Part 2

Hymähti hyvä Jumala: "Niin on laatu Luojan leivän. Min osoa inehmon itkit, sen mehustit särvintäsi, minkä kohtalon kovuutta, sen sulostit suupaloja, alla taivahan sinisen, armo-luojan atrialla."

Juoksi, joutui kohin kotia, ei ikinä isonnut Ruusu.

OTERMA JA KATERMA.

Oli kerran mies Oterma, Otermalla veli Katerma, kummallakin nainen nuori.

Ajoivat aamulla varahin hämäräisen metsän halki; lauloi puussa Lemmon lintu: "Ontuva on mies Oterma, kaunoinen on mies Katerma, hyv' on syödä Hiiden linnun veljen maksoa veristä."

Veli vanhempi kirosi: "Mitä laulat Hiiden lintu!"

Sanan saattoi nuorempainen: "Raikui matkamme ratoksi."

Veljet huhdalta palasi pimetessä talvipäivän; paha hongasta pakisi: "Verevä Oterman onni, kapea Katerman nainen, hyv' on syödä Hiiden linnun naisen nuoren rintapäitä."

Katerma karahkan otti, heitti Lemmon lentiäistä. "Mitä herja hellittelet!"

Veli vanhempi murahti: "Lauloi mieltä miehen päähän."

Vieri aikoa vähäisen, hanget hohti, pyyt pyrisi, kukertivat kukkoteeret; virkkoi kaunoinen Katerma: "Sinä sinne päin erästä, minä tänne työnteleime."

Näki ontuva Oterma edestänsä pyyn putoovan, kohtasi salossa veljen. "Etpäs sie eronnutkana!"

Sanoi kaunoinen Katerma: "Taisin kierteä keheä."

Erosi erähän veljet, kuuli kaunoinen Katerma suhahtavan sulkanuolen. "Miksi sie minua ammuit?"

Sanoi ontuva Oterma: "Lienen liipaissut pahasti."

Vieri aikoa vähäisen, päivä paistoi, pälvet nousi, hanget suuretkin sulivat; ei sula sydänten routa pimeässä veljespirtin.

Astui veljet atrialle; puhui nuorikko Oterman Katermalle kaunihille: "Sinä veljesi tapakin, saamme toinen toisihimme!"

Virkkoi kaunoinen Katerma: "Vuota, kun kylyhyn käymme!"

Kävivät kylyhyn veljet; kuiskasi Katerman nainen Otermalle ontuvalle: "Sinä veljesi tapakin, sulta naista naurattavi!"

Sanoi ontuva Oterma: "Vuota, käymme vuotehelle!"

Vieri veljet vuotehelle; nousi kaunoinen Katerma, kysyi vaimo vierellänsä: "Kunne kultani käkeät?"

Virkkoi kaunoinen Katerma: "Annan orhille apetta."

Kuuli uksen ulvahtavan, nousi nuorikko Oterman; kysyi miesi kyljessänsä: "Minne mielit lintuseni?"

Vaimo vastasi verevä: "Lehmiläävässä käväisen."

Pihalla neuvoa pitivät, puhui kaunoinen Katerma: "En veristä veljeäni, avo on järvi rannan alla. vedän purjehen punaisen, maille muille vierikäämme!"

Kuuli tuon Katerman nainen halki harvan sintsin seinän, kiirehti tupahan tuosta: "Joudu jo Oterma, juokse, pursi aaltoja ajavi, veli viepi veljen vaimon!"

Ilkkui ontuva Oterma: "Menköhön, mikä menevi, pohja on puhki purtosesta."

Toki nousi nostamatta, orhin tallista talutti, raikahutti rantatielle; säikkyi vaimo vietäessä: "Oi Katerma, kaunoiseni! Nousevi punainen pilvi kotoisilta kukkuloilta."

Hymyi kaunoinen Katerma: "Älä kultani kujerra! Pilvi tuopi pitkän tuulen."

Puhui nainen purjepuulta: "Oi Katerma, kaunoiseni! Aurinko alas ajavi kotoisilta kukkuloilta."

Hymyi kaunoinen Katerma: "Älä itke armahani! Karit päivä katselevi."

Kuuli kapsavan kavion, pahoin nuorikko parahti: "Oi Katerma, kaunoiseni! Veli välkkyen tulevi, vyöllänsä vihainen viini."

Sanoi kaunoinen Katerma: "Nyt taisi tuhomme tulla."

Souti vaimo, vieri venho, meloi kaunoinen Katerma, tunki tulva purtosehen, huuti mies hädässä hengen: "Veli kuule velloasi! Pelastanet naisen nuoren, mie itse merehen mennen."

Sortui venho veen varahan, joutui sormet soutimiksi, ehti ontuva Oterma rannalle someriselle; nuolen vinkuvan lähetti jälkehen urohon uivan, halki veljen hartioista, puhki naisensa povesta, huuti vielä, huikahutti: "Mik' on verta veljessäni, painu paatena merehen, mikä nuorta naisessani, nouse siipenä kajavan, ett'eivät toistansa tavanne, eivät syyllistä syliä, eivät täällä eikä tuolla eivät maassa, maan sisässä eikä Luojan taivahassa!"

KOUTA.

Lapin Kouta, kolkko miesi tuo oli suurin tietäjistä Turjan tunturin takana.

Kyyt viherti katsehesta, suusta lenti yölepakot, jalan alta ahmat nousi, käden päällä kärpät juoksi, korppi koikkui päälaella, haaskalinnut hartioilla.

Kaikki tiesi, min inehmot, kaikki taisi, min jumalat; ei sitoa sinistä tulta, aarnihautoja avata.

Läksi tuota tuntemahan Mannun mahtia syvintä. Kulki teitä tiettömiä, matkoja mitattomia, jäänä järvet, hyynä hyrskyt, tunturit ukonjylynä; parahti Lapissa lapset, kovin koirat vingahteli, meni viima usta myöten, hiilos himmeni kodassa.

Maahinen majassa nukkui, kuuli kulkevan kovasti, haukotteli, hangotteli, leukapielensä levitti: päin putosi suuret hongat suuhun purnun pohjattoman; eipä Kouta, kolkko miesi.

Nousi maasta Maan-venyjä: "Ken olet kempi kulkemassa, maan valta vaeltamassa, kun et suuhuni solahda?"

Lausui Kouta, kolkko miesi: "Olen Kouta kulkemassa, Lappi maata laulamassa, tullut en tänne syötäväksi, tulin tietojen hakuhun."

Umpisilmäinen urahti: "Annoitko oman veresi?"

Lausui Kouta, kolkko miesi: "Tein sen poika-polvenani, sain sanan varaväkevän: veri verta vahvistavi."

Homeparta paukahutti: "Murhasitko muut ilosi?"

Lausui Kouta, kolkko miesi: "Tein sen miesnä nuorempana, sain sanan varaväkevän: rauta raudan rohkaisevi."

Saven-harmaja saneli: "Kirositko kantajasi?"

Lausui Kouta, kolkko miesi: "Tein sen kuolon kynnyksellä, sain sanan varaväkevän: kylmä kylmän karkaisevi."

Sanoi Maahinen sanansa: "Olet Kouta kolmi-lukko."

Kouta kolkosti hymyili: "Kaikki tiedän, min inehmot, kaikki taidan, min jumalat, en sitoa sinistä tulta, manata mennyttä takaisin."

Virkkoi maasta Mannun vanhin: "Rotkohon Rutimon mennös, missä ankara Ajatar liehtoo liekkiä sinistä pyhän päällä aarnihaudan. Saat sa mahdin maan ikuisen, tulet Kouta kaikkitieto."

Vavahti kovakin Kouta: "Entä en palanne tieltä?"

Pilkkasi Peri-isäntä: "Tahdot tulla kaikkitieto, et antaa elämätäsi!"

Läksi Kouta kulkemahan, Lapin-linna liikkumahan, Rutjan-koski kuohumahan, Turjan-yö tohisemahan; tähdet tippui taivähilta, maan alla vainajat vapisi, oli tuska Tuonelassa, pelko pirteissä jumalten.

Sanoi ankara Ajatar: "Terve Kouta tultuasi! Viikon varroin jo sinua."

Lausui Kouta, kolkko miesi: "Monet on askaret inehmon, monianne miehen aatos. Lienet vartonut minua, en lie ennen ennättänyt."

Sanoi ankara Ajatar, kuului ääni kuolon yöstä, puun alta, petäjän alta, korven louhien lomasta: "Elon huoli huomisesta, Mana mennyttä manaapi."

Tuo oli Kouta, kolkko miesi tunsi kaikki tietävänsä, astui rotkohon Rutimon, kulki kuolon porraspuita niinkuin pitkän pilven lonka niinkuin jäisen kosken kopru ei hän taakse katsahtanut, katsoi kohden Kalman usta, ei hän kilvan kiirehtänyt, astui askel askeleelta, kun oli tuima Tuonen kulku elo kuoloa kovempi.

MERENKYLPIJÄ-NEIDOT.

Mikä on hanhien havina Vienan virran kainalossa?

Ne on kolme Hiiden neittä, riisuit sulkansa kivelle, menit merta kylpemähän; illan ruskossa tulevat, aamun koitossa katoovat.

Tuo oli Lippo linnustaja kiven kirjavan takana, katsoi siivet kaunehimmat.

Pilvet päivä jo punasi.

Nousivat merestä neiet, löyti kaksi lentimensä; kolmas etsi, ei tavannut.

Impi itkuhun hyrähti.

Lausui Lippo, liukas sulho: "Saanet sulkasi takaisin, antanet minulle suuta."

Virkahti vilun-ihana: "Silloin sulle suuta annan, koska silmäs sammunevi."

Ilkkui veitikka verevä: "Silloin silmä sammukohon, kun sa kutsut kullaksesi."

Päivä vuoret jo punasi.

"Silloin kutsun kullakseni, koska mieles muuttunevi."

"Silloin mieli muuttukohon, kun likistät linnuksesi."

"Silloin linnuksi likistän, koska hyytyvi hymysi."

"Silloin hyytyköön hymyni, kun me kättä kääpätähän."

Päivä hongat jo punasi, tuli tuska impyelle: "Suo mulle sulkani takaisin, tahi taattoni toruvi!"

"Milloin oot minun oman?"

"Koska päivä koittanevi."

Päivä päätänsä kohotti. Sai pukunsa peilikylki, antoi suuta sulhoselle linnunluisella nokalla, veen suulla verettömällä: hymy hyytyi, silmä sammui, pois kulki kultainen elämä, muuttui mieli miehen nuoren. Neito lentohon lehahti noustessa kesäisen päivän.

IMPI JA PAJARIN POIKA.

Istui impi lähtehellä, vieritti suruista virttä päivän mennessä majoille, kesähiilun himmetessä, syttyessä syksyn lampun, pohjan tähden tuikkehessa.

Huone honkainen humahti, kangas kultainen kumahti, syöksähti sylistä illan tuo kaunis pajarin poika välkkyvällä varsallansa; hetteessä hepoa juotti, naljaeli neitoselle: "Milloin sie minun omani?"

Saneli ihala impi: "Silloin mie sinun omasi, kun sammuu sydänsuruni."

Tuo kaunis pajarin poika suki orhin sulkkukarvan, naljaeli neitoselle: "Milloin sammuvi surusi?"

Virkahteli vieno virpi: "Silloin sammuvi suruni, kun minä sininen risti."

Tuo kaunis pajarin poika riisui ristin rinnaltansa, naljaeli neitoselle: "Muistatko minua milloin?"

Heinä himmeä helisi: "Muistelen minä sinua, muistatko sinä minua?"

Tuo kaunis pajarin poika kävi neitosen kätehen, ristin kaulahan ripusti. "Silloin mie sinut unohdan, kun minä punainen nurmi."

Singahti satulahansa, kultanuolena katosi, jäi impi imehtimähän pohjan tähden tuikkehesen.

Tuo kaunis pajarin poika kulki suurihin sotihin, tasapäihin tappeloihin; tuo impi ihalan illan kulki kaihoten kotihin, kultaristi rinnallansa.

Tuo kaunis pajarin poika vihdoin miekkansa veristi oman veljensä veressä; tuli portille pyhälle, munkiksi monasterihin.

Tuo impi ihalan illan kauan kaipasi urosta, kesän-mennyttä murehti; meni miehelle hyvälle, vaikk'ei varsin mieluisalle.

Tuo kaunis pajarin poika viallista verta vitsoi kopin kolkoilla kivillä; tuo impi ihalan illan se suki suruista päätä miehen vieraan vuotehella.

Tuo kaunis pajarin poika huuti suuressa hädässä, anoi Herran armahdusta; tuo impi ihalan illan oudon liettä liikutteli, oudon lasta laulatteli, oudon karjoja huhuili, oudon väänti värttinätä, oudon kanssa illat istui, oudon kanssa aamut astui, oudolle tilan tekevi, oudon ääntä kuuntelevi.

PYHÄ YRJÄNÄ.

Pyhä Yrjänä ylinkä kuuli immen kiljahtavan Turjan tunturin takana; karahutti katsomahan.

Kuikutti kukat kanervan: "Viety on tästä neiti nuori pulkassa porottomassa, reessä tarvahattomassa, vemmel piukki, tie vikisi, impi itki, kallotteli."

Seisoi usma niinkuin seinä Turjan tunturin takana, pakkanen pahemmin seisoi kera pilkkoisen pimeän, uhkasit urosta syödä; korskui orhi kultakenkä.

Pyhä Yrjänä ylinkä miekalla utua iski, valahutti valkeata: "Kautta lempeni pyhäisen, kirkastu ikuinen ilta!"

Aukesi räme etehen, mätäs-märkä, räähkä-mänty, purskui rimmet pohjattomat, katsoi suo-silmät sumeat, uhkasit urosta niellä; pärskyi orhi pää-hopea.

Pyhä Yrjänä ylinkä iski suota suitsillansa, helähytti helmivyöllä: "Kautta mun sydänsuruni, karkaistu vesi vetelä!"

Rauta rahkasta helähti, nousi suosta suuret miekat, käsivarret koukistetut alla tähtien ikuisten, uhkasit urosta kaata; orhi vaahtinen vapisi.

Pyhä Yrjänä ylinkä satulassansa yleni, sanoi alta silmäraudan: "Kautta julkisen Jumalan; pelastan ma naisen nuoren."

Kannusti uvetta urho, ajoi tapparan teriä, tuli Ruijan rantamalle, missä hyrskyi aalto hyinen, meri selkeä sinerti.

Syöjätär valio vaimo se virui vesikivellä Lapin päivän paistehessa; kauas kuulti kultasuomut, loitos loisti heljät hapset, heijastui sepel sininen, päällä paaden vaahtiparskun, iljanteella jään ikuisen.

Heittihe hepo sivulle, karkasi kahdelle jalalle.

Pyhä Yrjänä ylinkä ruoskin orhia opetti, lausui tuolla lausehella: "Miss' on impi meiltä viety, kussa kastettu kaponen?"

Sihisi sininen lisko: "On kapehet kaunihimmat, ihanammat itsellämme, kääntynetkin nyt takaisin taikka turmasi tulevi!"

Sylki Syöjätär vesille, meri koskena kohisi, hyökyi hyrskyt rantamalle; Pyhä Yrjänä ylinkä ajoi orhin aallokkohon, miekan välkkyvän kohotti pään päälle kähyjen vaimon: "Neuvonet minulle neien, oman säästät herjan hengen."

Vaimo kyyn-viha vikisi: "Tuoll' on tytti teiltä viety Vesi-Hiiden vuotehella; etsit impeä suruista, löydät naisen nauravaisen."

Kalpeni satulassansa Pyhä Yrjänä ylinkä. "Sen varsin valehteletkin."

Pilkkasi pahaniminen: "Rakastitko naista nuorta?"

Mietti hetken hervahtuen Pyhä Yrjänä ylinkä, korkeni satulassansa, lausui äänellä lujalla: "Rakastin ma naista nuorta niinkuin sankarin satua, viatonta vainottua, kaunista kadotettua; tähteni pyhä aleni, yljän lempeni yleni."

Iski miekalla matoa, lisko liukahti kivehen, tuli tuiski kalvan tiestä, kallio kaheksi lenti; paaden alla porraspolku, kuja kaita, kammottava.

Hyppäsi hevon selästä Pyhä Yrjänä ylinkä, heitti ohjat orhillensa. "Saata maalleni sanoma, jos mun kuulet kuolleheksi."

Hirnahti hepo suruinen: "Saatan Luojalle sanoman, jos sun kuulen kuolleheksi.".

Kulki polkua kivistä Pyhä Yrjänä ylinkä, löysi naisen nauravaisen Vesi-Hiiden vuotehelta; silmät sankarin pimeni, ääni kurkussa korahti: "Kautta ristin rinnallani, Luoja lapsesi lunasta!"

Tappoi naisen naurusuisen miekalla tuliterällä Pyhä Yrjänä ylinkä, kukka kaiken ristikunnan.

TUMMA.

Tuo oli tumma maammon marja syntymässä säikähtänyt, näki kauhut kaikkialla, haltiat pahat havaitsi, ei hyviä ensinkänä.

Pani äiti paimenehen.-- Paimen metsästä palasi, tuli outona tupahan, haasteli haralla hapsin:

"Oi emoni, älä minua pane karjan paimenehen! Lempo seisoi suon selällä, Hiidet hirnui kankahalla, juuttahat jälestä juoksi, maasta Maahinen kohosi."

Ei pojasta paimeneksi.-- Pantihin kalan kutuhun.

Palasi mereltä poika, tuli valjuna tupahan, kertoi kynnet kylmillänsä: "Kauhea saloilla kansa, meren kansa kauheampi! Näin minä Tursahan tulevan, meren kahtia menevän, Kalpea karilla istui, Tyhjä alla ammotteli."

Ei pojasta merelle miestä.-- Pantihin palon tekohon.

Palasi palolta poika, tuli vauhkona tupahan, sanoi silmin seisovaisin: "Hirveät meriset hirmut, tulen hirmut hirveämmät! Sylki kyyt kyventä, liskot puhui liekkiä punaista, Syöjätär porossa keitti, Kehno käänti kattilata."

Suku jo surmata saneli: "Mitä työstä tyhjän mieheni"

Ennätti emo etehen, kyyditti kylän kisoille.

Palasi kylästä poika, ei tohi tupahan tulla, kujilla kuvahtelevi, piilee peltojen perillä; löysi äiti seisomasta takaiselta tanhualta.

Poika kaulahan kavahti: "Oi emoni, kantajani! Paras on minun paeta, paras mennä näiltä mailta, mennä Kalman karsikkohon, piillä Tuonelan pihoille! Kolkkoja kotona näin ma, kamalampia kylässä! Veräjällä Vento seisoi, Vennon poika portahalla, loukossa Vahinko vaani, Kouko kohtasi ovella."

Tunsi äiti tummaisensa, tunsi jo tuhon-alaisen syntymässä säikkyneeksi; itki, itki, ei evännyt, virkkoi, vienosti saneli: "Niin menekin, poloinen poika, mene kuolon kuusikkohon, vainajien varvikkohon, tuvan taakse taaton saaman, lempeän lepotiloille, missä seisoo puut pyhäiset, hongat himmeät puhuvat ollehista, mennehistä, murehessa yön ikuisen."

Taatto haudassa havasi. "Mitä itket, heimon helmi?"

"Tuota itken, oi isoni, ei minuhun metsä mielly."

"Lehto laululla lepytä, niin teki isätkin ennen."

"Tuota itken, oi isoni, ei minusta merelle miestä."

"Ahti uhreilla aseta, niin teki isätkin ennen."

"Tuota itken, oi isoni, ei tuli minulle tuttu."

"Tuli kytke kahlehisin, niin teki isätkin ennen."

Yhä itki heimon helmi. "Mitä itket, oi iloni?"

Tuska ilmoille ajoihe: "Oi isoni, ota minutkin kera Kalman kartanoihin, kun olen maammon tumma syntymässä säikähtänyt, näen kauhut kaikkialla, enin ihmisten elossa."

Nousi ääni nurmen alta, sana Tuonelta samosi: "Säikkyivät isätkin ennen, toki aikansa elivät. Autio elämän aamu, Manan ilta autiompi. Pirtit on pienet Tuonelassa, maan alla kaitaiset kamarit, kuu ei loista, päiv' ei paista, yksin istut, yksin astut, toukka seuloo seinähirttä, itse seulot itseäsi ikävässä ainaisessa, haikeassa, vaikeassa."

Poika Tuonelta palasi, tuli miesnä hiljaisena, istui tuttuhun tupahan; kohenti takassa tulta, talon töitä toimitteli, hymysuin hyreksi joskus sinipiioista saloilla, vellamoista veen selällä: meni merelle, metsähänkin, vei verkon, asetti ansan, niin eli ikänsä kaiken, ei iloiten eikä surren, pannen päivät päälletyksin niin tulevat kuin menevät, niin paremmat kuin pahemmat; päällimmäiseksi paremmat.

TOINEN SARJA.

ÄIJÖN VIRSI.

Tuop' oli Äijö yksin-synty, yksin-alku, yksin-kuolo, istui pilven paltehella, katsoi maailman menoa, lauloi laulun kaikki-öisen sisimmästä sielustansa, eikä peittänyt mitänä tulevaisen polven tulla:

"Uskoin kerran ihmisihin, en nyt uskone enempi, ihmiset on ilvesheimo, paha, karsas, kahlehdittu; jos joku kohoopi heistä, sen he iskevät ijäksi, riemuitsevat rinnassansa: ollut meitä ei parempi!

"Uskoin ennen ihmisihin, en nyt itke, en iloitse, ohi käyvät onnet heidän, onnettomuudetkin ohitse, tiedän kyllä kylmyyteni, en sitä sure, en kadu, se on voitto taisteloiden, tulos tappion tuhannen.

"Tein ma kerran ihmisiä kaavahan oman kuvani, ottivat minun vikani, herjasivat herkintäni, tahdon tehdä toisen heimon, hiljaisen, varaväkevän, käyvän maata, merta pitkin kuin on kärsiväin hymyily.

"Lienkö itse vanha liian, tullut lapseksi takaisin, en nyt siedä entistäni, joskin ymmärrän yhäti; lauloin hetken heijastusta, soin huvia, loin kuvia, haaveksin haluja mielen: kaikki tuo on multa mennyt.

"On paennut, ei palaja usko uutten ihmisien, toivo voittavan totuuden, rakkaus rajattomimman, ihmiset on ilvesheimo, minkä teinkin, sen tuhoan, luon ma uuden luomakunnan uuden itseni iloksi.

"Suljen siitä pois inehmot, kutsun kestivierahiksi mahdit maasta, vallat veestä, itseni ikuiset veljet, kutsun Kimmon kiukahasta, Kammon kuolon porstuasta. voimat vangitut vapautan, alan uuden aikakauden."

MARJATAN POIKA.

Juhlivat jumalat Suomen vaskiharjun hartioilla, kummulla kuparilinnan.

Tuop' on yksin Poika tuumi: "Noin on mieli miekkoisien, kuinkapa kurjien ajatus laaksoissa inehmonlasten?"

Tunsi tuntonsa palavan tuo pyhä Jumalan Poika rajatonta rakkautta, mitatonta myötämieltä luonnon kuolevan keralla; läksi tuota tutkimahan heimoa matalan Mannun.

Kulki tietä kuusipuista tuo pyhä Jumalan Poika, lauloi koidon kohtaloa, luontoa kova-osaista, kun on tyhjästä kuvattu, tehty, kurja, maan tomusta, pantu päivän kukkimahan, toisena katoamahan, tuhat vuotta nukkumahan, yhtenä ylenemähän.

Huokasi salolla honka: "Mitä sie minusta tiedät?"

Paasi vahva paukahteli: "Itse painu paatoseksi!"

Tiuskutti tiainen puusta: "Lie hyvä sivulta surra!"

Käärme kankaalta kähisi: "Ota itse orjan muoto!"

Ja hän otti orjan muodon tuo pyhä Jumalan Poika, itse painui paatoseksi, ilman lintuna liversi, meni pois meren kalana, vaahtopallona palasi, puutui puuksi, maatui maaksi, kasvoi kukkana kedolla, toukkana kukan kuvussa, perhosena päivän alla.

Paistoi marjana mäellä.

Koppoi marjan kourahansa Marjatta, korea impi, synnytti Pojan pätöisen.

Tuo urahti Suomen Ukko, ärjähti ikuinen Äijö: "Mik' on tähti taivahalla, tuike maailman merellä, kuuta kummempi näöltä, aurinkoa ankarampi?"

Tutkivat jumalat Suomen kummulta kuparilinnan tuota ihmettä isoista, tuota kaukaisen tuloa, tuota pitkäisen paloa ulapoilla ilman aavan.

Taatto taivahan jyrähti, sinkosi sanan salaman: "Outo on tulija tiellä; tokko tullevi talohon?"

Jumalat jumahtelivat: "Kohti korkea tulevi, päin vieras parempi meitä."

Pyhä paistoi pyrstötähti, taivas kummasti helotti, kupu taivahan kumotti, loimotti sininen sähkö, hirnuivat hevot tulijan niinkuin Turjan pyörretuuli, orhit oivat korskahteli niinkuin paisuva Imatra, naukuivat navat ratasten niinkuin yössä jäitten jyske, tuop' on vankui vaununtanko niinkuin vuorien jylinä, ilmat irjui, kaaret karjui, kirposi kipinämyrsky tullessa tulijan uuden, saaden ankaran sanoman Tuntemattoman majoilta, Kaikkivallan kartanoista.

Jumalat jumahtelivat: "Liekö loppu luomakunnan vai alku elämän uuden?"

Lauloi kaikki luonto laaja: "On riemu elämän uuden vertaisesta veljestämme, kuolottoman kunniasta."

Ja hän tunsi ihmistuskat tuo pyhä Jumalan Poika, ja hän matkas maailmalle, laaksoihin inehmonlasten: pistihe joka pihalle, joka katsoi kartanolle, souteli solut sydänten, luonnon tiehyet tuhannet, itki kanssa itkeväisten, nauroi kanssa nauravaisten, lempi lempiväin keralla, kuoli kuolevain keralla, harjoitti hyvehet kaikki, maistoi maljat karvahatkin, ammatit eri-alaiset, ijät, säädyt ihmiskunnan.

Ja hän mietti ihmismielen, mietti myös eläinten mielen, jätti kaikkehen jälelle omaan sähkönsä säkenen, kuolemattoman kipinän Kaikkivallan kartanoista.

KUUN LAPSET.

Kuu jo kylmeni.

Näkivät tähden talvisen eläjät edessänsä Maan ihanan, kuuma-rinnan, riemu-täyden.

Nurkui kansa nuorempainen: "Sinne siirrymme ijäksi alle auringon paremman, luokse luonnon lempeämmän; armas on asua siellä, lämmin maata Maan povella."

Kansan vanhin noin nimesi: "Kuun olen heimoa, elänen taikka kuollen, tänne jäänen."

Siirtyi sieltä kansa kaikki.

Viime venhon vieriessä ilman aavoille selille noinp' on virkki nuorempaiset: "Ethän jääne jäätymähän tänne, kuuluisa kuningas, tykö tyhjän luomakunnan, saarehen sanattomahan, pakkasehen paukkuvahan, äyrähälle yön ikuisen?"

Tuop' on Kuun ukko urahti: "Tänne jäänen, tänne kuollen, tääll' on syntyni syvimmät."

Potkas purren lainehille, istui paadelle pyhälle, katsoi menneiden menoa, hymähti hyvästit oudot: "Voi, te miehet mielettömät, lapset Kuuttaren latomat, tytöt tyhjien halujen, poiat unten ponnetonten! Tääll' oli elämä teillä, siellä vain vale-elämä, tääll' oli ihanne teillä, siellä itku vain ihanan, täällä täyttymys parahan, siellä vain parahan paine, ikikaiho kauneuden, onnen ollehen ikävä."

Vieri vuossadat.

Samosi Kuu ja Maakin kulkuansa, Maassa mahtavat eläjät, luonnon kanssa kamppaellen.

Kuun ukko kumara yksin jäätyi jääksi paikallensa. Vain sydän sykehti hällä, lauloi laulua ijäistä elämästä entisestä, talvettomasta kesästä, kussa kukki Kuun ylängöt, alangot enemmän kukki, tuoksui metsät lakkalatvat, meret selkeät sinerti autuutta alinomaista, laupeutta luonnon laajan.

Tuota ei Maan lapset tajua.

Mutta jos sävelen kuuli Kuun lapsi, elämän orpo, syttyi syömehen kipinä, sinkoi silmä taivahille, muisti hän entisen elonsa, tunsi polttavan povensa, koko sielun sairastuvan kodin korkean surusta, kauniista kadotetusta. Soi hälle jumalten virsi, kuoro taivon tähti-täyden: "Onko nyt parempi olla, liekö armaampi asua viidakoissa vierahissa, uppo oudoilla ovilla, kuin oli olla Kuun povella, Kuun on kummuilla levätä luona talven tuttavamman, syksyn kylmänkin sylissä, sydän-yössä ystävässä, onnessa oman elämän?"

Kuulevi lakean laulun Kuun lapsi kumea-rinta, päänsä painavi poloinen parmahille Maa-emosen; ei tajua taatto häntä, maammo outo ei opasta.

PIMEÄN PEIKKO.

Tuo tuima Pimeän peikko tunsi auringon tulevan Lapin tunturin laelle keralla kevähän uuden.

Mietti murha mielessänsä: "Minä auringon tapankin, surmannen valonkin suuren yön pyhän nimessä yhden, sydän-yöni synkeimmän."

Peikot päivyttä vihaavat.

Tuli tunturin laelle revontulten roihutessa, näki taivahan palavan, hyrähti hymyhyn huuli: "On iloni isommat, onpa riemuni remahtavammat kuin juhlat valon jumalten, pidot, laulut päivän lasten."

Yö oli aava ympärillä.

Kimmelsi kitehet yössä kuin kirot sydämen synkän, meri vankui valkeana niinkuin paatunut ajatus, kohosi luminen korpi maasta kuolon-mahtavasta kuin uhma urohon hyisen, viha välkkyvän teräksen.

Tuo nauroi Pimeän peikko: "Päivä, päätäsi kohota, saat täältä sataisen surman, turman tutkaimet tuhannet!"

Näkyi kaukainen kajastus.

Seijastuivat selvemmiksi taivon rannat, korven kannat, heijastuivat heljemmiksi synkeät sydänsopukat, suihkivat tuliset nuolet päivän päästä nousevasta, sattui vastahan vasamat yöstä mielen valkenevan; sini koitti päivän koitto kuni peikon sielun koitto, sini soi kevähän kannel kuni peikon hengen kannel, yhtyi toinen toisihinsa, säihkyi yhtehen sätehet, sointui yhtehen sävelet, nousi kohti korkeutta, puhki taivahan yheksän, yli kaaren kymmenennen, kunnes saapuikin kotihin, korkeimman Isän ilohon, Elon lempeimmän lepohon, Rakkauden rajattomimman.

Kuului kuoro yön povesta, riemu päivän rintaluista: "Pahin on parahan synty, rumin kauneimman kajastus, alin vain ylimmän aste."

Mutta ihmiset sanoivat: "Tuo on peikko mielipuoli, vanki valkeuden ijäisen, itse poikia pimeyden, päivän virttä vierittävi!"

Heille taivahat hymyili.

Eikä hän ikinä saanut enää jäistä järkeänsä, kuoli pois keralla talven, syöksyi veljenä vihurin sydämehen päivän pätsin, leimuhun Jumalan lemmen. Tuo tunsi Pimeän peikko sydämensä sylkähtävän, tarttui päähänsä rajusti: "Minne mieleni pakenet?"

UKRI.