Part 7

"Tule sitten tänne", sanoin minä vetäen häntä perässäni huoneen poikki ja siepaten mennessäni hänen pienet vaatekappaleensa. En ollut pukenut pikku lapsia siitä lähtien, kun itse olin pieni poika, ja Toddyn pukeminen tuotti minulle jonkun verran päänvaivaa. Lopuksi sain joitakuita vaatekappaleita hänen ylleen. Silloin Willyn halveksiva nauru keskeytti minut.

"Kuinka eno aikoo saada paidan _noitten_ sisään?" uteli vanhin sisarenpojistani.

"Willy", kysyin minä puolestani, "kuinka luulet saavasi aamiaista, jos et saa enempää päällesi kuin tuon sukan?"

Nuoren miehen kasvoille levisi alakuloinen ilme, ja juuri silloin soi aamiaiskello. Nolona Willy kiiruhti rappujen luo ja huusi:

"Maggie!"

"Mitä, Willy?"

"Oliko se meidän kellomme vaiko aamiaiskello?"

"Aaamiaiskello."

Oli hetken aikaa kuolonhiljaista, sitten Willy huudahti:

"Me pidämme sitä meidän kellonamme. Voit soittaa uudestaan aamiaiselle niin pian kuin minä olen valmis." Sitten tämä taloustoimien vapaehtoinen valvoja tuli rauhallisesti takaisin ja alkoi hyvin tärkeän näköisenä pukeutua, sillä välin kun minä puuhailin Toddyn vaatteiden kanssa.

"Missä on nappikoukku, Willy?" kysyin minä.

"Minä tuota -- minä pistin sen -- sano, Toddy, mihin sinä panit nappikoukun eilen?"

"Ei minulla ollut mitään nappikoukkua," vakuutti Toddy.

"Kyllä se sinulla oli, etkö muista, kuinka me leikimme hampaiden kiskomista ja tohtorin koiralla oli hammastautia ja minä vedin pois sen hampaan nappikoukulla, ja sinä olit minun pikku poikani ja minä annoin sinulle hammaspihdit, että sinä pitäisit niitä minulle? Mihin sinä ne panit?"

"Ei minulla niitä ollut," vastasi Toddy pistäen käden taskuunsa ja vetäen esiin surkeannäköisen rupisammakon.

"Hae paremmin", sanoin minä ja heitin sammakon ikkunasta pihalle. Tämän nähdessään Toddylta pääsi epätoivoinen parahdus. Taasen hän tunnusteli taskujaan, ja erään Helenan ompelukoneeseen kuuluvan ruuvin löytö palkitsi hänen etsiskelynsä. Sitten minä itse yritin hakea, ja pian tunsin sormissani jotain tahmeaa. Nopeasti vedin käteni esiin huudahtaen:

"Mitä inhottavaa sinulla on siellä taskussasi, Toddy?"

"Ei te ole mitään inhottavaa, tiellä on vain tiijappivoileipää ja te on niin hyvää, ja Willy ja minä pidämme kanakopitta teekuttuja ja me työmme titä ja te on niin hijveän hyvää."

Tämä oli kaikki selvää, vaikkakin se tuntui vastenmieliseltä, mutta emme silti löytäneet mitään nappikoukkua ja sillä välin aamiainen jäähtyi. Minun onnistui napittaa sormin Toddyn kengät, mutta siinä sainkin kynteni halki. Huomioni oli niin kiintynyt Toddyyn etten muistanut ollenkaan pitää Willyä silmällä. Nyt hän siinä puolipuettuna koetti pyytää kärpäsiä ikkunaruudulta. Temmaten Toddyn mukaani läksin kiiruhtamaan ruokahuoneeseen. Mutta silloin Willy nuhdellen virkkoi: --

"Harry eno, _sinä_ et ollut pukeissa, kun kello soi, ja nyt _sinä_ et saa aamiaista."

Se oli totta -- minulla ei ollut kaulusta, kravattia eikä takkia. Kun olin saanut nämä nopeasti ylleni ja olin lähdössä kuului taas:

"Harry eno, täytyykö minun tänään harjata hampaani?"

"Ei tarvitse -- kiiruhda nyt -- tule alas, äläkä tee enää mitään, jos ei sinua haluta, mutta tule -- tulee päivällisaika ennenkuin saamme aamiaista."

Silloin näkyi tuossa heittiössä ensi kerran tänä aamuna jotakin hyväntuulen tapaista ja hihittäen hän huudahti:

"Voi, kuinkahan suuret vatsat meillä silloin olisikaan!"

Aamiaispöydässä Toddy itki taasen, kun minä ehdotin, että rupeaisimme syömään ennen Willyn tuloa. Ei kumpikaan pojista tiennyt, mitä oikein tahtoi. Willy piti huolta siitä, että lautasen sisältö joutui hänen syliinsä, ja kun minä parhaillaan autoin häntä siistimisessä ja pyyhkimisessä, käytti Toddy tilaisuutta hyväkseen ja kaatoi maitoa kala-annokseensa ja pisti useita lusikallisia kaurapuuroa minun kahvikuppiini. Nousin mahdollisimman pian pöydästä ja jätin lapset Maggien huostaan. Olin väsynyt kuin raskaasta päivätyöstä ja kauhistuin huomatessani, että päivä vasta oli alussa. Sytytin sikaarin ja istuuduin Helenan pianon ääreen. En ole mikään soittoniekka, mutta posetiivin säveleetkin olisivat tuntuneet minusta suloisilta tänä aamuna. Käsillä oli siinä lähinnä koraalikirja ja ensi sävel, johon silmäni sattuivat oli "Greenville." Asuin kerran kaupungissa, jossa eräs kauppias saattoi yhtenä ainoana päivänä koetella kolmeakymmentäkahdeksaa hanuria, aina saman kirjan mukaan, jossa oli vain tuo yksi sävel. Yksi ainoa äänikin tuosta säveleestä herätti mielessäni ikäviä muistoja, mutta nyt, kun nuo tutut sävelet lohduttavina tulvivat soittokoneen koskettimista, annoin anteeksi kaikille, jotka minua olivat kiduttaneet soitollaan. Mutta yht'äkkiä kuului säestystä, -- jonkunlaista viheltävää ääntä -- ja kun katsoin taakseni näin Toddyn jälleen kyynelissä. Lopetin heti soittoni ja kysyin:

"Mitä nyt taasen, Toddy?"

"En minä tahdo kuulla tuota ianikuitta täveltä, tahdon että toitat jotakin, jonka mukaan minä voin tanttia."

Heti rupesin soittamaan "Yankee Doodlea", ja Toddy alkoi pyöriä huoneen ympäri kasvoillaan ilme kuin miehellä, joka aikoo perinpohjin täyttää velvollisuutensa. Silloin Willy näyttäytyi kantaen sylissään koviin kansiin sidottua S:t Nicholas kirjaa. Heti kun Toddy tämän huomasi, lakkasi hän tanssimasta ja antautui kyyneleiden valtaan.

"Toddy", huudahdin minä, hypähtäen ylös pianotuolilta. "Mitä sinä ajattelet, kun itket kaikelle? Minä panen sinut jälleen vuoteeseen, jos sinä olet tuollainen pikku vauva."

"Noin hän tekee aina sadepäivinä", selitti Willy.

"Tahdon nähdä valatkalan, joka nieli Joonan", nyyhkytti Toddy.

"Etkö voi pyytää mitään sellaista, joka olisi mahdollisuuden rajojen sisäpuolella, Toddy", kysyin minä lempeästi.

"Se valaskala, jota Toddy tarkottaa, on tuossa suuressa, punaisessa kirjassa -- etsin sen sinulle", sanoi Willy selaillen lehtiä.

Äkkiä ilon kiljahdus Toddyn suusta ilmaisi, että tuo merihirviö oli löytynyt, ja minä kiiruhdin sitä katselemaan. Se oli todellakin kauhean näköinen elukka, sillä oli suuri suu ja sitä Toddy pienellä pallukka-kädellään hyväili ja hellästi suuteli mumisten itsekseen sitä tehdessään:

"Jakat valatkala, minä pidän tinutta. Onko Joona kokonaan poitta tinun vattattati? Minutta oli paha, että Joona tuli poit tieltä, kun tinulla ei ollut muutakaan työtävää, valatkala pajka."

"Tietysti Joona on sieltä poissa", sanoi Willy, "hän meni taivaaseen jo kauvan aikaa sitten -- heti senjälkeen, kun hän meni Niniven kaupunkiin ja oli tehnyt, mitä Jumala oli käskenyt hänen tehdä. No, Harry eno, keinutappas nyt meitä."

Kun keinu oli kuistilla, suojassa sateelta, tottelin minä. Pojat riitelivät siitä, kumpi ensiksi pääsisi keinumaan, ja kun minä määräsin, että Willy alottaisi, läksi Toddy itkien pois ja selitti, että sitten hän menisi ainakin katsomaan rakasta valaskalaansa. Hetken kuluttua hänen itkunsa muuttui läpitunkevaksi kirkunaksi ja kiiruhtaessani hänen avukseen näin hänen varovasti pitävän sormeansa ilmassa ja polkevan ampiaista jalallaan.

"Mikä hätänä, Toddy?"

"Oi-voi-i-i pittin tojmeni ampiaiten päälle ja tuo paha ampiainen puji minua. Minä en ollenkaan pidä ampiaititta mutta minä pidän valatkaloitta voi-voo-i-i!"

Onnellinen ajatus juolahti mieleeni. "Miksi ette leiki, että vinnillä oleva suuri pakkalaatikko on valaskala, pojat", sanoin minä.

Ehdotustani seurasi yhteinen riemun huuto, ja molemmat pojat mennä kolistelivat rappusia ylös jättäen minut taas hetkiseksi vapaaksi. Omatuntoni soimasi minua katsellessani tuota pöydällä olevaa kirjaröykkiötä, johon en ollut vilkaissutkaan. Paha omatuntonikaan ei voinut saada minua niitä avaamaan -- sen sijaan tunsin vetovoimaa Tomin kirjastoon, jossa minä tarkastelin romaanien ja runoteoksien nimiä. Huomioni kiintyi "Nimikirjaimet" nimiseen kirjaan -- rakkausromaaniin, jota aina olin koettanut välttää, siksi että olin kuullut herkkätunteisten naisten sitä taivaisiin asti ylistelevän, mutta nyt otin sen esille ja istuuduin nojatuoliin. Äkkiä kuulin Mike rengin huutavan:

"Menkää sieltä matkaanne, menettekö? Voi teitänne, te pikku heittiöt, onpa hyvä, ettei isänne näe teitä tuolla ylhäällä. Menettekö matkoihinne tai minä kerron enollenne."

"En minä välitä mittään enotta", kuului Toddyn piipittävä ääni.

Huoaten laskin kirjan kädestäni ja menin puutarhaan. Mike näki minut ja huusi:

"Herra Burton, oletteko koskaan nähnyt tuollaista poikaa?"

Kun katsahdin ylös gootilaistyyliseen ullakonikkunaan, jona oli vain korkea, kapea aukko rakennuksen päädyssä, näin nuoremman sisarenpojistani seisovan aivan ikkunalaudalla.

"Toddy, mene heti sisään!" minä huusin ja kiiruhdin ikkunan alle ottaakseni hänet vastaan, jos hän putoaisi ulospäin.

"En minä voi", sanoi Toddy.

"Mike, juokse sinne ylös ja vedä hänet sisään! Toddy, mene sisälle, minä pyydän."

"Johan minä tanoin, etten voi", kertasi Toddy. "Tuuji laatikko on valatkala, ja minä olen Joona, ja valatkala on työnyt minut ja minä olen tullut tänne teitomaan, ettei valatkala minua taaten nieliti."

"En minä anna sen sinua niellä. Mene nyt sisään nopeasti", sanoin minä.

"Annatko tinä tille lantin, ettei te minua enää työ?" kysyi Toddy.

"Kyllä -- paljon lantteja."

"Hyvä. Jot et tinä valatkala enää minua niele, niin Hajji eno antaa tinulle paljon pennejä. Oleppat nyt oikein kiltti, valatkala, niin minä ottan tinulle kajamellia lanteillati, ja --"

Silloin kaksi isoa kättä tarttui Toddyyn, joka hävisi ulvoen ja minä, joka ensi kerran elämässäni tunsin jonkunlaista voimattomuutta, läksin etsimään vasaraa, nauloja ja laudanpätkiä, joilla voisin lyödä ikkunan peittoon. Mutta kun lautoja ei löytynyt, menin ylös vinnille ja aloin nakutella kappale kappaleelta rikki pakkalaatikkoa, joka oli näytellyt valaskalan osaa. Toddyn säälittävä huuto sai minut pysähtymään työssäni.

"Tinä tatutat minun jakatta valatkalaani; tinä lyöt ten vattan puhki -- tinä olet paha miet -- lopeta nyt jo lyömättä minun valatkalaani", huusi sisarenpoikani.

"En minä sitä lyö niin, että siihen koskee, Toddy", sanoin minä, "minä teen sen suun vain suuremmaksi, niin että se voi sinut helpommin niellä."

Toddyn kasvot kirkastuivat ja hänen silmänsä loistivat kyynelten läpi. "Titten te voi niellä Willynkin ja titte meitä on kakti Joonatta ha-ha-haa! Tee ten tuu niin tuujekti, että Mikekin mahtuu, ja titte taat pienekti, ettei Mike pääte ulot; paha Mike!"

Minä selitin, ettei Mike tulisi enää sinne ylös, ja tehtyäni ikkunan vaarattomaksi läksin tieheni.

Laittauduin taas mukavasti istumaan sikaareineni ja kirjoineni; minulle tuotti erikoista iloa tietoisuus siitä, että olin leponi työllä ja vaivalla ansainnut. Miltei heti Willy astui huoneeseen. En ollut huomaavinani häntä, mutta hän ei antanut sen itseään häiritä.

"Harry eno", sanoi hän tunkeutuen syliini kirjan ja minun väliin. "Minulla ei ole ollenkaan hauskaa."

"Mikä hätänä, poikaseni", kysyin. Ennenkuin hän alkoi puhua, olisin voinut sivaltaa häntä korvalle ja olisin tuntenut siitä suurta tyydytystä, mutta kaikessa, mitä Willy sanoo, on niin paljon todellista tunnetta, että se herättää kunnioitusta.

"En minä enää jaksa leikkiä Toddyn kanssa, ja minun on ikävä. Etkö sinä kertoisi minulle satuja?"

"Mitä Toddy parka silloin tekee, Willy?"

"Ei hänestä ole hätää -- hän on löytänyt kuolleen hiiren, ja se on nyt Joona, eikä se minusta ole ollenkaan hauskaa. Kerro nyt minulle joku satu!"

"Mikä?"

"Kerro sellainen, jota en ennen ole kuullut."

"Odotappas -- annahan olla -- luulen, että kerron --"

"Oi-vo-o-o-i-i-!" kuului kaukaa, mutta pahaa ennustavasti. Huuto tuli lähemmäksi -- se tuli rappusia alas ja kirjastoon ja sen mukana tuli Toddy, joka huomatessaan minut lakkasi voihkimasta ja parkumasta, ojensi vain molemmat kätensä ylös ja huusi:

"Joona -- katkaiti häntäntä!"

Se oli kuin olikin totta. Toisessa kädessä Toddylla oli hännänkappale ja toisessa hännätön hiiri; huoneessa tuntui paha haju.

"Toddy", sanoin, "mene heittämään Joona kanakoppiin, niin minä annan sinulle namusia."

"Minulle myös", ehätti Willy, "minähän sen hiiren Toddylle löysin."

Onnellistutin molempia poikia rintasokerilla; he taas puolestaan lupasivat, etteivät mene ulos sateeseen ja niin minä jälleen, päästettyäni heidät ulos kuistille, saatoin istuutua kirjani ääreen. Tuskin olin lukenut kymmenisen sivua, kun jo rupesi kuulumaan huutoa, ensin vähemmin äänekästä, mutta hetki hetkeltä yhä voimakkaampaa. Se oli Toddy. Syöksyin ulos kuistille mielessäni vakava päätös sitoa molemmat pojat kiinni nojatuoleihin ja liimata suu laastarilla kiinni.

"Willy tahtoi työdä jintatokejini."

"Enpäs", sanoi Willy.

"Mitä nyt, pojat?" kysyin minä.

"En minä sitä ollenkaan purrut, minä vain koetin, miltä se tuntuisi hampaiden välissä -- siinä kaikki."

Tunsin kuinka suupieleni naurusta värähtelivät ja kiiruhdin takaisin kirjastoon, jossa vietin rauhallisen neljännestunnin mietiskellen, kuinka vahingollista kaikille periaatteille on, jos meillä on kärkäs ja avoin silmä kaikelle hupaiselle. Jonkun aikaa pojat olivat siellä omin neuvoin tekemättä mitään sen merkillisempää, kuin että kolistelivat niin hirvittävästi, että minä itsekseni tein lujan päätöksen keksiä jonkun keinon, jonka avulla saisi kuistien laattiat sellaisiksi,että niillä liikkuminen synnyttäisi vähän vähemmän melua. Tämä siltä varalta, että itse joskus tulisin maatalon omistajaksi. Lyhyinä väliaikoina, jolloin oli suhteellisen hiljaista, saatoin kuulla katkelmia sangen hupaisesta keskustelusta. Pojat olivat keksineet paljon sanoja, joiden merkitys oli kylläkin itsestään selvä, mutta ihmettelin suuresti, etteivät Tom ja Helena olleet opettaneet heille niitä vastaavia tavallisia nimityksiä.

Muiden muassa käyttivät he sanaa "kuolijainen", jonka merkityksestä minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta. Willy huusi:

"Voi, Tod! tuolla tulee kuolijainen. Katso miten nuo kukon pyrstön näköiset heiluvat. Niin, siellä on kuolijainen niiden alla."

"Tepät on mukavan näköittä", sanoi Toddy.

"Ja katso, kuinka siellä tulee paljon ihmisiä", jatkoi Willy, "he tuntevat kuolijaisen, ja he menevät katsomaan kuinka se pannaan talteen. Tässä se jo tulee. Seis, kuolijainen!"

"Teit, kuolijainen", kertaa Toddy.

Mitähän mahtoi kuolijainen tarkottaa?

"Tässä se on nyt aivan meidän kohdallamme", huusi Willy, "ja eikö olekin paljon ihmisiä? Ja kaksi hevosta kuolijaista vetämässä -- muutamilla on vain yksi."

Uteliaisuus voitti väsymykseni; menin ikkunan luo, joka on tielle päin, ja katsoin ulos. Mitä näinkään -- ruumissaaton! Silmänräpäyksessä olin kuistilla, pojat niskasta kiinni; hetkeä myöhemmin kaksi pikku poikaa makasi eteisen laattialla, ovi oli lukittuna, ja kaksi päättävää kättä lepäsi kaksilla vastustelevilla huulilla.

Kun ruumissaatto oli onnellisesti sivuuttanut talon, päästin pojat irti ja sain vaivan palkaksi kaksi pitkää ulvahdusta. Sitten kysyin Willyltä, eikö hän hävennyt tuollaista puhetta, kun ruumissaatto oli ohi kulkemassa.

"Se ei ollut ruumissaatto", sanoi hän. "Se oli vain kuolijainen, ja kuolijaiset eivät voi kuulla mitään."

"Mutta ihmiset ajoneuvoissa voivat", sanoin.

"Mitäs siitä", sanoi hän, "he olivat niin iloiset, kun kuolijaisen toinen puoli oli päässyt taivaaseen, etteivät he ollenkaan välittäneet siitä, mitä minä sanoin. Kaikki ovat niin iloisia, kun kuolijaisten toiset puolet pääsevät taivaaseen. Isä käski minun iloitse maan siitä, että rakas, pikku Phillie on taivaassa, ja tietysti minä iloitsinkin, mutta kyllä minä kauhean kernaasti tahtoisin häntä taasen nähdä."

"Minäkin tahtoitin kauhean kejnaatti nähdä Phillien", sanoi Toddy. Minä suutelin Willyä ja riensin kirjastoon. Minun oli mahdotonta juuri silloin neuvoa tai torua heitä. Yhdestä asiasta olin selvillä -- siitä, että toivoisin sateen lakkaavan, niin että pojat voisivat mennä ulos, ja minä hiukan voisin levätä ja hetkiseksi saada vapautta vastuunalaisesta tehtävästäni. Mutta taivas näytti yhtä toivottomalta, pojat olivat jo rappusilla ja minua rupesi tuskastuttamaan.

X LUKU.

Sadepäivä -- iltapäivä.

En voinut käsittää, millä huvittaa lapsia. Yhtäkkiä muistui mieleeni eräs lapsuudenaikaisista mielitehtävistäni -- kuvien leikkaaminen ja liimaaminen. Eräässä laatikossa Tomin kirjastossa oli suuri joukko kuvilla varustettuja aikakauslehtiä. Tietysti Helena oli aikonut sidottaa ne yhteen, mutta saatoinhan ostaa irtonumeroita tilalle; ne maksoivat noin 10-12 shillingiä; kannatti toki maksaa rauhasta sellainen hinta. Eräällä hyllyllä ullakolla muistin nähneeni "Kauppalehden" liitteitä, jotka odottivat vain hetkeä, jolloin ne tarpeettomina heitettäisiin pois, kirjaston pöydällä oli liimapullo ja pojilla itsellään oli vanhat sakset. Viiden minuutin kuluttua olin sijoittanut kaksi onnellista lasta kylpyhuoneen laattialle, opettanut heitä leikkaamaan irti kuvia (jossa toimessa pian huomasin heidät yhtä taitaviksi, kuin mitä itse olen) ja neuvonut heitä liimaamaan niitä tilapäistä tarvetta varten valmistettuun kirjaan. Sitten läksin pois muistutellen mielessäni kohtia Newman Hallin esitelmästä, joka kosketti "työn arvoa." Miksi en ennen ollut neuvonut sisarenpojilleni mitään, missä olisi ollut ajatuksille ja samalla hyppysille työtä. Kuka voisi moittia pieniä, avuttomia olentoja kaikista ohjaamattomain ajatusten äkillisistä ilmauksista. Eikö minulle lapsena sanottu satoja kertoja, kun minut lähetettiin panemaan puita pinoon tai kitkemään siihen puutarhan osaan, missä rikkaruoho runsaimpana rehotti:

Laiskoille käsille tehtävää Kiusaaja kyllä keksii.

En tulisi koskaan enää nuhtelemaan lapsia, jos he ovat vallattomia, kun ovat joutilaina.

Puolisen tuntia istuin kaikessa rauhassa kirjani ääressä. Silloin rupesi minusta tuntumaan, ettei toinen sikaari olisi hullummaksi. Mennessäni yläkertaan sitä noutamaan näin, että Willy oli laskenut kylpyammeen vettä täyteen ja uitti siinä laivoja s.t.s. hiusharjoja. Tämä tuntui minusta niin lievältä rikokselta, ettei se antanut aihetta nuhteisiin; ja niin jatkoin matkaani häiritsemättä häntä ja aijoin mennä omaan huoneeseeni. Mutta lähestyessäni sitä kuulin Toddyn äänen, ja kun sisareni oli sanonut, että Toddyn yksinpuheluja kannatti kuulla, pysähdyin oven taakse. Kuulin Toddyn hellällä äänellä sopottavan:

"Kat noin, kaunit jouva, kat noin. No, pikku poika, minä panen tinut äititi viejeen, kun äidit niin mielellään pitävät pikku poikanta lähellä. Ja tinä taat pikku titkon tuonne toitelle puolelle, kat noin. No, pikku pojan ja tytön äiti, etkö tinä ole iloinen, enkö minä ole hijveän kiltti, kun minä annan tinulle pikku lapteti noin lähelle? Tinun täytyy tanoa 'kiitot Toddy -- tinä olet tievä, tuloinen pikku hejja'."

Tirkistelin varovasti -- sitten astuin nopeasti huoneeseen. Vähään aikaan en sanonut sanaakaan, sillä oli mahdotonta heti oikein arvostella sitä, mitä näin odottamatta olin joutunut näkemään. Toddy oli luonteeltaan edistystä harrastava -- ja jos kerran oli kaunista kuvilla koristaa vanhoja kirjoja, miksei sitten tällä tavoin voisi koristaa sellaista, joka on enemmän näkyvissä. Tällainen ei Toddyn ajatusjuoksu mahtanut olla, mutta hänen toimintansa tuntui vahvistavan tuollaista otaksumaa. Hän oli leikannut irti suuren joukon kuvia ja liimannut ne huoneeni seinille. Tuo vaaleanpunaisella paperoitu huone oli Helenan lempihuone. Jos Toddy olisi kuulunut johonkin näyttelytoimikuntaan, ei hänen tapansa järjestää taideteoksia varmaankaan olisi miellyttänyt toimikunnan varttuneimpia jäseniä. Mutta hän oli liimannut kuvat aivan säännöllisesti, jokseenkin silmiensä korkeudelle, ei ollut pitänyt toista taiteilijaa toista parempana ja oli asettanut sekaisin muotokuvia, maisemia ja laatukuvia. Kun hänen omaan huoneeseensa johtava ovi rikkoi sileän seinäpinnan, oli hän selviytynyt siten, että oli sulkenut oven, antaen kuvasaattueen kulkea poikki oven ali-osan. Kun kuva tipahti alas seinältä, jäi liima uskollisesti jälelle loistaen siinä niin hartaasti. Ja kuitenkin minuun koko tuo taiteellinen näytelmä vaikutti niin vähän, että kun minä lopuksi olin koonnut kaikki voimani ja huusin "Toddy!" tuli se sellaisella äänellä, että tuo toimekas taiteenharrastaja säpsähti ja pudotti liimapullon alassuin matolle.

"Mitä äiti sanoo", kysyin.

Toddy katseli minua kasvoihin, ensin nolona, sitten kysyvästi, mutta kun hän ei voinut lukea niiden ilmeestä vastausta ja kun hän ei havainnut niissä ymmärtämystä, purskahti hän itkuun ja vastasi:

"En minä tiedä."

Aamiaiskellon ääni muutti Toddyn, tuon kyynelissä kylpevän kerubin taas hyvin käytännölliseksi, toimekkaaksi pojaksi, joka huutaen: "Tule, tule Willy", riensi alakertaan. Minä ajattelin pääni ympäri, millä keinoin nopeimmin ja parhaiten saisin Toddyn vallattomuuden jäljet korjatuiksi.

Sisarenpoikieni kunniaksi täytyy minun myöntää, että he istuivat yleensä verrattain hiljaa aterioiden aikana; epäilemättä he kyllä halusivat käyttää kieliänsä molempiin tarkotuksiin, johon nuo hyödylliset jäsenet ovat luodut, mutta he eivät ensinkään epäilleet, kumman valita, nälän vaiko hiljaisuuden. Seurauksena oli suhteellisen levollinen puolituntinen. Juuri kun aloin leikata melonia, Willy katkaisi äänettömyyden huomauttamalla:

"Voi Harry eno, tänään emme ensinkään ole olleet pukkia katsomassa."

"Willy", sanoin, "heti aamiaisen jälkeen vien sinut sateensuojan turvissa sinne, ja jos haluat, voit leikkiä pukin kanssa koko iltapäivän."

"Voi kuinka hauskaa!" huudahti Willy. "Pukki parka se varmaankin luulee etten minä siitä ensinkään pidä, kun minä en ole ollut tänään sitä katsomassa. Pääsevätkö pukit kuoltuaan taivaaseen, Harry eno?"

"Pelkään pahasti, etteivät ne pääse."

"Voi sentään, sitten Phillie ei saa nähdä pukkiani. Olen siitä niin kauheasti pahoillani", sanoi Willy.

"Mutta _minä_ voin nähdä pukkiti, Willy", sanoi Toddy.

"Sinä", sanoi Willy hyvin halveksivasti, "ethän sinä ole kuollut."

"Mutta jotkuthan minä kuolen, ja titten tinun paha pukkiti ei taa minua ollenkaan nähdä -- mitähän te tiitä tuumaa."

Ja Toddy teki ankaran hyökkäyksen meloniviipaletta vastaan, joka oli melkein yhtä suuri kuin hän itse.

Aamiaisen jälkeen Toddy lähetettiin huoneeseensa nukkumaan päiväuntansa ja minä kannoin Willyn selässäni talliin. Annoin Mikelle dollarin ja pyysin häntä pitämään Willyä silmällä, ettei hän pääsisi ärsyttämään pukkia, niin että tämä häntä pökkäisi tai ettei hän tulisi teljetyksi talliin. Sitten minä heittäydyin jälleen mukavasti nojatuoliin itsekseni ihmetellen, oliko todellakin vain puoli päivää kulunut siitä, kun minä ja maailman suloisin nainen olimme olleet niin onnellisina yhdessä. Kuinka paljon onnellisempi olisinkaan, kun hänet ensikerran tapaisin! Sadepäivän kaikki vastukset tuoreessa muistissa tuntuisi iloni vain syvemmältä ja suuremmalta. Uneksin muutaman hetken silmät avoinna, sitten ne tietämättäni sulkeutuivat. En tiedä, mikä toi mieleeni haaksirikkokohtauksen "David Copperfield" näytelmästä, mutta siinä se vain oli ilmielävänä edessäni. Olin istuvinani teatteri-aitiossa ja olin olevinani hyvin huvitettu näkemästäni. Mutta minusta tuntui, että ukkosen äänessä oli vähemmän kaikua ja enemmän jotakin puun kolinan tapaista, kuin mitä onnistuneelle teatteri-ukkoselle on luvallista. Se henkinen ponnistus, jonka tuo ukkosen miettiminen aiheutti, häiritsi untani. Kun jo olin täysin hereillä, ei tuo kurjalta kaikuva ukkonen sittenkään laannut; päinvastoin se tuntui käyvän yhä äänekkäämmäksi ja yhä toivottomammaksi koettaessaan jäljitellä luonnollista ukkosta. Mikähän tuo ääni mahtoi olla? Kun astuin ovesta kuistille kuului ääni suoraan pääni päältä. Juoksin käytävää alas ruohokentälle, katsoin ylös, ja näin nuoremman sisarenpojistani kävellä tömistelevän edes takaisin kuistin peltikatolla; vanhaa, rikkonaista päivänvarjoa hän piti yllään. Minä kivahdin:

"Mene sisään. Toddy -- heti paikalla!"

Toddy säikähti ääneni kaikua niin, että kadotti tasapainonsa, kaatui ja alkoi kieriä alaspäin. Samalla hän alkoi huutaa. Minä juoksin lähemmäksi ottaakseni hänet vastaan, kun hän putoaisi, mutta rännin ulommainen reuna oli niin korkea, että se esti häntä liukumasta edelleen. Silti ei hän lakannut parkumasta.

"Toddy", minä huusin, "makaa aivan hiljaa kunnes eno pääsee sinne sinun luoksesi. Kuuletko?"