Part 3

Tuop' oli Ukri tuhma ukko, herttua väkevän heimon, Aasian iki-aroilla, rannoilla rajattomilla.

Liian suureksi sukesi, ylen kasvoi ylpeäksi, voimasta oman väkensä, oman tietonsa tajusta, oman taikansa tehosta, oman hengen hekkumasta.

Lausui kansan kaiken kuulla, lyylijuhlassa julisti: "Ensi uhri maan on uhri, toinen uhri taivon uhri, kolmas itseni ikuisen, herran heitä korkeamman!"

Kuuli kansa kauhistuen.

Tuop' oli Ukri tuhma ukko, kaasi maahan maitotilkan, maito muuttihe vereksi, purskutti punaisen suihkun. Heitti tilkan taivahille, taivahat tulena tuiski, poltti maakunnat poroksi, arot kaikki autioiksi.

Kansa yhtehen keräysi: "Pahoin teit sa, Ukri ukko, hylkäsit hyvät jumalat!"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko, viisti vettä siivellänsä, toisella pihoja taivon, virkkoi kaiken kansan kuulla: "Jos jätin jumalat vanhat, etsin uudet ja paremmat!"

Tunkihe väki kokohon kuin hevot susien tullen: "Näytä meille ne jumalat, parahia palvokaamme!"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko, puki päälle vainopaidan, vainon välkytti terästä: "Näytän ne jumalat teille, veren jumalan, tulen jumalan ja jumalat sinisen raudan, saakatte sotisopihin, nyt on Ukrin uhrijuhla!"

Sai kansa sotisopihin, juoksi lehtohon jumalten niinkuin hirvi hiihtäjäänsä tai petraa perin edellä: "Oi Taatto, opeta meille huurut hurmehen jumalan!"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko, iski verta suonestansa, sillä kulmansa sivusi: "Verta vaativi jumala, lepän-luoja leppymätön!"

Kansa kasvonsa veristi, tiedusteli tietäjältä: "Kuinka on tulen jumala, Panu suuri palveltava?"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko, iski tulta kynnestänsä, karkaisi sydämen kohdan: "Panua palvotaan tulella, jylinällä Pauannetta!"

Karkeni myös kansa kaikki, kyseli kuninkahalta: "Kuinka on kumarrettava raudan rohkean väkeä?"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko, iski tapparan tulisen maksahan lähimmän miehen: "Teräs kuulevi terästä, rauta miestä rohkeata!"

Kumahutti kuulun kilven, syöksyi aavalle arolle hulmuten hevosen harjan, tulta tupruten kavion, kansa pilvenä perässä, Ukrin heimo ukkosena.

Minkä matkas maita pitkin, sen sytti sotasavuja, minkä virtoja vilisti, sen veristi virran vettä, syöksyi kansojen merehen, kansat kaatui kahdenpuolen, kosto kostajan tapasi: aallot yhtyi päänsä päällä.

Tuop' oli Ukri tuhma ukko, näki jo turmansa tulevan, käski jo kokohon kansan alle taivon tähtikirjan.

Käden korkean kohotti, huusi kaiken kansan kuulla: "Yks oli uhri Ukrin uhri, se oli sankari-unien, toinen uhri heimon uhri, se oli sankaritekojen, kolmas uhri kuolon uhri, se on maine maailmalla!"

Kaatui itse kalpahansa, paloi roihuten rovion, varjojen vaeltaessa aavoja aron pimeän.

Tuop' oli Ukri tuhma ukko, vain tuhkan jälelle jätti, tuop' oli tuima Ukrin heimo, kaatui viime kantahansa, kertoi kansan kohtalosta vain tuuli lumisen tundran, lauloi Ukrin yöstä yksin Salliman ikuiset immet.

SYVÄRIN IMPI.

Tuo ihala Syvärin impi poimi kukkia pivosen kesäisestä pihlapuusta, puhui pihlaja hänelle: "Mitä sie minusta tahdot?"

Tytti taiten vastaeli: "Kesän riemuja keräilen."

Tuo potra Kaparin poika näki neien kartanolla, sydän rinnassa sykähti: "Liet minulle mielitietty?"

Neiti lintuna liversi: "Lienet armas liiatenkin, annan toivoa vähäisen."

Peuran lailla pois pakeni, meni pitkin metsätietä, häipyi helmenä salolle, kaunehena kankahalle, helmassa kukat koreat, ympärillä yö heleä.

Poika pyytä pyytämähän.

Nousi nopsa neien jalka, nopsempi kosijan jalka, siro siukoi hirven nilkka, kinner kiireempi ajajan, tahtoi jo tavata kaunon, kiinni kirkkahan kopata; putosi polulle kukka rinnoilta ripeän immen.

Poika tuota poimimahan.

Taas oli paossa peura yhdeksännen suon selällä.

Kovin kiiti kautokenkä, huiskin hunnuton samosi, sinisukka suota pitkin, punapaula puunsolia, hulmuten heleän helman, tukan tuulehen hajoten, kuuli jo läheltä huudon riemahtavan, raikahtavan: "Armas, päätä jo pakosi, taikka suulle suutelenkin!"

Heitti impi helmastansa tertun tuoksuvan polulle.

Poika tuota tuntemahan.

Tytti huusi, huikahutti kymmenennen vaaran päältä: "Tuntenet kukan korean, vaan et tunne neittä nuorta."

Tuo potra Kaparin poika kukan heitti kuusikkohon, puhki ilmojen puheli: "Tuntenen sinutkin kerran, sie kuulu Syvärin kukka, ennen aamun alkamista, Koi-Luojan korenemista!"

Ilkkui impi kukkulalta: "Ajat aamun auteretta, sie tuuli suvisen illan!"

Läksi poika piukomahan, kylän sulho suikomahan, kylän-joutsi joikumahan, sankari samoamahan, kulki kuin kulo mäellä, tuulispää salon saralla, kivet kirpoi kantapäistä, tuli silmistä sirisi.

Sai jo kiinni neien nuoren mättäällä salon sinisen ennen aamun alkamista, Koi-Luojan korenemista.

Riistihe sylistä riista, virkkoi vielä vierressänsä, kotitielle tietessänsä, poiketen kotipolulle: "Voip' on miestä mieletöntä, sulhoa sudenhalujen! Toivon terttuja tavotit, muiston kukkia keräsit, keräätkin ikäsi kaiken, polun poimit kahden puolen, elontiesi toivottoman, taipaleesi tarmottoman onnen ollehen muruja, et iloja, et suruja, poimit rinnan riutumusta, tahdon nuoren talttumusta, unelmaisi uupumusta, polttoa ilon-ikävän, aikehia, aattehia ammoin jo ajateltuja, tuntehia, tunnelmia tuttuja tuhannet kerrat, tuokioita mennehiä, kausia kadonnehia, yön hämyjä hälvenneitä, ruskoja rusottaneita, elon entisen menoa, Tuonen tyhjyyden tuloa."

Jop' on koitti Koi-Jumala.

Poika polkua palasi, kesä-aamun auetessa, seisahti joka aholle, joka katsoi kankahalle, kukan poimi kuusikosta, muisti mustakulmaistansa, toisen jo lehosta löyti, tunsi tuskan rintaluissa, astui miesnä miettiväisnä, ukkona uneksivaisna, hiljeten jalan hitahan, silmän vettä vierittäissä.

HERRAMME VAPAHTAJAMME.

Herramme Vapahtajamme kerran kangasta käveli keltaisella syyskesällä.

Samosi salossa ukko, Tieto, tuolta tietämähän: "Taitanet polun talohon, ei jaksa enempi jalka?"

Ukko vastahan urahti: "Kun ei kestä, katketkohon!"

Herramme Vapahtajamme tuli suurehen tupahan, anoi jo kamanan alta: "Saisiko sijoa yöksi?"

Virui akka vuotehella, tuop' on vastahan tuhahti: "Painu tielle, mieronkierto!"

Herramme Vapahtajamme istui riihen kynnyksellä, kylän rahvaalta kyseli: "Lie lupa jyvänen syödä?"

Piika pilkkasuu sihahti: "Kukko sulle kumppaniksi!"

Herramme Vapahtajamme kuuli vihtojen vitinän, koputti ovelle koito: "Totta sauna sallitahan?"

Ääni lempeä lemahti: "Kuka lietkin, käy sisälle!"

Herramme Vapahtajamme heitti kiulun kiukahalle, siunasi kylyn simaisen: "Kansa, puhtaaksi peseite alle kasvon Kaikkivallan!"

Väki lausui lautehilta: "Mittyinen tämä on löyly, tuoksuvat kukat tuhannet, kuuluvat kuin kirkonkellot?"

Herramme Vapahtajamme veden vihki sammiossa, sitä joukolle jakeli: "Kansa kaikki terveheksi juhlahan Jumalan päivän!"

Hämmästyi kyläinen kansa: "Mittyinen tämä on miesi, saa sokea näkönsä, kuuro täällä kuulonsa takaisin?"

Herramme Vapahtajamme kirkasti ruhat ja rammat, paidat valkeat valitsi: "Ruumis Hengen temppeliksi, Henki taivahan taloksi!"

Kuiski toinen toisellensa: "Mittyinen tämä on templi, kiuas on kirkoksi nokinen, peräpenkki alttariksi?"

Herramme Vapahtajamme kädet risti rinnallansa, seinät siirtyi, katto kaartui, taivas telttana kohosi, välkkyivät valot väkevät, liekuttivat Luojan lamput pään päällä Inehmon Poian, valitun tuojaksi vapauden.

Soi laulu liki lakea: "Missä lyö hyvät sydämet, siell' on Luojan lyylilehto."

Jop' on tunsi toivottunsa tuo tuhma Kalevan kansa, jop' on katsoi kaivattunsa tuo Suomen surujen heimo, tunsi ukko, tunsi akka, tunsi piikakin piloinen, polvin maata ponnistellen, käsi onneton ojolla, huusivat hädässä hengen, kansan eessä noin katuen: "Tylyn teimme työn hänelle, Karjalan kuninkahalle!"

Kertoivat kukin tarunsa.

Kuuli kansa kauhistuen: "Tästä turmio tulevi, vihan vaaja valkahtavi!"

Kansan vanhimmat kokousi: "Uhratkaamme uskottomat lempeän lepyttimeksi, juhlaksi Jumalan Poian!"

Tunsi maassa martahina tuomionsa maan katalat Äänen korkean korotti Herramme Vapahtajamme: "Menkätte, peseykätte, pukeukatte puhtosihin, niin sinä siveä piika, kuin sinä valio vaimo, kuin sa ukko uurastava, tuosta tulkatte takaisin Armo-Luojan atrialle!"

Kuuli kansa kummastuen: "Etkö rankaise pahinta, palkitse parasta meissä?"

Hymyili hyvällä suulla Herramme Vapahtajamme: "Pahimmasta teen parahan."

Ja hän kastoi kansan kaiken, ei vedellä, vaan tulella, Pyhän Henkensä palolla, hehkulla väkevän tahdon.

ARJA JA SELINÄ.

Paistoi kerran kuu ja päivä autuaammille ahoille kuin on kummut kuolevaisten.

Kaksi nousi puuta nuorta saman luontonsa luvalla, saalaina saman elämän.

Kasvoi kaksi lemmen lasta alla auringon ikuisen, kohinassa aarnikorven.

Mik' oli luotu miehen alku, se oli Arjaksi sanottu, mikä miehen kainalohon, sen oli nimi Selinä.

Tuntenut ei toinen toista.

Toki yhdessä asuivat puun alla lakea-latvan, yhdessä tulen tekivät, vierähtivät vuotehelle, yhdessä näkivät unta ijäisestä itsestänsä, otsalla unelma onnen, huulillansa huomensuukko.

Se Selinä neiti nuori näki kerran keski-yöllä silmät kuin tuliset tähdet singahtavan päänsä päällä, ja ne paistoi täydet tähdet, paistoi paljaalle povelle, poskille punehtuville, varren valkolumpehille.

Uskoi aamulla unensa: "Liekö liikoja tulossa, taikoja tapahtumassa?"

Ystävä hyvä hymyili: "Ihailin ihanintani."

Tuop' on Arja aimo sulho kuuli toisna keski-yönä äänen kuin Ukon vihurin viuhahtavan päänsä päällä, ja se huusi ääni hurja, huusi kuin verenvihoja, haastoi kuin sydänhaluja miehen mielihautehia.

Kertoi kullan-kumppanille: "Lienkö muuksi muuttumassa, uudeksi urostumassa?"

Naljaeli neiti nuori: "Näit unta unelmastasi."

Valvoivat he vuotehella keski-yönä kolmantena, silmät suitsevan näkivät, kuulivat puhetta puusta: "Tulla voitte kuin Jumala kaikkiviisas, kaikkivalta!"

Syli toisensa tapasi.

Silloin yön virsi virisi syvältä sydämestänsä: "Olin ennen onnellinen luonnon orjana eläen, oonko nyt otollisempi kuninkaana luomakunnan? Tieto on viluinen vieras, kamalampi kaiken tieto, tieto tyhjyyden kamalin. Tullen lapseksi takaisin, saanen auvon, saanen armon."

Toinen työn virsi tohisi aivoista avartuneista:

"Putoovat elämän puusta hedelmät hyvän ja pahan, meill' on valta vain valita. Ei kysytty minulta, miksi tänne synnyin, täältä lähden, siksi en kysy sinulta, mitä mietin, suuri Luoja. Teen työtä, erehdyn, etsin oikein, väärin, mielinmäärin!"

Kasvoi heistä kaunis heimo, veressä väkevä loihtu, silmässä tulenvälähdys Tuntemattoman Jumalan, kansa kirkas, kaukomieli, rotu rohkea inehmon, joka tietoa janosi, taivon kaaria tapasi, rajat ratkoi luomakunnan, ilmoitti elon-ilonsa.

Sitten syöksyi syöverihin.

HALLA.

Halla harmaja emäntä, Pallan eukko, Äijän akka, pahoin hoiti poiiansa, laulatteli lapsiansa.

Josp' on joutui katsomahan, äänen viuhutti vihaisen, tuutusessa tuutimahan, kova kuin kivestä kätkyt, minkä neuvoi, neulapuisen otti kankaalta karahkan, minkä lämmitti, lähetti paitasilla pakkasehen.

Kasvoi tuosta kansa kumma, vääräsäärinen sukesi, suku lynkkä, heimo länkkä, kiero-silmä, kitku-sielu, pahan-suopa suuremmille, pilkan-suopa pienemmille, kansa naapurikateinen, rampa, raaka, synkkä synty, ilman ihmisten iloa, vailla auringon valoa, tytöt tynnyrin pituiset, poiat nahturin näköiset, kaikki kuin katajapehkot, äyskiväiset, räyskiväiset.

Minkä helkkyi heimon kannel, sen helkkyi suruja heimon, minkä kynti kansan aatra, kynti käärmehen-kähyjä, minkä kaikui naisten nauru, senp' on soi sopen himoja, min iski urosten miekka, sen teki salatihuja.

Murahtivat muukalaiset, kansat outojen ovien: "Herja on heimo tuntureilla, suku kehno suonperillä! Orjaksi omansa, kellä mieltä ei vapahan miehen!"

Löivät maahan maan-katalan.

Saivat orjan saamattoman, viekkahan, salavihaisen, väkänuolta vääntäväisen.

Tuop' oli yksi kansan kukka, miesten lempi, naisten hempi, Suomen honkien humina, Sotavalta, sorja poika. Ja oli yksi pieni piika, lemmen lehti, tammen terhi, syntynyt sydänkesällä, kesäpuussa keinuteltu.

Ja se virkkoi Suomen suurin: "Maille muille lähtekäämme luota äidin äksymielen, isän ilkeän tyköä; tääll' ei konsa kaunis kartu, vartu ei vapaus mielen, synny aateluus sydämen, pään ei täyty päiväntähti!"

Vastasi kave Kalevan: "Mennen, mennen mieluhummin maille muille muuraimeksi kuin jäänen kotipolulle, kotimaalle maatumahan, kotisoille sortumahan, kotikaunat kantamahan, kotijuorut juoksemahan!"

Vetivät purjehen punaisen, matkasivat maille muille, armahammille ahoille, päivänrinteille rikasten.

Ja se Suomen sulho suuri ja kave Kalevan kaunis liittivät käden kätehen veräjillä vierahilla, suetaksensa sukua, isompata itseänsä, rohkeampata rotua, heimoa heleämpätä.

Ja he maistoit maljat kaikki tuskan, itkun ja ilojen, ja he jouduit toisistansa kaiken turhuuden turulle, ja he painuit portahiksi aarnihautaisten halujen, rakkauden rahanalaisen, elonhehkun hengettömän.

Halla harmaja emäntä sai viestit vihurin teitä Lapin tunturin laelle: "Jop' on sortui sorjimmatkin kaunehimmatkin katosi sinun, herja, heimostasi, tulenlautta, lapsistasi!"

Ärjän akka noin ärisi: "Kaotkohot jos kahesti pettäjät oman pesänsä!"

Vain ääni värähti äidin.

Halla harmaja emäntä kuuli linnun laulavaksi, Pohjan kurjilla kylillä: "Tulevat lapsesi takaisin mailta päivänpaistamilta, tyttö silkissä sihisten, poika kullassa kulisten!"

Pallan eukko noin pakisi: "Pois portto pihalta tältä, porton sulho poikemmaksi!"

Kuitenkin sydän sävähti.

Halla harmaja emäntä tunsi tähtien puhuvan kaivotietä käydessänsä: "Kuollehet on kumpainenkin, molemmat mennehet manalle, maammoansa muistamatta, kotimaille koitumatta!"

Pään kätki käsihin maammo, lysmyi lynkkäpolvillensa, itki päivän, itki toisen, kolmanna kädet kohotti, katsoi kohti korkeutta kuin suuri, sininen silmä, tutki tahtoa jumalten kuin sydän punan-palava, poljettu viattomasti, synnytelty syyttömästi.

Vieritti suruisen virren itsestänsä, itkustansa, kansasta perillä Pohjan, Turjan tuulisen suvusta, kuulla yössä yksinäisten, tähtien tähyäväisten, korven korkean, lumisen, korvan niitä korkeamman:

"Mi minussa unohtamista, sen muistan alati heitä, kurjassa kiroamista, senp' on siunannen ijäti!

"Lienen kaltoin kasvatellut lajiani, lapsiani, ollutkin emona outo, vieras äänelle vereni, tyly liian tyttärille, pahantuuli poijilleni, kaunoisilleni katala, kunnoton koko suvulle.

"Vaan oli kotikin köyhä, missä lasta laulatella, karu kasvatus emonkin turvatonta tuuitella, kolkkoa koko elämä sydänlämmön läikähellä.

"Lumet kasvoi kantapäillä, kinokset tupahan tunki, hanki peitti pirtinharjat, iljanko takan iloisen.

"Minne katsoin, kaikkialta näin kasvot nälän ja kylmän, kunne kuuntelin ulomma, hukat kuulin huutaviksi.

"Tuolla tunturit jylisi jäissä jäämerisen myrskyn, täällä paadet paukahteli pakkasessa yön ikuisen, kaiken päällä taivonkansi kuin luja, kivinen lukko.

"Armoton oli elämä minun herjan heimolleni, kuolema sitä kovempi tulenlautan lapsilleni.

"Oisi ollut onni mulla, oisin onnea jakanut, ollut mulla lieden lämpö, oisin lämpöä uhonnut, ripeämmät rinnat mulla, oisi suurempi sukuni, kohtaloni korkeampi, korkeampi nyt kotini.

"Hyvin teitte kuopus-kullat, kun menitte pois minulta, pahoin teitte kuopus-kullat, kun jäitte kotihin kauan, minun raukan rinnoilleni, polville minun poloisen, näille nälkäparmahille, tälle kylmälle kylelle."

Vieri ääni äidin virren, kyynelet enemmän vieri, läikkyi lämpö äidin lemmen, tahto taivaisten enemmän: lumet läksi, suot sulivat, nurmet nousivat nukalle, kiuru kimposi sinehen, lehti puuhun lempeähän, joka kattoi maammon kummun, missä lintunen levähti, kukahti käkösen kulta, huomentuulonen humahti.

MENNYT MANNER.

Tuo oli tarina maasta mainitusta, kukkivasta keskellä meren sinisen, alla täyden päiväntähden.

Päivä päältä hellitteli, alla aaltoset vipasi, viidat kasvoi, kansa nousi, kansalle hyvät hedelmät, luonto tyyni, turvallinen, rauhan, rakkauden elämä.

Niinkuin ulpukka ulapan keinui se kevähän saari, uinui Luojansa suvessa, luonnon laajan parmahilla. Mutta alla musta piili, ammotti alat pimeät.

Kertoivat tarinat kansan: Tullessa heleän heimon tälle maalle, manterelle, saarelle suven suloisen, pedot ilkeät elivät vielä saaren viidakoissa, peikot ahmatit asuivat rotkoissa, lomissa louhten, tahtoivat tapella, purra, kaiken raadella rajusti.

Kyllä neuvoi kansan vanhin, oikein valtias opetti: "Pedot on kesytettävät, peikot kiinni kytkettävät, pedot kahleilla hyvyyden, peikot lemmen liitoksilla, ei menesty manner muuten, rotu rohkea ylene."

Tuota ei totellut kansa, ajoi ahmatit pakohon luolihin salon sakean, tienohisin tiettömihin; siitä turmio tulikin.

Vuossadat vaelsi, nousi, vaipui sankarit sukujen, kuolivat kuninkahatkin, pojat valtikan perivät, oli aika onnen aika, kausi kauniiden tekojen, hyvyyden hymyileväisen, päivän lasten laulavaisten.

Mutta korpien kohussa, syys-öissä sydänpimeyden, mylvivät keralla myrskyn saaren ammoiset asujat, vaativat vapauttansa niinkuin turma pohjatuuli.

Kansan vanhimmat varoitti: "Tuolta se tulevi turma, loppu heimonkin heleän."

Rotu rohkea hymyili: "Teemme templin auringolle, palvelemme Päivätärtä, siinä on tuki ja turva vasten valtoja pimeyden."

Templin päivälle tekivät liepeelle kuningaslinnan, kuulsi kullat, päilyi päärlyt, alttarit alinomaiset, kaikui kaunis kuorolaulu, papit saatoissa samosi, jalat nousi neitten nuorten, kaikki kunniaa Jumalan, rakkauden rajattomuutta.

Mutta rotkoista kumisi kuoro toinen, korpi-rinta: "Yö oli alussa, yöhön kaikki kerran me palaamme, aavan aukean sylihin, synkimpähän, sankimpahan; tääll' on vanhin saaren valta, täällä valtikka pimeyden."

Kuuli kumman kuorolaulun poika jo kuninkahankin, tuota tutki taatoltansa: "Mik' oli virsi viime-öinen, jonka kuulin kuin unessa?"

Taatto murheinen murahti: "Tuot' älä kuuntele enempi kuoroa petojen kansan!"

Tuop' on kuuli toisna yönä poika taas taruja korven: "Tääll' on alku, tääll' on loppu, täällä onnesi sinunkin aarnihaudoissa halujen, päällä lieto virvaliekki; elon etsit arvoitusta, olen arvoitus elosi."

Aamulla ani varahin tutki poika taatoltansa: "Mitä on salassa metsän, saaren lempeän sisässä?"

Katsoi taatto kauhistuen: "Ei sinne menoa meillä, siell' ei laaksot päivän lasten!"

Yönä kolmanna kohisi taas korpi tarua uutta: "Tule kerran keski-yöllä kahden kallion lomahan, metsän synkimmän sylihin, suon rajalle rannattoman, löydät rimmen, löydät immen, rintasi sinisen liekin."

Ei kysynyt enempi poika, nousi kerran keski-yöllä, liikahutti linnan uksen, korven kammoihin katosi; tuli tytti vastahansa, soinnahti sorea ääni: "Tullos taattoni kotihin, korven kansan karkeloihin!"

Katsoi poika kauno-hiusta, hius kuni palava hiili, silmä etsi silmän toisen, sielu kuin sininen liekki, huuli painui huulosehen, huuli kuin veri vetävä, povi toisensa tapasi, kaikki uppos unholahan.

Kuoro korpien kumisi: "Jo meni merehen päivä, päättyi auringon tarina, päivä yötä suutelevi, valo lempivi pimeyttä, nyt on vuoro meidän vuoro, kuoro kostonkin kovimman."

Ja se nousi korven kansa niinkuin syysmyrsky merellä, ja se voitti korven voima niinkuin pilkkoinen pimeys, nousivat sotahan peikot, kaikki kaatui päivän lapset, sortui kauneuden jumalat, kuoli vallat valkeuden.

Ja ne ulvoi irti ilmat, syysmyrskyt enemmän mylvi, ja ne karjui auki aavat, pärskyivät himojen pätsit, ja se painui päivän manner kostohon kova-osaisen, alle aaltojen syvien, vihan vinhan pyörtehisin.

Eik' ole enempi noussut yöstä päivä, työstä riemu, ilo kaunis ihmiskunnan, Päivätär heleän heimon. Jäi yksin tarina, tuosta opin toiset ottanevat, lapset aikojen etäisten, kansat aamun kangastuvan; näkevät näyn he oudon, kuvan kumman taivahalla, neiti korkea näyssä, sulho kahta korkeampi, kulkevat käsi kädessä kaarta taivahan sinisen, poika niinkuin päivän nousu, impi kuin suvinen auer, taluttavat toisiansa kohti taivahan kupua, sopusoinnun suuren maita, yön ja päivän yhteyttä; aina astuvat ylemmä, häipyvät valohämyhyn.

UKON LINTU JA VIRVALIEKKI.

Aarnikotka ilman alla liiteleikse, laateleikse, etsivi elosijoa Lapin tuiman tuntureilta.

Virvaliekki yksin yössä vilkehtivi, välkehtivi, singoten sinisen soihdun matkamiesten pään menoksi.

Ukon lintu linnastansa tulen allansa näkevi, sama itsellä salama rinnassansa rohkeassa.

Hiiden liekki yksin yössä läikehtivi, väikehtivi, kutsuvi kumartajaansa, ottajata onnenkullan.

Kotka pitkän pilven päältä sanan ankaran sanovi: "Ken on, kehno, uskaltanut sieluni sisimmän viedä?"

Aarreliekki aarnihaudan haastavi sulalla suulla: "Yhtä ylpeät olemme, yhtä laajat lentimemme."

Iski tulta kynnestänsä ilman aavojen kuningas, valkahutti valkeata: "Tiedän syntyni, sikesin päässä hongan lakkalatvan, sinitaivasta lähellä, vaan mikäpä sinun on synty, silmä rimpisuon sumean?"

Virisi ylemmä virva, nousi niinkuin neiti nuori vyöhön saakka sammaleesta:

"Tiedän syntyni, sikesin suon mudasta, maan madosta, sammakon salakudusta, kuitenkin sua rakastan, sulhoni sinisen ilman."

Tuop' on muuksi muuntelihe lintu pitkien pihojen, seisovi edessä immen niinkuin sulho seppelpäinen: "Sallinet, sinut kohotan sinipilvi-siivilleni?"

Tuop' on muuksi muuntelevi rahkan impi, rimmen kukka, on kuin ulpukan unelma tai tyynten vesien joutsen: "Sallinet, sinut opastan lipaskulta-linnalleni?"

Tuop' on muuksi muuntelevi jumal-sulho sulkapäinen, on kuin myrsky metsikössä, laine lammella syvällä: "Sallinet, opetan sulle itsesi iki-ihanan?"

Tuop' on muuksi muuntelevi lummekukka, lammenlintu, on kuni sudenkorento taikka keijun kehrävarsi: "Sallinet, sinut lumoan lukinlanka-paulahani?"

Tuop' on muuksi muuntelevi myrsky pitkän pilven päältä, syttyvi säkene sähkön taikka taivahan salama: "Liekki, tullos liekkihini, tuli, tultasi halajan!"

Kiertyivät he toisihinsa niinkuin käärmehet siniset, toistuivat he toisissansa kuin kahdet elämänlangat, hehkuivat he toisistansa niinkuin hiili hiiltä vasten, toivat kuolon toisillensa kuin myrkky verihin mennyt.

Katoi liekki kankahalta, lintu taivahan sinestä, vaan ei juhlista jumalten Tuonen virran tuolla puolen.

AURINGON HYVÄSTIJÄTTÖ.

Liioin, Maa, sinua lemmin, luontoasi, lapsiasi, vaan on aikani erota, heittää jo ikihyvästit.

Kuulin kutsun kummallisen seitsentähtisen selältä, sain viestin salaperäisen kahvoilta Kalevan miekan: "Jätä huoli huomisesta, pääset illalla ilohon taakse taivahan yheksän, ylle kaaren kymmenennen!"

Tuop' on sytti onnen oudon, viritti minussa mielen mennä haaveeni hakuhun, tulla tuntemattomihin; voima uusi mua vetävi, tähti vieras viettelevi, valta vankempi minua, mahti Maata korkeampi.

Jätän nyt hyvästi järvet, niitut, metsät, merten rannat, heitän hellästi ijäksi valkamat, venot ja verkot; olen tehnyt orjan työtä, kainnut karjoja elämän, kruunupääksi nyt palajan, iloiseksi itsekseni.

Terve, taivainen Vapaus, Rakkaus rajattomuuden, avaruuksien Ajatus, äärettyyden Henki heljä! Sytyit sa sydämessäni ammoin jo Ajan alussa, välkytit väkevät liekit, sähkön säihkytit kipinät, vartuin muita vaikeampi, kartuin muita muhkeampi, muita vahvempi valolta, lemmeltäni, lämmöltäni, mutta myös tulen-tuholta, palannalta, poltannalta.

Liioin, Maa, sinua lemmin, kumpujasi, kutrejasi, vaan on pakko nyt paeta, meidän mennä toisistamme.

Illan viimeisen ilotan varjoja vaellus-elon, kerran viimeisen valotan laaksoja inehmonlasten, heitän heille hellettäni, paistan päivänpaahdettani talven vastaisen varalle, valkeaksi yön ikuisen. Etkö usko, Maa, minua? Eikö mahdu mielehesi, että en tule takaisin, poistun nyt palajamatta?

Näit minun menevän aina, aina kääntyvän takaisin ilman pitkiltä pihoilta, silloilta sinertäviltä; saman silloin kutsun kuulin, tunsin jo tuhannet kerrat saman mahdin määräyksen syvällä sydämessäni, teki mieleni totella, vaan en voinut voimaltani, olin altis astumahan, vaan en jaksanut jalalta, koska kuulin kutsun toisen, viestin vienomman tajusin niinkuin kanteleen helinän kankailta hämärtyviltä.