Part 9

"Ukkosen jylinä, salaman leimaus Laulavat Luojalle kunniaa.

"Minä en oikein ymmärrä, mitä se tarkottaa, mutta minusta se on niin kaunis, eikö sinustakin?"

Kyllähän minä tunsin tuon vanhan laulun; olin kuullut neekerien sitä laulavan ollessani tuskin Willyä vanhempi, ja se vaikutti minuun samalla tavalla, kuin mitä se nyt näkyi vaikuttaneen Willyyn. Siunasin hänen herttaista, nuorta sydäntänsä ja sieppasin hänet syliini. Silloin hän heti taas muuttui läpeensä pojaksi.

"Harry eno", hän huudahti, "ryömippäs käsilläsi ja polvillasi ja leiki hevosta; minä ratsastan selässäsi."

"Ei kiitoksia, Willy, ei täällä liassa."

"No, leikitään sitten eläinnäyttelyä, ja sinä esität kaikkia eläimiä."

Tähän ehdotukseen minä suostuin, ja sittenkun olimme piilottautuneet talon kaukaisimpaan kolkkaan, niin ettei kukaan voinut tietää, kuka rauhanrikkoja oli syypää hirveään meluun, alkoi näyttely. Esitin vuoroin karhua, jalopeuraa, seebraa, norsua, erilajisia koiria ja kissaa. Esittäessäni viimemainittua eläintä Toddy avusti minua matkimalla sen ääntä.

"Miauu, miauu", sanoi hän, "niin tanoo kitta, kun te putoaa kaivoon."

"Sen hän totta totisesti tietää", tokasi Mike, joka omin lupinsa oli asettunut vapaapaikalle eläinnäytteessä, innokkaasti ottaen osaa jokaista esitystä seuraaviin kättentaputuksiin. "Voitteko uskoa, Harry herra, että tuo pahuuksen poika meni pelkässä yöpaidassaan eräänä aamuna ulos 'isosta' ovesta ennen auringon-nousua ja meni tohtorin puolelle ja otti sieltä kissanpoikasen, joka makasi keittiön kynnysalusmatolla, ja heitti sen kaivoon. Tohtori itse ei ollut kotona, mutta rouva näki hänet, ja hän oli niin hyväsydäminen, että hän kiiruhti ulos ja heitti kaivoon laudankappaleita, joilla pikku elukkaparka voi seistä. Sitten hän laski korin nuorassa kaivoon ja kun hän sai pienen kissapahasen ylös kaivosta, oli eläin rukka niin heikko, että tupertui nurmikolle. Ja kaivon puhdistaminen maksoi herra Lawrencelle ainakin kolmekymmentä dollaria."

"Niin", sanoi Toddy, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Miken kertomusta, "ja kittanpoika tanoi 'Miauu miauu!', kun te meni alat kaivoon. Ja tohtojin täti tanoi: 'Paha poika -- mene kotiin, älä enää kotkaan tule minun talooni', niin hän tanoi minulle. Ole nyt vielä joku eläin, Hajji eno. Etkö voi olla valatkala?"

"Valaskalat eivät ollenkaan ääntele, Toddy. Ne loiskuttavat vain vedessä."

"Hyppää titten vetialtaateen ja loitkuttele tiinä."

XII LUKU.

Runoni.

Keskipäivällä on Toddyn aika nukkua päiväunensa. Willyllä ei ollut ketään leikkitoveria, sillä tohtorin pikku tyttökin oli sairas. Hän seurasi minua niin äänettömänä ja ikävystyneen näköisenä, että tunsin velvollisuuteni olevan ottaa hänet mukaan ajeluretkelleni -- meidän ajeluretkellemme. Jos hän olisi valitellut, ei minusta olisi tuntunut niin vaikealta, mutta ei mikään ole niin liikuttavaa ja valtavaa kuin äänetön alistuminen. Vihdoin hän suureksi ilokseni aukaisi suunsa ja sanoi:

"Harry eno, luuletko, että ihmisillä milloinkaan on ikävä taivaassa?"

"Sitä en usko."

"Lähtevätkö enkeli-poikien isät ja äidit kylään, jossa viipyvät niin kovin kauvan?"

"En tiedä oikein varmasti sitä, mutta jos he lähtevät, on pienillä enkeli-pojilla monta, monta leikkitoveria, niin ettei heidän hevillä tule ikävä."

"Luulen, etteivät he saisi minua iloiseksi, jos minä tahtoisin nähdä isääni ja äitiäni. Jos minulla ei ole leikkitoveria, kaipaan isää ja äitiä niin hirveästi -- niin hirveästi, että kuolen, jos en heitä heti saa nähdä."

Olin ajamassa partaani, ja vaikka olin vasta puolitiessä, pyyhin kasvoni, istuuduin nojatuoliin, otin yksinäisen pikku pojan syliini, suutelin ja hyväilin häntä ja tein kaikki voitavani huvittaakseni ja lohduttaakseni häntä. Hänen pienet, vakavat kasvonsa kirkastuivat vähitellen; huulet avautuivat tavalla, jota eivät edes vanhat mestaritkaan ole voineet kuvata; silmät, äsken vielä himmeät ja toivottomat, loistivat nyt lämpiminä ja säteilevinä ja heltyneinä. Viimein hän sanoi:

"Nyt olen niin, niin iloinen, Harry eno. Eikö Mike voi olla ulkona pukin ja minun kanssani koko ajan, kun sinä olet ajelemassa? Ja tuo meille kotiin muassasi rintasokeria ja marmoripalloja -- niin, ja uusi koira."

Koska kiihkeästi halusin päästä lähtemään sovittuna aikana kohtaamaan Alicea, olin kerrassaan harmissani laskiessani Willyn alas sylistäni ja palatessani partaveitseni luo. Niin kauvan kun hän oli suruissaan ja minä hänen ainoa toivonsa, ei sanoin voi selittää hänen rakastettavuuttaan, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hän ponnistusteni avulla oli tullut tavalliseen mielentilaansa, hän ei enää tarvinnut minua muuhun kuin pyytääkseen minulta yhä uusia palveluksia. Arvostellakseni kuitenkin poika parkaa oikeudenmukaisesti on minun sanottava, että tuo ilmiö on vaarallisempi ihmiskunnalle yleensä kuin Willylle; se loi jonkunverran valoa mieskohtaisiin hengellisiin mielipiteisiini ja melkein sai minut vakuutetuksi, että velvollisuuteni oli saarnata uutta evankeliumia.

Kun ajoin rouva Clarksonin täysihoitolan rappujen eteen, tuntui minusta kuin olisi kuukausi kulunut viime käynnistäni, ja vain tämä tunne esti minua pitämästä ihmeenä sitä omituista ja miellyttävää muutosta, jonka alaisina Alicen kasvot kahden lyhyen päivän kuluessa olivat olleet. Mielenmaltti, nopea käsityskyky ja varovaisuus ovat ominaisuuksia, jotka kuuluvat nuoren hienoston naisen käytökseen, mutta kun näiden lisäksi kasvoja valaisee rakkauden ja luottamuksen synnyttämä loiste, on näky hurmaava -- etenkin sen miehen silmissä, joka muutoksen on aiheuttanut. Uskallan väittää, että aikaisemmin tuskin on tunnettu Hillcrestin ja koskien välillä pitempiä, syrjäisempiä, yksinäisempiä teitä, kuin mitä tänä iltapäivänä ajoin, eikä onnellinen toverini, jonka aikaisemmin olin kuvitellut jonakin kauniina päivänä voivan päättäväisyydellään, valppaudellaan ja voimallaan voittaa rouva Bakerin ja neiti Tinnen sankarityöt, kertaakaan tiedustellut tiesinkö minä, olimmeko oikealla tiellä. Ainoastaan kerran pilvi peitti hänen kasvonsa ja syyn siihen sain pian tietää.

"Harry", sanoi hän rukoilevalla äänellä painautuen lähemmäksi minua, "pidätkö minusta niin paljon, että voisit kärsiä jotakin ikävää tähteni?"

Vastaukseni ei ollut suusanallinen, mutta Alice näkyi ymmärtävän ja hyväksyvän sen, koskapa hän jatkoi:

"En tahtoisi luopua mistään, mikä on tapahtunut -- olenhan maailman onnellisin, ylpein nainen. Mutta me olemme kiirehtineet katsoen siihen, että olimme niin vähän tuttuja. Ja äiti on kauheasti tällaisia naimiskauppoja vastaan -- hän on näet mielipiteiltään vanhanaikainen."

"Minähän olin kaikkeen syypää", sanoin minä, "tahdon heti pyytää häneltä kunnioittavimmin anteeksi. Ajan ja tuskan, joita en tarvinnut käyttää sydäntäsi vallatessani, voin uhrata äitisi suosion saavuttamiseen."

Katse, jonka sain tämän huomautukseni johdosta, olisi ollut minulle riittävä palkinto, vaikka minun olisi ollut lepytettävä niin monta anoppia, kuin mitä Brigham Youngilla on. Mutta hänen hymynsä hälveni, kun hän sanoi:

"Et käsitä mikä työ sinua odottaa. Äiti on hyvin hyväsydäminen, mutta hänen sydämensä ympäri on rakennettu täydellinen sopivaisuussääntöjen aita. Hänen aikanaan ja hänen piireissään kosiminen kävi säädyllisesti ja hitaasti, ja äiti luulee, että vieläkin on sellainen tapa; samaa mieltähän minäkin olen, mutta minusta voi olla poikkeuksia, äidistä ei. Pelkään, ettei hän voi pysyä tyynenä, jos hän saa tietää koko totuuden, ja enhän minä voi sitä häneltä salata. Tiedäthän, että minä olen hänen ainoa lapsensa."

"Älä salaa sitä häneltä, jollei sinulla itselläsi ole siihen syytä. Anna minun kertoa koko juttu, vastata kaikesta ja jos tarvitaan, kärsiä rangaistus. Äitisi on periaatteessa oikeassa, vaikka onkin olemassa eräs miellyttävä poikkeus, josta vain me tiedämme."

"Minä pelkään vain sinun vuoksesi", sanoi rakastettuni painautuen lähemmäksi minua. "Hän on perheestä, joka helposti kiihtyy, kun siihen vain aihetta on, ja minä en voi ajatella loppuun ajatusta, että sinä olisit tällaiseen purkaukseen syynä."

"Olen rohkeasti käynyt mitä kauheimpia tykkejä vastaan erään toisenlaatuisen rakkauden tähden, tyttöseni", minä vastasin, "ja voisin panna alttiiksi vieläkin enemmän sen tunteen tähden, jonka vuoksi sinua moititaan. Ja mitä minuun tulee, voisin kestää mitä muuta tahansa pikemmin kuin sitä ajatusta, että olisin pettänyt jonkun, erittäinkin tällaisen tyttären äidin. Sitäpaitsihan sinä olet hänen kallein aarteensa, ja hän on oikeutettu tietämään vähäpätöisimmänkin asian, joka jossakin suhteessa sinua vaivaa."

"Ja sinä olet niin hyvä, ja --" Mikä toinen ajatus toveriltani jäi sanoiksi pukematta, sen hänen rakkaat silmänsä välittömästi ja eloisasti ilmaisivat.

Mutta voi! Kuinka arkaa sydäntä vastaan lepäsikään hetkeä myöhemmin sinun poskesi, vaalea tyttöni! En vavahtanut ja vavissut nyt ensi kertaa eläissäni huomatessani, mikä oli ehdoton velvollisuuteni, en käynyt nyt ensi kertaa ankarampaa taistelua, kuin mitä miekan ja tykin avulla koskaan on käyty, taistelua, jossa olin alttiina suuremmille vaaroille kuin koskaan taistelutantereella. Minä voitin, kuten miehen tulee tällaisissa taisteluissa, jos hän ansaitsee elää; mutta en voinut auttaa, että tunsin itseni kotimatkalla alakuloiseksi.

Lähestyimme taloa, ja minut valtasi mieletön tunne siitä, että en ajanutkaan kahta hevosta, vaan ratsastin yhdellä, kannukset kantapäissäni ja miekka sivullani.

"Anna minun nyt puhua hänelle, Alice! On pelkurimaista sitä lykätä."

Tuskin huomattava vavahdus vierelläni -- hetken hiljaisuus, joka tuntui tunnilta, mutta jonka aikana kuitenkin saatoin vain laskea kuusi askelta, ja Alice vastasi:

"Niin, ellei vierashuoneessa sattumalta ole ketään, kysyn, tahtoisiko hän tulla tapaamaan sinua hetkeksi." Sitten sain katseen, joka oli niin täynnä hellyyttä, ihmettelyä, tuskallista levottomuutta ja sitten kaksi rakasta silmää täyttyi kyynelillä.

"Kohta olemme perillä, rakkaani", sanoin hellästi ja rohkaisevasti häntä syleillen.

"Niin, etkä sinä tule olemaan ainoa sankari", sanoi hän ojentautuen ylpeästi. Hän oli kuin sopiva Zenobian malli.

Kun ajoimme esiin pensasryhmän takaa, joka esti meitä näkemästä taloa, minä huudahdin tahtomattani: "Hyvänen aika!" Kuistilla seisoi rouva Mayton; hänen rinnallaan seisoivat molemmat sisarenpoikani, niin likaisina kasvoiltaan ja puvuiltaan, etten sellaisina ollut heitä koskaan nähnyt. En voinut muuta kuin antaa heille anteeksi, sillä varmaankin heidän läsnäolonsa valmistaisi minulle lykkäyksen, jota ei velvollisuudentuntoni mitenkään voinut minulle sallia.

"Olemme tulleet tänne, jotta taitimme ajaa tinun kanttati kotiin", sanoi Toddy rouva Maytonin tervehtiessä minua kohteliaasti, uteliaana ja huvitettuna. Alice vei meidät vierashuoneeseen, kuiskasi jotakin äidilleen ja oli juuri nopeasti poistumassa huoneesta, kun rouva Mayton käski hänen jäämään ja osoitti hänelle tuolin. Alice ja minä vaihdoimme salavihkaa katseita.

"Alice sanoo, että te haluatte puhutella minua, herra Burton", hän sanoi. "Mahtaneekohan asianne olla sama, josta vanhempi herra Lawrence on antanut seikkaperäisen, suusanallisen selostuksen."

Alice näytti hämmentyneeltä; varmasti olin sitä minäkin. Mutta ainoa pelastuksemme oli vain toiminnassa ja niinpä minä sammalsin:

"Jos te tarkotatte epäoikeutettua tunkeutumista perhepiiriinne, rouva --"

"Sitä juuri tarkotan", vastasi vanha rouva. "Päättäen tämän lapsukaisen antamista tiedoista ja tähän asti käsittämättömästä muutoksesta, jonka olen tyttäreni ulkonäössä huomannut parin kolmen viime päivän kuluessa, luulen saaneeni selville totuuden. Jos olisi kysymyksessä joku muu kuin te, olisin mahdollisesti ankara; mutta me äidit, joilla on vain yksi tytär, olemme taipuvaiset muodostamaan itsellemme hyvin selvän mielipiteen nuorten miesten ansioista, ja --"

Vanha rouva taivutti päätään; hypähdin ylös, tartuin hänen käteensä ja suutelin sitä kunnioittavasti; sitten rouva Mayton, jonka ainoa poika oli kuollut viisitoista vuotta sitten, kohotti päänsä, ja otti minut lapsekseen äideille ominaisella tavalla. Mutta Alice purskahti itkuun ja suuteli meitä molempia.

Vähän myöhemmin kolme onnellista ihmistä koetti näyttää siltä, kuin ei mitään olisi tapahtunut, ettei kukaan, joka sattumalta tulisi vierashuoneeseen, voisi heidän ilmeistään mitään lukea. Rouva Mayton virkkoi:

"Lapseni, meidän keskemme on tämä asia selvä, mutta minun täytyy varottaa teitä käyttäytymästä siten, että kihlaus pian tulee yleisesti tunnetuksi."

"Voit luottaa minuun siinä suhteessa", sanoi Alice nopeasti.

"Minuun myöskin", sanoin minä.

"En epäile kumpaisenkaan teidän hyvää tahtoa tässä suhteessa", alkoi rouva Mayton jälleen, "mutta te ette ehkä ymmärrä olla tarpeeksi varovaisia." Tässä rouva Maytonin ääni hukkui hetkeksi äänekkääseen nauruun, joka kajahti pensaikosta ikkunan alla, mutta hän jatkoi: "Palvelijat, lapset --" tässä hän hymyili, ja minun pääni painui -- "ihmiset, jotka sattumalta kohtaatte --"

Taasen kajahti ilmoille nauru ikkunan alta.

"Mitähän nuo tytöt mahtavat nauraa?" ihmetteli Alice, läheten ikkunaa hänen äitinsä ja minun seuratessa häntä.

Useimmat Clarksonin täysihoitolassa asuvista naisista istuivat ruohikolla puoliympyrässä ja heidän keskellään seisoi Toddy, hyvin kiihdyksissään, jommoiseksi hyväksyvät kättentaputukset hänet aina saattoivat.

"Sano se vielä kerran", pyysi yksi naisista.

Toddy kävi hyvin syvämietteisen näköiseksi, huitoi kiihkeästi molemmilla käsillään ja lausui monin elein seuraavaa:

"Niin loittava kuin juutu kaunoitin, Haaveitta junoniekan helottava, Niin puhtoinen kuin lilja valkoitin, Kuin kaino ojvokki Tai tulo kaunokki, Kuin aamun kattehelmi kimaltava, Mi kätköön tuudelmaa käy aujingon, Ah niin on hänkin, Alit, vejjaton, Tuo oma ajmat tyttö tuloitin."

Haukkasin ilmaa.

"Kuka sinulle opetti kaiken tuon", kysyi yks naisista.

"Ei titä kukaan opettanut minulle -- minä kuulin ten."

"Milloin sinä kuulit sen?"

"Tänä aamuna. Hajji eno luki titä yhä uudettaan ja uudettaan ja uudettaan, hyvin moneen kejtaan, ulkona puutajhatta."

Naiset vaihtoivat katseita -- naislukijani ymmärtävät millaisia -- ja miehille vakuutan, ettei heidän katseitaan ollut ensinkään vaikea tulkita. Alice katsahti minuun kysyvästi, ja nyt jälkeenpäin hän sanoo minulle, että punastuin arkana ja syyllisen näköisenä. Rouva Mayton parka vaipui nojatuoliin valittaen:

"Liian myöhään! Liian myöhään!"

XIII LUKU.

Hirveä lapsi.

Katsoen Willyn ja Toddyn viime sankaritekoon istuivat he hyvin siivosti, kun kyyditsin heitä kotiin tänä iltana. Willykin koetti pyydellä anteeksi heidän ulkonäköänsä selittämällä, etteivät he voineet löytää Maggia, eivätkä mitenkään voineet kauvempaa odottaa; minä puolestani vakuutin hänelle, ettei mitään anteeksipyyntöjä ja puolustuksia tarvittu. Minä olin niin erinomaisella tuulella, että iloinen mielentilani tarttui, ja me lauloimme lauluja, kerroimme satuja ja leikimme hupaisia leikkejä suurimman osan iltaa vain vähän kiinnittäen huomiota päivälliseen, joka oli meille katettu.

"Harry eno", sanoi Willy äkkiä, "emmehän ole yhtään laulaneet: 'Hukkui muinoin Faraon joukko, halleluijaa!' koko sinä aikana, kun sinä olet ollut täällä. Lauletaanpas sitä nyt."

"Hyvä, vanha veikko." Osasin laulun kertosäkeineen kuten kaikki, jotka ovat kuulleet kuljeskelevien laulajien sitä laulavan, mutta Willyn alkuvalmistusten tarkotusta en ymmärtänyt. Hän laahasi suuren keinutuolin keskelle laattiaa ja huudahti:

"Istuuduppas tuohon, Harry eno. Tule Tod, istu sinä tuolla polvella, minä istun tällä. Nosta molemmat kätesi, Tod, samalla tavoin kuin minä. Nyt olemme valmiit, Harry eno."

Lauloin ensimäisen säkeen:

"Huusi Herran puoleen vankeudessa Israelin kansa", aivan yksinäni, mutta pojat yhtyivät pontevasti kertosäkeeseen ja iskivät neljän nyrkin voimalla rintaani. Minusta ei ole ensinkään ihme, että äkkiä lakkasin laulamasta, mutta pojat katselivat menettelyäni aivan toiselta näkökannalta.

"Miksi lakkasit, Harry eno?" kysyi Willy.

"Siksi, että mukiloimisenne koskee kovasti, poikaseni, älkää tehkö sitä enää."

"Luulenpa sitten, ettet ole varsin vahva, näin teemme isälle, eikä _häneen_ koske."

Tom parka! Ei ihme, että hänen rintansa painuu yhä enemmän sisäänpäin.

"Luulen että olet pikku lapti", sanoi Toddy.

Tämän syytöksen kannoin nöyrästi, mutta minä rohkenin huomauttaa, että oli maatameno-aika. Kun olin luovuttanut muutamia hetkiä tavallisille tyytymättömyyden ilmauksille, kompuroin yläkertaan Toddy sylissä ja Willy selässä, molemmat laulaa hoilottaen neekerilaulun kertosäettä:

"Vaellan läpi vihamielisen maailman."

Lupasin palan rintasokeria sille pojista, joka ensiksi valmistuisi vuoteeseen, ja tätä lupausta seurasi nopsa riisuutuminen, niin, että saatoin antaa palkinnon kumpaisellekin. Willy puraisi ison kappaleen, tunki sen posken ja hampaiden väliin, sulki silmänsä, risti kätensä rinnalle ja rukoili:

"Rakas Jumala, siunaa isää ja äitiä ja Toddya ja minua ja kilpikonnaa, jonka Harry eno löysi, ja siunaa sitä kilttiä tätiä, jonka kanssa Harry eno käy ajelemassa ja suo, että he ottavat minutkin mukaan ja siunaa sitä kaunista, vanhaa, valkotukkaista tätiä, joka itki ja sanoi, että minä olen älykäs poika, amen."

Toddy huokaisi ottaessaan rintasokerikappaleen suustaan, sitten hän sulki silmänsä ja rukoili:

"Jakat Jumala, tiunaa Toddya ja tee hänettä hyvä poika, ja tiunaa tätejä, jotka pyytivät minun tanomaan 'vielä kejjan.' Mitä tuo tarkotti, sen ymmärtävät ainakin kolme tuttavapiiriini kuuluvaa täysi-ikäistä henkilöä.

Willyn ja rouva Maytonin välisen kohtauksen kulusta on jälkimäinen jälestäpäin kertonut seuraavaa:

Hän istui omassa huoneessaan, joka on ensimäisessä kerroksessa, samassa kuin arkihuone, mutta talon vastakkaisella puolen, ja lueskeli "Kohtalon sallimuksesta vapaa" nimistä kirjaa, kun hän vahingossa pudotti silmälasinsa laattialle. Kun hän kumartui niitä ottamaan, huomasi hän, ettei hän ollutkaan yksin. Pieni, hirveän likainen, mutta piirteiltään hauskan näköinen poika seisoi hänen edessään, kädet selän takana, kysyvä ilme silmissä.

"Juokse pois, poikaseni", sanoi rouva Mayton. "Etkö tiedä, että ei ole kohteliasta astua huoneeseen naputtamatta ovelle?"

"Etsin enoani", sanoi Willy erinomaisen sointuvalla äänellä, "ja toiset tädit sanoivat, että sinä kyllä tiedät koska hän palaa."

"Pelkäänpä, että he tekevät pilaa sinusta -- tai minusta", sanoi vanha rouva hieman ankarasti. "En tiedä mitään pikku poikien enoista. Juokseppas nyt matkoihisi, äläkä enää häiritse minua."

"Mutta", jatkoi Willy, "he sanoivat, että sinun pikku tyttösi meni hänen mukanaan ja että sinä kyllä tietäisit, milloin hän tulee kotiin."

"Ei minulla ole mitään pikku tyttöä", sanoi vanha rouva. Hänen suuttumuksensa mahdollisesta pilanteosta uhkasi voittaa arvokkuuden. "Mene nyt matkoihisi."

"Ei hän ole hyvin pieni tyttö", sanoi Willy vilpittömästi haluten rakentaa rauhaa; "kyllä hän on isompi minua, mutta he sanoivat että sinä olet hänen äitinsä, sittenhän hän on sinun pikku tyttösi, eikö niin. Minun mielestäni hän on niin kilttikin."

"Tarkotatko neiti Maytonia?" kysyi rouva. Hänelle alkoi jossakin määrin selvitä syy Willyn levottomuuteen.

"Niin, se on hänen nimensä -- vaikka en sitä muistanut heti", vastasi Willy touhuissaan. "Ja eikö hän ole _hirveän_ kaunis? -- Minä tiedän, että hän on."

"Arvostelusi on aivan oikea, huolimatta ijästäsi", sanoi rouva Mayton, jonka huomiota Willy yhä enemmän rupesi herättämään. "Mutta miksi pidät häntä kauniina? Sinä olet melkoista nuorempi kuin mitä hänen miesihailijansa ovat."

"Niin, Harry eno sanoi minulle, että hän on kaunis", vastasi Willy, "ja hän tietää _kaikki_."

Rouva Mayton elostui silmänräpäyksessä ja pani pois kirjansa.

"Kuka on sinun Harry enosi, pikku poika?"

"Hän on Harry eno, etkö sinä tunne häntä? Hän osaa tehdä parempia pillejä kuin isä. Ja hän löysi kilpikonnan --"

"Kuka on isäsi?" keskeytti vanha rouva.

"Niin hän on isä -- luulin, että kaikki tietäisivät, kuka isä on."

"Mikä on nimesi?"

"William Burton Lawrence", vastasi Willy viipymättä.

Rouva Mayton rypisti kulmakarvojaan hetkiseksi; lopulta hän kysyi:

"Onko herra Burton enosi, jota etsit?"

"En tunne ketään herra Burtonia", sanoi Willy, "eno on äidin veli ja hän on ollut meillä siitä lähtien, kun äiti ja isä läksivät kylään ja hän käy ajelemassa meidän vaunuillamme, ja --"

"_Vai niin_!" huudahti rouva niin ponnekkaasti, että Willy pysähtyi puheessaan. Hetken kuluttua rouva Mayton sanoi:

"Tarkotukseni ei ollut keskeyttää sinua, poikaseni, jatka!"

"-- ja hän on ajelemassa maailman kilteimmän tädin kanssa. Eno arvelee niin ja tiedänhän minäkin sen, että hän on kiltti. Ja eno tuntee häntä kohtaan."

"Mitä tekee?" kysyi vanha rouva nopeasti.

"-- sanon tuntee häntä kohtaan ja niin eno sanoo. Minusta se merkitsee juuri samaa kuin rakastaa. Jos ei se sitä merkitsisi, miksi eno sitten syleilee ja suutelee häntä?"

Rouva Mayton veti syvään henkeään, eikä vastannut vähään aikaan. Viimein hän sanoi:

"Mistä sinä tiedät, että hän syleilee ja suutelee?"

"No, kun minä näin samana päivänä, jolloin Toddy loukkasi sormensa ruohonleikkuukoneessa. Ja eno oli niin iloinen, että hän osti minulle seuraavana aamuna pukinrattaat -- näytän ne sinulle, jos tulet meidän talliin, ja näytän sinulle myöskin pukin. Ja hän osti --"

Juuri tässä Willy lopetti, sillä rouva Mayton painoi nenäliinan silmiään vastaan. Hetken, parin perästä hän tunsi polveaan keveästi kosketettavan ja pyyhittyään silmänsä hän huomasi Willyn osaaottavan katseen.

"Olen niin pahoillani, kun sinun on niin paha olla. Oletko huolissasi, kun pikku tyttösi on mennyt niin kauvaksi ajelemaan?"

"Olen!" vastasi rouva Mayton hyvin päättävästi.

"Ei sinun tarvitse peljätä", sanoi Willy, "Harry eno on niin huolellinen ja tarkka."

"Hänen pitäisi hävetä käytöstään!" huudahti rouva.

"Niin hän tekeekin", sanoi Willy, "sillähän tekee kaikkea, mitä hänen pitää tehdä. Hän on hirveän huolellinen. Eräänä päivänä, kun pukki pillastui ja Toddy ja minä pääsimme heidän vaunuihinsa, piti eno hänestä oikein tiukasti kiinni, ettei hän vain putoisi ulos vaunuista."

Rouva Mayton polkaisi kärsimättömänä jalkaansa.

"Tiedän, että sinäkin tuntisit häntä kohtaan, jos vain tietäisit, miten hauska hän on", jatkoi Willy. "Hän laulaa hirvittävän lystikkäitä lauluja ja kertoo suunnattoman hauskoja satuja."

"Loruja!" huudahti suuttunut äiti. "Eivät ne ole ollenkaan loruja", sanoi Willy. "Ei minusta ole hyvä, että sanot niin, kun hän aina kertoo Josefista ja Abrahamista ja Moseksesta ja Jesuksesta, kun hän oli pikkupoika, ja juutalaislapsista ja monesta muusta, josta Jumala piti. Ja sitten hän on hyvin kiltti."

"Arvaan, että hän sitä on", sanoi rouva Mayton.

"Kun me luemme rukouksemme, me rukoilemme myöskin sen kauniin tädin puolesta, josta eno pitää, ja hän pitää siitä, että niin teemme", jatkoi Willy.

"Mistä sen tiedät?" kysyi rouva Mayton.

"Siitä, että hän suutelee meitä aina, kun niin teemme, ja niinhän isäkin tekee, kun hän pitää siitä, mitä rukoilemme."

Rouva Mayton vaipui vakaviin ajatuksiin, mutta Willy ei ollut saanut sanotuksi kaikkea, mikä oli hänen sydämellään.

"Ja kun Toddy tai minä lankeamme ja satutamme itsemme, niin Harry eno juoksee hätään, nostaa ylös ja lohduttaa, vaikka hän olisi ollut tekemässä mitä hyvänsä. Eräänä päivänä hän heitti pois sikaarin, kun hän tuolla tavalla kiirehti minun tyköni, silloin kun ampiainen pisti minua, ja Toddy otti sikaarin maasta ja söi sen, ja siitä hän tuli kauhean sairaaksi."

Viimemainittu tapaus ei tehnyt rouva Maytoniin syvää vaikutusta mahdollisesti siitä syystä, että se ei kuulunut asiaan, joka hänen mielessään askarteli. Willy jatkoi:

"Ja eikö hän ollut kiltti minulle tänään? Kun minä olin aivan hukassa, kun ei minulla ollut leikkitoveria ja halusin kuolla ja mennä taivaaseen, silloin eno lopetti parranajonsa kesken lohduttaakseen minua."

Rouva Mayton oli miettinyt nopeasti ja vakavasti ja hän alkoi jonkunverran leppyä tuolle pienelle rauhanhäiritsijälle.

"Ajatteleppas", sanoi hän, "jos en enää päästäisikään pikku tyttöäni ajelemaan enosi kanssa?"