Chapter 5

DAGNY. Pahakseenhan panisivat naapurisikin Islannissa, ellei, Örnulf'in jälkeläisten perintö-olutta juodessa, niille sepitettyä runoa kuuluisi. Ajoissa ehdit toki vielä poikiasi seurata.

ÖRNULF. Olkoon sitte, minä koetan; ja sinä, Dagny, kuultele tarkasti, että sittemmin voit uurtaa runo-kapulaan! (_Miehet lähenevät soitsuineen, ryhmään; Örnulf vaikenee hetkeksi, miettii vähän aikaa, sitte_.)

Sinä, sä Synkkämieli, Bragen sult' ei kieltä; Runoilian raskas Murhe murtaa mieltä.

Runotar soi runsaan Laulunlahjan mulle; -- Äänen onnelleni Nyt näin vainotulle.

(_nousee_).

Nornan nurjan nuoli Surmas sankarini, Rauhain ryösti multa; Kaatoi kallihini.

Seitsemän sai poikaa Örnulf jumalilta, Nyt on ukko yksin, Edess' elon ilta.

Seitsemän nuo poikaa Uljast', urhokasta Maa niinkuin aita Luojas pahimmasta.

Aitain kallis kaatui, Poikani kun kuoli, Woimaton on vanhus, Seuraajansa huoli.

Thorolf kuoposeni! Uljain, urhokkaisin! Haikentein haihtois, *Sun* jos jälleen saisin!

Wieno kevään kukka, Kaunis, kuuliainen, Warttunut ois kunnon Sankariksi vainen.

Uliv-haava tuskan Tuotti tuntuvimman; Murhe mursi mielein Ennen ankarimman.

Onnellisuuteni Norna nurjuudessaan Tuskan tuho-töillä Ryösti raadellessaan.

Jumalat jos julki Jousein jännittäisi *Yhteen* sankartyöhön: -- Kosto eipä jäisi.

*Yks'* ois yrityksein: Kostaa uomalleni, Joka multa kaikki Wei -- nyt viimeiseni!

Ryöstikö se *kaikki*? Ei, se sit' ei saanut; Wiel' ei ole voima Suttung-siman laanut.

(_Kasvavalla innolla_.)

Poikani se ryösti, Kaikki ryöstää voipi -- Runoissani runsas Suruni tok' soipi.

Sainhan laulun-lahjan Kauniin kallihimman; -- Suruin sillä syömmeen Kätken katkerimman!

Terve, sankarpoikain! Teille riemu loistaa! -- Jumalien lahja Maiset tuskat poistaa!

(_syvä henkäys, pyyhkii hiukset otsaltaan ja lausuu tyynesti_:)

Kas niin; nyt on Örnulf raitis ja voimissa taasen (_miehille_).

Nyt, poiat, illallispöytään; meill' on ollut raskas päivä tänään! (_menee miehineen pursisuojaan._)

DAGNY. Kiitos olkoon taivahan pyhille, jotka tuon mainion neuvon mieleeni johdattivat! (_Sigurd'ille_). Etkö tahdo mennä sisään?

SIGURD. En, minua ei haluta. Sanoppas, onko kaikki jo huomiseksi valmistettu?

DAGNY. On; silkillä kirjailtu vaate on valmiina majamme penkillä; mutta minä tiedän niin varmaan, että sinä Gunnar'in voittajana palajat, ett'en edes ole itkenyt tuon kaksitaistelon tähden.

SIGURD. Taivahan voimat suokoot, ett'ei sinun koskaan tarvitseisi itkeä minun tähteni (_pysähtyy katselemaan ulos_).

DAGNY. Mitä kuultelet?

SIGURD. Etkö kuule -- *tuolla*! (_osoittaen vasemmalle_).

DAGNY. Kuulen, kummallinen raju-ilma kiitää meren ylitse!

SIGURD (_mennessään vähän perällepäin_). Hm, tuo raju-ilma vielä kovia rakeita viskelee. (_huutaa._) Ken siellä?

KÅRE TALONPOIKA (_ulkona, vasemmalla_). Tuttuja miehiä, Sigurd viikinki! (KÅRE-TALONPOIKA _sekä *joukko aseellisia miehiä* vasemmalla_).

SIGURD. Minne ai'otte?

KÅRE. Gunnar Herse'n taloon!

SIGURD. Rauhattomissa tuumissa?

KÅRE. Niin, ole varma siitä! Sinä estit mua ennen, mutta nyt, luulen, on se hyvinkin mieleesi!

SIGURD. Saattaa olla.

KÅRE. Minä tiedän aikeesi Gunnar'in kanssa, mutta jos minun tahtoni tapahtuu, saapuu hän heikoilla aseilla kaksintaisteloon.

SIGURD. Rohkeaan toimeen olet ryhtynyt; ole varoillasi, talonpoika!

KÅRE (_huolettomalla naurulla._) Se olkoon minun huoleni; jos tahdot tänä yönä taklata laivasi, näytämme me sinulle valkeata! -- Eteenpäin, miehet, kas, tästä kulkee tie! (_kaikki oikealle, perälle_).

DAGNY. Sigurd, Sigurd, tuo pahanteko pitää sinun estää!

SIGURD (_kiireesti ovelle, huutaa sisään_). Nouse pöydästä, Örnulf; kosta Kåre-talonpojalle!

ÖRNULF. Kåre'lle, -- missä hän on?

SIGURD. Hän on matkalla Gunnar'in kartanoon, polttamaan sekä talon että ihmiset!

ÖRNULF. Haha, -- tehköön niin, siten kostaa hän Gunnar'ille ja Hjördis'ille minunkin puolestani; sitten koettelen Kåre'n voimia.

SIGURD. Ei, tuo on hyödytön tuuma; tänä yönä pitää sinun välttämättömästi kohdata Kåre'a, jos mielit masentaa häntä; sillä konnantyönsä tehtyään, pakenee hän tuntureille. Gunnar'in olen vaatinut kaksintaisteloon; hänestä voit olla vallan varma, ellen minä itse -- no niin, yhdentekevä, -- tän'yönä täytyy häntä vihollisiltaan varjella; pahoin olisi, jos Kåre'n-moinen konna veisi koston minulta!

ÖRNULF. Oikein puhuttu. Tän'yönä suojelen Thorolf'in surmaajaa; mutta huomenna pitää hänen kaatua!

SIGURD. Hänen tai *minun* -- ole varma siitä!

ÖRNULF. Siis käykäätte kostamaan puolesta Örnulf'in heimon! (_menee miehineen perältä oikealle._)

SIGURD. Dagny, seuraa häntä; -- *minun* täytyy jäädä tänne; sillä huhu kaksintaistelostamme kulkee jo kaikkialla kansassa, enkä minä saata kohdata Gunnar'ia ennenkuin aika on; mutta sinä, -- hillitse, neuvo isääsi; käyttäiköön hän rehellisesti; Gunnar'in talossa on monta naista; vahinkoa ei saa tapahtua Hjördis'ille eikä muillekaan.

DAGNY. Niin, niin, minä seuraan isääni. Sinä ajattelet toki Hjördis'iä; kiitos siitä!

SIGURD. Mene, mene, Dagny!

DAGNY. Minä menen; mutta Hjördis'istä saamme olla huoletta: Hänellä on kultainen sota-asu kammiossaan, hän voipi kyllä itse puolustaida.

SIGURD. Sen uskon minäkin; mutta menehän toki; johda isäsi intoa; suojele kaikkia ja Gunnar'in vaimoa!

DAGNY. Luota minuun. Jää hyvästi vähäksi aikaa! (_menee minne edellisetkin_).

SIGURD. Ensikerran, kasvin-veikkoni, olen minä aseetonna, vaaran sinua uhkaillessa (_kuultelee_). Huutoja, kalpojen kalsketta kuuluu; -- ne ovat jo ennättäneet kartanoon (_aikoo astua näyttämön yli oikealle, pysähtyy, peräytyy hämmästyneenä_). Hjördis! Hän tulee tänne!

(HJÖRDIS; _puku: Lyhyt, tulipunainen hame, kultainen asu: Kypäri, pantsari, (kullatut) rautahihat, sääri-varut. Hiukset hajalla; selässä on hänellä viini, vyötäisillä pieni kilpi; kädessä jousi hius-jänteineen. -- Tulee kiiresti, katselee jälkeensä, kuin peläten jotakin takaa-ajajaa, aivan lähelle Sigurd'ia, ottaa häntä käsivarresta, matalalla äänellä: Sigurd, Sigurd, näetkö tuota?_)

SIGURD. Mitä? Missä?

HJÖRDIS. Sutta *tuossa* aivan lähellä; se ei liiku; se tuijottaa minuun punaisin silmin! -- Se on minun haltiani, Sigurd! Se on jo kolmesti näyttäinyt mulle; se merkitsee, että minun tänä yönä ihan varmaan pitää kuolla!

SIGURD. Hjördis, Hjördis!

HJÖRDIS. Kas, nyt se vaipui maahan! Niin, niin, nyt sen tiedän varmaan.

SIGURD. Sinä olet sairas; tule, menkäämme sisään!

HJÖRDIS. En, minä odotan tässä; minun aikani on lyhyt!

SIGURD. Mitä on sinulle tapahtunut?

HJÖRDIS. Mitäkö on tapahtunut? En tiedä; mutta totta puhuit sinä tänään, sanoessasi Gunnar'in ja Dagny'n olevan välillämme; pois heistä ja pois elämästä -- sitte pääsemme yhteen!

SIGURD. Mekö? Haa, sinä arvelet -- --!

HJÖRDIS (_ylevästi_). Kodittomaksi jäin minä koko elinajakseni, kun sinä otit toisen puolisokses. Pahasti teit sinä silloin! Kaikki voipi mies uhrata totisen ystävänsä eduksi, -- kaikki, vaan ei toki naista, jota rakastaa; sillä jos hän sen tekee, katkaisee hän nornan salaiset langat, ja kahden henki on hukassa. Povessani kaikuu pettämätön ääni, joka vakuuttaa, että minä olen syntynyt jäykällä mielelläni innostuttamaan sinua vastusten kohdatessa, ja että sinä synnyit minulle puolisoksi, jolla olisi kaikki avut, joita minä suurina ja ylevinä pidin; sillä, Sigurd, siitä olen aivan varma, -- jos me olisimme yhdessä eläneet, olisit sinä ollut kuuluisampi ja minä onnellisempi kaikkia!

SIGURD. Hyödytön ompi tuo valitus nyt. Luuletko minun voivan odottaa hupaista elämää tulevaisuudessa? Joka päivä pitää mun olla Dagny'n seurassa ja teeskennellä rakkautta, joka sydäntäni painaa. Sitenhän toki täytyy olla; kohtaloani on mahdoton muuttaa enää.

HJÖRDIS (_kasvavalla hurjuudella_). Mutta sen *pitää* muuttuman! Me jätämme kumpainenkin tämän kurjan elämän! katsoppas tätä jännettä! Sen lennättämät nuolet tekevät puhdasta jälkeä; sillä minä olen laulanut kauniita loihtu-runoja sitä punoessani! (_panee nuolen jännitetylle jouselle_). Kuuletko! Kuuletko huminata korkeudessa! Kuolleet ovat koti-retkellään; minä olen loihtinut ne tänne; -- niiden seurassa matkustamme molemmat!

SIGURD (_peräytyen_). Hjördis, Hjördis, -- minä pelkään sinua!

HJÖRDIS (_kuulematta sitä_). Nyt ei voi mikään voima kohtaloamme muuttaa! Oi, niin -- niin onkin parempi, kuin että olisit nainut minut tässä elämässä; minä olisin emäntänäsi talossasi kutonut kangasta liinoista ja villoista sekä synnyttänyt sinulle jälkeisiä, -- hyi, hyi!

SIGURD. Vaikene! Loihtukeinosi on voittanut sinut itsesi; se on myrkyttänyt sielusi! (_kauhistuen_). Haa, katso -- katso! Gunnar'in talo, -- se palaa!

HJÖRDIS. Palakoon, palakoon! Tähtelän sali on parempi kuin Gunnar'in hirsi-tupa!

SIGURD. Mutta Egil poikasi on vaarassa, -- ne surmaavat hänet!

HJÖRDIS. Surmatkoot, -- niin suoriutuu häpeäni samassa!

SIGURD. Ja Gunnar, -- miehesi menettää henkensä!

HJÖRDIS. Siit' en huoli! Tän'yönä seuraan kotiini parempaa miestä! Niin, Sigurd, niin pitää tapahtuman; minä en löydä onnea tässä maassa -- valkoinen jumala tulee pohjolaan päin; häntä en kohdata tahdo, vanhat eivät ole niin väkevät, kuin muinoin; -- ne nukkuvat, ne ovat puoleksi haamuja vain; -- niitä vastaan taistelemme! Pois tästä elämästä, Sigurd; minä asetan sinut taivahan valta-istuimelle, ja istun itse lähinnä sinua! (_Raju-ilma alkaa_). Kuule, kuule, seuramme saapuu! Näetkö mustia, kiitäviä hevosia, toinen minua, toinen sinua varten! (_heittää jousen poskelleen ja ampuu._) Nyt ala viimeinen retkesi!

SIGURD. Hyvin sattui, Hjördis! (_kaatuu_).

HJÖRDIS (_riemuiten entäen hänen luokseen_). Sigurd, veljyeni, -- nyt olemme toisiemme omat!

SIGURD. Nyt vähemmin, kuin koskaan ennen. Tässä eroaapi tiemme; sillä minä olen kristitty.

HJÖRDIS (_kauhistuen_). Sinäkö --! Haa, et -- ethän!

SIGURD. Minä uskon valkoiseen jumalaan; Aedhelstan-kuningas on opettanut minun tuntemaan hänet; -- *Hänen* luokseen kohoaapi sieluni nyt.

HJÖRDIS (_toivotonna_). Ja minä -- (_pudottaa jousensa_). Voi, voi!

SIGURD. Raskas oli elämäni siitä saakka, kuin sinut sydämestäni riistin ja annoin Gunnar'ille. Kiitos, Hjördis; -- nyt on mieleni kepeä ja vapaa! (_kuolee_).

HJÖRDIS (_hiljaa_). Kuollut! Siis olen varmaan sieluni kadottanut! (_rajuilma kiihtyy, Hjördis hurjana_). Ne tulevat! Minä olen ne tänne loihtinut! Vaan en, en; -- min' en teitä seuraa; min! en lähde, kun ei Sigurd lähde kanssani! Ei auta; -- ne näkevät minut; ne viittavat minua hymyillen, ne kannustavat hevoisiaan! (_entää perälle, vuoren reunalle_). Tuossa ne ovat, aivan pääni kohdalla; -- en pääse heidän näkyvistään, en voi itseäni piiloittaa! -- Ehkä kuitenkin -- meren pohjassa! (_syöksyy näkymättömiin_).

(ÖRNULF, DAGNY, GUNNAR EGIL _käsivarrella_, SIGURD'IN _ja_ ÖRNULF'IN MIEHIÄ _tulee vähän väliä perällä_).

ÖRNULF (_katsellen hautaa_). Levätkää nyt rauhassa; sillä teidän puolestanne on kylläksi kostettu!

DAGNY (_tulee_). Isä, isä, -- pelko tappaa minut; -- tämä verinen tapaus -- ja rajuilma; -- kuule, kuule!

GUNNAR (_Egil käsivarrella_). Suo rauhaa ja suojaa lapselleni!

ÖRNULF. Gunnar Herse!

GUNNAR. Niin, Örnulf, onhan taloni tuhkana ja mieheni Tuonelan tuvilla; minä olen vallassasi, tee minulle, mitä tahdot!

ÖRNULF. Sen saapi Sigurd päättää. Mutta nyt katon suojaan; täällä ulkona ei ole varmuutta!

DAGNY. Niin, sisään, sisään! (_menee pursi-majaa kohti, huomaa ruumiin ja huudahtaa_): Sigurd, puolisoni; -- hän on surmattu! (_heittäikse hänen viereensä_).

ÖRNULF (_kiirein ruumiin luo_). Sigurd!

GUNNAR (_laskee Egil'in alas_). Sigurd surmattu!

DAGNY (_katselee toivotonna miehiin, jotka seisovat kuolleen ympärillä_). Ei, ei, se on mahdotonta; -- hän elää vielä varmaankin! (_huomaa jousen_). Haa, mikä tuo! (_nousee_).

ÖRNULF, Tyttäreni, totta oli ensimmäinen lauseesi, -- Sigurd on surmattu.

GUNNAR (_ajatus lensi hälle äkkiä mieleen_). Ja Hjördis! -- Onko Hjördis ollut täällä?

DAGNY (_hiljaa, maltilla_). En tiedä; mutt' ainakin hänen jousensa on ollut täällä, sen tiedän.

GUNNAR. Niin, sitä aattelinkin!

DAGNY. Vait, vaiti! (_itseks._). Niin katkerasti vihasi hän siis Sigurd'ia!

GUNNAR (_hilj._). Surmannut hänet -- yönä ennen taislelo-päiväämme; siis rakasti hän minua kuitenkin. (_Kaikki ovat jähmettyä kauhistuksesta; tuonelaisten-seurue kulkee sohisten ilmassa_).

EGIL (_peloissaan_). Isä! näetkö, näetkö?

GUNNAR. Mitä?

EGIL. Tuolla ylhäällä -- katsos, noita mustia hevoisia -- --!

GUNNAR. Pilvethän vain -- --

ÖRNULF. Ei, se on kuolleiden koti-matkue.

EGIL (_huudahtaa_). Äiti on niiden seurassa!

DAGNY. Kaikki hyvyyden voimat!

GUNNAR. Mitä sanot, lapseni!

EGIL. Äiti! -- Tuossa -- aivan ensimmäisenä -- tuon mustan hevoisen seljässä! Isä, isä! (_pyrkii kauhistuneena isänsä turviin; lyhyt äänettömyys; rajuilma herkeää, pilvet hajoavat, kuu heittää rauhoittavan valonsa maakunnan ylitse_).

GUNNAR (_hiljaa, katkerasti_). Nyt on Hjördis varmaankin kuollut!

ÖRNULF. Niinpä lienee, Gunnar; -- ja hänelle oli minun kostettava enemmän kuin sinulle. Kalliiksi kävi kohtaamisemme kummallekkin meille; -- tuoss'on käteni; rauhaa ja sovintoa!

GUNNAR. Kiitos, Örnulf! Ja laivoille nyt; minä seuraan teitä Islantiin!

ÖRNULF. Niin, Islantiin, ja kauvanpa muistellaan retkeilyämme:

Kauan kansan laulelmissa Kuullaan retket sankareitten, Iänkaiken Islannissa Kuolo kaunis kaatuneitten!