Part 4

Ja ne lauloi laaksot, vuoret: "Ohoh, tuhma Päiväntähti, heität Maa-elon ihanan, täyden, herkän, heilimöivän, tähden Tyhjyyden ilojen, mitatonten mielten vuoksi; Ajan vaihdat armas-helman, Hetken kiitävän, heleän, ijäisyyksien sylihin, vuodetonten vuotehesen! Tiedä, tiedä, tähti tuhma, sylit on jäiset Järjetärten, kyljet kylmemmät sitäkin Älytärten äänetönten täydellisten tien tuvilla, asunnoilla autuaitten! Huudat Maata, armastasi, kuollut ei sinua kuule, itket kukkakumpujasi, kuki eivät uudellensa myrjaadien vuotten mennen, tuhantisten toisten tullen."

Muistin silloin, Maa, sinua, rintojasi, ripsejäsi, riensin myrskynä takaisin, liekkinä poveni polton.

Pilkkasivat ilman immet: "Tuoko sankarin tapoja?"

Ärjyivät jumalten äänet: "Siispä katko kahlehesi!" Taivas korkea kohisi: "Suistu jo radalta, raukka!"

Valon itki valtakunta: "Meiltä ylhäisin aleni."

Tuop' on tuima Pohjantähti se sanan sanovi täyden: "Ohoh, urosta onnetonta, leimua petetyn lemmen! Jo on kultasi levännyt kupehella Kuu-jumalan, onpa outo nauratellut naista Päivyen pätöisen, joka ilta jo iloinnut, joka aamu armastellut, suikannut suloista suuta, kaulannut Kavetta mointa poistuessa sun poloisen avaruuden askareille!"

Kaaret vahvuuden kajahti: "Puhui totta Pohjantähti!"

Kaikki Kaaos järkähteli: "Auta armias Jumala!"

Jylisi vihani jylhä: "Poltan ma poroksi kurjat!"

Henget julmuuden julisti: "Tapa heidät hekkumalla!"

Ja ma hehkuin hekkumata teidän kummankin kupuhun, ja ma painoin palkehia teidän kummankin palohon, ja ma lietsoin liekkiänne teidän kummankin tuhoksi, ja minä rakastin teidät rappiolle, turmiolle.

Lien myöskin palanut itse, paras mennyt pois minulta, jäi kyllin jälelle vielä, kyven kuuma liiatenkin. Siit' on vierryt vuotta monta; tässä vierimme yhäti, sinä raukka Maa-emonen, minä parka Päiväntähti, kolmas kuollut Kuu-Jumala, mennyt meistä ensimmäisnä. Synkkä meill' on saattoseura, liemme synkemmät sitäkin, kurjemmat kuin kuolo itse.

Kun ma muistan muinaistasi, silloin, Maa, sinua säälin, silloin itken itseäni, taivon pilvihin pimenen, muistan muotosi tulisen, ainehesi alkuhehkun, henkesi valon väkevän, sielusi siniset liekit; kasvoi niistä kaunis vilja, nousi korttehet koreat, sanajalkojen jalous, aarnipuiden aatelisto, kaikki itsesi ilosta, lämmöstä povesi päivän.

Siit' on vierryt vuotta monta, olet jääksi jäätymässä, onnehesi tyytymässä.

Kuoli kerran Kuu-Jumala, olet kohta itse kuollut. Etkö konsana heräjä?

Pahoin tein ma, Maa, sinulle, pahoin teit sa, Maa, minulle. Etkö sa lepy ikinä?

Katsot, katsot liikkumatta.

Kuulen huultesi huminan: "Ellös, Aurinko, eroa, mene pois minulta Päivä, ainoa, jota rakastan koko aavan ilman alla! Vaikka vanhatkin olemme, saamme toinen toisihimme, vaikka kurjatkin olemme, teemme riemun toisistamme, ajan tullen armahamman, aikakauden kaunihimman, sydänhuolen huokeamman, helpomman elämän hetken."

Uskoin muinen, Maa, sinua, en nyt uskone enempi, vaikka sammuisin samalla, kuolisin kuin itse kuolet.

Poistun nyt palajamatta.