Chapter 3

VANHAMIES. (_vieraista_). Jos totuus sanottaman pitää, on Gunnar'in työ uljain, mitä kenkään on tehnyt; Gunnar on urhokkain sankari ja hänen jälkeensä Sigurd.

GUNNAR, (_luoden silmäyksen pöydän yli_). Haa, Sigurd, Sigurd, jos tietäisit -- --!

DAGNY (_hiljaa_). Tuo on liikaa -- ystävänäkin!

SIGURD. Vaiti, vaimoni! (_ääneen toisille_). Niin, varmaan on Gunnar kunnollisin kaikista; ja semmoisena pitäisin minä häntä, vaikk'ei hän koskaan olisi tuota urostyötään tehnytkään; sillä sitä pidän minä vähemmässä arvossa, kuin te.

HJÖRDIS. Tuo on kateutesi kieltä, Sigurd viikinki!

SIGURD (_vilkuillen häneen silmillään_). Suuresti erehdyt sinä nyt! (_ystävällisesti Gunnar'ille, juoden hänen maljansa pöydän yli_). Terve, jalo Gunnar; ystävyytemme on kestävä, vaikka ken tahansa koettaisi murtaa sitä.

HJÖRDIS. Sitä ei koeta kukaan, minun tietääkseni.

SIGURD. Älä sano niin; melkeinpä voisi luulla sinun kutsuneen meidät tänne juominkiin, voidaksesi kiihoittaa meitä riitaan.

HJÖRDIS. Tuo on sinun luonteesi mukaista, Sigurd; nyt kiukuittelet sinä, kun et saanut olla etevin mies seurassa!

SIGURD. Aina olen minä pitänyt Gunnar'ia etevämpänä itseäni.

HJÖRDIS. No niin, -- Gunnar'in jälessä on myöskin hyvä sia, ja -- (_sivu-silmäys Thorolf'iin_) jos Örnulf olisi ollut täällä, olisi hän ehkä saanut kolmannen sian.

THOROLF. Siinä tapauksessa olisi isäsi Jökul joutunut liian alas; (_seuraava sananvaihto käypi kummaltakin nousevalla, mutta toki tukahdutetulla kiihkolla._)

HJÖRDIS. Sitä sun ei pidä sanoa! Onhan Örnulf runoniekka, ja mutistaanpa hänen ylistäneen olemattomiakin seikkojansa.

THOROLF. Onneton se, joka mokomata mutisee, niin kovaa, että minä sen kuulen!

HJÖRDIS (_pistävällä naurulla_). Rupeaisitko sinä kostajaksi?

THOROLF. Kostajaksi, jonka kosto kauvas kuuluisi!

HJÖRDIS. No sitte juon minä maljasi, toivottaen sulle pikaista parrankasvua.

THOROLF. Parratonkin mies on liian hyvä kiistelemään naisväen kanssa.

HJÖRDIS. Mutta hento miesten taisteloon; siksipä isäsi jättikin sinut valkean vahdiksi Islantiin, lähteissään veljinesi viikinki-retkille.

THOROLF. Paha kyllä, ett'ei hän pitänyt sinua yhtä tarkasti silmällä; sitten et olisi lähtenyt ryöstö-naisena Islannista!

GUNNAR. SIGURD. Thorolf!

DAGNY (_yht'aikaa_). Veikko!

HJÖRDIS (_hiljaa vavisten kiukusta_). Haa, malta -- maltahan!

THOROLF (_tarjoten Gunnar'ille kätensä_). Älä ole vihoissasi, Gunnar; -- pahoja sanoja pääsi huuliltani; mutta vaimosi kiihoitti mua!

DAGNY (_hiljaa, rukoillen_). Kasvin-sisko, niin totta kuin minusta koskaan olet pitänyt, älä riitaa haastele!

HJÖRDIS (_hymyillen_). Kuuluuhan leikki juominkiin, jos hauskuutta halutaan.

GUNNAR (_on puhellut hiljaa Thorolf'in kanssa_). Sinä olet kelpo poika! (_antaa hälle miekan, joka riippuu kunnia-istuimen vieressä_). Tuossa, Thorolf, ota tuo. Käytä sitä kunnolla ja olkaamme ystävät aina.

HJÖRDIS. Aseitasi ei sinun pitäisi antaa pois, Gunnar; muuten sanovat ihmiset sinun lahjoittavan senlaista tavaraa, jota et itse voi käyttää!

THOROLF (_on tarkastellut miekkaa_). Kiitos, Gunnar, lahjastas; epä-rehellisissä toimissa ei sitä koskaan käytetä.

HJÖRDIS. Älä siis koskaan lainaa sitä veljillesi, jos tuon lupauksesi pitää ai'ot.

GUNNAR. Hjördis!

HJÖRDIS (_jatkaen_). Mutta älä myöskään ripusta sitä isäsi tuvan seinään; siellä se riippuisi epärehellisten miesten aseiden keskellä.

THOROLF. Totta sekin, Hjördis, -- sun isäsi kirves ja kilpi on riippunut siellä jo monta vuotta.

HJÖRDIS (_hilliten itseään_). Sinulla ei ole muuta suussasikaan, kuin pistoksia siitä, että Örnulf surmasi isäni; mutta jos huhussa on perää, ei se työ käynytkään niin rehellisesti, kuin sinä luulet.

THOROLF. Mitä huhua tarkoitat?

HJÖRDIS (_viekkaasti hymyillen_). Minä en tohdi sanoa sitä; sinä suutut.

THOROLF. No, ole vaiti sitten, -- se onkin paras. (_kääntyy pois hänestä_).

HJÖRDIS. No, saattaahan sen sentään sanoakin. Onko totta, Thorolf, että isäsi kolme yötä peräkkäin istui Smalserhorn'in noidan luona keittämässä loihtu-nesteitä, ennenkuin hän uskalsi käydä Jökul'in kanssa kaksin-taisteloon? (_Kaikki nousevat; liikutus_).

GUNNAR. SIGURD. DAGNY. Hjördis!

THOROLF (_raivoissaan_). Niin häpeällistä valhetta ei sulle kukaan kertonut ole Örnulf vanhuksesta! Sen olet itse keksinyt; sillä yhtä myrkyllinen, kuin sinä, täytyisi sen olla, joka moista saattaa kertoa! Isääni syytät sinä pahimmasta konnan työstä maailmassa! (_heittää miekan takaisin_). *Tuossa*, Gunnar, *tuossa*, ota lahjasi jälleen; min'en ota antimia talosta, jossa isääni pilkataan ja häväistään!

GUNNAR. Thorolf, kuulehan!

THOROLF. Päästä minut! Mutta varoillanne pitäisi teidän nyt olla, sekä sinun että Hjördis'in; sillä juuri tällä hetkellä on isäni vallassa se, joka on teille kallihin maailmassa!

HJÖRDIS (_hämmästyen_). Isälläsi on --!

GUNNAR (_huudahtaen_). Mitä sanot!

SIGURD (_äkkiä_). Missä Örnulf on?

THOROLF (_pilkkanaurulla_). Etelä-puolella -- ja veljeni ovat muassa!

GUNNAR. Etelä-puolella!

HJÖRDIS (_huudahtaa_). Gunnar! Örnulf on surmannut poikamme Egil'in!

GUNNAR. Surmannut! -- Egil surmattu! Onneton silloin Örnulf ja hänen sukunsa! Thorolf, sano suoraan; -- onko se totta?

SIGURD. Gunnar! Gunnar -- kuulehan!

GUNNAR. Sano heti, jos henkesi on sulle rakas!

THOROLF. Peloittaa et mua voi! Odota, kunnes isäni tulee. Mutta sinä, Hjördis, -- iloitse sill'aikaa, minä kuulin tänään lausuttavan: "Tänä iltana ei Gunnar Herse'n eikä hänen vaimonsa tarvitse ylpeillä perillisestään enää!" (_Menee perältä_).

GUNNAR (_syvimmässä tuskassa_). Surmattu, -- surmattu! Egil-pikkuiseni surmattu!

HJÖRDIS (_hurjana_). Ja sinä -- sinä annoit hänen mennä! Et kosta ainokaisen jälkeisesi surmaa! Katala konna olet sinä, ellet -- --!

GUNNAR (_mieletönnä_). Miekka, -- kirves! Se oli viimeinen uutinen, jonka hän kertoi! (_sieppaa kirveen eräältä läsnä-olevista, syöksyy ulos_).

SIGURD (_aikoo seurata_). Gunnar, malta mieles.

HJÖRDIS (_estää häntä_). Jää, jää sinä vain! Miehet kyllä eroittavat heidät; minä tunnen Gunnar'in! (_huudahdus joukosta ovella_).

SIGURD. DAGNY. Mitä se?

YKSI JOUKOSTA. Thorolf kaatui!

SIGURD. Thorolf! Haa, päästä!

DAGNY. Veikkoni! Voi, veikkoni!

(SIGURD _aikoo syöksyä ulos; samassa hajoaa joukko;_ GUNNAR _astuu sisään, heittää tullessaan kirveen oven-suuhun_).

GUNNAR. Nyt se on tehty. Egil'in surma on kostettu!

SIGURD. Onneksesi, ellet vain ollut liian hätäinen.

GUNNAR. Ehkä, ehkä; mutta Egil, Egil, kaunis pikkuiseni!

HJÖRDIS. Nyt meidän pitää tarttua aseihin ja etsiä apua ystäviltämme; sillä Thorolf'illa on monta kostajaa.

GUNNAR (_synkästi_). Hän itse on pahin kostaja; yöt, päivät on hän mielessäni.

HJÖRDIS. Thorolf sai ansaitun palkkansa. Suvun töistä suku vastatkoon.

GUNNAR. Tosi kyllä; mutta yhden seikan tiedän vain: Iloisempi oli mieleni ennen Thorolf'in surmaamista.

HJÖRDIS. Veri-yö on aina vaikein; -- kun sen vain kestää, on kaikki ohitse. Katalalla kavaluudella on Örnulf kostoansa onnistumaan saanut; julkiseen taisteloon meitä vastaan hän ei ryhtynyt, oletteli sovinnollista mieltä, ja hyökkäsi sitten turvattoman lapsemme kimppuun! Haa, minun huomioni oli tarkempi, kuin teidän; minä heti älysin Örnulf'in ilkeän viekkauden; sen vuoksi olikin mulla kyllä syytä kiihoittamaan sinua häntä ja koko hänen petollista sukuansa vastaan!

GUNNAR (_kiiholla_). Niin olikin! Mitätön on minun kostoni Örnulf'in konnantyöhön verraten. Hän kadotti Thorolf'in, mutta kuitenkin on hänellä kuusi poikaa jälellä, minulla ei ainoatakaan!

MIES. (_entäen perältä_). Örnulf vuonoilta tulee!

GUNNAR. Örnulf!

HJÖRDIS JA MUUTAMIA MIEHIÄ. Aseihin! Aseihin!

DAGNY (_yht'aikaa_). Isäni!

SIGURD (_aavistus lensi päähän_) Örnulf --! Voi Gunnar, Gunnar!

GUNNAR (_vetäin kalpansa_). Kaikki miehet! Kosto Egil'in surmaajalle! (_Örnulf tulee Egil käsivarrella_).

GUNNAR (_huudahtaa_). Egil!

ÖRNULF. Täss'annan teille takaisin Egil-pikkuisenne!

KAIKKI (_keskenään_). Egil! Egil elää!

GUNNAR (_antaa kalpansa pudota_). Mua voi, mit' olen tehnyt!

DAGNY. Oi, Thorolf, veljyeni!

SIGURD. Tuot' aattelinkin!

ÖRNULF (_laskien Egil'in lattialle_). Tuossa, Gunnar, on kaunis poikosesi jälleen!

EGIL. Isä! Örnulf-vanhus ei ollenkaan tahtonut tehdä minulle pahaa, niinkuin sinä sanoit, viedessäsi minut täältä pois!

ÖRNULF (_Hjördis'ille_). Nyt olen suorittanut sakkoni isäsi surmasta; nyt voimme, luullakseni, tehdä sovinnon.

HJÖRDIS (_tukahdutetulla liikutuksella_). Kenties!

GUNNAR (_kuni heräten_). Onko tämä kauhistava uni, joka mua harhaan vie! Sinä -- sinä saatat Egil'in vanhempiensa syliin!

ÖRNULF. Niinkuin näet; mutta tiedä, Egil ei ollut kaukana kuoleman kourista.

GUNNAR. Sen tiedän.

ÖRNULF. Etkö enemmin iloitse, vaikka hän terveenä ja raittiina kotiisi palajaa?

GUNNAR. Jos hän olisi ennemmin palannut, olisin enemmän iloinnut. Mutta sanohan kaikki, -- -- mitä tapahtunut on!

ÖRNULF. Vähän siitä sanomista. Kåre-talonpojalla oli murhan-aikeet mielessä perhettänne kohtaan; senvuoksi kokosi hän seurakseen moniaita muita pahantekiöitä ja lähti eteläänpäin Egil'iä tavoittamaan.

GUNNAR. Kåre! (_hiljaa_) Haa, nyt ymmärrän Thorolf'in sanat!

ÖRNULF. Minä sain kuulla hänen aikeensa; mokoma konnan työ ei milloinkaan saa onnistua. Sakkoa Jökul'in murhasta en tahtonut maksaa, ja mielelläni, Gunnar, olisin kaatanut sinut kaksintaistelossa, jos seikat olisivat vaatineet, -- mutta sukuasi tahdoin toki suojella; senvuoksi lähdin poikineni Kåre'n jälestä.

SIGURD (_hiljaa_). Onneton työ on täällä tehty!

ÖRNULF. Kun hänet saavutin, olivat Egil'in seuraajat jo köysissä, poikasi vihamiehes vallassa, kauvan eivät he enään olisi säästäneet häntä. Alkoipa tulinen taistelu! Terävämpiä iskuja olen harvoin vaihdellut; Kåre ja kaksi seuralaistaan pakeni sydänmaahan; toiset makaavat rauhallista unta, josta lienee heitä vaikea herättää.

GUNNAR (_pingolla_). Mutta sinä -- sinä, Örnulf -- --?

ÖRNULF (_synkästi_). Kuusi poikaani kävi kanssani kamppailuun.

GUNNAR (_hengästyneenä_). Mutta kotiin palasi?

ÖRNULF. Ei yksikään.

GUNNAR (_kauhistuen_). Ei yksikään! (_hilj._). Ja Thorolf, Thorolf!

(_Syvä liikutus joukossa. Hjördis näkyy olevan sisällisessä taistelossa; Dagny itkee hiljaa oikeanpuolisen kunnia-istuimen vieressä. Sigurd tuskallisessa liikutuksessa hänen vieressään_).

ÖRNULF (_lyhyen äänettömyyden jälkeen_). Raskasta on, korkean kuusen lailla rehevänä kohottaen päätänsä, yhdessä ainoassa myrskyssä, tykkänään tulla karsituksi. Toki -- mies kestäköön miehen vaiheet; -- antakaa mulle juoma-sarvi, mulle juoma-sarvi; minä juon poikieni muistoksi. (_Eräs Sigurd'in miehistä antaa hälle juomasarven_). Terve teille pontevat poikani, jotka nyt ratsastatte sankarten viimeistä tietä! Kupari-portit eivät sulkeudu teidän jälkeenne, sillä teitä seuraa suuri joukko! (_juo, antaa sarven pois_). Ja nyt kotiin, Islantiin; Örnulf'in sankar-retki on päättynyt; vankassa puussa on ainoastaan yksi vihanta oksa jälellä enää, ja sitä pitää suojella. Missä on Thorolf?

EGIL (_isälleen_). Niin, näytäppäs mulle Thorolf! Örnulf sanoi, että hän laittaa mulle laivan ja siihen monta, monta meri-miestä.

ÖRNULF. Kiitos kaikille onnettarille, ett'ei Thorolf mua seurannut, sillä jos hänkin, -- -- ei, vaikka väkevä olenkin, -- se isku olisi toki tuntunut tuiki raskaalta. Mutta miks'ei hän tule? Aina on hän ollut ensimmäinen isäänsä vastassa; sillä meistä molemmista tuntuu, kuin emme voisi elää päivääkään, näkemättä toisiamme.

GUNNAR. Örnulf, Örnulf!

ÖRNULF (_kasvavalla levottomuudella_). Haudan kolkko hiljaisuus vallitsee tässä, näen mä; -- mikä teidän on -- missä on Thorolf?

DAGNY. Sigurd, Sigurd, -- nyt hänen pitää katkerimman kalkkinsa juoda!

GUNNAR. Vanhus! -- Ei -- -- ja kuitenkin, sitä on mahdoton salata -- --

ÖRNULF (_kiivaasti_). Poikani! Missä on hän?

GUNNAR. Thorolf on surmattu!

ÖRNULF. Surmattu! Thorolf? Thorolf? Haa, sä valehtelet!

GUNNAR. Kuumimman sydän-vereni antaisin, jos hänet henkiin saisin!

HJÖRDIS (_Örnulf'ille_). Itse oli Thorolf syypää kohtaloonsa; synkillä kertomuksilla ilmoitti hän sinun karanneen Egil'in päälle ja tappaneen hänet; -- puoleksi vihamiehinä erosimme viimeksi toisistamme; sinä olet ennen surmannut sukulaisiani; ja paitsi sitä, -- kuni avosuu nulikka käyttihe hän juhlassamme; hän suuttui leikistä ja käytti ilkeitä sanoja; -- vasta silloin kiivastui Gunnar; vasta silloin hän poikasi surmasi; ja luullakseni oli hänellä kyllin syytä siihen.

ÖRNULF (_tyynesti_). Sinä osoitat olevasi vaimo, sillä sinä käytät turhia sanoja. Mitä se hyödyttää? Kun Thorolf on surmattu, niin siinä on hänen satunsa loppu.

EGIL. Koska Thorolf on surmattu, en minä saakkaan merimiehiä.

ÖRNULF. Et, Egil, -- nyt olemme kadottaneet miehemme kumpainenkin. (_Hjördis'ille_) Isäsi lausui:

"Surun saattaa surmaajalle Jökul'in -- sen jälkeläinen."

Hyvin olet sinä pitänyt huolta siitä, että hänen sanansa toteutuivat. (_vaikenee hetkeksi, kääntyen erääsen mieheen_). Minne sai hän kuolin-haavan?

MIES. Keskelle otsaansa.

ÖRNULF (_tyytyväisnä_). Hm; se oli kunniallinen paikka; siis ei hän ollut selin surmaajaansa. Kaatuiko hän kyljelleen, vai Gunnar'in jalkoihin?

MIES. Puoleksi kyljelleen ja puoleksi Gunnar'iin päin.

ÖRNULF. Se ennustaa ainoastaan puolta kostoa; niin, niin, -- saamme nähdä!

GUNNAR (_läheten_). Örnulf, minä tiedän kyllä, ett'ei koko omaisuuteni riitä sinun vahinkoasi palkitsemaan; mutta vaadi minulta, mitä tahdot -- --

ÖRNULF (_kiivaasti, keskeyttäen_). Anna mulle Thorolf'in ruumis, ja salli minun mennä! Missä lepää Thorolf'ini?

GUNNAR (_viittaa äänetönnä perälle_).

ÖRNULF (_astuu pari askelta, kääntyy, jyreästi Sigurd'ille, Dagny'lle ja muille, jotka surkutellen aikovat seurata häntä_). Jääkää! Luuletteko Örnulf'ia seurattavan suru-huoneesta, kuni nyyhkivää naista! Jääkää, sanon ma! -- Thorolf'in jaksan minä yksinäni kantaa, (_tyynesti, voimalla_). Surma sorti poikani kaikki; vaan ei kenkään toki näe minun köykistyvän! (_menee vitkaan ulos_).

HJÖRDIS (_teeskennellyllä naurulla_). Niin, menköön hän vain mielensä mukaan; nyt emme enää tarvitse liian suuria joukkoja, jos hän vielä mielisi vaatia meitä taisteloon! Tämä, Dagny -- tämä oli ehkä viimeinen kerta, kuin isäsi lähti mokomien asioiden tähden Islannista!

SIGURD (_liikutettuna_). Voi, inhoittavaa!

DAGNY (_samoin_). Sinä saatat vielä pilkata häntä! Pilkata häntä -- huolimatta siitä, mitä täällä tapahtunut on!

HJÖRDIS. Tehtyä tekoa pitää kiitettämän! Vihaa ja kostoa vannoin minä tän' aamuna Örnulf'ille; -- Jökul'in surman voin kyllä unhoittaa, kaiken muun, paitsi kohtaloni häpäisemistä. Hän kutsui minua jalkavaimoksi; jos se olisinkin, ei mun sitä hävetä tarvitseisi; sillä Gunnar on sinun isääsi mahtavampi; hän on sinun omaa miestäsi mainiompi, kuuluisampi!

DAGNY (_vihassa_). Erehdyt, Hjördis, -- ja heti saavat kaikki tietää, että sinä elät pelkurin katon alla!

SIGURD (_kiivaasti_). Dagny, mitä ai'ot!

GUNNAR. Pelkurin!

HJÖRDIS (_pilkkanaurulla_). Tiedottasi puhut sinä, ajelet tuulia takaa!

DAGNY. Sitä ei pidä salattaman enää; minä vaikenin, kunnes pilkkasit isääni ja kaatuneita veljiäni; minä vaikenin, kun Örnulf oli läsnä; sillä hänen ei pitänyt saada tietää Thorolf'in kaatuneen konnan iskusta; mutta nyt; -- älä enää milloinkaan korskaile Gunnar'in sankartyöstä Islannissa; sillä Gunnar on pelkuri! Miekka, joka oli sinun ja pedonsurmaajan välillä, se riippuu mieheni kupeella, -- ja rannerenkaasi lahjoitit sinä Sigurd'ille, (_ottaa sen kädestään, pitää sitä ilmassa_) -- se on tässä!

HJÖRDIS (_raivossa_). Sigurd'ille!

JOUKKO. Sigurd! Sigurd'ihan sankartyön siis tekikin!

HJÖRDIS (_vavisten mielenliikutuksesta_). Hän, hänkö! -- Gunnar, onko se totta!

GUNNAR (_jalolla tyyneydellä._) Kaikki on totta; paitsi että minä olen pelkuri -- min'en ole pelkuri, enkä konnakaan.

SIGURD (_liikutettuna_). Et ole, Gunnar! etkä ole koskaan ollutkaan! (_toisille_). Eespäin, mieheni! Pois täältä!

DAGNY (_astuessaan ulos Hjördis'ille_). Kumpi on nyt uljain mies joukossa, minun mieheni vai sinunko? (_Menee Sigurd'in ja hänen seuransa kanssa_).

HJÖRDIS (_itseks._). Nyt on minulla ainoastaan yksi teko jälellä; -- yksi toimi täytettävä: Sigurd'in tai minun pitää kuolla!

Kolmas näytös.

(GUNNAR HERSE'N _tupa. Päivä._)

(_Hjördis istuu penkillä vastapäätä pienempää kunnia-istuinta, punoen jousen-jännettä; pöydällä jousi ynnä moniaita nuolia_).

HJÖRDIS (_venytellen jännettä_). Se on sitkeä ja vahva; (_silmäys nuoliin_) kärjet raskaat ja terävät -- (_antaa käsiensä vaipua alas_) mutta missä on käsi, joka --! (_kiivaasti_). Hän on pilkanut minua, pilkannut minua, hän -- Sigurd! Minun täytyy vihata häntä enemmän kuin muita, sen hyvin huomaan; mutta monta päivää ei enää kulukkaan, ennenkuin minä olen -- (_mietiskellen_). Niin, mutta käsi, käsi, joka sen työn tekee --?

(GUNNAR _äännetönnä; mietteissään perällä_).

HJÖRDIS (_pienen äänettömyyden jälkeen_). Kuinka jaksat, mieheni?

GUNNAR. Huonosti, Hjördis; tuota eilistä en saa mielestäni; se yhä sydäntäni vaivaa.

HJÖRDIS. Tee kuin minä; ota jotain työtä käsille.

GUNNAR. Niin kai pitää tehdäkin.

(_Äännettömyys; Gunnar kävelee edestakaisin, huomaa, lähestyy häntä_). Mitä sinä teet?

HJÖRDIS (_katsomatta häneen_). Punon jousen-jännettä; näethän sen.

GUNNAR. Jousen-jännettä -- omista hiuksistasi!

HJÖRDIS (_omituisesti hymyillen_). Nykyään tehdään suuria töitä joka hetki; sinä surmasit kasvin-veljeni, ja minä olen punonut tätä aamun-koitteesta saakka.

GUNNAR. Hjördis! Hjördis!

HJÖRDIS (_katsoo ylös_). Mitä nyt?

GUNNAR. Missä olit sinä viime yönä?

HJÖRDIS. Viime yönä?

GUNNAR. Sin'et ollut makuuhuoneessa.

HJÖRDIS. Mistä sen tiedät?

GUNNAR. Minä en saattanut nukkua; näin levottomia unia tuosta, -- tuosta Thorolf'in seikasta; minusta oli, kuin olisi hän tullut ja -- no niin, minä heräsin; silloin kuulin ihanan, kummallisen laulun hyrisevän; minä nousin; ra'otin ovea; -- täällä, täällä istuit sinä rovion ääressä, -- sen liekki oli sininen ja punainen, -- sinä valmistit nuolia ja lausuit loihtu-runoja niitä vahvistaaksesi.

HJÖRDIS. Se oli tärkeän tarpeellista; sillä kova on rinta, joka niiden tänään lävistää pitää.

GUNNAR. Minä ymmärrän tarkoituksesi; sinä tahdot sortaa Sigurd'in.

HJÖRDIS. Hm, kenties.

GUNNAR. Sitä tahtoasi et milloinkaan perille saa. Sigurd'in kanssa elän minä sovussa, vaikka sinä kuinka mua kiihoittaisit.

HJÖRDIS (_kummallisella hymyllä_). Luuletko niin?

GUNNAR. Siitä olen vakuutettu!

HJÖRDIS (_tarjoo hänelle jänteen_). Sanoppa, Gunnar, -- voitko au'aista tuon solmun?

GUNNAR (_koeteltuaan_). En, se on liian kova ja konstikkaasti punottu.

HJÖRDIS (_nousee_). Nornan langat ovat konstikkaammin punotut; niitä vielä vähemmin voit auaista!

GUNNAR. Koukkuiset ovat voimallisten tiet; -- niitä emme tunne kumpainenkaan.

HJÖRDIS. Yhden seikan tiedän toki varmaan: Sigurd saattaa meidät kumpaisenkin onnettomuuteen. (_Äänettömyys; Gunnar syvissä mietteissä_).

HJÖRDIS (_on hiljaa pitänyt häntä silmällä_). Mitä mietiskelet?

GUNNAR. Unta, jonka vast'ikään näin. Minä olin, näet, tehnyt pyytämäsi työn; Sigurd makasi hengetönnä tanterella; sinä seisoit lähellä aivan kalpeana. Minä sanoin: "Oletko nyt iloinen, kun tahtosi on tapahtunut?" Mutta sinä nauroit ja vastasit: "Iloisempi olisin, jos sinä, Gunnar, makaisit tuossa Sigurd'in siassa."

HJÖRDIS (_pakoitetulla naurulla_). Huonosti tunnet sinä minut, jos mokoma hullumainen uni voisi mieltäsi rasittaa!

GUNNAR. Hm! -- Sanoppa, Hjördis, mitä pidät tuvastamme?

HJÖRDIS. Totta puhuen, Gunnar, -- se on välin mielestäni liian ahdas.

GUNNAR. Niin niin, sitä olen minäkin mietiskellyt; meitä on yksi liikaa.

HJÖRDIS. Ehkäpä kaksikin.

GUNNAR (_kuulematta sitä_). Mutta se parannetaan.

HJÖRDIS (_katsoo häneen kysyvästi_). Parannetaan? Sinä ai'ot siis -- --?

GUNNAR. Valmistaa laivani ja purjehtia pois maasta; minä tahdon voittaa nyt kadotetun kunniani takaisin, kunniani, jonka kadotin sentähden, että sinä olit minulle rakkahin kaikesta maailmassa.

HJÖRDIS (_mietteissään_). Sinä lähdet pois maasta? Niin, niin, se lienee paras meille kummallekkin.

GUNNAR. Siitä päivästä alkain, jolloin Islannista lähdimme, olen huomannut onnellisuutemme olevan poissa. Sinun luonteesi on ylevä ja vahva; välin minä sinua todella pelkään; mutta, kummallista -- mutta kuitenkin minä sinua sanomattomasti rakastan; minä tunnen viehättävän pelon sinua kohtaan, -- minusta tuntuu, että sinä voisit viekoitella minua ilkiöntöihin, ja kuitenkin pitäisin minä oikeana kaikkea, mitä sinä vaadit (_hiljaisella päänpudistuksella_). Käsittämättömät ovat nornan päätökset; Sigurd olisi sopiva puolisoksi sulle.

HJÖRDIS (_huudahtaen_). Sigurd!

GUNNAR. Niin, Sigurd. Sinun silmiäsi pimittää nyt viha ja kostonhimo, muuten pitäisit häntä parempana. Sigurd'inlainen olisi minun pitänyt olla, niin olisin voinut sinun elämäsi hupaiseksi tehdä.

HJÖRDIS (_kovassa, vaan tukahdutetussa liikutuksessa_). Ja sen -- sen luulet sinä Sigurd'in voivan?

GUNNAR. Hän on vahvaluontoinen, ja sen lisäksi ylevä, kuin sinäkin.

HJÖRDIS (_kiivaasti_). Jos niin on -- (_malttaen_) yhdentekevä! (_hurjasti_) Gunnar, surmaa Sigurd!

GUNNAR. En milloinkaan!

HJÖRDIS. Petos ja kavaluus saattoi minut sinun vaimoksesi; -- olkoon se unhotettu! Viisi ilotonta vuotta olen täällä istunut; -- kaikki olkoon unhotettu sinä päivänä, jona Sigurd henkensä heittää!

GUNNAR. Minun käteni ei häntä vahingoittaa saa (_peräytyy tahdoltaan_). Hjördis, Hjördis, älä kiusaa minua!

HJÖRDIS. Siis täytyy minun etsiä toinen kostaja; kauvan ei Sigurd enää pilkkaa minua eikä sinua! (_puristaen käsiään pudistuttavaisessa kiukussa_). Dagnyn luona -- tuon yksinkertaisen naisen luona hänen kanssaan puhelee hän luultavasti nyt kahdenkesken, maikaillen häntä, nauraen meitä; kertoo loukkauksesta, joka minua kohtasi, kun hän sinun sijassasi ryösti minut; kertoo, kuinka hän viekkaasti nauroi seisoessaan pimeässä huoneessa, kun en häntä tuntenut!

GUNNAR. Sitä ei hän tee; ei, sitä hän ei tee!

HJÖRDIS (_kovaa_). Sigurd'in ja Dagny'n pitää kuolla! Minä en voi hengittää, ennenkuin ne kaksi ovat olemattomissa! (_aivan lähellä häntä, säihkyvin silmin, hurjasti, kuiskaten_). Jos siinä työssä voisit auttaa minua, Gunnar, -- silloin eläisin kanssasi rakkaudessa; silloin puristaisin sinut syliini niin lämpimästi, niin hurjasti, kuin et koskaan ole osannut uneksiakkaan!

GUNNAR (_horjuen_). Hjördis! Sinä -- --!

HJÖRDIS. Tuossa käteni, Gunnar; -- sitten ovat pilviset päivämme ohitse; sitten en enää jätä tupaa, kun sinä sisään astut; en käytä kovia sanoja sinua kohtaan, en karkoita hymyäsi, kun iloinen olet; minä pukeudun silkkiin ja koristuksiin; jos lähdet retkille, seuraan minä sinua, -- juhlassa istun vieressäsi, täytän juomasarvesi, juon onneksesi ja laulan kauniita runoja, jotka sydäntäsi ilahuttavat!

GUNNAR (_melkein voitettuna_). Tottako sinä mielisit -- --!

HJÖRDIS. Enemmänkin, kymmentä vertaa enemmän, usko pois! Kosta vain! Kosta Sigurd'ille ja Dagny'lle, niin minä -- (_keskeyttää, huomatessaan oven aukeavan_). Dagny, -- tuletko sinä tänne!

DAGNY (_perältä_). Gunnar Herse; varusta kiireesti miehesi!

GUNNAR. Varustaa? Ketä vastaan?

DAGNY. Kåre talonpoika lähestyy ynnä joukko henki-pattoja; ne aikovat hyökätä päällesi; Sigurd esti niiden aikeet äsken; mutta ken tietää -- --

GUNNAR (_liikutettuna_). Sen on Sigurd tehnyt minun hyväkseni!

DAGNY. Sigurd on totisesti uskollinen ystäväsi.

GUNNAR. Ja me, Hjördis, -- me ajattelimme --; niin, kuten sanoin, -- kaikki sinun puheesi on loihtu-kieltä; jok'ainoa teko, jonka sinä vain mainitset, näyttää minusta herttaiselta.

DAGNY (_kummastellen_). Mitä tarkoitat?

GUNNAR. En mitään, en mitään! Kiitoksia sanomastas, Dagny; nyt menen minä kokoomaan miehiäni. (_menee, pysähtyy, läheten Dagny'a jälleen_). Sanoppas, -- kuinka voipi Örnulf?

DAGNY. Älä kysykkään. Eilen vei hän Thorolf'in ruumiin laivaan; nyt par'aikaa luopi hän yhteis-hautaa pojilleen tuonne meren rantaan. (GUNNAR _ääneti pois perällä_).

DAGNY. Ennen iltaa ei ole vielä vaaraa (_läheten_). Hjördis, minulla on vielä yksi asia taloon; minun olisi sinun kanssasi puhuttavaa.

HJÖRDIS. Minun kanssani? Eilisestäkö tapauksesta?