Chapter 2

SIGURD (_Kåre'lle_). Ja nyt pois näkyvistämme! Kunnialliset miehet saavat häpeätä sinun yhteydestäsi!

KÅRE (_mennessään_). Niin, niin, minun täytyy siis itse varjella henkeäni niin hyvin, kuin voin; mutta minä sanon: Katua saatte, ellette ankaruutta käytä; minä tunnen Hjördis'in -- ja tiedän keinon, jolla hänet masennan! (_menee rantaan_).

DAGNY. Hän uhkailee kostaa, Sigurd, se täytyy estää!

ÖRNULF (_suuttuneena_). Oo, antaa hänen tehdä mielensä mukaan; Hjördis on sen ansainnut!

DAGNY. Sitä et sinä tarkoita; muistahan toki itsehän olet hänen kasvattanutkin.

ÖRNULF. Onneton oli se hetki, jolloin hänet kattoni alle otin; Jökul'in sanat alkavat käydä toteen.

SIGURD. Jökul'in?

ÖRNULF. Niin, Jökul'in, Hjördis'in isän. Kun hän minun kädestäni kuollon-lyönnin sai, kaatui hän selälleen tanterelle, katsoi minuun ja lausui:

Surun saattaa surmaajalle Jökul'in sen jälkeläinen; Jolla Jökul'in on omaa, Sen ei ilo iäkkäinen!

Kun hän sai sen lausuneeksi, vaikeni hän hetkiseksi hymyten, sitte hän kuoli.

SIGURD. Mitä siitä huolit?

ÖRNULF. Niin, niin, ken tietää! Tosi-tarinana kerrotaan Jökul'in kerran antaneen suden sydämen lastensa syödä, jotta ne tulisivat hurja-luontoisiksi; Hjördis on ainakin saanut osansa, se näkyy hänestä (_keskeyttää, katsoessaan oikealle_) Gunnar! -- Onko meidän jälleen tässä keskusteloon ryhtyminen!

GUNNAR (_tulee_). Niin, Örnulf, ajattele minusta, mitä tahdot; mutta minä en saata vihamiehenä erota sinusta.

ÖRNULF. Mikä on aikeesi?

GUNNAR. Tarjota sinulle käteni rauhan ja sovinnon merkiksi, ennenkuin matkustat. Kuulkaapa mua kaikki; seuratkaa minua kotiini ja olkaa vieraanani niin kauvan, kuin teitä haluttaa. Makuu-sijoja ja ravintoa ei puuttuman pidä, riidastamme ei myöskään puhuta, ei tänään eikä huomenna, sanaakaan.

SIGURD. Mutta Hjördis -- --?

GUNNAR. Seuraa minun tahtoani; hänen mielensä muuttui kotimatkalla ja hän arveli niinkuin minäkin, että me kyllä voimme sopia, jos te tulette vieraiksemme.

DAGNY. Niin, niin; se tapahtukoon!

SIGURD (_epäillen_). Mutta minä en toki tiedä -- --

DAGNY. Gunnar on sinun kasvin-veljesi; minä tuntisin sinut todella huonosti, jos kieltäisit hänen pyyntöään.

GUNNAR (_Sigurdille_). Ystävyyttä olet mulle osoittanut kaikkialla; ethän tälläkään kertaa vastustane toivoani!

DAGNY. Etkä lähde maasta, kun Hjördis kotonaan vihaansa keittää; -- -- ällös, ällös tehkö niin!

GUNNAR. Suuresti olen tehnyt vääryyttä Örnulf'ille; ennenkuin sen olen parantanut, en tunne mielessäni rauhaa.

SIGURD (_innolla_). Kaikki mitä tahdot voin tehdä, Gunnar, pait jäädä tänne! (_malttaa_). Minä olen Aedhelstan-kuuinkaan uskottuja miehiä, ja minun täytyy vielä tänä talvena päästä hänen luokseen Englantiin.

DAGNY. Mutta ehdithän sinne kuitenkin!

GUNNAR. Kenkään ei edeltäpäin tunne kohtaloaan; kenties, Sigurd, kenties nyt tapaamme toisemme viimeisen kerran, ja jos niin olisi, katuisit sinä vielä, ett'et ollut minulle avulias viimeiseen asti.

DAGNY. Et pitkään aikaan näe minuakaan iloisena, jos tänään jo purjehdit täältä.

SIGURD (_päättävästi_). Hyvä, olkoon niin! Tapahtukoon teidän tahtonne, vaikka -- toki, päätetty; tuossa käteni; minä jään, ja tulen sinun ja Hjördis'in vieraaksi.

GUNNAR (_puristaen hänen kättään_). Kiitos, Sigurd, sen tiesinkin.-- Ja sinä, Örnulf, sanot samoin, kuin Sigurd'kin?

ÖRNULF (_jörönä_). Sitä saadaan mietiskellä; katkerasti on Hjördis mua loukannut; -- tänään en voi varmaa vastausta antaa.

GUNNAR. Niin, niin, vanha uros, Sigurd ja Dagny saavat kyllä kurttuisen otsasi sileäksi jälleen, Nyt menen minä juhlaa valmistamaan; jääkää hyvästi siksi, ja tervetuloa talooni! (_menee oikealle_).

SIGURD. Hjördis'in mieli on muuttunut, sanoi hän! Siis ei Gunnar tunne häntä ollenkaan; -- ennemmin uskon Hjördis'in aikovan -- (_keskeyttää, kääntyen miehiin_). Nyt, kaikki seuratkaa mua laivoihin; kelpo lahjoja valitsen Gunnar'ille ja hänen väelleen.

DAGNY. Lahjoja parhaita, mitä meillä on. Ja sinä isäni, -- niin, sinua en jätä rauhaan, ennenkuin myönnyt seuraamaan meitä Gunnar'in luo. (_Menee Sigurdin ja miesten kanssa rantaan, perälle_).

ÖRNULF. Myönnyn? Niin, ellei Gunnar'illa olisi naisväkeä talossaan, niin -- haa, jos oikein mahdikkaasti voisin masentaa Hjördis'iä! -- Thorolf, tuletko sinä tänne!

THOROLF (_on reippaasti astunut esiin_). Kuten näet! -- Onko totta mitä sanotaan, oletko sinä ollut keskustelossa Gunnar Hersen kanssa?

ÖRNULF. Olen!

THOROLF. Ja olet nyt riidassa hänen kanssaan?

ÖRNULF. Hm, ainakin Hjördis'in kanssa.

THOROLF. Ole huoletta; nyt saat tilaisuuden kostaa!

ÖRNULF. Kostaa? Kenen kautta?

THOROLF. Kuulehan; minä seisoin äsken laivalla, eräs mies juoksi sauva kädessä ohitse, huutaen: "Jos kuulut Örnulf'in miehistöön, niin sano hälle terveisiä Kåre-talonpojalta, nyt minä kostan meidän kummankin puolesta." Sen sanottuaan hyppäsi hän veneesen, alkoi soutaa, lausuen: "Kaksikymmentä henkipattoa on nyt vuonossa; niiden kanssa menen minä eteläpuolelle ja tänä iltana ei Hjördis'in enää tarvitse ylpeillä perillisestään."

ÖRNULF. Niinkö hän lausui! Haa, haa, nyt älyän minä; Gunnar on lähettänyt poikansa pois, Kåre on riidassa hänen kanssaan -- --.

THOROLF. Ja nyt soutaa hän sinne -- ja surmaa poikosen!

ÖRNULF (_ripeä päätös_). Eespäin kaikki, Kåre! Siitä saaliista taistellaan!

THOROLF. Mitä ai'ot?

ÖRNULF. Älähän huoli; ei Kåre, vaan minä, kostan.

THOROLF. Minä seuraan sua!

ÖRNULF. Et, sinä seuraat Sigurd'ia ja siskoasi Gunnar'in taloon.

THOROLF. Sigurd'ia? Onko hän täällä?

ÖRNULF. Tuolla ovat hänen laivansa; me olemme nyt sovussa; -- sinä seuraat häntä.

THOROLF. Sinun vihamiestesi luo?

ÖRNULF. Mene sinä vain juhlalle. Nyt saa Hjördis oppia tuntemaan Örnulf-vanhusta! Vaan kuule, Thorolf, sinä et mainitse kellekkään, mitä minä nyt ai'on tehdä; kuuletkos, et kellekkään!

THOROLF. Sen lupaan.

ÖRNULF (_tarttuu hänen käteensä, katsoen häneen lempeästi_). Jää hyvästi siis, uljas poikoseni; käytä itseäsi miehekkäästi juhlalla, jotta saan sinusta kunniaa. Turhia ei sinun puhuman pidä; mutta se, mitä lausut, olkoon terävää, kuin miekan kärki. Ole ystävällinen niin kauvan, kuin sinulle hyvyyttä osoitetaan; mutta jos sua kiihoitetaan, älä vaikene. Älä juo enemmän, kuin siedät, mutta älä myöskään osoita juomasarvea ohitsesi, kun sitä kohtuudella tarjotaan, ett'eivät pitäisi sinua naismaisena.

THOROLF. En, ole huoletta!

ÖRNULF. No, mene nyt juhlalle Gunnar'in luo. Minä tulen sinne myöskin, tulen siten, kuin vähimmiten odotetaan (_iloisesti toisille_). Eespäin, suden-pennut; hiokaa hampaitanne, nyt saatte kylliksi verta juoda! (_Menee vanhempien poikiensa kanssa oikealle, perälle_).

(SIGURD _ja_ DAGNY _tulevat loistavissa juhlapuvuissa rannalla, heitä seuraa kaksi miestä kantaen arkkua; miehet menevät heti rantaan jälleen_).

THOROLF (_katselee isänsä jälkeen_). Nyt menevät he kaikki taistelemaan, vaan min'en saa seurata heitä; raskasta on olla suvusta nuorin. -- Dagny, terve, terve, sisarein!

DAGNY. Thorolf! Herrainen aika, -- suureksihan sinä olet kasvanutkin!

THOROLF. Tottahan toki, viidessä vuodessa, luulisinpa -- -- --

DAGNY. Niin, niin, totta sekin.

SIGURD (_tarjoo hälle kätensä_). Sinusta saapi Örnulf urhean pojan, ellen liioin erehdy.

THOROLF. Jos hän vain ottaisi koettaakseen minua, niin -- --

DAGNY (_hymyillen_). Mutta hän säästää sinua enemmän, kuin mieleesi on; minä muistan kyllä, hän rakastaa sinua melkein liiaksi.

SIGURD. Minne hän meni?

THOROLF. Laivaan; -- lähtekäämme nyt, hän tulee jälestäpäin!

SIGURD. Minä odotan miehiäni, ne tuovat tavaroita ja sitovat laivat kiini.

THOROLF. Minun pitää sinne avuksi! (_menee rantaan_).

SIGURD (_vähän mietittyään_). Dagny, armas vaimoni, nyt olemme kahden kesken; minun on sinulle sanottava asioita, joita ei enää käy salaaminen.

DAGNY (_kummastellen_). Mitä tarkoitat?

SIGURD. Vaaralliseksi muuttuu, luulen ma, tämä käynti Gunnar'in talossa.

DAGNY. Vaaralliseksi? Luuletko Gunnar'in -- --?

SIGUKD. Gunnar on uljas, kelpo mies; ei, ei, -- mutta parempi olisi ollut, että olisimme lähteneet täältä käymättä Gunnar'in luona.

DAGNY. Sinä peloitat minua! Sigurd, mitä tarkoitat?

SIGURD. Vastaa ensin kysymykseeni. Missä on ranne-rengas, jonka kerran sulle annoin?

DAGNY (_näyttää sen_). Kädessäni tässä; sinä käskit minun yhäti kantamaan sitä kädessäni.

SIGURD. Heitä se meren pohjaan, niin syvälle, ett'ei sitä ikinä löydetä; sillä se voipi vielä olla syynä monen miehen kuolemaan!

DAGNY. Rengas!

SIGURD (_hilliten ääntään_). Sinä iltana, jolloin nais-ryöstö tapahtui isäsi luona, -- sinä muistat kai --

DAGNY. Sitäkö en muistaisi!

SIGURD. _Siitä_ ai'on nyt puhua.

DAGNY (_kiinittäen huomiotaan_). Mitä siitä; puhu!

SIGURD. Siellä oli juhla, sen tiedät; sinä menit aikaisin makuu-huoneesesi; mutta Hjördis jäi miesten seuraan juoma-pöytään. Ahkeraan kulki juoma-sarvi ympäri, ja kaikenlaisia lupauksia vannottiin. Minä vannon vieväni kauniin immen muassani Islannista lähteissäni; Gunnar vannoi samoin ja antoi juoma-sarven Hjördis'ille. Tämä nousi seisoalleen ja teki lupauksen, ett'ei kukaan sankari saisi häntä puolisokseen, pait se, joka menisi hänen huoneesensa, tappaisi karhun, joka oli sidottu ovenpieleen, ja kantaisi hänet sylissään pois.

DAGNY. Niin niin, sen tiedän!

SIGURD. Mutta kaikki pitivät sitä mahdottomana; sillä karhu oli julmin pedoista; ei kukaan muu kuin Hjördis uskaltanut lähetä sitä, ja sillä oli kahdenkymmenen miehen voima.

DAGNY. Mutta Gunnar tappoi sen kuitenkin, ja tuli siitä sankartyöstään kuuluisaksi kaikkialla.

SIGURD (_tukahdutetulla äänellä_). Niin tuli, -- mutta -- *minä* sen työn tein!

DAGNY (_huudahtaen_). Sinä!

SIGURD. Kun miehet olivat hälventyneet juhlahuoneesta, pyysi Gunnar minua puheilleen kahden kesken makuu-huoneesen. Siellä sanoi hän: "Hjördis on minulle rakkahin kaikkia naisia; min'en voi elää ilman häntä." Minä vastasin: "No, mene hänen huoneesensa; tiedäthän Hjördis'in ehdot." Mutta hän sanoi: "Rakastuneelle on elämä kallis; tietämätöntä on, onnistuisiko mun tappaa karhu, ja minua peloittaa nyt uhrata elämäni; sillä samassa kadottaisin myöskin Hjördis'in." Kauvan puhelimme keskenämme, ja loppu oli se, että Gunnar valmisti laivansa lähtöön, mutta minä vedin miekkani, pukeuduin Gunnar'in sota-asuun ja menin Hjördis'in huoneesen.

DAGNY (_ylevällä ilolla_). Ja sinä -- sinä tapoit karhun!

SIGURD. Minä. Huoneessa oli pimeä, kuni korpin siipien suojassa; Hjördis luuli Gunnar'in olevan vieressään, -- sima kiihoitti ja kuumensi häntä, -- hän otti rannerenkaan kädestään ja antoi sen mulle -- se on tuo SAMA, joka on sun kädessäsi.

DAGNY (_vitkaan_). Ja sinä makasit yön Hjördis'in vieressä?

SIGURD. Paljastettu miekka oli välillämme (_lyhyt äänettömyys_). Ennen päivän koittoa kannoin minä Hjördis'in Gunnar'in laivaan; hän ei huomannut viekkauttamme ja Gunnar purjehti pois hänen kanssaan. -- Sitten menin minä sinun makuuhuoneesesi, jossa tapasin sinut naisiesi seurassa; -- ja mitä sitten tapahtui, sen sinä tiedät; minä lähdin Islannista, vieden kauniin immen muassani, kuten vannonutkin olin, ja sinä olet siitälähtein uskollisesti seurannut minua kaikilla retkilläni.

DAGNY (_liikutettuna_). Uljas mieheni! Sinä teit tuon sankartyön; -- oi, ett'en sitä heti ajatellut; eihän kukaan muu ollut siihen kykeneväkään! Tuon oivallisen, ylevän Hjördis'in olisit sinä voittanut, ja valitsit kuitenkin minut! Kymmenenkertaisesti rakkaampi pitäisi sun olla minulle nyt, ellet jo olisi ollut kaikkein rakkahimpani maailmassa!

SIGURD. Dagny, hyvä vaimoni, nyt tiedät kaikki -- mitä sun tietämän pitää. Minun täytyi sinua varoittaa; sillä rengasta, -- älä koskaan anna Hjördis'in nähdä sitä! Tekisit minulle mieliksi, jos heittäsit sen pois -- meren syvyyteen!

DAGNY. En, Sigurd, siksi on se minulle liian rakas; onhan se sinun lahjoittamasi! Mutta ole huoletta, minä salaan sitä suurimmalla tarkkuudella, enkä koskaan ilmaise mitä mulle äsken lausuit.

(THOROLF _tulee rannasta_ SIGURD'IN MIEHIEN _kanssa_).

THOROLF. Kaikki on valmisna juhlaretkeä varten!

DAGNY. Tule Sigurd, -- sä jalo, uljas sankari!

SIGURD. Tyynesti, Dagny, -- tyynesti! Sinun vallassasi on nyt, päättääkö tämän retken rauha vai surma! (_ripeästi toisille_). Eespäin kaikki, juhlalle Gunnar'in taloon! (_menee_ DAGNY'N _kanssa oikealle_; TOISET _seuraavat_).

Toinen näytös.

(_Juhla-huone *Gunnar Hersen* luonna. Ulosvievä ovi on perällä: pienempiä ovia sivuilla. Etualalla, vasemmalla, suuri kunnia-istuin, sitä vastapäätä, oikealla, pienempi. Keskellä lattiaa palaa tuli muuratulla koroituksella. Perällä, kummallakin puolen ovea, koroituksia naisia varten. Kummastakin kunnia-istuimesta, seiniä myöten, perälle saakka kaksi pitkää pöytää, penkit kummallakin puolen niitä. Ulkona pimeä; rovio valaisee tupaa_).

(HJÖRDIS ja DAGNY tulevat oikealta).

DAGNY. En, Hjördis, min' en ymmärrä sinua; nyt olet näyttänyt minulle koko tilanne ja talonne; min' en ymmärrä, mitä sinulta puuttuu; ja kaikki mitä sinulla on, on kaunista ja oivallista; -- kuinka saatat siis valittaa?

HJÖRDIS. Hm, sulje kotka häkkiin, saat nähdä se pureksii puikkoja, olkoot ne sitten joko raudasta tai kullasta.

DAGNY. Yhdessä kohdin olet sinä minua rikkaampi; sinulla on Egil, pikku poikosesi.

HJÖRDIS. Parempi olisi, jos ei mulla olisi yhtään jälkeistä, kuin että tuo yksikin on häpeässä syntynyt.

DAGNY. Häpeässä?

HJÖRDIS. Etkö muista, mitä isäs sanoi? Egil on jalkavaimon poika; niinpä hänen sanansa kuuluivat.

DAGNY. Raivoisan lauseista ei pidä huolia.

HJÖRDIS Miks'ei; Örnulf oli oikeassa; Egil on hento; kyllä, näkyykin että hän on äpärä-lapsi.

DAGNY. Hjördis, kuinka saatat sinä -- --!

HJÖRDIS (_huomaamatta sitä_). Siten imee häpeä itsensä vereen, kuni kärmeen myrkky. Kunniallisissa sankarlapsissa on toisenlaista malmia; minä olen kuullut tarinan eräästä kuningattaresta, joka neuloi koltin poikansa ihoon; eikä lapsi edes silmäänsä räpäyttänyt (_ilkeällä katsannolla_). Dagny, samalla tavoin koetan minäkin Egil'iä!

DAGNY (_kauhistuen_). Hjördis! Hjördis!

HJÖRDIS (_nauraen_). Hahaha! Luulitko tarkoittavani totta? (_muuttaa äänensä_). Mutta usko; jos tahdot, minua ahdistaa välin kummallinen -- kummallinen, kiusaava halu mokomiin tekoihin; se lienee sukuperäistä, -- sillä minun sanotaan olevan jötun'in sukua. -- No, istuhan, Dagny; sinä olet matkustellut kaukana, ylt'ympäri näinä viitenä, vuotena; -- sanoppas -- kuninkaidenkin luona kai useasti vierailit?

DAGNY. Usein kyllä, -- erittäinkin Aedhelstan'in luona Englannissa.

HJÖRDIS. Ja sua korkiasti kunnioitettiin kaikkialla; istuit ylimmäisenä pöydässä?

DAGNY. Sehän tietty. Sigurd'in vaimona -- --

HJÖRDIS. Niin, niin kai, -- Sigurd on kuuluisa mies -- vaikka Gunnar onkin häntä kuuluisampi.

DAGNY. Gunnar?

HJÖRDIS. Yhden työn teki Gunnar, johon ei Sigurd tohtinut ryhtyä; -- no, mitäpä siitä; -- mutta sanoppas, kun Sigurd oli viikinki-retkillään ja sinä seurasit häntä, -- kun kuulit kalpojen kalskeen tulisessa taistelossa, kun purppura-punainen hurme laivan kannelle pirskahteli, -- eikö syntynyt mieleesi voittamaton himo taistelemaan miesten rivissä, etkö pukeutunut sota-asuun, etkö tarttunut aseihin?

DAGNY. En milloinkaan! Mitä ajattelet? Minä, nainen?

HJÖRDIS. Nainen, nainen, -- hm, ei kenkään tiedä, mitä nainen mahtaa! -- No, yhden seikan voit toki mulle sanoa, Dagny; sillä sinä sen varmaan tiedät: Kun mies syleilee naista, jota se rakastaa, -- onko totta, että naisen veri silloin tuliseksi muuttuu, hänen povensa rauhattomasti kohoilee, hän uinahtaa eriskummaisen sulon valtaamana?

DAGNY (_punastuu_). Hjördis, kuinka saatat -- --!

HJÖRDIS. No mutta, sanohan toki -- --!

DAGNY. Varmaan sinäkin sen olet saanut tuntea.

HJÖRDIS. Olen, yhden kerran, yhden ainoan kerran; sinä yönä, jolloin Gunnar oli luonani huoneessani; hän puristi minua syliinsä, niin että rautapaita ratkesi ja silloin, silloin --!

DAGNY (_huomaamatta_). Mitä! Sigurd --!

HJÖDIS. Sigurd? Ken puhuu Sigurd'ista? Minä puhuin Gunnar'ista, -- sinä yönä, jolloin nais-ryöstö -- --

DAGNY (_malttaen_). Niin niin, muistan, -- minä tiedän -- --

HJÖRDIS. Se oli ainoa kerta; en milloinkaan, en milloinkaan sittemmin ole moista autuuden suloa tuntenut! Minä luulin itseni lumotuksi; sillä -- että Gunnar niin taisi naista syleillä, sitä -- (_keskeyttää, katsoo Dagny'yn_). Voitko pahoin? Minusta sinä sekä kalvenet että punastut!

DAGNY. En suinkaan, en suinkaan!

HJÖRDIS (_siitä huolimatta_). Ei, hauskaan retkeilyyn olisi mun pitänyt päästä; se olisi ollut parempi mulle ja -- ehkä meille kaikille. Se olisi ollut todellista, nautinto-rikasta elämää! -- Etkö kummastele, Dagny, tavatessasi minut vielä hengissä täällä? Etkö pelkää olla minun kanssani kahdenkesken tuvassa, nyt kun on pimeä? Eikö juolahda mieleesi, että minä muka olen kuollut jo aikoja sitten, ja että nyt ainoastaan minun haamioni puhuttelee sinua?

DAGNY (_häntä alottaa vähän kamottaa_). Tule -- menkäämme -- toisten luo!

HJÖRDIS (_tarttuu häntä käsivarteen_). Ei, jää toki! Dagny, käsitäthän sen, että ihminen voipi elää, hiuduttuaan täällä viisi yötä pitkän pitkää.

DAGNY. Viisi yötä?

HJÖRDIS. Täällä pohjanperällä on joka yö talven pituinen. (_äkkiä toisella äänellä_). Älä toki luule muuta, kuin että täällä on ylen kaunista! Täällä voit nähdä näkyjä, joita et Englannin kuninkaan-kartanoissakaan nähnyt ole; -- me olemme yhdessä, kuni siskot ainakin, sen aikaa kuin vierailet luonani; me menemme meren rantaan, kun raju-ilma nousee; saat nähdä aaltojen hyrskyvän vuoren-seinää vastaan, entävän korkeille kallioille, kuni valko-harjaiset hevoset, -- ja valaskalat sitten etäällä, ulapalla tuolla! Ne ryntäävät vastakkain, kuni haarniskoidut sankarit! Haa, kuinka riemuisaa olisi noitana istua valaskalan selässä, ratsastaa meret halki, synnyttää myrskyjä ja raju-ilmoja sekä loihtu-lauluilla viekoitella miehiä meren syvyyteen!

DAGNY. Hyi, Hjördis, kuinka voit puhua noin!

HJÖRDIS. Osaatko sinä laulaa loihtu-lauluja, Dagny?

DAGNY (_kammolla_). Minä!

HJÖRDIS. Niin, minä vain luulin, sillä -- miten sinä Sigurd'in viekoittelit?

DAGNY. Häpeällistä lausut sinä minusta; senvuoksi menen pois!

HJÖRDIS (_estää häntä_). Leikistä suuttuen! Ei, kuulehan vielä! Ajatteleppas, Dagny, kuinka hupaista on iltasin istua tässä valkean ääressä ja kuulla eriskummaisia ääniä; istua kuunnellen kuolleitten kotiinsa kiiruhtavan; niiden on matkustaminen tästä pohjan kautta. Ne ovat uljaita urhoja, jotka ovat taistelossa kaatuneet, sankarimaisia naisia, jotka eivät viettäneet elämäänsä kodin yksinäisessä hiljaisuudessa, niinkuin sinä ja minä; myrskyn, raju-ilman läpitse entävät ne mustilla hevosillaan kulkusten helinässä! (_hurjasti likistäen häntä rintaansa_). Haa, ajatteleppas, Dagny, semmoisella vauhdilla päästä kulkemaan viimeisen retkensä!

DAGNY (_repien itseänsä irti._) Hjördis! Hjördis! Päästä! Minä en tahdo kuulla sinua enää!

HJÖRDIS (_hymyten_). Vienomielinen oletkin sä, helppo sua peloittaa!

(GUNNAR, SIGURD, THOROLF _tulevat perältä_).

GUNNAR. Todentotta, nyt on kohtaloni parhain; sinut, Sigurd, rehellinen, uljas veikkoni, olen tavannut aivan yhtä uskollisena, kuin ennenkin; Örnulf'in jälkeinen on huoneessani, ja pian ukko itsekin, eikö totta?

THOROLF. Sen hän lupasi.

GUNNAR. Siis ei puutu multa muuta, kuin pikku Egil kotoani.

THOROLF. Sinä rakastat poikosta hellästi, koska häntä yhä mainitset.

GUNNAR. Niin; hän on ainokaiseni; ja kaunis ja lempeä poika siitä kasvaakin.

HJÖRDIS. Mutta ei urosta.

GUNNAR. No, no, -- niin et saa sanoa.

SIGURD. Vaan miksi lähetit sinä hänet luotasi pois -- --?

GUNNAR. Oi, jos en olisi tehnyt sitä! (_puoliääneen_). Mutta, sinä tiedät sen, Sigurd, pelokkaasti käyttäikse toisinaan se, joka rakastaa jotakin yli kaiken maailmassa, (_ään._) Vähän oli mulla miehiä talossani, eikä kukaan meistä ollut varma hengestään, kun kuulimme Örnulf'in sotaisissa aikeissa laivoineen laskeneen rantaamme.

HJÖRDIS. Minä tiedän omaisuuden, joka on ennen henkeäkin pelastettava.

THOROLF. Ja se on?

HJÖRDIS. Miehen maine ja kunnia.

GUNNAR. Hjördis!

SIGURD. Kenkään ei voi sanoa Gunnar'in kadottaneen kunniansa varovaisuutensa kautta.

GUNNAR (_kiivaasti_). Ei onnistu kenenkään kiihoittaa minua Örnulf'in sukua vastaan!

HJÖRDIS (_vilkuillen_). Hm; sanoppa, Sigurd, -- voipiko sinun laivasi purjehtia joka tuulella?

SIGURD. Voipi, kun sitä älyllä johtaa.

HJÖRDIS. Hyvä, minä johdan laivaani älyllä, minäkin, ja saavun varmaankin satamaani. (_menee tuvan perälle_).

DAGNY (_hiljaa, levottomasti_). Sigurd, lähtekäämme täältä -- tänä iltana vielä!

SIGURD. Nyt on jo myöhäistä; sinähän juuri -- --

DAGNY. Silloin rakastin Hjördis'ia; mutta nyt --; minä olen kuullut hänen lausuvan sanoja, joita pelkään ajatellakkin (SIGURD'IN MIEHET, _muita vieraita miehiä, naisia j. n. e. perältä_).

GUNNAR (_pieni äänettömyys, jonka aikana kummankinpuoliset tervehdykset j. n. e_.) Nyt juoma-pöydän ääreen! Ylimmäinen vieraani, Örnulf vuonoilta, tulee sittemmin; sen on Thorolf vakuuttanut.

HJÖRDIS (_talon väelle_). Olutta ja simaa esille, jotta kieli irroittuu ja mieli muuttuu iloiseksi!

(GUNNAR _saattaa_ SIGURD'IN _oikeanpuoliselle kunnia-istuimelle_. DAGNY _istuu Sigurdin oikealle puolelle,_ HJÖRDIS _saman pöydän toiselle puolen, vastapäätä Sigurdia,_ THOROLF'ille _osoitetaan samalla tavoin paikka toisen pöydän ääreen, vastapäätä_ GUNNAR'IA, _joka istuu suuremmalle kunnia-istuimelle. Toiset asettuvat pöytien ääreen perällepäin_).

HJÖRDIS (_äänettömyyden jälkeen, jonka ajalla juodaan ja puhutellaan toisiaan hiljaa pöydän yli_). Harvoin sattuu, että on näin monta urhokasta miestä yhdessä, kuin tänä iltana tässä. Sopivata olisi siis huvitellaida tapojemme mukaan: Kertokoon jokainen sankar-työnsä, niin saapi kukin keskenään määrätä, ken on etevin urhoista.

GUNNAR. Se tapa ei ole hyvä juoma-seurassa; usein siitä kiista syntyy.

HJÖRDIS. Empä tähän saakka ole Gunnar Herse'ä pelkuriksi luullut.

SIGURD. Sitä ei varmaankaan luule kukaan; mutta liian pitkä aika kuluisi, jos jokainen meistä kertoisi uros-työnsä. Kerro meille ennemmin, Gunnar, matkastasi Permanmaalle; niin pitkä matka pohjoiseen on kyllin uskaljas työ, sekin, ja kernaasti kertomustas kuultelemme.

HJÖRDIS. Perman-retki on kauppiaitten asioita ja vähemmin sopivat sankarten keskustella. Ei, ala sinä, Sigurd! Muuten luulen, ett'et siedä miestäni kiitettävän; ala! Sano suoraan; kerro uros-työsi, jota suurimpana pidät.

SIGURD. No, koska mua pakoitat, niin olkoon sitten. Minä olin viikinki-retkilläni Orknö'n lähellä; siellä hyökkäsi viholliset päällemme, mutta me voitimme heiltä laivat, ja minä taistelin yksinäni kahdeksaa miestä vastaan.

HJÖRDIS. Mainiota oli se; mutta olitko sinä täydessä asussa?

SIGURD. Täydessä asussa, varustettu kirveellä, keihäällä ja kilvellä.

HJÖRDIS. Mainiota se oli sittenkin. Nyt pitää sinun, Gunnar, sanoa työsi, jonka pidät uljaimpana.

GUNNAR (_vastenmielisesti_). Minä surmasin kaksi berserkiä, jotka oli ryöstäneet kauppalaivan; sitte päästin minä vangitut kauppiaat kotiinsa ja annoin heille laivansa takaisin ilman lunastus-rahoitta. Englannin kuningas piti tekoni hyvänä, sanoi minun käyttäineen rehellisesti, kiitti mua ja antoi mulle lahjoja siitä.

HJÖRDIS. Totisesti, Gunnar, suurempiakin uros-töitä voisit mainita!

GUNNAR (_kiivaasti_). Muuta en voi kunniakseni lukea! Siitä kuin viimeksi Islannista lähdin, olen elänyt hiljaisuudessa ja käynyt ainoastaan moniailla kaupparetkillä. Tästä jo kylliksi!

HJÖRDIS. Jos itse salaat kunniaasi, täytyy vaimosi puhua.

GUNNAR. Vaiti, Hjördis -- minä kiellän sua!

HJÖRDIS. Sigurd taisteli kahdeksaa miestä vastaan täydessä asussa, Gunnar meni yön pimeässä minun huoneeseni, kaatoi karhun, jolla oli kahdenkymmenen miehen voima, ja hänellä oli ainoastaan pieni, lyhyt miekka kädessä.

GUNNAR (_tunteittensa vallassa_). Vaimo, ei sanaakaan enää!

DAGNY (_hiljaa_). Sigurd, voitko kärsiä -- --!

SIGURD (_samoin_). Rauhoitu!

HJÖRDIS (_toisille_). Ja nyt, urheat miehet, -- kumpi on urhokkaampi, Sigurd'iko vai Gunnar?

GUNNAR. Hiljaa!

HJÖRDIS (_hilliten ääntään_). Sanokaa suoraan, sitä on oikeus vaatia!