Part 8

"Kyllä, mutta en minä tahdo maata hiljaa", tuli vastaus katolta. "Minä en voi täällä nähdä muuta kuin pilviä ja tadetta."

"Makaa hiljaa", toistin, "tai minä annan sinulle selkäsaunan." Sitten kiiruhdin rappusia ylös, riisuin kenkäni, ryömin ulos ja pelastin Toddyn sekä ravistelin häntä perinpohjaisesti.

"Minä vain olin olevinani äiti ja kuljin ulkona tateentuoja ylhäällä", selitti Toddy.

Pistin hänet vuoteeseen ja läksin. Oli ilmeistä, ettei järki, uhkaukset eivätkä uhkaavat vaarat voineet estää tuota kauheaa lasta tekemästä, mitä hän milloinkin keksi. Mitä muita keinoja voisi enää keksiä. Vaikka en olekaan niin uskonnollismielinen kuin mitä minun hyvä äitini ehkä olisi toivonut, arvelin eikö rukous viimeisenä apukeinona auttaisi. Pojan takia ja rauhani tähden olisin ilomielellä lukenut vaikka koko Rukouskirjan lävitse. Tuskinpa olisin sitä silloin kuitenkaan voinut tehdä, sillä Mike anoi keittiön ovella puheillepääsyä ja kertoi, että Willy oli antanut vaunusienen pukille, pistänyt kourallisen kauroja pumpun putkeen, vetänyt jouhia mustan tamman hännästä, ja piirustellut terävällä naulalla kuvia kiiltomaalilla maalattuihin vaunuihin. Willy ei vastustellut, oli vain hyvin surkean näköinen ja selitti, ettei hän koskaan voinut pitää hauskaa ilman että joku siitä pahastui -- ja hän toivoi, ettei maailmassa olisi ketään muita ihmisiä kuin posetiivinsoittajia ja makeiskauppiaita. Hän seurasi minua sisään, viskautui tuolille, kasvoillaan samanlainen ilme, kuin mitä olen kuvitellut että Byronilla oli ennenkuin hän oli kyllin vanha ollakseen ylimielinen, ja huudahti:

"En minä voi ymmärtää, miksi pikku poikia on olemassa, kun ne eivät voi olla kenellekään mieliksi eikä heidän anneta tehdä, mitä he tahtovat. Minä olen ihan varma siitä, että kun minä tulen taivaaseen, ei Jumala ole minulle niin paha kuin Mike -- ja muutamat muut ihmiset. Minä toivon, että minä kuolisin ja minut heti haudattaisiin -- minut ja pukki -- ja minä pääsisin taivaaseen, jossa meitä ei toruttaisi."

Pikku poika parka! Ensin nauroin itsekseni hänen käsitykselleen taivaasta ja sitten jäin miettimään oliko omani siitä hyvin eroava ja enemmän kunnioitusta herättävä. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa syventyä hurskaisiin ajatuksiin. Willy oli läpimärkä, kengät kastuneet ja hänellä oli jo yskän alkua. Vein hänet omaan huoneeseensa ja muutin hänelle vaatteet ajatellen koko ajan sitä tehdessäni kuinkahan suuressa määrin samanlaiset velvollisuudet, joita minun isäni sai minun suhteeni täyttää, mahtoivat lyhentää hänen elämäänsä, ja kuinka hän oli voinut elää niin kauvan, kun hänellä oli sellainen poika, kuin mitä minä olin. Ajatus, että minä nyt jossakin määrin sovitin nuoruuden syntejäni, oli niin vallannut minut, että en heti huomannut Toddyn hävinneen. Kun minulle täysin selvisi, ettei nuorempi sisarenpojistani ollut vuoteessa, jonne hänet olin pistänyt, läksin häntä etsimään. En löytänyt häntä sisältä huoneista, mutta kuullessani eräästä valoisasta, pitkästä säilytyshuoneesta hiljaista sopertelua katsahdin sisälle ja näin Toddyn istuvan laattialla syömässä juustoa hiirenloukusta. Kenkieni narahtaminen ilmaisi minut, ja Toddy selitti pystyyn hypähtäen:

"En minä ollenkaan tatuttanut pikku hiijtä. Minä päättin ten ijti ja te juokti tiehentä."

Ja yhäti vain satoi. Voi, jospa tulisi edes tunninkin auringonpaiste, niin että maa vähän kuivaisi, ja lapset voisivat leikkiä häiritsemättä toisia ihmisiä! Mutta sitä ei tullut; hitaasti laulujen, satujen ja tilapäisen eläinnäyttelyn avulla, jossa minä esitin kaikkia eläimiä, lukuunottamatta kamelikurkea ja vyötiäistä, läheni iltapäivä monien riitojen jälkeen loppuaan ja minun sydämeni tuntui verkalleen kevenevän. Vain tunti tai pari lisäksi ja lapset olisivat yöpuulla, ja sitten minä voisin rajattomassa määrässä nauttia muutamista rauhallisista tunneista, jotka saisin viettää aivan itsekseni. Nyt he näyttivät voivan olla kiltisti. He olivat väsyneet ja nälissään ja heittäytyivät laattialle makaamaan odottaessaan päivällistä. Käytin hyväkseni tilaisuutta ja palasin kirjani luo, mutta tuskin olin lukenut sivuakaan, kun jo kuului yht'aikaa kolinaa ja huutoa, Riensin ruokahuoneeseen. Laattialla makasi Toddy sekä suuri joukko vateja, lampaanpaistia, perunoita, pinaattia, voiastia sisältöineen sekä muita haaksirikon kärsineitä ruokia. Yksi asia oli aivan selvä: Toddy oli saanut liemiastian polttavan kuuman sisällön käsivarrelleen, enkä tietänyt, kuinka pahasti tuo lapsi parka oli korventunut. Nopeasti repäisin hänen hihansa auki ranteesta aina olkapäähän asti ja näin, että iho oli aivan tulipunainen. Silloin muistui mieleeni, kuinka äiti tavallisesti oli lääkinnyt palovammoja, ja minä kaadoin koko vadillisen perunasosetta puhtaaseen nenäliinaan ja kiersin tämän kääreeksi Toddyn käsivarren ympäri. Sitten pyysin selitystä.

"Ojentin vain käteni ottaakteni leivän palan", nyyhkytti Toddy, "titte paha pöytä jupeti vitkaamaan kaikki tavajat minun päälleni ja koliti niin kovatti."

Epäilemättä hän puhui totta, oman käsityskykynsä mukaan, mutta pikku poikain paha tapa on kurottautua pöytien ylitse, etenkin kun heidän äitinsä itsepintaisesti käyttävät vanhanaikaisia kokoonlaskettavia perintöpöytiä. Minä tuomitsin Toddyn menemään omaan huoneeseensa päivällisettä miettimään, mitä hän oli tehnyt. Willyn kanssa kahden söimme kaikessa rauhassa päivällisen Toddyn aiheuttaman hävityksen keskellä, sitten menin yläkertaan katsomaan, oliko rikoksentekijä katunut. Noin päältä katsoen oli vaikea sanoa oliko hän katunut vai ei, sillä näin vain hänen selkänsä, kun hän nenä ikkunaruutua vasten litistyneenä katseli ulos, mutta saatoin nähdä, että kääre oli tipotiessään.

"Missä on se, mitä eno pani käsivarrellesi, Toddy?" minä kysyin.

"Töin ten tuuhuni", sanoi tuo suora nuorukainen.

"Söitkö nenäliinan myöskin?"

"En, minä heitin ten juman nenäliinan ikkunatta ulot, en minä tahdo likaitia, vanhoja nenäliinoja tievään huoneeteeni."

Olin niin iloinen huomatessani, että hänen palovammansa oli ollut lievä, että annoin anteeksi nenäliinaani kohdanneen solvauksen. Käskin Willyn tulemaan ylös, niin että heti saisin molemmat pojat vuoteeseen, ja vihdoin vapautuisin orjuudestani, jota oli kestänyt koko pitkän päivän. Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Tietysti lankoni, Tom Lawrence, tietää paremmin kuin kukaan muu lastensa tarpeet, mutta minä en tule opettamaan lapsiani käyttämään siinä määrin hyväkseen vanhempien hyväntahtoisuutta. Heidän ohjelmansa käsitti satuja, laulua, opettavaa keskustelua, telmimistä, lanttien lahjoittamista ja niiden pistämistä pitkien väliaikojen jälkeen läkkisiin säästölaatikkoihin, jota seurasi korvia särkevä molempien laatikkojen kalisteleminen, sitten tuli rukoilla iltarukous, eikä se saanutkaan olla mikään tavallinen rukous; sitten pojat toimittivat oman hartautensa, jonka jälkeen minun sallittiin lähteä, kun ensin oli molemmin puolin toivotettu "Jumala siunatkoon sinua." Kun tänä iltana läksin heidän huoneestansa, heidän viattomien siunaustensa minua seuratessa, sai jonkunlainen päivän tapausten aiheuttama henkilökohtaisen heikkouden tunne minut hartaasti vastaamaan "amen."

Te äidit, joilla on poikia, vastaanottakaa kunnioitukseni ja arvonantoni, jota en sanoin kykene ilmaisemaan -- ihmettelyni, jonka vertaista maailman suurteotkaan eivät ole minussa voineet herättää -- ihailuni, joka on niin vakava ja nöyrä kuin katolilaisen Pyhän Neitsyen palvominen. Yhden ainoan päivän aikana olen minä, voimakas mies, jolla ei ole mitään muutakaan ajateltavaa, käynyt henkisesti ja ruumiillisesti raihnaiseksi, vain siksi, että minun piti huolehtia kahdesta pojasta, jotka eivät ole ylenmäärin vallattomia tahi häijyjä. Ja teillä, vain taivas tietää, kuinka se on mahdollista, on viikot, kuukaudet, vuodet, niin, vieläpä ihmis-ikä läpeensä samanlaisia kokemuksia ja niiden lisäksi taloushuolten taakka, sairautta ja väsymystä, surua ja tuskaa, joka särkee sydämenne kuin Pyhän Äidin ennen muinoin. Nuoren miehen, voimakasrakenteisenkin, kestävyys on teihin verraten vain heikkoutta. Salaisuus, joka piilee hermoissanne, heikkoudessaankin ihmeteltävissä, on suuremmoinen kuin tuulten voima. Teillä on useimmin tilaisuus osoittaa lujuutta kuin kuuluisammallakaan valtiomiehellä, teidän uljuutenne vähäksyen naurahtaa taistelutannerten urhoollisuudelle. Te olette saaneet valtioviisaudessa sellaista opetusta, jota ei kuuluisinkaan hovi voi tarjota. Sanovatko pilkkaajat, että te ette voi pitää hallitusohjia käsissänne? Helpompi on hallita raakalaisjoukkoa kuin olla itsevaltiaana teidän pienessä kuningaskunnassanne. Verrattuna miesten toimiin, ovat erehdyksennekin täynnä kunniaa. Olkoot puutteenne mitkä tahansa, teidän suuri, salainen, saavuttamaton voimanne nostaa teidät kunniapaikalle sotilaan, lainlaatijan ja papin yläpuolelle.

XI LUKU.

Auringonpaistetta.

Edellä oleva yksinpuhelu askarteli mielessäni maatessani vuoteellani, jonne olin heittäytynyt palattuani lasten huoneesta. Senjälkeen olin aivan mahdoton kaikkiin henkisiin ponnistuksiin seuraavaan aamuun asti, jolloin herättyäni huomasin nukkuneeni vuoteellani, jonne olin viskautunut, lähes kaksitoista tuntia poikkipäin epämukavassa asennossa ja riisuutumatta. Seuraava vaikutus, jonka sain, oli, että paksu kirje oli pistetty oven alitse huoneeseen. Olikohan mahdollista, että rakkaani? -- nopeasti sieppasin kirjeen laattialta ja näin että se oli sisareni käsialaa ja että se oli paljoa paksumpi kuin niillä kukaan naishenkilö oli minua ennen onnellistuttanut. Avasin sen. Silloin siitä putosi joku toinen paperi, joka tietystikin oli luettelo siitä, mitä minun hyväntahtoisesti tulisi heille lähettää. Kirje kuului seuraavasti:

"Heinäkuun 1 p:nä 1875.

Rakas vanha veikko!

Nytpä haluaisin sinua oikein sisarellisen sydämellisesti syleillä. Minä en voi uskoa sitä ja kuitenkin minä olen aivan haltioissani. On liian ihmeellistä ajatella, että sinä, maltillinen, käytännöllinen, epärunollinen veikkoni olet saanut tuon tytöistä parhaimman, joka on hyljännyt niin monta edullista naimatarjousta. Mutta kun oikein ajattelen, olette te kerrassaan sopivat toisillenne. Haluaisin sanoa, että sitä olen aina niin tahtonutkin ja että kutsuin sinut Hillcrestiin saadakseni sen aikaan; mutta tuollaisen väitteen paha puoli on se, ettei sitä kukaan usko. Sinulla oli aina tapana tehdä kaikki, mikä sinua miellytti, ja mitä ei kukaan koskaan olisi tahtonut sinun tekevän, mutta nyt olet itsesikin voittanut.

Ja ajatteles, että pikku lemmikkini ovat näytelleet tärkeää osaa tässä asiassa! Tästä otan minä kiitoksen ja kunnian, sillä jos ei minua olisi ollut olemassa, kuka olisi auttanut sinua, herraseni? Toivon, että muistat heitä molempia kauniilla lahjoilla ensi jouluna.

En usko, että teen itseni syypääksi luottamuksen väärinkäyttämiseen, jos lähetän sinulle myötäseuraavan kirjeen, jonka juuri sain tulevalta kälyltäni. Se kertoo sinulle, mikä on ollut syynä menestykseesi, jota et sinä miehisellä mielikuvituksellasi voi ensinkään aavistaa ja se kertoo sinulle myöskin nuoren naisen luonnollisesta ensi pelosta tällaisessa tapauksessa, pelosta, jonka tiedän sinun vilpittömin, rehellisin mielin kiiruhtavan karkottamaan. Koska olet mies ja kaikesta päättäen liian tyhmä lukeaksesi, mitä on kirjoitettu rivien väliin, katson parhaaksi sanoa sinulle suoraan Alicen pelkäävän jonkun voivan luulla, että häneltä puuttuu tarpeellista malttia ja itsekunnioitusta, kun hän antautui niin helposti. En tarvinne sinulle sanoa, ettei kenelläkään naisella maailmassa ole sitä suuremmassa määrin kuin Alicella.

Jumala siunatkoon sinua, vanha, rakas Harryni -- oletpa toden totta onnellisin mies maailmassa. Minun täytyy kiiruhtaa kotiin nähdäkseni teidät molemmat omin silmin ja oppiakseni uskomaan, että kaikki tämä ihmeellinen, tämä ihana, todellakin on tapahtunut. Anna Alicelle puolestani sisaren suutelo (jos osaat antaa muuta kuin yhdenlaatuisia) ja anna enkeleilleni sata kummallekin äidin puolesta, joka niin halajaa heitä nähdä.

Monet terveiset ja onnittelut

Helenalta."

Toinen kirje, jonka avasin jonkunlaisella kunnioituksella ja vielä suuremmalla riemulla, kuului:

"Hillcrestissä, kesäkuun 29 p:nä 1875.

Rakas Helena-ystäväni!

Jotakin on tapahtunut, ja minä olen niin onnellinen, mutta samalla aika lailla huolissani, ja koska sinä olet yksi niitä, joita asia lähinnä koskee, avaan sinulle mahdollisimman pian sydämen. Harry-veljesi tarkotan -- kertoo sinulle asiasta aivan pian, jollei hän ole sitä jo tehnytkin, ja minä kiiruhdan juhlallisesti vakuuttamaan sinulle, ettei minulla ollut vähäisintäkään aavistusta siitä, että näin tulisi käymään ja etten minä ole millään tavalla osallinen asioiden menoon.

Olen aina pitänyt veljeäsi erinomaisena miehenä, enkä ole koskaan peljännyt lausua mielipidettäni hänestä, jos vain ei ollut muita kuin tyttöjä läsnä. Mutta täällä maalla olen oppinut häntä ihailemaan entistä enemmän. Myönnän, ettei hän koskaan tahallaan tehnyt mitään esiintyäkseen edukseen: ja päättäen siitä, minkälaisena minä hänet saatoin nähdä on hän varmasti merkillisin olento, mistä milloinkaan olen kuullut. Sinun lapsesi ovat enkeleitä -- olethan sen itse minulle sanonut, ja onhan se minulle itsellenikin jo selvinnyt, mutta eivät he ensinkään yritä sääliä enonsa ulkonäköä. En tahdo koettaa paperilla kuvata, minkä näköinen tuo onneton mies toisinaan on ollut, pelosta, että hän jonakin kauniina päivänä näkee sen ja loukkaantuu. Mutta hän näyttää olevan aina kärsivällinen ja pitävän heistä paljon, ja minä olen ollut sitä mieltä, että mies, joka saattaa olla niin hyvä noille ajattelemattomille ja järjettömille lapsille, mahtanee olla erinomaisen hellä rakastamallensa naiselle. Mutta minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, että minä olisin tuo onnellinen nainen. Viimein se päivä koitti, mutta minä elin autuaassa tietämättömyydessä siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Sinun pieni Charleysi satutti itsensä ja pyysi pyytämällä, että Harry-veljesi laulaisi hänelle erään lystikkään laulun, ja ajatteles, vielä lisäksi, juuri kun tuo nuori mies mitä rakastettavimmalla tavalla seurusteli suuren naisjoukon kanssa! Jospa olisit nähnyt hänen kasvonsa! -- se oli todellakin aivan lystikästä siksi kunnes hän oli voittanut suuttumuksensa ja alkoi todellakin sääliä pikku poikaa -- silloin hänessä näytti yht'äkkiä olevan vain pelkkää sydäntä ja hellyyttä, ja minä toivoin toden teolla, että tulisi hetki, jolloin ei sovinnaisuussääntöjä tarvitsisi noudattaa ja minä voisin sanoa hänelle, että hän on suorastaan miehen esikuva. Sitten nuorempasi leikitellessään kaatoi liemilautasen puvulleni (älä ole huolissasi -- se oli vain pesukelpoista muslimia). Tietysti minun täytyi vaihtaa puku. ja mennessäni huoneeseeni onnellinen ajatus pälkähti päähäni: pukeudun niin perinpohjin, etten ehdi valmiiksi ajoissa yhtyäkseni toisiin naisiin, jotka lähtevät tavalliselle iltakävelylleen. Täten olisi minulla mahdollisuus yksin anastaa mies puoleksi tunniksi, ehkä enemmäksikin -- mahdollisuus, joka, kiitos olkoon miesten, jotka eivät tule Hillcrestiin, ei ole tänä kesänä tullut yhdenkään naisen osaksi. Joka kerran, kun tirkistelin kierrekaihtimien raosta nähdäkseni, olivatko toiset tytöt jo lähteneet, voin nähdä hänet väsymättä huolehtivan noista kahdesta lapsesta ikäänkuin hän olisi ollut heidän äitinsä -- ja hän oli niin hyvän näköinen. Hän näkyi ihastuvan minut nähdessään ja sellaisen miehen salainen tunnustus tuntui minusta hyvin suuriarvoiselta; kaikki mitä hän sanoi tuntui minusta arvokkaammalta, kuin jos joku toinen mies, joka ei ole niin hyvä, olisi sen sanonut. Yht'äkkiä vanhempi poikasi halusi kiihkeästi kertoa mihin johtopäätökseen hän ja hänen enonsa olivat tulleet eräässä keskustelussa, ja seuraus oli, että Harry kosi; hän ei ollut ensinkään haaveellinen, mutta tosi miehekäs ja suorasukainen. Minä olin niin hämmennyksissäni, etten tiennyt, mitä sanoa. Sitten tuo rohkea poika suuteli minua ja minä kävin yhä enemmän hämilleni. Jos olisin tiennyt hänen tunteistaan etukäteen, olisin voinut valmistautua käyttäytymään maltillisemmin; mutta voi Helena! Olen niin iloinen, etten tiennyt. Olisin maailman onnellisin ihminen, jollen pelkäisi, että sinä ja miehesi mahdollisesti ajattelette, että olen antautunut liian nopeasti. Mitä toisiin ihmisiin tulee, pidämme huolta siitä, etteivät he vielä kuukausiin saa vihiä asiasta. Kirjoita, etten ansaitse moitteita ja anna minun uskoa, että otat minut sisareksesi, sillä minä en voi luopua Harryst jonkun toisen hyväksi, jonka sinä mahdollisesti olet hänelle valinnut.

Todellinen ystäväsi

Alice Mayton."

Voiko löytyä ihanampaa aamutervehdystä? Kaikki poikamaisuus, mikä minussa vielä oli, tuntui äkkiä pulpahtavan esiin ja sen sijaan, että olisin puhunut ja käyttäytynyt siivosti, kuten romaanisankarit tällaisissa tapauksissa, huusin: "Eläköön!" ja riensin hyppien lasten huoneeseen sellaisella kyydillä, että Willy hypähti istualleen vuoteessaan ja katseli minua nuhtelevin silmin. Toddy taas purskahti iloiseen nauruun ja yhtyi vapaaehtoisesti tanssiini. Silloin huomasin, että sade oli tauvonnut ja aurinko paistoi. Voisinhan hakea Alicea jälleen ajelemaan, lapset saattaisivat sen aikaa pitää huolta itsestään. Yht'äkkiä selvisi minulle suureksi surukseni, että lomani oli loppumaisillaan, ja halusin kiihkeästi tietää kuinka pitkäksi aikaa Alice vielä jäisi Hillcrestiin. Olisihan kauheata toivoa, että hän tulisi kaupunkiin ennen elokuun loppua, mutta kyllä minä kuitenkin --

"Harry eno", sanoi Willy, "isä sanoo, ettei ole kaunista istuutua mietiskelemään aamuisin, ennenkuin tukka on harjattu -- niin hän sanoo _minulle_."

"Anteeksi Willy," sanoin hypähtäen ylös hämmennyksissäni; "ajattelin erästä hyvin tärkeää asiaa."

"Minunko pukkiani?"

"En, en tietenkään. Älä nyt hulluttele, Willy."

"Mutta minä ajattelen sitä hyvin usein, eikä se minusta ole ollenkaan hullua. Minä toivon, että se pääsee kuoltuaan taivaaseen. Onko enkeleillä pukin vetämiä rattaita, Harry eno?"

"Ei, rakas poikani -- ne voivat liikkua ilman rattaita."

"Kun minä menen taivaateen", sanoi Toddy kohottautuen vuoteessaan, "niin minulla on paljon pukin-jattaita ja minä vien kaikki enkelit ulot ajelemaan."

Päättäessäni pukeutumiseni minua kestittiin monilla muillakin ennustuksilla ja kuvauksilla taivaasta, ja minä kiiruhdin ulkosalle saadakseni mahdollisuuden ajatella häiriintymättä. Kulkiessani kanatarhan ohi näin ajatuksiinsa vaipuneen kilpikonnan. Otin sen ylös ja huusin poikia. Samalla pidin elukkaa niin korkealla, että he saattaisivat sen nähdä. Kierrekaihtimet lensivät ylös ja yhteinen, joskaan ei aivan sointuva: "Oh!" tervehti minua.

"Mistä sinä sen löysit, Harry eno?" kysyi Willy.

"Tuolta alhaalta kanatarhan luota."

Willyn silmät suurenivat, hän näytti hetkeksi vaipuvan mietteisiin, sitten hän huudahti:

"En voi ymmärtää, kuinka kanat voivat munia noin suuria tavaroita -- pistä se hattuusi siksi kun minä ehdin sinne, pistätkö?"

Asetin kilpikonnan Willyn työntökärryihin ja tein kierroksen kukkalavojen lomitse. Kukat, joita aina olin kiihkeästi ihaillut, näyttivät äkkiä saaneen uutta suloa ja uutta voimaa; ne suorastaan pakottivat minut, vakavan käytännönmiehen, kokeilemaan runoseppänä. Kiusaus oli liian suuri voidakseni vastustaa sitä, jos kohta minun onkin myönnettävä, että tulos oli säälittävän heikko.

"Niin loistava kuin ruusu kaunoisin Haaveissa runoniekan helottava. Niin puhtoinen kuin lilja valkoisin, Kuin kaino orvokki Tai sulo kaunokki Kuin aamun kastehelmi kimaltava, Mi kätköön suudelmaa käy auringon Ah, niin on hänkin, Alice, verraton Tuo oma, armas tyttö suloisin".

Rangaistessani lukijaa tällä runokatkelmalla ymmärrän kyllä, ettei hän voi löytää siinä mitään ansiota; lainasin sen tähän vain siksi, että myöhäisemmät kokeeni ymmärrettäisiin paremmin. Kun olin sommitellut nuo kurjat säkeet, huomasin, ettei minulla ollut ei kynää eikä paperia, joiden avulla säilyttää, ne muistissa. Pitäisikö tämän ensimäisen omatekoisen runoni joutua häviöön? Ei koskaan!

Ennenkin olin ymmärtänyt, miten välttämätöntä on kyetä säilyttämään mielessään sanoja vain muistin avulla. Siksipä kertasinkin naurettavat säkeeni yhä uudelleen, kunnes paljon puhuva tunne, jonka sulottomana ilmauksena ne olivat, innostutti minut säestämään elein lukuani. Kuusi -- kahdeksan -- kymmenen -- kaksitoista -- kaksikymmentä kertaa kertasin säkeet, kerta kerralta yhä enemmän liikutettuna ja yhä kiihkeämmin. Silloin hiljainen ääni aivan vieressäni huomautti:

"Hajji eno, tinä teet aivan kuin tinä olitit uimatta."

Kääntyessäni näin sisarenpoikani Toddyn -- minulla ei ollut aavistustakaan, miten kauvan hän oli ollut takanani. Hän katsoi minua vakavasti silmiin ja sanoi:

"Tinä olet aivan tulipunainen katvoiltati."

"Menkäämme aamiaiselle, Toddy", sanoin ääneen hiljaa itsekseni ihmetellen kuinka kehittynyt huomiokyky Tomin pojilla näytti olevan.

Heti aamiaisen jälkeen lähetin Miken viemään Alicelle kirjelipun, jossa ilmoitin, että minulle tuottaisi suurta iloa, jos hän läksisi kanssani iltapäivällä ajelemaan koskille, ja että tulisin hakemaan häntä kello kahdelta. Sitten antauduin poikien käytettäväksi koko aamupäiväksi, mutta samalla annoin poikien ymmärtää, ettei heidän tarvinnut toivoakaan näkevänsä minua aamiaisesta päivällisiin. Ensiksi minut määrättiin valjastamaan pukki, jota käskyä tottelinkin, ja sen jälkeen katselin, kuinka tuo vakavan näköinen eläin veti sisarenpoikiani ajotietä edes takaisin. Se oli niin siivon näköinen, kuin jos sillä ei olisi aikomustakaan lähteä juosta nelistämään, jos vain kääntäisin sille selkäni. Kärryn pyörät pitivät niin hirvittävää ääntä, etten semmoista ole koskaan kuullut minkään pyöränakselin synnyttävän. Siksi pyysinkin poikia astumaan maahan rattailta ja sain heidät suostumaan siihen, että vähäksi aikaa riisuisin pukin valjaista, että saisin voidella pyörien akselit. Puolen tunnin likainen työ, nuorten neuvoillaan minua avustaessa, riitti työn kunnolliseen suorittamiseen; sitten pistin sarvipään aisoihin. Willy heilautti piiskaa ja kärryt läksivät kitisemättä vierimään. Silloin Toddy alkoi katkerasti itkeä.

"Käjjyt ovat aivan jikki; jattaat eivät enää ollenkaan laula." Willy huomautti:

"Minusta kärryjen äänessä on jotain niin surullista, eikö sinustakin, Harry eno?"

"Harry eno", kysyi Willy vähän myöhemmin aamupäivällä, "tiedätkö kuinka ukkonen syntyy?"

"Kyllä, Willy -- kun kaksi pilveä törmää yhteen syntyy siitä kova jyrinä, jota kutsutaan ukkoseksi?"

"Ei se ole ollenkaan sitä", sanoi Willy. "Kun ukkonen eilen jyrisi, oli se siksi että Jumala ajoi pilvissä ja Hänen vaununsa pitivät hirveää melua, ja se oli ukkonen se."

"En minä ollenkaan pidä pahatta ukkotetta", sanoi Toddy. "Te menee meidän kellajiin ja tekee kaiken maidon happamekti -- Maggie sanoo niin. Ja tilloin minä en taa kaunitta, valkeaa teetä aamiaitekti."

"Minusta pitäisi sinun pitää siitä, kun Jumala ajaa, ja kaikki enkelit juoksevat Hänen jäljissään", sanoi Willy, "vaikkakin se tekee maidon happameksi. Ja ukkosen jyrähdys on niin äärettömän kaunis."

"Kuinka sinä voit sen nähdä, Willy?" kysyin.

"Etkö sinä tiedä, milloin ukkonen jyrähtää, ja sitten sinä näet hirveän kirkkaan paikan taivaalla? -- siellä Jumalan vaunut jysähtävät kauheasti jotakin vastaan, ja taivaan laattiaan tulee pieniä rakosia, josta me voimme nähdä suoraan sinne sisälle."

"En usko, poikaseni -- en usko, että ne ovat rakoja taivaassa, jotka niin kirkkaasti loistavat -- se on eräänlainen tuli, jonka Jumala sytyttää pilvissä. Saat tietää siitä enemmän, kun tulet suuremmaksi."

"Minusta on hyvin surullista, ettei se olekaan muuta kuin tulta. Osaatko sinä tätä hauskaa laulua, jota isä laulaa: