Chapter 4

DAGNY. Enimmästi siitä. Hjördis, kasvinsiskoni, älä vihaa minua; unhoita sanat, jotka suruni ja paha-mieleni sai suustani silloin; anna anteeksi loukkaukseni sinua kohtaan; sillä, usko minua, nyt olen minä kymmentä vertaa onnettomampi sinua!

HJÖRDIS. Onneton -- sinäkö; -- Sigurd'in vaimona?

DAGNY. *Minunhan* oli syy kaikkeen siihen, mitä tapahtui, -- kiistaan, Thorolf'in kuolemaan, sinun ja Gunnar'in pilkkaan. Kaikkeen olen minä syypää! Voi minua; -- niin onnellinen oli kohtaloni tähän saakka; mutta tämän päivän jälkeen en enää milloinkaan onnen hetkeä nauttia voi.

HJÖRDIS (_päähän pisti aate_). Mutta tätä ennen -- näinä viitenä vuonna -- tänä pitkänä aikana olet ollut aina onnellinen?

DAGNY. Voitko sitä epäilläkkään!

HJÖRDIS. Hm; eilen en sitä epäillyt, mutta -- --

DAGNY. Mitä tarkoitat?

HJÖRDIS. Noo, enpä juuri erinomaista; puhukaamme muista asioista.

DAGNY. Ei, ei, Hjördis, sanohan -- --!

HJÖRDIS. Se ei sua hyödytä; kuitenkin, koska niin tahdot -- (_ilkeästi_). Muistatko kerran, tuolla Islannissa; -- me olimme yhdessä, käräjissä isäsi Örnulf'in kanssa, ja istuimme leikki-siskojemme seurassa käräjätuvassa, niinkuin naisten tapa on; silloin astui kaksi outoa miestä käräjätupaan.

DAGNY. Sigurd ja Gunnar.

HJÖRDIS. Ne tervehtivät meitä säädyllisesti, istuivat penkille lähelle meitä, ja laskivat leikkiä kanssamme. Muutamat tahtoivat tietää, minkätähden nuo kaksi retkeiliää sinne tulivat, ja arvelivat eiköhän ne tulleet saarellemme valitsemaan itselleen vaimoa. Silloin sanoi Sigurd: "Vaikeaksi käypi mulle löytää nainen, johon mieltyä voisin." Örnulf hymyili, arvellen, ett'ei Islannissa ollut puute ylhäisistä naisista eikä rikkaistakaan; mutta Sigurd vastasi: "Urhea nainen sankarille sopii. Sen, jonka minä valitsen, ei pidä viihtyä alhaisissa vaiheissa; hänen mielestään ei saa mikään olla liian suuri; viikinki-retkille pitää hänen mielellään seurata minua; sota-asussa pitää hänen käydä; hänen pitää kiihoittaa minua taisteloon eikä räpyttää silmiään, kun kalpamme välkkyvät; sillä jos hän on pelkurimainen, en minä hänestä kunniata saa." Eikö totta, niinhän Sigurd lausui?

DAGNY (_väistellen_). Niin -- mutta -- --

HJÖRDIS. *Semmoinen* piti sen naisen olla, joka hänen elämänsä hupaiseksi tekisi; ja sitten -- (_halveksivalla hymyllä_) sitten valitsi hän *sinut*!

DAGNY (_tuskallisesti hämmästyen_). Haa, sinä tarkoitat -- --?

HJÖRDIS. Kas, sentähden lienet sinä käyttäinytkin ylevästi, vaatinut kunnioitusta kaikilta, saattaaksesi kunniata Sigurd'ille; -- eikö totta?

DAGNY. En, Hjördis, mutta -- --

HJÖRDIS. Sankartöihinhän sinä toki häntä kiihoittanut olet, seurannut häntä sota-asussa, riemastunut kohtaloosi tulisimmassa taistelossa; -- eikö niin?

DAGNY (_hyvästi liikutettuna_). En, en!

HJÖRDIS. Oletko siis ollut pelokas, jotta Sigurd on saanut häpeätä sinusta?

DAGNY (_voitettuna_). Hjördis, Hjördis!

HJÖRDIS (_pilkallisesti hymyillen_). Mutta kohtalosi oli kuitenkin onnellinen; -- luuletko Sigurd'inkin saattavan sanoa samoin?

DAGNY. Anna minun olla. Voi mua; sinä olet saanut minun liiaksi ymmärtämään itseäni!

HJÖRDIS. Leikki-sana vain, niin sinä paikalla itket! Älä sen enempää ajattele koko asiata. Katsoppas, mitä minä olen tänäpänä tehnyt; (_ottaa moniaita nuolia pöydältä_). -- katsos noita teräviä kärkiä! Eikö totta, olenhan minä mestari nuolia teroittamaan!

DAGNY. Ja myöskin niitä *käyttämään*; mainion tarkasti tapaat sinä sydämeen! Kaikki mitä äsken sanoit mulle, -- sitä en koskaan ennen ajatellut. (_kiivaammin_) Vaan että Sigurd --! Minä olen siis koko tämän pitkän ajan ainoastaan raskauttanut Sigurd'in päiviä ja saattanut hänelle häpeätä vain; -- mutta -- ei, ei, se ei voi olla totta!

HJÖRDIS. No, no, rauhoitu, Dagny; eihän se olekkaan totta. Niin, jos Sigurd'in mieli vielä olisi entisellään, voisi tuo kaikki olla totta; silloin, kun hän Islannissa oli, paloi hänen mielessään halu päästä kuuluisimmaksi mieheksi maassa; -- nyt hän tyytyy vähempäänkin onneen.

DAGNY. Ei, Hjördis, Sigurd'in mieli pyrkii yhä vielä yhtä korkealle, kuin ennenkin; nyt huomaan varsin hyvin, minä en ole sopiva vaimoksi hänelle; hän on salannut sen minulta; mutta se ei saa kestää kauvemmin enää.

HJÖRDIS. Mitä ai'ot?

DAGNY. Minä en tahdo kauvemmin estää hänen aikeittensa kulkua; minä en tahdo kauvemmin olla hänen rasituksenaan.

HJÖRDIS. Sinä arvelet siis -- --?

DAGNY. Hiljaa, joku tulee!

(MIES _perältä_).

MIES. Sigurd viikinki lähestyy taloamme!

HJÖRDIS. Sigurd! Käske Gunnar tänne.

MIES. Gunnar ratsasti kokoomaan naapureitaan; sillä Kåre talonpoika aikoo -- --

HJÖRDIS. Hyvä, hyvä, sen tiedän; saat mennä! (_Mies menee; Dagny'lle, joka myöskin aikoo mennä_). Minne ai'ot?

DAGNY. Ulos, ett'en tapaisi Sigurd'ia. Minä huomaan jo varmaksi, meidän on eroaminen toisistamme; mutta *nyt heti* keskustella hänen kanssaan, -- en, en, sit'en saata (_menee vasemmalle_).

HJÖRDIS (_äänetönnä hetken katseltuaan hänen jälkeensä_). Ja häntä ai'oin minä -- (_jatkaa ajatustaan katseella jousen-jänteesen_). Kehno olisi mokoma kosto; -- ei, nyt keksin keinon kostavamman! Hm; raskasta on kuolla, mutta toisinaan toki vielä raskaampi elää! (SIGURD _perällä_).

HJÖRDIS. Sinä etsit Gunnar'ia, arvaan ma; istu, kyllä hän kohta tulee. (_aikoo mennä_).

SIGURD. Jää; sinua minä etsin enemmän, kuin häntä.

HJÖRDIS. Minua?

SIGURD. Ja hyväpä oli, että sinut tapasin yksinäsi.

HJÖRDIS. Jos tulit herjaamaan minua, on sinusta kai yhdentekevä, vaikka tupa olisi täpö täynnä ihmisiä.

SIGURD. No niin, minä tiedän kyllä sinun ajatuksesi minusta.

HJÖRDIS (_katkerasti_). Ehkä olen ajatellut sinusta väärin. En, en, Sigurd, myrkyllinen olet sinä ollut mulle koko elämäsi ajan. Muista, sinähän käyttihet viekkaasti Islannissa; sinähän istuit silloin luonani huoneessani ja, teeskennellen lempeä minua kohtaan, nauroit kavaluutesi onnistumiselle, työnsit minut Gunnar'ille, sillä hänelle olin minä muka tarpeeksi hyvä, -- ja purjehdit sitte pois maasta, vieden muassasi naisen, jota totisesti rakastit!

SIGURD. Paljon mahtaa miehen mieli; mutta suuria tekoja johtaa sallimus, -- niin on käynyt sinun ja minun.

HJÖRDIS. Totta sekin; pahat nornat vallitsevat maailmaa; mutta niiden mahti on mitätön, elleivät omasta povestamme apua löydä. Onnen saavuttaa se, joka uljaasti nornojen kanssa taisteloon käypi; -- *sen* teen minä nyt.

SIGURD. Mitä tarkoitat?

HJÖRDIS. Minä käyn voimien koetteluun niiden kanssa -- niiden kanssa, jotka ovat minua ylempänä. Mutta älkäämme puhelko enempää siitä; minulla on paljon tekemistä tänään (_istuu pöydän ääreen_).

SIGURD (_lyhyen äänettömyyden jälkeen_). Sinä valmistat oivallisia aseita Gunnar'ia varten.

HJÖRDIS (_hiljaisella hymyllä_). Ei Gunnar'ia *varten*, vaan sinua *vastaan*.

SIGURD. Yhdentekevätähän se.

HJÖRDIS. Niinpä kyllä, sitenhän täytynee olla; sillä jos minä olen tasavoimainen nornan kanssa, täytyy sinun ja Gunnar'in ennemmin tai myöhemmin -- (_keskeyttää, nojautuu taaksepäin pöytää vastaan, katselee, vihuillen, häntä -- eri äänenvärillä_). Hm; tiedätkö, mikä toisinaan on minun mielityöni? Usein huvittaa minua luoda mieleeni hauskoja kuvia; silloin istun ummistaen silmäni ja alan mietiskellä: Nyt tulee Sigurd väkevä maahan; -- hän aikoo polttaa meidät huoneillemme, minut ja mieheni. Kaikki Gunnar'in miehet ovat kaatuneet. Ainoastaan Gunnar ja minä olemme elossa; -- katto sytytetään ulkopuolelta; -- "Jousen-ampuma," sanoo Gunnar, "Yksi ainoa Jousen-ampuma voisi meidät pelastaa;" -- samassa katkeepi jänne -- "Hjördis, leikkaa toinen palmikkosi ja puno siitä jousen-jänne, -- henki on kaupan!" Mutta minä vain nauran -- "Palakoon, palakoon -- elämäni ei ole minusta hiuskourallisen arvoinen!"

SIGURD. Sinun lauseissasi on kummallinen mahti (_lähenee häntä_).

HJÖRDIS (_katselee häntä kylmästi_). Viihdytkö sinä minun luonani?

SIGURD. Sinä luulet minun sydämessäni kytevän vihaa sinua kohtaan. Hjördis, nyt puhuttelemme toisiamme viimeisin kerran; on jotain, joka kalvaa mieltäni kiduttavan taudin voimalla, min'en saata matkustaa tuo tuska povessani; sinun pitää tuntea minut paremmin.

HJÖRDIS. Mitä tahdot?

SIGURD. Kertoa sinulle sadun.

HJÖRDIS. Onko se surullinen?

SIGURD. Surullinen kuni ihmis-elämä.

HJÖRDIS (_katkerasti_). Tiedätkö sinä mitään ihmis-elämän surullisuudesta?

SIGURD. Sen saat itse päättää, kun olet kuullut kertoelmani.

HJÖRDIS. No, kerro; minä sill'aikaa jatkan työtäni (_Sigurd istuu pienelle rahille hänen oikealle puolelleen_).

SIGURD. Oli kerran kaksi retkeiliää, jotka purjehtivat Norjasta, ansaitakseen kultaa ja kunniaa; ne olivat vannoneet toisilleen ystävyyttä, ja pitivät rehellisesti valansa retkeillessään ylt'ympäri.

HJÖRDIS. Ja noiden kahden retkeiliäin nimet oli Sigurd ja Gunnar?

SIGURD. No niin, mainitkaamme heitä vaikkapa niilläkin nimillä. Vihdoin viimein saapuivat he Islantiin; siellä asuu vanha piirin vanhin, joka Harald-kuninkaan aikana oli muuttanut sinne Norjasta. Hänen talossaan oli kaksi ihanata naista; mutta toinen niistä, hänen kasvatetyttärensä, oli toki etevin; sillä hän oli älykäs ja ylevämielinen, ja retkeiliät puhelivat hänestä keskenään, eikä kumpikaan heistä ollut nähnyt kauniimpaa olentoa, niin arvelivat.

HJÖRDIS (_huomiotaan teroittaen_). He arvelivat siten? -- Kumpainenkin? Pilkkaatko minua!

SIGURD. Öin päivin oli hän Gunnar'in mielessä, ja samoin myöskin Sigurd'in; mutta molemmat vaikenivat; eikä naisesta voinut huomata, miellyttikö Gunnar häntä, mutta Sigurd ei häntä liioin huvittanut, sen voi helpommin huomata.

HJÖRDIS (_hengästyneenä_). Jatka, minä pyydän --!

SIGURD. Mutta sitä enemmin ajatteli Sigurd häntä; vaan sitä ei kenkään tiennyt. Eräänä iltana sattui heidän luonaan olemaan pidot; illan kuluessa vannoi tuo ylevä nainen, ett'ei kukaan saisi häntä omakseen, paitsi se, joka tekisi sankartyön, jonka hän esitti. Riemusta kohoili silloin Sigurd'in rinta; sillä hän tunsi voivansa täyttää tuon teon; mutta Gunnar kutsui hänet erikseen, ilmoitti rakkautensa; -- Sigurd salasi omansa, ja meni sitte -- --

HJÖRDIS (_huudahtaen_). Sigurd, Sigurd! (_hilliten itseään_). Ja tuo satu -- onko se totta?

SIGURD. On varmaan. Toisenhan meistä täytyi väistyä; Gunnar oli ystäväni; toisin en voinut tehdä. Siten tulit sinä Gunnar'in puolisoksi, ja minä kihlasin toisen naisen.

HJÖRDIS. Ja rakastuit häneen?

SIGURD. Minä opettelin kunnioittamaan häntä; mutta yksi ainoa nainen on, jota Sigurd on rakastanut, se nainen, joka oli häntä kohtaan vastahakoinen heti ensi päivästä, jolloin tapasivat toisensa (_nousee_). Siinä loppuu satuni, erotkaamme nyt. -- Jää hyvästi, Gunnar Herse'n vaimo; me emme tapaa toisiamme enää milloinkaan.

HJÖRDIS (_hypähtää_). Jää! Voi meitä kumpaistakin; Sigurd, mitä sinä olet tehnyt!

SIGURD (_hämmästyen_). Minäkö tehnyt? Mikä sua vaivaa?

HJÖRDIS. Ja tuon sanot minulle nyt! Vaan ei, -- tuo ei voi olla totta!

SIGURD. Me puhelemme nyt viimeisen kerran; jok'ainoa sana on totta; -- minä tahdoin saada sinun lempeämmin tuomitsemaan minua, siksi täytyi mun nyt puhua.

HJÖRDIS (_kohottaa ehdotta kätensä, katselee häntä hiljaisella hämmästyksellä_): Rakastanut -- rakastanut minua -- sinä! (_kiivaasti, astuen aivan lähelle häntä_). Min'en usko sinua! (_tuijottaa häneen, puhkeaa puhumaan raivoisalla tuskalla_). Kuitenkin -- on -- se on totta ja -- onnetonta meille kummallekin! (_lyöpi kädet kasvoilleen, poistuu_).

SIGURD (_kauhistuen_). Hjördis!

HJÖRDIS (_hiljaa, itkun ja naurun vaiheella_). Älä huoli minusta! Minä tarkoitin vain sitä, että -- (_laskee kätensä hänen käsivarrelleen_). Sigurd, sinä et kertonut satuasi loppuun saakka; tuo uljas nainen, jonka mainitsit, -- hän on vastannut lempeesi lemmellään!

SIGURD (_peräytyen_). Sinä!

HJÖRDIS (_maltilla_). Niin, Sigurd, minä olen lempinyt sinua, minä myönnän sen nyt. Sinä sanot minun olleen ääneti ja kylmäkiskoinen sinua kohtaan; mitähän muuta voipi nainen tehdä? Jos olisin tuonut lempeeni tarjolle, olisin arvoni tyyni kadottanut. Sinua olen aina pitänyt uljahimpana miesten suvussa; ja kun tiesin sinun olevan toisen puolisona, -- se synnytti mieleeni tuon katkeruuden tunteen, jota en itsekkään ymmärtänyt!

SIGURD. Onnettomuuteen on nornamme syössyt meidän kummankin.

HJÖRDIS. Oma syysi; uskaljaasti, urhokkaasti pitää miehen käyttäidä. Kun esitin tuon vaikean ehtoni sille, joka tahtoi minut omakseen, silloin varmuuden toivolla sinua ajattelin; -- ja kuitenkin sinä -- --

SIGURD. Minä tunsin Gunnarin sielun-taudin; ainoastaan minä voin sen parantaa; -- mitähän muuta saatoinkaan valita? Ja kuitenkin, jos olisin tiennyt, mitä nyt tiedän, en voisi teoistani vastata; sillä mahtava on lemmen voima.

HJÖRDIS (_reippaasti_). No niin, Sigurd, -- onneton arpa on vuodet pitkät pitänyt meidät eroitettuina toisistamme; nyt on pulma kehkiytynyt; tulevat ajat mennehet palkitkoot.

SIGURD (_pudistaen päätään_). Se ei voi tapahtua; täytyyhän meidän erota jälleen.

HJÖRDIS. Meidän ei täydy. Minä rakastan sinua, sen tohdin nyt häpeämättä tunnustaa; sillä rakkauteni ei ole huikentelevainen, kuni hentojen naisten; vaikka olisin mies, -- kaikkien voimallisten kautta, en voisi sua rakastaa vakavammin, kuin nyt! Siis, Sigurd! Onnemme vaatii sankar-työtä; me olemme vapaat, kun tahdomme, ja pelimme on voitettu.

SIGURD. Vapaat? Mitä tarkoitat?

HJÖRDIS. Mitähän on Dagny sinulle? Mitä hän voipi sinulle olla? Ei enempää, kuin Gunnarkaan minulle salaisissa ajatuksissani. Mitä merkitsee kahden kehnon hengen hukkaaminen?

SIGURD. Hjördis, Hjördis!

HJÖRDIS. Jääköön Gunnar tänne; palatkoon Dagny isänsä kanssa Islantiin; rauta-asussa seuraan minä sinua, mihin ikinä matkustat. (_Sigurd liikutettuna_). Vaimonasi en sua seurata ai'o; sillä minä olen ollut toisen oma, ja se nainen elää vielä, joka on levännyt lähellä sinua. En, Sigurd, en vaimonasi, vaan moisena väkevänä naisena, kuni Hilde'n siskot, seuraan sinua, innostutan sinua taisteloon ja urostöihin, että nimesi tulisi kuuluisaksi kaikkialla; miekkaleikissä seisoa sua lähinnä, sankartesi seurassa olen myrskyssä viikinki-retkillä; ja kun vihdoin draappasi lausutaan, mainitaan Sigurd ja Hjördis yhdessä!

SIGURD. Tuommoinen oli muinoin ihanin unelmani, nyt on jo myöhäistä; Gunnar ja Dagny ovat välillämme, ja siihen on niillä kummallakin oikeus. Minä menetin nuoruuteni lemmen Gunnar'in tähden; -- tuska, minkä siitä kärsin, ei saa omaa tekoani turhaksi tehdä. Ja Dagny sitten; -- uskollisena ja luottavaisena jätti hän kotinsa ja heimonsa; hänen ei kuuna kulloinkaan pidä ajatteleman, että minä kaipaisin Hjördis'iä, kun hän minut syliinsä sulki.

HJÖRDIS. Ja moisen asian tähden ai'ot raskauttaa elämäsi vaiheita! Pääseekö silloin voimasi, kykysi käytäntöön, näkyviin luontosi ylevät lahjat? Ja luuletko minun voivan kauvemmin kestää kohtaloani, yhäti istua yksinäisyydessä Gunnar'in kartanossa? Ei, Sigurd, usko pois, sinun-laisesi miehen maine ei saa haihtua. Eerik hallitsee Norjan valtakuntaa, nouse häntä vastaan; monta urheata sankaria yhtyy seuraasi uskollisina toverina; voittamattomalla mahdilla raivaamme tiemme, taistelemme, yhä vain taistelemme, taukoomatta, kunnes sinä istut Harald Kaunotukan valta-istuimella!

SIGURD. Hjördis, Hjördis! noin olen uneksinut nuoruuteni hurjuudessa; nyt olkoon kaikki unohdettu; -- älä minua kiusaa!

HJÖRDIS (_ylevästi_). Norna neuvoo meitä vetämään samaa köyttä; sitä emme voi muuttaa; hyvin huomaan nyt elämäni kutsumuksen: Tehdä sinut kuuluisaksi kaikkialla. Sinä olet ollut mielessäni joka päivä, joka hetki, jonka olen täällä viettänyt; minä tahdoin riistää sinut sydämestäni pois, vaan en sitä voinut; nyt ei se ole tarpeenkaan, kun tiedän sinun minua rakastavan.

SIGURD (_pakoitetulla kylmyydellä_). Jos niin on, -- kuule, -- minä olen sinua rakastanut; nyt en enää sua rakasta; -- ne ajat olen jo unhoittanut.

HJÖRDIS. Sigurd, nyt valhettelit! Sen arvoinen olen minä toki, että -- jos olet mua rakastanut -- et mua milloinkaan unhoittaa voi.

SIGURD (_kiivaasti_). Mun täytyy; nyt minä tahdon sinut unhoittaa!

HJÖRDIS. Vaikka niinkin; mutta sin'et *voi*! Sinä ai'ot estää minua; mutta se ei onnistu; vielä ennen iltaa pitää Gunnar'in ja Dagny'n tietämän kaikki.

SIGURD. Haa, sitä et tee!

HJÖRDIS. Sen teen!

SIGURD. Huonosti tunnen sinut siit; ylevämielisenä pidin sua muinoin.

HJÖRDIS. Pahat päivät synnyttävät pahoja ajatuksia; liiaksi olet sinä luottanut minuun. Minä tahdon, minun täytyy seurata sinua, -- elossa ja taistelossa; ahtaalta tuntuu oloni Gunnar Herse'n tuvassa!

SIGURD (_painolla_). Mutta miehen kunniaa olet aina toki arvossa pitänyt; täysi syy on taisteloon minun ja Gunnar'in välillä. Jos hän minun lyömästäni kaatuu, -- ilmoittaisitko sittenkin kaikki, seuraten minua?

HJÖRDIS (_hämmästyen_). Minkätähden sitä kysyt?

SIGURD. Vastaa ensin; mitä tekisit, jos minä surmaisin miehesi?

HJÖRDIS (_katsellen tarkasti häneen_). Minun täytyisi vai'eta, enkä saisi lepoa ennen, kuin olisin surmannut sinut.

SIGURD (_hymyillen_). Hyvä, Hjördis; -- senpä tiesinkin.

HJÖRDIS (_äkkiä_). Mutta niin ei saa tapahtua!

SIGURD. Niin täytyy tapahtua; itse olet sinä heittänyt arpaa minun ja Gunnar'in hengestä!

(GUNNAR _ja muutamia *miehiä* tulee perältä_).

GUNNAR (_synkästi Hjördis'ille_). Kas niin; nyt itävät siemenet, kylvänyt olet!

SIGURD (_läheten_). Mikä vastoinkäyminen on kohdannut sinua?

GUNNAR. Sinäkö, Sigurd! Mikäkö vastoinkäyminen? Se vain, jota mun oli odottaminenkin. Heti kun vaimosi Dagny'n sanoman Kåre-talonpojan lähestymisestä kuulin, ratsastin etsimään apua naapureiltani.

HJÖRDIS (_pingolla_). No?

GUNNAR. Kieroja lauseita kuulin kaikkialla; käytöstäni Kårea kohtaan sanottiin epärehelliseksi; -- hm, sanottiinpa muutakin, jota en saata kertoa; -- häväisty mieshän olen minä; onhan minun sanottu tehneen konnan-töitä; nyt pidetään häpeänä yhtyä minun kanssani asioihin.

SIGURD. Kauvan ei sitä häpeänä pidetä; vielä ennen iltaa on miehistösi kylläksi suurilukuinen, voidaksesi lähteä Kåre'a vastaan.

GUNNAR. Sigurd!

HJÖRDIS (_hiljaa voittoriemulla_). Haa, tiesinhän sen!

SIGURD. Mutta samalla on myöskin rauha meidän välillä rikottu; sillä kuulehan sanani, Gunnar Herse, -- sinä olet surmannut vaimoni heimolaisen, Thorolf'in, ja siitä kutsun sinut kaksintaisteloon huomisaamuna päivän koittaissa!

HJÖRDIS (_kovassa sisällisessä tuskassa askeleen lähemmäksi Sigurd'ia, malttaa, seisoo jäykkänä seuraavan puheen ajan_).

GUNNAR (_suuresti hämmästyen_). Kaksintaisteloon! Minäkö! -- Sinä lasket leikkiä, Sigurd!

SIGURD. Kaksintaisteloon olet sinä nyt laillisesti kutsuttu; siinä on arpaleikki elämästä ja kuolemasta; toisen meistä täytyy kaatua!

GUNNAR (_katkerasti_). Haa, nyt älyän. Sinä puhelit täällä kahdenkesken Hjördis'in kanssa; hän on jälleen kiihoittanut sinua!

SIGURD. Kentiesi! (_puoleksi Hjördis'ille_). Ylevämielisen naisen pitää puolustaa miehensä kunniaa. (_miehille perältä_). Ja te, miehet, menkää nyt sanomaan Gunnar'in naapureille, että hän huomenna taistelee minun kanssani; pelkuriksi ei sano kukaan sitä miestä, joka käypi Sigurd viikinkiä vastaan! (_Miehet menevät perältä_).

GUNNAR (_reippaasti läheten Sigurd'ia, puristaa kovin liikutettuna hänen käsiään_). Sigurd, uljas veljyeni, vasta nyt ymmärrän käytöksesi. Nyt panet sinä henkesi alttiiksi minun kunniani tähden, niinkuin muinoin minun onneni tähden!

SIGURD. Kiitä, vaimoasi; hänen on suurin osa teostani. Huomenna päivän koittaissa -- --

GUNNAR. Kohtaamme toinen toisemme (_vienosti_). Kasvin-veikkoni, tahdotko hyvän miekan minulta? se on kallisarvoinen lahja.

SIGURD. Kiitos; mutta anna sen riippua; -- tietämätöntä on, tarvitsenko minä sitä enää seuraavana iltana.

GUNNAR (_puristaa hänen kättään_). Jää hyvästi, Sigurd!

SIGURD. Hyvästi jälleen, ja onnea toimeesi! (_Eroavat, Gunnar vasemmalle, Sigurd, luotuaan silmäyksen Hjördis'iin, perältä pois_).

HJÖRDIS (_äänettömyys, hiljaa, mietteissään_). Kaksintaisteloon huomenna? Kumpi kaatuu? (_vaikenee, pätevällä päätöksellä_). Kaatukoon kumpi tahansa, -- Sigurd ja minä yhdymme kuitenkin!

Neljäs näytös.

(_Meren rannikko. Ilta; kuu pilkistelee tuon tuostakin rajuilman pilven-lohkareiden lomitse. Perällä musta vasta luotu hauta_).

(ÖRNULF _istuu paljain päin kivellä oikealla, etualalla, kyynärpäät polvien nojassa, hän on peittänyt kasvonsa käsiinsä. Miehet haudanpeittämistyössä, muutamat näyttävät valkeata soitsuilla. Vähän ajan kuluttua tulee_ SIGURD _ja_ DAGNY _majasta, jossa rovio palaa_).

DAGNY (_alhaisella äänellä_). Tuossa istuu hän vielä. (_estää Sigurd'ia_). Älä, älä puhuttele häntä!

SIGURD. Oikeassa olet; olisi liian aikaista; istukoon hän vielä itsekseen.

DAGNY (_menee oikealle, tyynellä surulla tarkastellen isäänsä_). Niin vahva oli hän vielä eilen, nostaessaan Thorolf'in ruumiin hartioilleen; vahva oli hän hautaa kaivettaissa; mutta kun viimeinen hänen pojistaan sinne laskettiin ja multaa sekä kiviä heitettiin niiden päälle, -- silloin suru hänen voimansa mursi, silloin hän masentui. (_pyhkii kyyneleitään_). Sanoppas, Sigurd, milloin ai'ot lähteä kotiin Islantiin jälleen?

SIGURD. Heti, kun vain raju-ilma asettuu ja kun saan asiani Gunnar Herse'n kanssa lopulliseen päätökseen.

DAGNY. Ja sitten ostat maata, rakennat talon, etkä milloinkaan enää retkille lähde?

SIGURD. Niin niin, -- sen olen sinulle luvannut.

DAGNY. Ja voinehan minä uskoa Hjördis'in pettäneen minua sanoessaan, että olen kelvoton puolisoksi sinulle?

SIGURD. Niin, niin, Dagny, luota minun sanoihini vain.

DAGNY. Siis olen iloinen jälleen ja koetan unhoittaa kaikki nuo ikävät tapaukset. Talvisaikoina, pitkillä iltapuhteilla puhelemme sitten aina keskenämme Gunnar'ista ja Hjördis'istä, ja -- --

SIGURD. Ei, Dagny, jos onnellisuuttamme säilyttää tahdot, älä milloinkaan mainitse Hjördis'in nimeä, kun olemme kotonamme Islannissa!

DAGNY (_hellästi nuhdellen_). Kohtuuton on vihasi häntä kohtaan, Sigurd. Sigurd, se ei ole ylevän käytöksesi mukaista!

MIES (_läheten_). Kas niin, nyt on hauta katettu.

ÖRNULF (_kuni heräten_). Hautako? Onko -- vai niin -- --

SIGURD. Puhuttele häntä nyt, Dagny!

DAGNY (_läheten Örnulf'ia_). Isä, täällä ulkona on kylmä; näkyy nousevan raju-ilma yöksi.

ÖRNULF. Hm; älä siitä huoli; haudan seinät ovat tarpeen tiiviit ja kattona turpehet taajat; he lepäävät siellä rauhan helmassa. Ei mikään myrsky häiritse heitä.

DAGNY. Niin, mutta sinä -- --

ÖRNULF. Minäkö? Minun ei ole kylmä.

DAGNY. Sin'et ole nauttinut tänään mitään; etkö mene sisään? Illallispöytä odottaa.

ÖRNULF. Odottakoon vaan; minun ei ole nälkä.

DAGNY. Mutta usko minua, sinun ei ole hyvä noin istua täällä hiljaisuudessa, yhdessä kohden; sin'et ole siihen tottunut?

ÖRNULF. Se on totta; minä tunnen tuskan rinnassani; min'en saata oikein hengittää (_peittää kasvonsa käsiinsä. Äännettömyys; Dagny istuu hänen viereensä_).

DAGNY. Huomenna laitat kai laivasi kuntoon ja lähdet kanssamme Islantiin?

ÖRNULF (_katsomatta ylös_). Mitä minä siellä teen -- Ei, minä tahdon päästä poikieni luokse.

DAGNY (_katkerasti_). Isä!

ÖRNULF (_nostaa päätään_). Mene sisään, ja anna minun olla; kun raju-ilma vain saapi yön tai pari mua vihureillaan vilvoitella, täyttyypi toivoni, luulen ma.

SIGURD. Noin et saa ajatella!

ÖRNULF. Kummastuttaako teitä, että mieleni lepoa halajaa? Onhan päivätyöni päättynyt; poikani olen haudannut, (_kiivaasti_). Antakaa mun olla rauhassa! -- Menkää, menkää! (_peittää jälleen kasvonsa_).

SIGURD (_hiljaa Dagny'lle joka nousee_). Anna hänen istua vähän aikaa vielä.

DAGNY. En, minä koetan vielä yhtä keinoa; -- minä tunnen hänet. (_Örnulf'ille_). Päivätyösi on päättynyt, sanoit sä; mutta se ei ole päättynyt. Poikasi olet haudannut; -- mutta olethan runoniekka; Sopiva on runoilla heidän muistokseen.

ÖRNULF (_pudistaen päätään_). Ei, ei; eilen olisin voinut, tänään olen liian vanha.

DAGNY. Mutta sinun täytyy toki; kunnon miehiä olivat poikasi kaikki; runo heistä laatia pitää; eikä heimossa ole muita, kuin sinä, joka sen taidat.

ÖRNULF (_kysyvästi katsellen Sigurdia_). Runoilla? Mitä luulet sinä, Sigurd?

SIGURD. Se on kohtuullista! tee niinkuin Dagny sanoi.