Part 6

Äkkiä neiti Mayton näyttäytyi ja sillä hetkellä minä hartaasti siunasin Toddya ja lientä, jonka lapsi oli pannut menemään kaiken maailman tietä. Maksaisin kernaammin hienon puvun hinnan kuin koettaisin kuvata, miten neiti Mayton oli puettu. Voin vain sanoa, että hänen pukunsa tekotapa, väri ja koristeet sopivat hänelle erinomaisesti ollen omiansa koroittamaan hänen kasvojensa kauneutta, joita aina ennen olin pitänyt vain miellyttävinä ja henkevinä. Ehkäpä anteeksiannettava harmi Toddyn hillittömän vallattomuuden vuoksi oli osaltaan syynä hänen poskiensa tavallista helakampaan väriin ja hänen silmiensä harvinaiseen loistoon. Mikä sitten syy lie ollutkin, hän näytti kuninkaallisen ylevältä ja minä puolittain kuvittelin huomaavinani hänen kasvoillaan mielihyvän välähdyksen siitä, että tahtomattani säpsähdin nähdessäni hänet niin odottamatta. Hän kuunteli Toddyn puolesta esittämääni anteeksipyyntöä suosiollisena kuin kuningatar ja sitten hän istuutui sensijaan, että olisi ehdottanut lähdettäväksi muiden naisten jäljessä, kuten hetkistä aikaisemmin olin toivonut. Minäkin istuuduin hänen pyynnöstään. Lasten olisi pitänyt olla vuoteessa jo puoli tuntia sitten, mutta vastuunalaisuuden tunteeni oli hävinnyt neiti Maytonin ilmestyessä. Nuo pikku junkkarit olivat rauhallisia, kunnes he taas tekisivät uuden ja odottamattoman konnantyön. He olivat vetäytyneet kuistin toiseen päähän ja puuhailivat suuren New Foundlandilaiskoiran kanssa, sill'aikaa kuin minä, maailman onnellisin mies, keskustelin edessäni olevan häikäisevän naisen kanssa ja nautin katsellessani hänen säteilevää kauneuttansa. Hämärä laskeutui ja syveni, mutta mielikuvitukseni esti tuon äskeisen näkyni hälvenemästä. Pimeän saavuttua ja kun tähdet syttyivät taivaalle, meidän äänemme huomaamatta alenivat, ja hänen äänensä kaikui kuin kaunein soitto. Ja kuitenkaan me emme sanoneet mitään, jota kokomaailma ei olisi saanut kuulla tarvitsematta epäillä että siinä piili joku salaisuus. Naiset palasivat pienissä joukoissa, mutta joko naisellisen vaiston ohjaamina tai julkilausumattoman, mutta hartaan rukoukseni vuoksi, he kulkivat meidän ohitsemme ja menivät sisälle. Olin samalla kertaa epätoivoisen rohkeuden ja halveksittavan raukkamaisuuden vallassa. Olin päättänyt sanoa hänelle kaiken, mutta pelkäsin enemmän kuin ennen olin pelännyt hyökkäykseen lähtiessäni.

Äkkiä ilmestyi takaamme pieni varjo, joka pysähtyi välillemme ja Willyn ääni sanoi:

"Harry eno, tunnetko sinä neiti Maytonia kohtaan?"

"Tunteeko minua? -- kuinka niin?" huudahti Alice taputtaen sisarenpoikani poskea.

"Willy!" sanoin minä -- huomasin melkein huutavani -- "Willy, sinä et saa kertoa sellaista, jota sinulle on täydellä luottamuksella uskottu."

"Mitä tarkoitat, Willy?" toisti neiti Mayton; "tunnettehan vanhan sanantavan, herra Burton: lapset ja hullut puhuvat totta. Kuinka hän ei tuntisi minua, Willy?"

"Ei, en minä tarkoita, että hän ei tunne sinua, vaan että hän tuntee sinua kohtaan. Tiedän, mitä se merkitsee, sillä kysyin häneltä. Kun ihmiset tuntevat jotakin kohtaan, niin he ajattelevat, että sinä olet kaunis ja että he haluavat puhua sinun kanssasi ja --"

"Poika haluaa sanoa: tuntea respektiä, neiti Mayton," keskeytin minä estääkseni sitä, minkä pelkäsin seuraavan. "Willyllä on peloittava taito tehdä kysymyksiä, ja muutamien tämänaamuisten kysymysten tulos oli, että parhaani mukaan koetin selittää mitä tarkoitetaan sillä, kun mies tuntee respektiä naista kohtaan."

"Niin", jatkoi Willy, "tiedän sen kaiken, mutta Harry eno ei sano sitä oikein. Mitä hän sanoo tuntemiseksi, sitä minä sanon _rakastamiseksi_."

Syntyi kiusallinen äänettömyys, joka tuntui kestävän ijankaikkisuuden. Toisen kerran sain jo hävetä ja kaikki noiden hirveitten lasten tähden. En voinut keksiä keinoa, millä kääntää keskustelun toisaalle. Vielä ihmeellisempää oli, ettei neiti Maytonkaan kyennyt keksimään. Jotakin oli tehtävä -- voinhan ainakin olla suora, tuli mitä tuli, minun täytyy olla suora.

"Neiti Mayton", sanoin minä äkkiä vakavasti, mutta hyvin hiljaa, "Willy on kielikello, mutta hän on siitä huolimatta hyvä tulkki. Mikä tulkoonkaan kohtalokseni, niin sitä teidän ei ainakaan pidä luulla, että olisin äkkiä rakastunut paremman tehtävän puutteessa lomalla ollessani. Hulluuteni on kestänyt jo kuukausia. Minä --"

"Minä tahtoisin vähän puhua", huomautti Willy. "Te puhutte koko ajan. Minä, minä, kun minä rakastan jotakin niin minä suutelen häntä."

Neiti Mayton säpsähti, ja ajatukseni ajoivat toisiaan takaa hämmästyttävällä nopeudella. _Hän_ ei kääntänyt keskustelua toisaalle -- oli mahdotonta ajatella, ettei hän sitä _voinut_. Hän ei ollut vihastunut, sillä silloin hän olisi sanonut jotakin. Oliko mahdollista, että --

Kumarruin hänen puoleensa ja toimin Willyn neuvojen mukaisesti. Kun hän ei pahastunut, minä painoin toistamiseen huuleni hänen otsalleen, sitten hän vähän kohotti päätään, ja minä näin huolimatta pimeydestä ja varjoista, että Alice Mayton oli antautunut armoille. Minä tartuin hänen käteensä ja ojentautuen täyteen pituuteeni minä kiitin Jumalaa hartaammin, kuin olin koskaan kirkossa kiittänyt. Silloin kuulin Willyn sanovan: "Tahdon suudella teitä molempia", ja näin säteilevän Aliceni tempaavan tuon pikku lurjuksen syliinsä ja osoittavan hänelle enemmän hellyyttä, kuin mitä olisin hänen luonteelleen luullut mahdolliseksi. Sitten hän sieppasi Toddyn ja antoi hänelle monta merkkiä anteeksi annostaan -- en uskalla ajatellakaan, että ne johtuivat kiitollisuudesta.

Äkkiä pari kolme naista ilmestyi kuistille.

"Tulkaa pojat", sanoin minä. "Tulen siis huomenna kolmelta hakemaan teitä ajelulle, neiti Mayton. Hyvästi!"

"Hyvästi", vastasi maailman suloisin ääni. "Olen valmis kello kolme."

VIII LUKU.

Kahdet ajoneuvot ja niissä ajavat.

"Willy", sanoin minä niin pian kun olimme päässeet pensasaidan ulkopuolelle. "Mistä pidät eniten maailmassa?"

"Rintasokerista", vastasi Willy viipymättä.

"Entäs sitä lähinnä?"

"Appelsiineistä."

"Entäs sitä lähinnä'?"

"No, viikunoista ja rusinoista ja pikkusista herttaisista kissanpojista ja rummuista ja kuvakirjoista ja pienistä kupeista, joissa voi valmistaa multa-ruokaa ja kilpikonnista ja pienistä työntökärryistä."

"Eikö muusta?"

"Kyllä, suurista mustista koirista ja pukista ja rattaista, joissa se voi minua vetää."

"Hyvä, poikaseni -- huomenna saat kaikki nämä tavarat."

"Oh-h-h-!" huudahti Willy. "Luulen, että sinä olet vähän Jumalan tapainen, etkö olekin?"

"Miksi arvelet niin, Willy?"

"Oi, siksi, että voit yht'äkkiä tehdä niin monta asiaa. Mutta eikö pikku Toddy saakaan mitään?"

"Kyllä, mitä hän vain haluaa. Mitä tahtoisit, Toddy?"

"Minä tahtotin kajamellitikaajin", vastasi Toddy.

"Mitä muuta?"

"En tahdo mitään muuta; kun on paljon tavajoita, niin niittä on niin paljon vaivaa."

Ajatukset, jotka tänä iltana liikkuivat mielessäni -- tunto siitä, kuinka ihanaa on olla mies ja olla rakastettu -- nöyryyden tunne, joka seuraa tällaista voittoa, jonka minä olin saavuttanut -- onnellisten ajatusten ja ylevien päätösten nopea vaihtelu -- kukapa mies ei tuntisi koko tarinaani paremmin, kuin mitä minä osaan kertoa? Panin sisarenpoikani vuoteeseen. Kerroin heille kaikki sadut, mitä he pyysivät, ja kun Willy rukoillessaan sanoi: "ja siunaa sitä kaunista tätiä, jota kohtaan Harry eno tuntee", keskeytin sydämmellisellä syleilyllä hänen hartaudenharjoituksensa. Lapset olivat olleet ylhäällä niin paljon yli tavallisen maatapanoaikansa, että he vaipuivat uneen ilman mitään edelläkäypää vakuutusta, että he tulisivat niin tekemään. Nukkuessaan olivat heidän kasvonsa suorastaan enkelimäiset. Seisoessani siinä kynttilä kädessä kiitollisena heitä katselemassa muistui mieleeni eräs surullisesti laiminlyömäni velvollisuus. Kiiruhdin kirjastoon ja kirjoitin sisarelleni seuraavasti:

"Hillcrest, maanantai-iltana.

Rakas Helena!

Olisin kirjoittanut sinulle ennemmin, jos olisin ollut oikein selvillä siitä, mitä sanoa pojistasi. Tunnustan, että aina tähän asti olen ollut sokea muutamille heidän hyveillensä ja olen kuvitellut silloin tällöin huomaavinani jonkun hairahduksenkin. Mutta suomukset ovat pudonneet silmistäni ja minä näen selvästi, että sisarenpoikani ovat enkeleitä -- todellisia enkeleitä. Ja jos mielestäsi liioittelen, pyydän sinua kääntymään Alice Maytonin puoleen, joka sivullisenakin sen voi todistaa. Älkää tulko ensinkään kotiin -- kaikki on täällä niinkuin olla pitää -- ja jos tulette, kutsun luultavasti itseni viettämään lopun kesää teidän kanssanne. Olen muuttanut mieleni mitä tulee väitteeseen, että on vaivaloista asua maalla ja matkustaa joka päivä junalla kaupunkiin. Käske Tomia miettimään olisiko naapuruudessanne jotakin sopivaa maapalstaa, josta hän luulee minun pitävän.

Toistan, pojat ovat enkeleitä, ja Alice Mayton on myöskin enkeli. Ja onnellisin kangasliikkeessä palveleva mies on sinua alati rakastava veljesi

Harry."

Aikaisin seuraavana aamuna lyöttäydyin sisarenpoikieni seuraan. Minun piti välttämättömästi saada purkaa tunteitani jollekin -- jollekin, joka oli myötätuntoinen ja viaton ja puhdas. Kaipasin sisartani -- äitiäni, mutta jollekin täytyi minun heti saada puhua. Willy olikin siihen erinomaisen sopiva; hän osasi kuunnella, oli luonnostaan herttainen ja vastauksissaan näppärä. Kunnianarvoisimman neron viisaus ei olisi voinut korvilleni olla niin mieluisaa kuin tuon lapsen lepertely tänä kauniina aamuna. Mitä Toddyyn tulee -- siunattu olkoon se laki, jonka mukaan jokainen teko saa palkkansa! -- hänen tapansa matkia ja kerrata kuulemaansa aiheutti, että hän koko aamun mumisi: "Neiti Mayton, Neiti Mayton", ja tuo nimi tuntui käyvän yhä suloisemmaksi, kun Toddy sitä lakkaamatta toisti. Willy tosin käytti myöhään ja varhain tilaisuutta hyväkseen muistuttaakseen edellisen illan lupauksistani, ja Toddy taas yhä uudestaan kyselläkseen karamellisikaaria, mutta kaikki nämä keskeytykset vain joka kerta lisäsivät minun omaa iloani. Willyn toivomusten täyttämiseen uhrattiin kolme tuntia ja tyhjä paikka ajoneuvoissa; sitäpaitsi täytyi pukin rattaineen tulla perässä.

Iltapäivän ohjelma oli laadittu niin, että se täysin tyydytti kaikkia. Annoin Mike rengille puolisen kruunua, että hän valjastaisi pukin ja opettaisi lapsia ajamaan sitä; täten sain vapaasti ajaa pois, ilman että kaksi pientä säälittävästi kirkuvaa olentoa seurasi minua.

Olin aina uskonut, että hevoseen tarttuu ajajan mielentila. Rakas vanha nelijalkainen sotaveikkoni näkyi aina erinomaisesti käsittävän haluni ja aikomukseni, ja olen varma siitä, että lankoni hevosten mieli oli samassa vireessä kuin minunkin tänä iltapäivänä. Ne juoksivat ylpeinä, voimakkaat kaulat kauniisti kaartuneina, jalat näyttivät tuskin maata tapaavan; ne eivät käyneet rauhattomiksi valjaissaan eivätkä säikkyneet hirvittävän näköistä höyryjyrää, joka kulki ohitsemme. Kun ajoin Clarksonin oven eteen, huomasin, että suurin osa siellä asuvista naisista oli kuistilla -- naisten muisti on toisinaan erinomainen. Alice näyttäytyi heti, tietystikin tyynenä, mutta tavallista säteilevämpänä.

"Mutta missä ovat pojat?" hän huudahti.

"Minä pelkäsin, että he häiritsisivät äitiäsi", vastasin, "ja siksi jätin heidät kotiin."

"Oi, äiti tuskin tänään jaksanee jalkeille", sanoi hän. "Hän on vuoteessa."

"Sittenhän voimme ottaa pojat tieltä ajoneuvoihimme," sanoin, ja Alice, joka jo oli tulossa portaita alas, palkitsi ehdotukseni niin lumoavalla katseella, että hänen takanaan olevat naiset varmaankin olisivat luopuneet parhaista tekopalmikoistaan nähdäkseen sen.

Läksimme ajamaan niin säädyllisesti kuin olisi ollut sunnuntai ja me matkalla kirkkoon; osoittelimme väsymättä toisillemme kauniita puutarhoja ja aistikkaita rakennuksia, joiden ohi ajoimme; kohtasimme toisia ajelevia ihmisiä, ja keskustelimme innokkaasti heidän hevosistaan, vaunuistaan ja puvuistaan. Mutta kun olimme ehtineet kylän laitaan ja kääntyneet "Happy Valley" nimiseen laaksoon, jossa tie seurasi pitkän, komeata metsää kasvavan laakson jokaista mutkaa ja notkoa, ja jossa ei näyttänyt olevan mitään jäykkää ja suoraviivaista, silloin käännyin katsomaan rakastettuani kasvoihin. Meidän katseemme yhtyivät, ja vaikka hänen silmänsä säteilivät onnesta, jommoista en niissä koskaan ollut nähnyt, täyttyivät ne kyynelillä, ja niiden rakas omistajatar painoi päänsä olkaani vastaan.

Mitä me tällä pitkällä ajelulla puhuimme, ei huvittane lukijaa. Olen omasta kokemuksesta oppinut romaaneissa jättämään väliin kaikki rakkauskohtaukset, huolimatta siitä kuinka viehättäviä rakastavaiset lienevätkin. Muistellessani nyt silloista keskusteluamme ei se tainnut sisältää mitään niin erikoista. Tahdon vain sanoa, että jos edellisenä iltana olin ollut onnellinen, oli onneni nyt pyhää. Suurempaa kunniaa tuottaa se, että saa vastaanottaa aivan nuoren yksinkertaisen tytön rakkauden ja luottamuksen, kuin virka-ura tai taistelutanner voivat tarjota; mutta monin verroin kunniakkaampaa on miehelle, kun nainen, joka on nerokas, ja joka tuntee maailmaa ja seuraelämää, uskoo hänelle sydämensä toiveet ja huolet ja empimättä jättää kohtalonsa hänen rakkautensa määrättäväksi. Alice Maytonin tapaiset naiset eivät antaudu sokeasti, jollei heidän luottamuksensa perustu toisen henkilön tuntemiseen ja heidän omaan tunteeseensa, ja tietoisuus kaikesta tästä muutti minut tänä iltapäivänä siitä, mitä lienen ollutkin siksi, miksi kauvan olin toivonut joskus tulevani.

Mutta aika riensi kuin siivin ja vastahakoisesti käänsin hevoset kotiin päin. Olimme jättäneet taaksemme milt'ei koko "Happy Valleyn" ja olimme lähestymässä jälleen ihmisasuntoja.

"Nyt meidän täytyy olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut", sanoi Alice.

"Niin kyllä", vastasin minä, "nyt saamme sanoa hyvästi täksi illaksi kaikille onnellisille lapsellisuuksille."

Kumarruin hänen puoleensa ja kiersin hellästi käteni hänen kaulalleen; hän nosti kasvonsa, joista ilo ja luottamus olivat karkottaneet kaiken arkuuden ja varovaisuuden, huuleni etsivät hänen huuliansa -- silloin äkkiä kuulimme kauhistuttavaa, korviasärkevää huutoa, ja pian saatoimme erottaa kaksi ääntä, jotka kumpikin jatkoivat huutamistaan aivan rajattomasti. Hevoset peljästyivät ja Alice -- siunattu olkoon kaikki, mikä säikyttää nyt, vast'edes ja ainiaan! -- painautui minua vastaan. Äänet tuntuivat lähenevän ja niitä säesti äänekäs kolina, joka tuntui lähtevän jostakin puuesineestä. Lähestyessämme tien mutkaa näin nuoremman sisarenpojistani äkkiä ilmestyvän eteeni -- en tiedä mistä -- tekevän kaaren ilmassa, ja päätyvän vihdoin maantienojaan. Samalla hetkellä ilmestyi tienkäänteestä pukki, sitten syrjällään olevat rattaat ja loppujen lopuksi Willy poika, joka epätoivoisena oli tarrautunut kiinni rattaiden selustaan ja huusi täyttä kurkkua. Kun rattaat törmäsivät kiveen, oli Willyn hellitettävä otteensa, jonka jälkeen pukki, täydellisesti käsittäen tilanteen, laiskasti asteli edelleen ja hävisi tielle, joka johti sen edellisen isännän taloon.

"Willy", huusin, "lopeta huutosi ja tule tänne. Missä on Mike?"

"Hän -- uhuu -- meni -- uhuu -- pistämään piippuunsa -- uhuu -- ja minä annoin piiskan vain vähän koskea pukkia -- uhuu -- ja sitten se läksi nelistämään -- uhuu --."

"Paha pukki lähti nelittämään", vakuutti Toddy.

"Menkää suoraan kotiin ja pyytäkää, että Maggie pesee teidät ja vaihtaa teille vaatteet", sanoin minä.

"Voi Harry", puhui Alice lasten puolesta, kun juuri ovat olleet tuollaiselle vaaralle alttiina! "Tulkaa oman Alice tätinne tykö, Willy kulta -- ja sinäkin Toddy. -- Muistathan, että meidän piti tiellä ottaa pojat vaunuihin, itsehän niin sanoit, Harry. Kas niin -- älä itke, annahan kun pyyhin pois pahan mullan ja suutelen kasvojasi, niin ne paranevat."

"Alice", vastustelin minä, "älä anna noiden likaisten poikien tuolla tavalla kiivetä ylitsesi."

"Hiljaisuutta, herraseni", sanoi hän, teeskennellen arvokkaisuutta, "kuka antoi minulle ystäväni? Haluaisin tietää."

Sitten me ajoimme täysihoitolaan ja käyttäydyimme kuten ihmiset, jotka ovat antautuneet parin hyvin ikävän lapsen suojelijoiksi, ja nopeasti läksin minä jälleen matkaan, etteivät lapset olisi paljastaneet asian oikeaa laitaa. Pian kohtasimme Miken, joka tuli juosten vastaamme. Huomattuaan meidät hän heti huudahti:

"Voi teitä, pikku paholaiset -- pyydän anteeksi teiltä Harry herra ja kiitän Pyhää Äitiä, etteivät heidän turhanpäiväiset luunsa ole menneet kappaleiksi. Jos he näkisivät vaikka virtahevon Faraon vaunujen edessä, he varmaankin pitäisivät itsestään selvänä, että he kävisivät ohjaksiin käsiksi."

Mutta ei mikään niin jokapäiväinen asia kuin virtahepo tai vaunut voineet häiritä mieleni taivaallista rauhaa tänä iltojen ihanampana. Jonkunlainen vaistomainen käsitys siitä, mikä oli sopivaa, mikä ei, näkyi vallanneen sisarenpoikani. Ehkäpä kohtaaminen rakastettuni kanssa sen teki, tai ehkäpä se johtui vain luonnollisesta jännityksen laukeamisesta, mutta olkoon syy mikä tahansa, tosiasia on, että lopun iltaa noissa kahdessa likaisessa puvussa oli kaksi lasta, joista sai jonkunlaisen käsityksen siitä, miltä Paratiisin asujamet näyttävät ja mitä he toimivat. He söivät illallisensa tekemättä mitään kepposia, joita heillä aina oli varalla suuri joukko, eivätkä he salaa kuljetelleet pöydästä voin ja leivän jätteitä pianolle, käyntikorttilippaaseen, ja muihin paikkoihin, jotka eivät soveltuneet vastaanottamaan tällaista hyljättyä tavaraa. He pyysivät, että laulaisin heille jotakin illallisen jälkeen, ja kun lauloin "Juo maljani vain silmilläsi" ja "Sinä olet minun sydämeni valtiatar", he seisoivat kuunnellen, hiljaisina, katse täynnä kunnioitusta. Kun he läksivät levolle, seurasin heitä erikoisesta pyynnöstä, mutta heillä ei näyttänyt olevan mitään halua telmimiseen ja leikkimiseen, kuten tavallisesti maatamenon aikana. Kun Willy oli vuoteessa, sulki hän silmänsä, pani kätensä ristiin ja rukoili:

"Rakas Jumala, siunaa isää ja äitiä ja Toddya ja Harry enoa ja kaikkia muitakin, niin, ja siunaa oikein, oikein, sitä kaunista tätiä, joka lohdutti minua, kun pukki oli minulle paha, ja anna hänen lohduttaa minua monta, monta kertaa, Kristuksen tähden, amen."

Ja Toddy vääntelehti ja kääntelehti, huoahti raskaasti, heitti päänsä taaksepäin ja rukoili:

"Jakat Jumala, älä anna tuon pahan pukin enää heittää minua päälleni maantienojaan ja anna Hajji enon ja ten tievän tädin olla lähellä, kun minä enti kejjan loukkaan itteni."

Sitten toivotimme toisillemme hyvää yötä, ja minä jätin nuo pikku kullat antautuakseni kokonaan omien ajatusteni valtaan, jotka olivat niin rauhalliset ja niin suloiset, kuin ei maailmassa olisi olemassakaan kangasliikkeitä, ei epäluotettavia liiketuttavia, ei liikekilpailua, politiikkaa, liikeyhtymiä, arvopaperipörssejä, epävarmoja pankkeja, poliittisia häväistysjuttuja tai henkilökohtaisia ikävyyksiä -- ei mitään, joka olisi voinut estää lyhyen loma-ajan kestämistä läpi elämän.

IX LUKU.

Sateinen päivä -- aamu.

Seuraava aamu olisi voinut tuntua kauhealta kenestä muusta hyvänsä, mutta ei rakastuneesta nuoresta miehestä. Sade valui virtanaan tuohon tasaiseen, hartaaseen tapaansa, joka ikäänkuin takaa, että se tulee jatkumaan koko pitkän päivän. Taivas oli läpitunkemattomien, lyijynkarvaisten pilvien peitossa, vesilätäköitä muodostui teille, jotka muutamia tunteja aikaisemmin olivat pölystä pehmeinä; kukilla oli päät nuokuksissa kuten pahantekijöillä, jotka ovat valvoneet koko yön ja häpeävät katsoa päivänvaloa silmiin. Kanatkin olivat nolostuneen näköisiä ja muutamat toisista kanaloista karkuteillä olevat kukot etsivät suojaa Tomin kanatarhassa tarvitsematta silti ensin joutua alttiiksi Tomin kukon voimalle ja taidolle.

Mutta yksikään ihminen minun mielentilassani ei olisi helposti voinut tuntea olevansa masennuksissaan huonon sään takia. Olisinhan kyllä mieluummin ajellut ulkosalla pilvettömän taivaan alla tai lojunut puiden varjossa tai mennyt iltapäivällä postitoimistoon, jonne tie kulki aivan rouva Clarksonin täysihoitolan ohitse -- mutta eihän saanut elää vain itseään varten. Viereisessä huoneessa nukkui kaksi ihmistainta, joille olin niin suuressa kiitollisuuden velassa, ja jotka olisivat hyvin pahoillaan, kun näkisivät, minkälaiset taivas ja maa olivat -- ja minä panisin parhaani heitä huvittaakseni niin, että he unohtaisivat, ettei ulkosalla ollut auringon paistetta -- minä istuisin heidän vuoteensa vieressä valmiina kertomaan satuja, heti kun he heräisivät ja minä saisin heidät niin hyvälle tuulelle, että he nauraisivat kanssani sekä pilville että sateelle.

Aloin heti heille sommitella satua; tapahtumapaikka tulisi olemaan maatalo sateisena päivänä ja henkilöt kaksi pikku poikaa, jotka voisivat olla niin huimaavan iloisia ilmasta huolimatta. Edistyin hyvin hitaasti kuten ainakin ihmiset, jotka ovat tottumattomia satuja laatimaan; totta puhuen olin ehtinyt vain edellä mainittuun suunnitelmaan, kun lasten huoneesta kuului vihaista murinaa.

"Mitä on tekeillä, Willy?" huusin pukeutuen niin pian kuin mahdollista.

"Vo-o-o-i-kuun-Toddy-y-", kuului jonkun verran epäselvä vastaus.

"Mitä sinä sanoit?"

"En mitään."

"Sitähän minä ajattelin."

"Et saa ajatella."

"Willy -- Willy -- oleppas nyt kiltti,"

"En minä tahdo olla kiltti!"

"Pidetäänpäs vähän hauskaa, Willy, -- etkö tahdo telmiä?"

"En, ei telmiminen ole hauskaa."

"Tahdotko sinä karamellin."

"Ei enolla kuitenkaan ole karamelleja."

"Et saa yhtään ainoata, jos et lakkaa juonittelemasta."

Vastaukseksi kuului vain kovaa vuodevaatteiden kahinaa poikien huoneesta, ja kesken kaikkea läiskähdys, joka pelottavasti muistutti korvapuustia; sitten kuului pitkällistä uikutusta, joka muistutti voitelemattomien kärrynpyörien kitinää.

"Mitä nyt, Toddy?"

"Willy löi minua-vo-voii-i!"

"Miksi löit veljeäsi, Willy?"

"En minä lyönyt".

"Löitpät", kirkasi Toddy.

"Mutta kun nyt en lyönyt -- sinä olet paha poika, kun noin narraat, Toddy."

"Mitä sitten teit, Willy?" puutuin minä puheeseen.

"Minä -- minä vain -- vain käännyin vuoteessani ja minun käteni oli ojennettuna, ja sitten se putosi Toddyn päälle -- siinä kaikki."

Tällöin olin jo pukeissa ja poikien huoneessa. Molemmat sisarenpoikani istuivat vuoteissaan, Willy yrmeänä kuin vanha häkkilintu ja Toddy kyyneleet vuolaina valuen poskia alas.

"Älkää olko vihaisia toisillenne, pojat," sanoin. "Se ei ole oikein. Mitä luulette Jumalan ajattelevan, kun Hän näkee, miten äreitä olette toisillenne?"

"Ei Hän mitään ajattele", sanoi Willy, "luuletko sinä, että Hän voi nähdä noin mustien pilvien läpi?"

"Hän näkee kaikkialle, Willy, ja Hän on hyvin pahoillaan, kun Hän näkee, kuinka pikku veljekset ovat vihaisia toisilleen."

"Minä olen myöskin pahoillani -- minä toivon, ettei koskaan sataisi, eikä mitään muutakaan."

"Mitä kasvit ja kukat sitten joisivat, ja mistä muodostuisivat joet, joilla voitte käydä soutelemassa?"

"Ja mittä valmittaa tavileipiä," lisäsi Toddy. "Tinä olet paha poika, Willy." Tässä rupesivat Toddyn kyyneleet uudelleen virtaamaan.

"Minä en ole paha poika, ja minä en tahdo, että sataa. Ja minä en tahdo nousta ylös, ja Maggien täytyy tuoda minulle aamiaista vuoteeseen."

"Ui-i-i-i", ulisi Toddy, "minäkin tahdon aamulliten vuoteeteen."

"Pojat", sanoin minä, "kuulkaahan nyt. Te ette saa ensinkään aamiaista, jos ette ole jalkeilla ja puettuina, kun aamiaiskello soi. _Teidän_ kellonne soi jo aikoja sitten. Pukeutukaapas nyt kuten kiltit lapset ainakin, sitten te saatte aamiaista ja kaikki tuntuu teistä hauskalta. Ja Harry eno leikkii teidän kanssanne ja kertoo teille satuja koko päivän."

Willy kiipesi vastahakoisesti vuoteestaan ja sieppasi toisen sukkansa Toddyn taas ruvetessa itkemään.

"Toddy", huudahdin minä, "lopeta tuo kauhea elämä ja pukeudu. Miksi sinä huudat?"

"No, kun minutta tuntuu pahalta."

"Pane päällesi niin varmasti tuntuu taas hyvältä."

"Minä tahdon, että tinä puet minut."

"Tuo sitten vaatteesi tänne -- ja nopeasti!"

Taas alkoivat kyyneleet vuolaina valua. "Minä en tahdo tuoda niitä", sanoi Toddy.