virkahti jotakin ja siihen taas toinen. Syysloasta, teattereista, mistä lie puhuttu, mutta sen verran siinä Juhana lämpesi, että olisi paikalla tahtonut Eljaalle todistaa, ettei Julia ollut vähääkään liian laiha. Ja siltä se näytti kuin olisi tyttökin jo hyvillä mielin silmäillyt Juhanan rehelliseen naamaan.

Ilta kului paljoa pikemmin kuin tavallisesti. Kun poislähdön aika tuli, tarjousi Juhana saattamaan Juliaa kotiin. Tuommoista ei ollut koskaan ennen tapahtunut, ja oikein ihmeellä katseli arkkitehdin rouva, että mikä nyt oli mennyt hänen sisarensa poikaan, kun kohteliaaksi rupesi.

Ja hän saattoi Julian kotiin, Malminkadulle, ja siinä kättä paiskattiin. Eikä nyt Juhanan tehnyt mieli yksin kotiin kävellä. Tuntui niin keveältä, raitis oli ilmakin. Harmitti vain, ettei ollut ennen tullut puhelluksi tuon tytön kanssa, olisi monesti ollut hauskempi tädin luona. -- Niin, mihinkä hän nyt astelisikaan. Ei Eljas tietenkään vielä ole Hellaasta palannut, -- mitenhän olisi, jos lähtisi noutamaan pojan sieltä. -- Ja sinnepäin kääntyi Juhana, se Malminkatu kun olikin vähän tullin puolessa.

Siellä Hellaassa ne istuivat, Eljas, Antti ja aivan etupäässä Lassi, joka ei ollut aikonut sisään mennä.

Iloiseksi oli mennyt Annin katse, kun heidän tulevan näki. Sydän se näet on kapakkatytölläkin, nuorella varsinkin; Eljas oli pulska poika, ja häntä oli Anni muistellut N.S:n vuosipäivästä asti. Heti viivähtikin Anni sen pöydän tienoilla, johon vastatulijat olivat istahtaneet, ja alkoi juttelun.

Mutta muitakin istui siinä Hellaan salissa, juomispuuhissa. Ja kummakos, että istui. Useat näet juovat syyttäkin, mutta niitä on paljon syitäkin juomiseen, ja tuskinpa mikään maailmassa on niin monipuolista kuin viina. Iloinen juopi ilostaan, murheinen unhottaakseen surujaan. Rikas juopi -- onhan sillä, mistä juoda, köyhä juopi osattomuutensa harmista. Terve juopi, koska jaksaa, sairas juopi päästäkseen hetkeksi kivuistaan. Vanha juopi nuortuakseen, nuori juopi -- eihän hänkään ole Pekkoja pahempi. -- Niinpä niitä oli nytkin Hellaassa miehiä, ylioppilaita, jotka jo toista vuorokautta joivat, ja aivan eri syistä. Toiset joivat, kun olivat läpäisseet tutkinnossa, toiset, koska olivat saaneet reput: syytä oli kumpaisillakin, ja yhtä reippaita olivat kaikki, sillä saman verta kuohui heidän kallossaan. Sitä he vain eivät voineet yksikään suvaita, että tyttö asettui tulokkaiden pöytään, ja riitaa he rupesivat näiden kanssa rakentamaan. Mutta kun toisista, siivommista eivät vastustaan löytäneet, pyöräyttivät toisaalle päin ja alkoivat heittäytyä tutuiksi. Saman hengen lapsia olivat olevinaan, kohta jo veljenmaljaa esittivät ja kuinka lie ollutkaan, -- aiottuun puoleen olutpulloon ei Lassiltakaan juonti jäänyt. Pian kippaili hän syvässä ystävyydessä uusien veljien kanssa yksissä tuumin. Antti ei ollut sen luontoinen, että vastaan olisi pannut, ja Eljaalla oli niin mahdottoman paljon asioita tytön kanssa selvitettävinä, ettei joutanut toisten tuumiin paljon puuttumaan; siinä pöydän nurkalla he puhua parpattivat pitkin iltaa, ja kun Anni milloin toisaalle juoksuihinsa joudutti, seurasivat Eljaan silmät mielihyvällä hänen keveää sipsutustaan, kunnes tyttö taas tuli hänen tuolinsa viereen lirkuttamaan.

Tiheään toiset kilistelivät, ja yhäti se Eljaskin lämpeni. Jo oli tyttö saanut kertoneeksi hänelle historiansa, mutkattoman, lyhyen. Käsityöläisen tytär sanoi olevansa pienestä rantakaupungista. Laivaan oli siellä joutunut pari vuotta sitten ja kesällä jäänyt Helsinkiin, jossa oli ruvennut Hellaan kyökkiin ensiksi ja sitten tiskin taakse. Ei sanonut kapakkaelämän miellyttävän, mutta minkäpä sille teki. Ja oli se siinä Eljas näkevinään kyyneleenkin hänen kauniissa silmässään, ja silloin alkoi hän hautoa mielessään erästä tuumaa.

Samassa tuli Juhana, astui reippaana ja iloisena serkkunsa luo tämän huomaamatta.

-- Soo, Eljas, joko sinä kuinka pitkälle olet päässyt?

-- Ka Juhana! Niin missä suhteessa pitkälle?

-- Juonnissa ja säälisi suhteen. Missä tyttösi on?

-- Vastahan tuo pääsi tästä pyörähtämään, selitti Antti, joka iltaa suurimman osan oli äänetönnä itsekseen istunut ja kuunnellut vuoroin Eljaan ja tytön pakinaa, vuoroin toisien porinata. -- Eljashan sitä on tuossa koko illan hakkaillut semmoisella innolla, että tuskin on parin ryypyn vanhaksi ehtinyt päästä.

-- No sittenhän se alkaa valmistua.

-- Luulisipa kylläkin. Mutta mikä sinut tänne lennätti? Olitko tätisi luona ja sen mamsellin kimpussa?

-- Olinpa tietenkin ja nyt tulin teitä pois hakemaan. Mutta Lassihan näyttää jo melko pitkälle päässeen.

Yhä useammin oli Lassi kilistellyt. Poskensa punoitti, ja vähän alkoi jo kielensä sammaltaa, kun hän uusille veljilleen ystävyytensä tunteita selitti. Ja hyvin osasivatkin nuo hänen tunteitaan virittää: eipä arvellut Lassi enää rahalla sielua olevan.

-- Kaunis röökynä, huusi hän muikeimmalla äänellään, kun Anni taas sisälle tuli, -- jos toisitte meille paraita sikaarejanne kymmenkunnan, niin olisitte erinomaisen kil-kiltti.

-- Näitäkö 50 pennin?

-- Ei, rakas neiti, tule kysymykseen pennit eikä mar-markat, kunhan te tuotte, noilla hienoilla käsillänne.

Mutta kyllä siltä luistaa tuo tyttöjen mielistely, tuolta Lassiveljeltä! mairittelivat toiset. -- Semmoisen sen pitää olla gentlemannin...

-- Ja jos vielä saisin vaivata -- kaksi punssia lisää. Se on teidän tuomananne kuin hunajaa.

-- Alvanhan sinä panet tytön pyörälle. Kas kun punastuu. Sinulla on täällä mainiot paperit, veli Lassi!

-- Ja armaani, käskekää valmistaa vähän suu-suussa purtavaa. Saanko ruokalistan.

-- Älähän toki Lassi enää, johan tässä nyt kerraksi, esteli Antti, joka sääliskeli huonetoverinsa huomispäivää.

-- Enkö minä saa tilata mitä tahdon, veljet, omilla rahoillani?

-- Sitä minä tahtoisin nähdä, joka voipi kieltää veli Lassia...

-- Semmoiset holhoojat...! -- Toiset pitivät näet Lassin puolta hyvin ymmärrettävistä syistä.

-- Niin, kulta Anni, kuudelle te-teirinpaistia.

Täytyihän Annin kantaa sinne, mitä tilattiin, mutta ei hän näyttänyt paljon välittävän niistä Lassin mairittelusanoista. Semmoisia sai hän vieraitten suista kuulla joka ilta ja yö, eikä niillä hänelle ollut merkitystä. Toista oli hänen ohikulkiessaan aina katsahtaa Eljaan silmään ja panna poika vähän punehtumaan, ja omaa vertakin ne liikuttivat nuo kaksipuoliset katseet, hellänlaiset. Nuori tuo oli tyttökin, eikä vielä pahasti paatunut. -- Juhana, joka janoihinsa oli jäänyt olutlasin juomaan, huomasi hyvin nuo väreet, mutta ei hän ollut milläänkään siitä: antaapa pojan heitellä silmäyksiä, ajatteli hän, koska ne näkyvät lankeavan noin hedelmälliseen maahan, viatontahan tuo vielä on. Kyllä se siitä herkiääkin, ja sitenhän tuo maailmaan tutustuu hänkin, ja maailman ranta se kouluttaa. Mutta huomisesta sitä täytyy työn tekoon...

-- Huomennahan me Eljas alamme lukea uutta vauhtia.

-- Huomisaamusta. Ja siitä tulee julma pänttäileminen tutkintoja varten. Mitä lyhimmässä ajassa niin paljon kuin suinkin!

-- Kas niin, oletpa jo järki-ihmiseksi tullut yhtenä iltapuolena. Kuka sinut on niin vakuuttanut?

-- Tuo tyttö.

-- Kylläpä on viisas tyttö! Hänen luo pitäisi lähettää koko liuta ensivuotiaita.

-- Ei se muille auta.

-- No, no, älä kerskaile. -- Mutta eiköhän jo lähdetä, että aamulla jaksetaan noustakin lukemaan.

Parasta se oli Eljaastakin, ja Antti olisi jo aikoja lähtenyt. Eljas meni tiskin puoleen, maksamaan ja tytölle hyvästit heittämään. Siinä sitä taas pakinoitiin muudan hetki. »Luottamisesta» ja »odottamisesta» kuuli Juhana, ihmeekseen siinä puhuttavan, mutta arveli, että tokiko tuo lie niin vaarallista. Sillävälin koetteli hän houkutella Lassiakin lähtemään, piloillaan vain, sillä näkihän sen, kuinka tämä siihen uuteen seuraansa oli kiintynyt.

-- Tulethan Lassi pois yhtä matkaa.

-- En vielä, en raski vielä kunnon veljistäni...

-- Ei me vielä Lassin kanssa kohtaikoihinkaan aiota, todisti näistä muudan ja jatkoi puhettaan. -- Niinkuin sanoin, se on niin erinomaisen hauskaa nähdä näissä piireissä jo kansan lapsia, oikeutettuja edustajia rahvaan ennen sorretuista, syvistä riveistä. -- Kuule, olisiko sinulla joku kymmeninen liikaa?

-- Pyh! Ei siitä kysymystä; kaksi, ota tuosta.

-- Niin kyllähän minä huomenna ... ei sattunut matkaan.

-- Ei puhettakaan, ei sanaakaan niistä.

-- No, no, kiitos! -- Jaa, niin sen täytyy tulla olemaankin, että ei kellekään etuoikeutetulle, vaan kaikille, niin torpan kuin palatsin pojille, pitää tie olla auki tieteiden Parnassolle. Ja etenkin on tulevaisuus nähtävästi oleva rahvaan elinvoimaisten, tuoreitten jäsenien; se voipi ja sen täytyy kohota, ja sinä Lassi-veli juuri osoitat sen kykyä sivistymään ja edistymään...

-- Minä nyt olen vain tämmöinen...

-- Sinä juuri osoitat, kuinka kansan lapset ovat sivistyksen kiitollisimpia aineksia. -- Kuulehan, jos sinulla on liikaa vielä joku seteli -- minulla on huomenna pieni maksu, nyt vasta muistin.

-- Onhan niitä, -- tuossa, -- ja toista tulee. Paljasta paperiahan se on.

-- Sydämellinen kiitos! Ja kättä he puristivat kauan. -- Semmoinen jalomielisyys juuri osoittaa kansamme parhaita ominaisuuksia, jotka sinussa niin kauniina näyttäytyvät. --

Inhotti se vähän Juhanaa kuulla tuommoista puhetta, kun vielä tunsi miehet ylpeiksi herraskeikareiksi, ruotsalaisiksi nokiksi. Lirkutellakseen rahoja herkkämieliseltä tyhmyriltä he luonnollisesti tuolleen heittäytyivät, ja toiset siinä nauraa virnistelivätkin selän takana, kun yksi aina Lassille puhetta piti. -- Mutta kynikööt nyt, arveli Juhana, rahainsa vuoksihan tuo aina onkin niin lenko.

Jo se joutui vihdoin tiskin luota Eljaskin punottavan ja liikutetun näköisenä. Antti ja Juhanakin maksoivat, saivat takit päälleen ja kolmenkesken siitä lähdettiin. Mutta vielä jäi Eljas etehiseen tytölle lämmintä kättä paiskaamaan ja kuuluivat he siellä kuiskailevan:

-- Mutta siihen asti ei suukkoakaan.

-- Ei suukkoakaan.

III.

»Lyhytvokaalisen tai lyhytdiftongisen tavun alussa oleva kova konsonantti k, t, p pehmenee...»

-- Mutta sittenkin -- neljä vuotta! -- vähintäin se menee. -- Taisipa olla liian äkkituuma. Kenties murtuu kumminkin kesken päätökseni, ehk'en sittenkään voi sitä täyttää. Neljä vuotta! Siinä ajassa voipi maailma jo kymmenesti pyörähtää nurin. -- Ei niin! Minun täytyy olla luja, jäykkä, horjumaton. Minun täytyy tykkänään karaista itseni, ehdottomasti heittäytyä sen yrityksen palvelukseen, jonka täyttäminen kerran on tuova ikuista tyytyväisyyttä mieleeni -- ja onnea toiselle, onnettomalle. Minä tahdon näyttää maailmalle, että löytyy siinä vielä jaloa alttiiksiantavaisuutta, puhtautta pyrinnöissä... Minä tahdon tehdä työtä...

»Lyhytvokaalisen tai lyhytdiftongisen...»

Eljas istui nojautuneena kirjansa yli, suorieli rauhatonna sormin pitkiä suortuviaan ja antoi sitten käden jäädä lepäämään tuuheassa tukassa. Hartaasti hän näytti lukevan. Mutta kirjassa eivät ajatukset ottaneet pysyäkseen; vallattomina ne harhailivat, milloin kaukana tulevaisuudessa, milloin Hellaan huoneistoissa. Sunnuntai-iltaista kohtaustaan hän harkitsi, punnitsi tekemäänsä päätöstä.

Silloin se oli hänessä näet herännyt tuo ajatus, että pitäisi saada tyttö pois menehtymästä tuossa ummehtuneessa kapakkailmassa. Turmioonsahan se siellä varmasti kulki, -- tunnettuahan se on semmoisten välttämätön kiertokulku ja loppupää. Vielä se ei ollut raukka pahasti paatunut, nuori oli vielä, ja -- varmasti uskoi sen Eljas -- viaton. Ja viehättävän kaunis hän oli. Hiukan lapsekkaat olivat vielä muodot, mutta jo hyvin pyörevät ja naiselliset. Käynti kepeä kuin keijukaisen, ei tuntunut siinä ensinkään kapakkanaisen tavallista, töksähtelevää väsymystä, ja varsi notkuili lanteiden paikoilta kuin tuulessa vesa. Ja voi niitä kasvoja, kun hän hymyili! Niinhän ne olivat kuin itse viattomin, puhtain sulous: veitikka vain asusti verevän posken kuopassa. -- Eljas huokasi. -- Juuri kauneutensahan oli Annin pahin vaara, sehän se juuri oli saattava hänet niin suuriin kiusauksiin, ettei niitä lapsiparka kauan jaksaisi vastustaa. Arka oli hän vielä hyvin, liiankin isäntäväen mielestä, mutta kauaksiko siitä apua. Tummahtava surumielisyys sielukkaan silmän nurkassa näyttikin todistavan, että tyttö itse kohtalonsa arvasi ja sitä suri.

Tuo se oli jo heti säälittänyt Eljaan hellää sydäntä; helppohan on tunteita painaa yhdeksäntoista vuotiaaseen. Ja säälin lisäksi tuli rakkaus: kauanko sen semmoisen sietää kaunista tyttöä silmästä silmään katsella! Tulisesti oli hänen tunteensa kiintyneet Anniin, ja hän vakuutti itselleen, että ne tunteet olivat puhtaimman lemmen. -- »Mitäpä niistä», oli hän ensiksi ajatellut; kun rikas olisi, korjaisi pois tytön -- nyt ei voi. Mutta miten lie puheltu ja keskusteltu siinä sunnuntai-iltana, -- Eljas pikeysi yhä enemmän, ja päätti koettaa. Yhdeksäntoista vuotias, varaton ylioppilas, naurattihan se häntä itseäänkin. Mutta toisakseen ei naurattanut. Eikä hän yrittänytkään muuta, kuin saada tytön tuumaan suostumaan, luottamaan, häntä odottamaan, muuten pysyköön entisellään, vapaudessaan, -- jos luopua tahtoo, niin menköön! Hän tahtoi vain koettaa, aikoi tehdä ankarasti työtä saadakseen pian jos kuin niukan toimeentulon -- mutta silloin tyttö pois kapakasta! Eihän Eljas tahtonut sitoa itseään eikä muita sen kovemmin, -- johan yrityskin tehdä jotakin hyvää on jalostava.

Anni oli ensi hetkestä Eljasta lempien silmäillyt. Mutta kun Eljas suoraan ja rohkeasti teki esityksensä, niin oli hän ensiksi pettyneen näköisenä naurahtanut, sitten katsellut epäilevästi, että saattoiko tuollakin olla viekkaat aikomukset, noin vilpittömän näköisellä. Mutta eihän hänellä voinut olla rumia aikeita, arveli hän toisakseen, kovin oli poika rehellinen ja viaton koko olennoltaan.