Part 1

HELKAVIRSIÄ I-II

Kirj.

Eino Leino

I 1903, II 1916.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen sarja

Ihalempi Tuuri Mantsin laulu Orjan poika Kimmon kosto Kaleva Sininen risti Ylermi Räikkö räähkä Tyyrin tytti Luojan leipä Oterma ja Katerma Kouta Merenkylpijä-neidot Impi ja pajarin poika Pyhä Yrjänä Tumma

Toinen sarja

Äijön virsi Marjatan poika Kuun lapset Pimeän peikko Ukri Syvärin impi Herramme Vapahtajamme Arja ja Selinä Halla Mennyt manner Ukon lintu ja virvaliekki Auringon hyvästijättö

ENSIMMÄINEN SARJA.

IHALEMPI.

Tuo oli tytti Päivölässä Ihalempi, maammon impi, mansikka hyvien maiden, Herran lehtojen hedelmä; meni karjahan kesällä, ei tullut takaisin tytti.

Läksi veikko vieremähän.-- Hiidet virvoja viritti.-- "Kunne sorruit kurja sisko?"-- Poika soille portahaksi.

Läksi taatto tietämähän.-- Hiidet virvoja viritti.-- "Kuhun kuljit tyhmä tyttö?"-- Taatto Kalman kartanoihin.

Läksi äiti etsimähän.-- Hiidet virvoja viritti.-- "Missä mielitiettyseni?"-- Äiti taivahan taloihin.

Saatteli sanan Ukolle: "Haihtui tieltä tuiretuinen."

Läksi Luoja löytämähän.-- Hiidet virvoja viritti.-- "Kussa kuljet, Herran kulta?" Sammui kaikki Hiiden virvat.

Istui impi maammon marja hettehellä heiluvalla; kysyi julkinen Jumala: "Miksi poskesi palavat?"

Vastasi valio korven: "Kulki pilvi taivon kantta, päivä pilveä punasi, siitä syttyi poskipääni."

Sanoi Taatto taivahainen: "Miksi silmäsi vesissä?"

Virkkoi vieno metsän viemä: "Lankesi kedolle kaste, madot kiilto-kimmeltivät, siitä silmäni kihosi."

Tutki Tuomari sydänten: "Miks povesi polttelevi?"

Salon arka noin saneli: "Tähti kultainen putosi läikkyvähän lähtehesen, siitä syömeni värähti."

Jo julisti hyvä Jumala: "Kun lie pilvi kulkenunna, olet tytti pilven tytti, kun lie kaste langennunna, olet siunattu kaponen, kun lie pudonnut tähti, olet tähden synnyttävä, sankarin sotasukuisen, miehen suuren, miekka-lemmen."

Sanoi, nosti noutamansa ylimmäiselle sijalle, ylimmäisen pilven päälle.

TUURI.

Noin ne lauloivat jumalat, juorottivat jouhiparrat rannalla Aluen järven, Tuurin uudessa tuvassa: "Autuas elämän arpa, kun on onni ottamassa, taito kättä käyttämässä. Ei elot eläen puutu, taarit tarjoten vähene."

Tuo oli Tuuri onnellinen, talonpoika taidollinen, kaatoi kannuhun olutta, lausui tuolla lausehella: "On eloa, on iloa, oisi kyllin kystä meillä, yksi on suru sydämen: Tuoni ankara tulevi, Kuolo kaikki korjannevi."

Senp' on sai sanoneheksi, kuului tiuvut talvitieltä, kulkuset kujan periltä; kuunteli isäntä itse, vaikenivat valta-luojat. Tungeikse tupahan vieras hyyssä turkki, jäässä parta, kulmakarvat kuuralliset; pimeni tuvassa tuohus, Tuurin kasvot kalpenivat.

Sanoi Kuolo kutsumaton: "Kun ei kuulu tervehdystä, itse tervehdin tuloni,"

Tuo oli Tuuri onnellinen, talonpoika taidollinen, tunsi jäätyvän verensä, sydämensä seisahtavan tuskasta sanattomasta; toki lausui laatuisasti: "Istunet ilon tekohon, tuoppi oltta tarjotahan."

Virkahti viluinen vieras: "Tullut en ilon tekohon, otan itse olvituopin."

Astui luokse arvollisten, kannun vaahtisen kumosi, lausui tuolla lausehella:

"Ei kysytä kuulumia, kysyn itse kuulumani: tie on tehty miehen mennä, reki sankarin samota."

Lysmyi polvet ponnettoman, syöksyi jalkoihin jumalten, huuti suulla surkealla: "En jaksa erota vielä kodistani, konnustani, luota vaimoni valion. Pyydän yhden päivän armon, yhden viikon, yhden vuoden."

Nyykähtivät päät pyhäiset.

Kuolo kummasti hymyili: "Ei miestä väkisin viedä, saati veikkoa jumalten: On aika odotellani."

Astui jo tuvasta Tuoni, painoi kiinni pirtin uksen; hengähti isäntä itse, hengähtivät vierahatkin.

Tuo oli Tuuri onnellinen, talonpoika taidollinen, tunsi päihtyvän verensä, sydämensä suurentuvan riemusta remahtavasta; kaatoi kannuhun olutta, lausui tuolla lausehella: "On eloa, on iloa, pöydät pantuna parasta, yks on riemu miehen riemu: tulla Tuonelta takaisin, nähdä Kalman karkkoavan."

Jatkui juhla, täyttyi tuopit, täyttyi, tyhjeni samassa.-- Juopui Tuuri taidollinen.

Heräsi tyhjässä tuvassa, kuuli pakkasen kurikan, ulos katsoi akkunasta: oli orhi uksen eessä, hepo vartoi valjastettu, mies rehevä reen perässä, korkealla turkinkaulus.

Kalpenivat aamutähdet, päivä talvinen sarasti. Muisti eilistä iloa, sanan lausui leikillänsä: "Talo työlle, vieras tielle. Hoi, on jo herätä aika!"

Ei ääntä väheäkänä.

Tuluksilla tulta iski. Katsoi pirtin, katsoi sintsin, jo nousi ylistupahan, missä nukkui nuorikkonsa; lausui päästä portahien: "On aika herätä, armas, kalpenevat aamutähdet."

Vastausta ei vähintä.

Tuo oli Tuuri onnellinen, talonpoika taidollinen, tunsi oudoksi olonsa, verensä väriseväksi; päätyi pirttihin takaisin, luokse lieden luontelihe; kivi on kylmä kiukahassa.

Pilkisti pihalle tuosta: hepo seisoi niinkuin seinä, mies körötti niinkuin köngäs.

Muisti eilistä muretta, hyrähti hymyhyn huuli: "Hyv' on olla onnen myyrä, kuoma julkisten jumalten." Haukotteli haikeasti, tuosta lautsalle laseikse, päätti päivän nukkuvansa; käänti päätä, siirti kättä, koetti kumpaakin sivua, ei unonen tullutkana.

Kimposi koholle Tuuri, sanan kirkkahan kirosi: "Ei tästä pidot parane, ellei vierahat vähene."

Sanoi kylmä kyytimiesi: "Niinpä tielle työntelemme."

Tunsi Tuuri vierahansa, sydän rinnassa sävähti. "Sain ma vuoden armon aian."

Hyyrrepartainen hymähti: "Liet saanut satakin vuotta, etkö jo erota jaksa!"

Ei muista elänehensä Tuuri eilistä enemmän "Oli mulla poika pieni."

Haastoi Tuoni hallavainen. "On jo kuollut, kuopattukin, miespolven Manalla maannut."

Tuo oli Tuuri onnellinen, talonpoika taidollinen, jo tunsi jumalten lahjat, lausui, synkästi saneli: "Älköhöt sinä ikänä, älköhöt juhliko jumalat kera kansan kuolevaisen! Jumalill' on juhlat pitkät, ikä kerkeä inehmon, nopsa niinkuin pyörän kehrä. Päivät kultaiset kuluvi, aika armas lankeavi, köyrtyvi urohon selkä noissa pitkissä pidoissa, jumalaisten juomingeissa."

Istui Kuolon korjasehen, kuului kulkusten helinä hämärässä talvi-aamun; kuului vielä viittatieltä, jäälle järvien hävisi.

MANTSIN LAULU.

"Urhot urhoja sanovi, naiset naisten nauruloita, sulhaiset sydänsuruja, neiet neitihuoliansa. Mitä sanon ma mies poloinen? Sanon yhtä neittä nuorta.

Hukkako sorean sorti? Karhuko kaunihin kadotti? Kotkako korean koppoi? Kyykö pisti kantapäähän?

Tuota en suuresti surisi, suren huolta suurempata, koska koppoi neien nuoren Simo Hurtta, huono miesi, itketti ihalat silmät hukan-hurja-silmillänsä, puikutti punaiset posket karhun-karva-poskillansa, sorteli soreat hapset kotkan-kouru-kynsillänsä, riudutti ripeät rinnat kyyn on kylmällä povella.

Tuota en suuresti surisi, suren huolta suurempata, kun ei oo minussa miestä, nuolen viejeä vaolle, kirvehen kohottajata, sotakeihon kelvollista; ikä sorti kuulun kunnon, vaivat voimani vähenti, murhe murti viimeisetkin.

Tuota en suuresti surisi, suren huolta suurempata, kun ei miestä Karjalassa, koko suuressa suvussa, joka kostaisi korean, kaataisi katalan urhon, nuolella tai terällä taikka kirvespohjallakin.

Sotako sorti suuret sulhot? Ruttoko väkevät tahtoi? Merikö nieli meidän miehet? Maako mahtavat kadotti?

Tuota en suuresti surisi, suren huolta suurempata, kun ovat elossa urhot, tupa täynnä miekkamiestä, lautsat täällä täyttä miestä, kynnykset kypärällistä, polvellista portahatkin; ei kohoa koston keihäs, satu taivahan salama.

Pois on mennyt Mantsin riemu, Ilomantsi mailta poissa, pimeät on pirtit meillä, pimeämmät miesten mielet, kun ei kuuhutta kujilla, päivänpaistetta pihoilla; kaikki kynnykset kysyvät kukallista kulkijaansa, kaikki lautsat laulelevat heinällistä heilujaansa, itkevät ahot ihanat kesällistä keikkujaansa..."

Vieri virsi vanhan Mantsin pirtissä helisevässä, itku voitti miehen mielen, painui pää varahan polven; itki poiat, itki piiat, itki sankarit väkevät, impyet enemmän itki, tytöt tyrski Karjalassa; helkähtivät miesten miekat, vainovalkeat välähti.

ORJAN POIKA.

Puhui Pirkka puuhkalakki: "Hoi miehet, ylös urohot, satanut on uutta lunta, läkkäme Lapin kylihin, Lapin lasta velkomahan!"

Läksivät Lapin kävijät, veristivät uutta lunta, miehet miekoin surmasivat, naurattivat naiset kaikki; Lappi laajalti savusi, kylät jäivät kylmillensä, poikaset porossa itki, koirat vuorilla vaelti.

Toip' on Pirkka orjapiian.

Vieri aikoa vähäisen, lauloi orja lapsellensa: "Heleä emosi heimo, heleämpi nurmen heimo; suku suuri tuntureilla, suku suurempi Manalla; eivät pistä Pirkan piikit, yllä tapparat yröjen."

Ärjyi ilkeä isäntä: "Lyhyestä virsi kaunis!"

Miekan seinältä sivalti, tappoi naisen nauramansa.-- Se oli Pirkka puuhkalakki.

Kasvoi kaunis orjan poika.

Lähtö Lappihin läheni, urhot tuota tuumimahan. "Oisko orjasta apua retkellä re'ellisellä?"

Otetahan orjan poika.

Ajetahan ahkiossa, päivä suuren järven päitä, toinen hallaista rämettä, kolmas vuorta korkeata; oli outo orjan mieli, sydän rinnassa sykytti.

Tultiin tunturin laelle; tulet tuikki laaksoloista, valkeat Lapin kylistä.

Puhui Pirkka puuhkalakki: "En usko penihin orjan, sen on silmässä välähdys revontulta tuikeampi; paras kun jälelle jääpi."

Poika puuhun kytketähän.

Palasivat pirkkalaiset, pulkat täynnä turkiksia, vempelet verohelyjä.

Muisti Pirkka puuhkalakki: "Tais jäädä jälelle poika, kuka kurjan päästäntähän?"

Sujahtivat suksillensa heimon sulhot.

Heinäkenkä nukkui puuhun kytkettynä hangella hopehisella.

Näki unta maammon maista.

Puikoivat punaiset pulkat punaisilla kukkuloilla, siukoivat siniset petrat sinisillä virran-suilla, jolui joutsenet hopeiset, käet kukkui kultahiset, käet kukkui, linnut lauloi, vihannoivat viidat kaikki Lapin suuressa suvessa, yössä päivän paistamassa.

Hyrähti hymyhyn huuli: "Luoja kaitse maammon maita!"

Jousen jäntehet helähti, suhahtivat sulkanuolet, kuoleman kantele kajahti polven päällä kaikkivallan.

KIMMON KOSTO.

Kimmo vuorta viertävätä hiihtää yössä yksinänsä, taivaan tähtöset palavat, palavampi Kimmon tuska, kun hän korpia samoopi, yksin yössä lauleleepi:

"Tytär oli minulla nuori niinkuin pieni petran hieho, jäi yksin kotahan kerran, tuli miesi muukalainen, tytön taljalla lepäsi; kun hänet tapaan ma kerran, silloin korpi kauhistuvi."

Kimmo vuorta viertävätä, hiihtää yössä yksinänsä. Tuiman tunturin laella Hiiden immet hyppelevät, kilvaten lumikiteinä, hapset tuulessa hajalla; susi juosta jolkuttavi, revontulet räiskähtävi, huokaavat lumiset aavat, taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

"On tulossa tuisku-ilma", tuumaa Kimmo, kiiruhummin sauva iskee, suksi potkee, vuoren varsi katkeavi.

Kuulee alta korpikuusen äänen vaisun vaikeroivan: "Hoi, kuka hiihtäjä oletkin, auta miestä onnetonta! Petralla ajelin, petra katkoi ohjat, kaatoi pulkan, metsän kohtuhun katosi; pelastuin vähissä hengin. Nyt en tiedä tietä enkä paikkaa pakkasen käsistä."

Tuntee miehen muukalaisen Kimmo kiljuvin sisuksin, täss' on miesi, tuossa pulkka, tänne petran jäljet toivat; kohoo jo verinen veitsi, käsi käskee, tunto kieltää.

Laki on Lapissa: auta aina miestä matkalaista!

"Kohoahan suksilleni", virkkaa, "vien sinut kylähän. Kylässä on lämmin kylpy."

Hiihtelevät hiljallensa, Kimmo eessä, mies takana, taempana Hiiden vuori.

Tuiman tunturin laella Hiiden neiet hyppelevät, laulavat hajalla hapsin kera vinkuvan vihurin: "Voi, urosta voimatonta! Kovin kostohon käkesit, kostettavan kohtasitkin. Hyvä on hylyn nyt olla kostajansa kantapäillä."

Tulevi etehen koski, kosken poikki porras; virkkaa Kimmo: "Vaihduhan edelle, somemp' on samotakseni."

Vaihtuvi edelle toinen,-- kosken kuohuihin katoopi käden yhden kääntämällä. Soi parahdus pakkas-yössä. Taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

Kimmo katsoo kauhistuen.

Jo tulevat Hiiden immet tuiman tunturin laelta, tulevat kuin tuisku-ilma, vinkuvat kuni vihuri, joka taholta, joka aholta, joka vuoren vinkalosta; käärivät hivuksihinsa miehen, jok' on murhan tehnyt, sylitellen, suukotellen, elon lämpimän imien, ottavat omaksi Hiiden, alle hangen hautoavat.

Susi ulvoo, koski kuohuu.-- Aamulla auringon kimallus.

KALEVA.

Kaleva kuuluisa kuningas käkesi kosihin käydä Vuoren mointa morsianta. Hiiden neiti hiilihapsi kutoi verkon kutristansa, silmän-iskuista yliset, luomen-laskuista aliset, pani paulat poikki tiestä, urhon vangitsi valion.

Valitteli valtakunta: "Kauan on Kaleva poissa." Etsitähän, kaivatahan.-- Tuop' on kiekui kirkon kukko: "Kauan on Kaleva maannut Hiiden vuoren vuotehella, verkoissa veren väkevän; pääse ei sieltä päästämättä."

Pyhä Pietari käveli Herran Kiesuksen keralla, kukon kuuli kiekuvaksi, sanoi Herralle hyvälle: "Viikon on Kaleva vierryt, auta miestä mielipuolta."

Kolahutti sauvallansa Herra Hiiden kalliota, heräsi kuuluisa kuningas. "Kuulinko. kotimäeltä karjankellon kaikuvaksi?"

Vuoren viekas noin saneli: "Kuulit taattoni kujilta hirnuvaksi Hiiden orhin."

Kolahutti toisen kerran Herra Hiiden kalliota, kysyi kuuluisa kuningas: "Kuulinko luostarin aholta aamukellon kaikuvaksi?"

Nimesi Metelin neiti: "Kuulit maammoni pihoilta haukkuvaksi Hiiden hallin."

Kolahutti kolmannesti Herra Hiiden kalliota, nousi kuuluisa kuningas, sanoi: "Jää hyvästi, neiti, kuulen mailta, kukkuloilta kaikuvaksi Herran kellon."

Sanoi hälle Herra Kiesus: "Milläpä syntisi sovitat?"

Pannahinen mies pakisi: "Matkannen pyhälle maalle, joella Joortanin peseime."

Kaleva kuuluisa kuningas otti ristin rintahansa, matkasi pyhälle maalle, pyhän virran pyörtehille; orhit kuopi, maa tömisi, töyhdöt heilui, kuu sädehti.

SININEN RISTI.

Katrinainen kaunis neiti kesät karjassa käveli, näki outoja näkyjä; katsoi taivahan sinehen, kuuli kuinka puut puheli.

Niin päivänä moniahana pilvet piirtyi torniloiksi, nousi templit terheniset, kirkot kultaiset kajasti ruskossa kesäisen illan, häilyvissä hattaroissa.

Kertoi muillekin näkynsä. Kuuntelivat kummastellen, käskivät käymähän ripillä, tekemähän ristinmerkin; pitivät impyen unena.

Näyn kätki neiti nuori.-- Niin päivänä moniahana haastoi kuuset kukkulalla: "Ei sakene savu pyhäinen Karjalan sydänsaloilla, ei kilise kirkonkellot, vesi ei vihitty pirsku; vainovalkeat näkyvi, purskuvi veri punainen, sotakirves soittelevi virroilla vihisevillä, mailla kastamattomilla."

Sanat kätki neiti nuori.-- Rukoili, kävi ripillä, kumarteli aamut, illat juuressa jumalankuvan; ei sammu povessa poltto.

Niin päivänä moniahana tunsi mielensä vetävän, läksi maita vieremähän; kulki, kulki korpitietä, puut piteni, koti eteni, pyhät kasvoi pylvähistöt, kaartui kappelit hämärät, kuului kaunis kuorolaulu, kellot kultaiset kilisi Katrinaisen kulkiessa, hyvän marjan matkatessa.

Kulki kohti kuulumia, nouti silmänsä näkyjä, meni minne mieli käski; tuli rannalle merosen, veden suuren suistamolle.

Kohosi merestä saari, saaresta sataiset kirkot, katot kulta kuumottivat; rannalla venonen valmis, tuuli myötäinen merellä.

Nuo munkit monasterissa näkivät neitosen tulevan, viittoivat nenästä niemen: "Ken olet naisten tyttäristä, saavut saarelle pyhälle?"

Toi tuuli mereltä tiedon: "Olen Herran heilimöity, saavun saarelle jumalan."

Pyhät rannalta pakosi, kiinni portit paiskattihin, kahlekoirat päästettihin; mykistyi meressä saari kaupungiksi kuollehien.

Neitonen mereltä nousi, kaikki kaikui saaren kellot; kolkutti portille pyhälle, rautavitjat ratkesivat; tuli luostarin pihalle, koirat kättä nuolemahan; astui Herran huonehesen, kuvat kultaiset kumarsi.

Hämmästyi pyhäiset miehet: "Mittyinen tämä on neito, koirat ei hänehen koske, kaikki kaikuu saaren kellot!"

Tutki Pää-pyhä tytöltä: "Mistä tiesit tänne tulla?"

"Tuosta tunsin tänne tulla: päivä pilkat puihin veisti, kuuhut rastia rakensi."

Pää-pyhä enemmän tutki: "Lienetkö lihoa syönyt?"

"Muistin Kiesuksen kipua, kuuntelin puhetta puiden, siitä virkosi väkeni."

Kyllin Pää-pyhä kyseli: "Liet kenen majoissa maannut?"

"Itkin kastamattomia, katsoin taivahan sinehen, silloin sieluni lepäsi."

Kohotti Pää-pyhä kätensä: "Mene Herran heilimöity, kanna kaunis päivän kukka, siemen siunattu sirota!"

Käännytettihin takaisin, annettihin turvaksensa maallikko monasterista; läksit tietä tuntemahan perille pimitetyille.

Salot sakeni, kosket kiihtyi, virrat vuoltui, maat yleni, jylhistyivät jyrkät vaarat, kolkostuivat korpilaaksot, kontiot kovin möräsi; tulivat niemyen nenähän, missä läikkyi tyynet järvet.

Turva turmaksi rupesi, käsin kauloi kassapäätä, pyyteli pyhäistä neittä; neitsyt huuti huikeasti: "Herra, suuret on suruni, suuremmat sinun tekosi, älä muistele minua, muista kastamattomia!"

Kuuli Herra heljän huudon, antoi merkin, muutti immen siniseksi ristinpuuksi korpehen kohisevahan, veden kahden kaltahalle, miehen syyllisen syleillä, katuvaisen kaulaella.

Aika vieri, vuodet vaihtui, muuttui maailman menokin. Jo sakeni savu pyhäinen, jo kilisi kirkonkellot, pirskui jo vesi vihitty perillä pimitetyillä, Karjalan sydänsaloilla.

Toki kauan kertoi kansa synnystä sinisen ristin kalmistossa kaikuvassa, korvessa kohisevassa veden kahden kaltahalla. Kaikui kauemmas sitäkin muisto miehestä pyhästä, joka kappelin rakenti juurelle jumalan merkin, kastoi kansaa ja opetti. Kauimmaiseksi kajasti se itse sininen risti salmen suussa, sillan päässä, kylän kappelin kohalla, kun kilisi kirkon kellot, kun lepäsi tyynet järvet, kun meni majoille päivä.

Kun vaelti matkamiesi.

YLERMI.

Ylermi ylpeä isäntä ajoi temppelin ovesta, lausui kirkon laivan alta: "Täss' on mies tämän sukuinen, kadu ei tehtyä tekoa eikä taivasta tavota."

Paasi seinässä pakisi, puhui Neitsyt puusta tehty: "Äsken sie sitä katunet, kun on tuhkana tupasi."

Ylermi ylpeä isäntä kilahutti kilpehensä, karahutti kankahalle; näki tuhkana tupansa, lausui hirsihiilokselta: "Tupa uusi tehtänehe, tupa entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä ajoi keskikäytävälle, keskiristiltä kirosi: "Täss' on mies tämän sukuinen, ei ole porossa polvin, surustansa suurentuvi."

Paasi seinässä pakisi, sai sanat kivinen Kiesus: "Äsken oot porossa polvin, kun on vaimos valkeana."

Ylermi ylpeä isäntä murti ruoskan mursunluisen, karahutti kankahalle; näki vaimon valkeana, lausui luota lautsallisen: "Vaimo toinen tuotanehe, vaimo entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä ajoi orhin alttarille, herjasi veralta Herran: "Täss' on mies tämän sukuinen, ei murehi mennehiä, riensi myrskynä ratansa."

Paasi seinässä pakisi, kuva haastoi kirjokulta: "Äsken sie sitä murehit, kun on poikas mielipuoli."

Ylermi ylpeä isäntä iski peitsen permantohon, karahutti kankahalle; näki pojan mielipuolen, vyöltä tapparan tapasi, isä poikansa omansa löi tasaksi tanterehen. Huuti suulla huikealla: "Poika toinen tehtänehe poika entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä ajoi orhin akkunasta messurahvahan rakohon; tulta tuiski orhin turpa, valoi silmät valkeata, enemmän ylpeän isännän, satulassa seisovaisen.

"Täss' on mies tämän sukuinen, ei anele armahdusta, itse raudalla rakasti."

Ääni pilvistä jyrähti: "Äsken sie sitä anelet, kun sa tullet Tuonen maille."

Ylermi ylpeä isäntä tunsi lattian lahovan, näki lieskan leimahtavan, veti miekkansa verisen, heitti kintahan kivehen käden kanssa poikki lyödyn, virkkoi vielä vierressänsä: "Ennen kirkko kaatunevi kuin kinnas kivestä irki! Ennen muurit murtunevi, kuin sormi seinästä murene! Ennen aika tulkohonkin, aika toinen, ankarampi, joka ei kuololle kumarra, ei matele Manalle mennen."

Kannusti oritta, liekit löi yli kultaisen kypärän.-- Vielä on kivessä kinnas.

RÄIKKÖ RÄÄHKÄ.

Tuo turilas, Räikkö räähkä, neuvoi tien viholliselle, kahden kallion lomasta, syksy-yönä hiljaisena; teki sen henkensä hädässä.

Polttivat kylän poroksi, surmasivat suuren kansan. Yks on pirtti polttamatta, se on pirtti Räikön räähkän.

Tuli toisen päivän ilta.-- Palasi paennehetkin yksi sieltä, toinen täältä, kurkistellen, kuuristellen, puita, pensaita pälyen ruumiille veristetyille, raunioille rakkahille.

Räikkö pirttinsä ovella. katselevi, kuuntelevi. "Mitä etsit vanha vaimo?"

"Etsin kullaista kotia, löysin suitsevat kypenet."

Räikkö pirttinsä ovella kalpeana, kelmeänä. "Mitä katsot kuoma kulta?"

"Katselen veristä veistä, liekö veikon, liekö langon."

Räikön poika portahalla itkeä vetistelevi. "Mitä itket poika parka?"

"Itken orhia iloista, löysin tiuvun tien ohesta."

Piili Räikkö pirttihinsä, elkes ukset, sulki salvat, istui pankkonsa perälle. "Mitä tyttöni murehit?"

"Miestä kaunoista murehin, syytä syntymättömäni."

Kuului jo salainen kuiske, sisiliskona sihisi, viikon vierren kyynä kulki, kuun mennen karhuna mörisi: "Yks oli pirtti polttamatta, miksi pirtti Räikön räähkän?"

Räikön vaimo valkeuinen se sanan sanovi julki: "Näytti tien viholliselle, neuvoi Räikkö piilopirtit."

Räikkö röyhkeä ärähti: "Sen varsin valehtelitkin! Vai onko näkijä ollut?"

Vaimo valkea todisti: "On ollut näkijät vankat, tähdet katsoi, kuuhut kuuli."

Ei evännyt enempi Räikkö, hartiat alas jysähti, tunsi ilmi tullehensa; otti köyden orren päältä, poikki permannon käveli, astui raskaasti tuvasta siltapalkin painuessa.

Kääntyi hän ovessa kerran: "Vaimo, anna anteheksi, kun sen tein, sinua muistin."

"Luoja armon antakohon."

Painoi kiinni pirtin uksen.-- Seisahti etehisessä, siitä siirsihe pihalle, pihalta veräjän suulle, veräjältä kaivotielle; kaivotieltä korpitielle; silmässänsä yö ikuinen, mielessänsä murhe mykkä.

Kääntyi mies rajassa metsän.-- Näki hän kullaisen kotinsa, kuuli hän kesäiset äänet, savun saunasta sinisen, karjankellojen kilinän, kaivonvintin vingahduksen, tuvan uksen aukeavan, emon aittahan menevän.

Sydän kiertyi synkän miehen, elo kaunis kangastihe, askar autuas inehmon maan kovalla kannikalla; seisoi hetken, katsoi kaksi, metsän korpehen katosi.

TYYRIN TYTTI.

Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti, vähä paimen pappilassa, meni messuhun kesällä, pisti piiat pilkkojansa: "Tuossa Tyhjätär tulevi vailla kirkkovaattehia."

Tuli itkien kotihin.-- Yksin yöhyet kutovi, ometassa ompelevi, joka neulan pistämältä suli pistos sydänalasta; sai hamonen valmihiksi, meni Herran huonehesen.

Kyseli kyläinen kansa: "Kuka Tuhkimo tulevi vailla Herran helmilöitä?"

Tuli itkien kotihin.-- Kesän helmiä keräsi karjan kaahlamo-sijoilta, joka helmeltä hyvältä kuivui kyynel poskipäältä; päärlyt rihmahan pujotti, meni Herran huonehesen.

Seisoi sulhot tien ohessa kullakin kädessä kukka, kukin kultansa varalta; minkä otti neiti nuori, se oli kiltti kirkkotielle, mitä katseli kädessä, se oli kaunis karkeloihin, minkä piilotti povelle, se oli kaupattu kananen.

Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti kulki Herran huonehesen ilman kukkaa.--

Impi rukka istui itkien aholla.

Kulki Luoja karjatietä muodossa maallisen urohon. "Mitä itket impi sukka?"

"Tuota vaivainen valitan, kun olen tyhjä Tyyrin tytti, vähä paimen pappilassa."

"Miksi et mene kisahan?"

"Kuinkapa minä kisahan, kun ei mulla kumppalia."

Kukan antoi armo-Luoja: "Sulho on sinulla suuri."

Karkeli kyläinen kansa kummulla välillä vetten, auringon alimenossa; siellä Tyyrin tyhjä tytti suuren sulhonsa keralla.

Riensi riemuiten kotihin.-- Kukan kätki lippahasen, pani alle päänalaisen, kun heräsi, avasi arkun: oli kukka kultalehti.

Tuosta tunsi suuren sulhon, jonk' oli kanssa karkeloinut kummulla välillä vetten; eikä itkenyt enempi.

LUOJAN LEIPÄ.

Kiesus Karjalan jumala tuo oli karjan kaitsijana ruman Ruotuksen talossa.

Ruoja Ruotuksen emäntä pani konttihin evästä, viisi leivän viipaletta, kuusi suolaista kaloa, leivät harmaassa homeessa, kalat kaikki vuoden vanhat.

Kenpä kontinkantajaksi?

Kultaruusu, Ruojan tytär.

Virkahti kiveltä Kiesus: "Miksi tuot minulle näitä?"

Lausui kaunis Kultaruusu: "Eväät on emon panemat, itkut immen vierittämät."

Kysyi Karjalan jumala: "Mitä itket, miesten lempi?"

Puikutti punainen Ruusu: "Osoa inehmon itken, koko kohtalon kovuutta."

Mursi Luoja leivänkyrsän, pani palasen kannikalle. "Siis kera pitoihin käyös!"

Nyrpisti nenäänsä Ruusu, toki kuuli käskijätä, söi palan hyvillä mielin, toisen miellä mielemmällä, palat on parhainta nisua, kalat kaikki vastasaadut.

Ihmetteli itseksensä. Jo kysyikin Kiesukselta.