Part 5

"Oli kerran mies, jonka nimi oli Ferus-Offerus ja hän taisteli kuninkaiden puolesta, mutta kun joku kuningas rupesi jotakin toista pelkäämään, hän ei enää tahtonut taistella hänen puolestaan. Ja eräänä päivänä ei hän löytänyt yhtään ainoata kuningasta, joka ei olisi ketään peljännyt. Ja ihmiset sanoivat hänelle, että Jumala on maailman mahtavin kuningas ja hän ei peljännyt mitään eikä ketään. Ja hän kysyi heiltä, missä hän voisi löytää Jumalan, ja he sanoivat, että hän on ylhäällä taivaassa, niin etteivät muut kuin enkelit voineet häntä nähdä, mutta hän tahtoi, etteivät ihmiset taistelisi hänen puolestaan, vaan _tekisivät työtä_ hänen hyväkseen. Niin Ferus tahtoi tietää, minkälaista työtä hänen pitäisi tehdä, ja ihmiset sanoivat, että siellä lähellä oli joki, jossa ei ollut lauttaa, siksi, että siinä oli niin kova virta, ja he luulivat, että Jumala pitäisi siitä, että hän kantaisi ihmisiä joen ylitse. Niin Ferus meni sinne, ja hän valmisti itselleen hyvän, vahvan kepin, ja kun joku tahtoi päästä joen yli, kantoi hän hänet selässään.

"Eräänä iltana hän istui pikku tuvassaan tulen ääressä piippua polttaen ja lukien sanomalehteä, ja ulkona satoi vettä ja rakeita ja tuuli ja myrskysi, ja hän oli iloinen siitä, ettei kukaan tahtonut joen yli. Silloin hän kuuli jonkun huutavan: 'Ferus!' Ja hän katsoi ulos ikkunasta, mutta kun hän ei voinut nähdä ketään, istuutui hän jälleen. Sitten taas joku huusi: 'Ferus!' ja hän avasi oven ja siellä oli pikku poikapahanen, suunnilleen Toddyn kokoinen. Ja Ferus sanoi: 'Hei poika, tietääkö äitisi, että olet ulkona?' Ja pikku poika sanoi: 'Tahdon mennä joen yli.' 'Hyvä', sanoi Ferus, 'sinä olet kokolailla pieni poika kulkeaksesi yksin, mutta hyppää selkääni!' Niin pikku poika hyppäsi Feruksen selkään, ja Ferus meni veteen. Kyllä se mahtoi olla kylmää! Ja joka askeleelta pikku poika tuli raskaammaksi, niin että Ferus oli kaatumaisillaan, ja jos hän sen olisi tehnyt, molemmat olisivat hukkuneet. Ja kun he tulivat toiselle rannalle, Ferus sanoi: 'Sinä olet painavin pikku olento, mitä milloinkaan olen kantanut', ja hän kääntyi ympäri katsoakseen häneen, ja siinä ei ollutkaan mitään pientä poikaa, vaan suuri mies -- Vapahtaja. Ja Vapahtaja sanoi: 'Ferus, kuulin, että koetit tehdä työtä minun hyväkseni, ja minä ajattelin, että tulisin katsomaan sinua, ilman että sinä tietäisit kuka olen. Ja nyt sinä saat uuden nimen; sinua kutsuttakoon Christ-offerus, sillä se merkitsee Vapahtajan kantaja.' Ja kaikki kutsuivat häntä täst'edes Christ-offerukseksi, ja kun hän kuoli, kutsuivat he häntä Pyhäksi Christopheriksi, sillä Pyhäksi kutsutaan hyviä ihmisiä, kun he ovat kuolleet."

Willyllä itsellään oli kasvoillaan ilme kuin pyhimyksellä, kun hän esitti tämän kertomuksen, mutta nämä hänen ulkonäköään koskevat mietteeni keskeytti Toddy, joka, pitäen veljensä kertomusta liian vähän jännittävänä, oli karannut puutarhaan, tutkinut siellä ampiaispesää, saanut piston ja kirkui nyt täyttä kurkkua. Hän juoksi luokseni, minä nostin hänet syliini. Hän nyyhkytti:

"Tuudi minua. Tahdon Kalle mihin joutunut."

Heilutin häntä edestakaisin, hyväilin hellästi, mutta yhä hän vain nyyhkytti:

"Tahdon Kalle mihin joutunut."

"Mitähän tuo lapsi tarkoittanee?" kysyin ihmeissäni.

"Hän tahtoo, että laulaisit laulun Kalle pojasta" sanoi Willy. "Hän tahtoo, että äiti laulaa sen hänelle aina, kun hän on satuttanut itsensä ja sitten hän lakkaa itkemästä."

"Sitä en osaa", sanoin. "Eiköhän 'Virtaa, Jordan' kelpaisi, Toddy?"

"Minä sanon, kuinka se on", sanoi Willy, ja tuo nuori mies lauloi seuraavan laulun, säkeen kerrallaan, minä kerraten sanat ja säveleen:

"Ken tietää, mihin joutunut korini pieni ois", näin Kalle kysyy, "joku lie sen vienyt multa pois.

Ja entäs pikku kissasein? Se myöskin poissa on. No ihmettä, yht'aikaa ne on päässeet piilohon!

Käyn äidin luo, ma aavistan sen sinne mennehen se sohvalla lie ottanut taas pikku unosen.

Käy äiti, äiti, katsohan näkyä hupaisaa: kas, kissa unta ottelee korissa makeaa!"

En voinut käsittää, missä tämän laulun vaikutus sisarenpoikani vaivoihin piili, mutta lopetettuani sen muuttuivat nyyhkytykset tyytyväisyyden huokaukseksi.

"Toddy", sanoin, "pidätkö enosta?"

"Pidän."

"Sanoppas sitten, kuinka tuo lystikäs laulu voi sinua lohduttaa?"

"Tuntuu vain niin hyvältä, eikä tee kipeätä", vastasi Toddy.

"Eikö tuntuisi yhtä hyvältä, jos laulaisin 'Syöstynä kuiluun synkän epätoivon?'"

"Ei, minä en pidä tynkättä epätoivotta ja jot tynkkä epätoivo tekiti minulle jotain pahaa, löitin ten heti aivan kuoliaakti."

Tähän nerokkaaseen huomautukseen päättyi keskustelumme tästä asiasta, mutta minä ajattelin muutaman hetken huolestuneena, voisivatkohan Helenan ja minun isoisän ajoittaiset henkiset häiriöt ilmetä jälleen tässä hänen nuorimmassa jälkeläisessään. Ajatukseni katkaisi Willy, joka rohkeasti huomautti:

"Nyt kai saamme pillit, Harry eno, vai kuinka." Otin varteen huomautuksen ja vein heidät metsään. Vuosikausiin en ollut ollut hakemassa pähkinäpuunvesoja, en todellakaan sittenkuin sodassa, jolloin opin tietämään kuinka kuuman tulen saattoi saada pienistäkin pähkinätikuista. En ollut etsinyt puuta pilleihin -- neljännesvuosisataan. Näiden muistojen mieleeni nostamat erilaiset kuvat uhkasivat saattaa minut mielentilaan, joka olisi voinut purkautua johonkin epäonnistuneeseen runotekeleeseen, mutta sisarenpoikani estivät sen ahdistellen minua vilkkailla kysymyksillään, kysymyksillä sellaisilla, joita ainoastaan lapset voivat tehdä. Pillit valmistuivat, ja minut vietiin marssin tahdissa paikkaan, missä "karitsat" kasvoivat. Se oli juuri sellainen paikka, johon pojat tuntevat viehätystä -- alava, kostea, soinen, puroineen, joka petollisesti luikertelee ruohon ja tuuheitten sananjalkojen lomitse. Lapset tunsivat jo kaukaa kasvin, jossa kasvoi "karitsoja" ja jokaista uutta löytöä seurasi läpitunkeva riemuhuuto. Alussa katsahdin nopeasti puroon päin, kun tuollainen kimakka huuto halkaisi ilman, mutta kun vähitellen totuin siihen, kiintyi huomioni muutamiin erinomaisen ihaniin sananjalkoihin. Äkkiä kuitenkin useat peräkkäin kuuluvat huudot ilmaisivat, että jokin oli hullusti, ja suuren sananjalan ylitse näin pienet, hätääntyneet kasvot. Willy riensi veljensä avuksi, mutta oli hänkin pian vajonnut yhtä syvälle kuin Toddy mustaan, puron pohjassa olevaan mutaan. Riensin hätään, asetuin hajasäärin puron yli ja ojensin käden kummallekin pojalle. Silloin antoi petollinen mätäs myöten ja minäkin pudota loiskahdin sekaan. Tämä tapaus vaihtoi Toddyn surun nauruun, mutta en voi sanoa, että onnettomuuteni tässä tapauksessa olisi huvittanut minua. Putoaminen puhtaaseen veteen ei ole miellyttävää, ei edes kalassa ollessa, mutta valkeissa housuissa äkkiä vajota polvia myöten maaemon helmaan, se on eri asia. Nopeasti vedin lapset ylös ja asetin heidät rannalle, sitten kompuroin itse ylös vihapäissäni ja koetin päristellä, kuten olen nähnyt Newfoundlandilaiskoiran tekevän. Päristeleminen ei kumminkaan ollut hyvä -- sillä housunlahkeena rupesivat kauheasti lyömään nilkkoihini, ja lähettivät alas kenkiini inhoittavia liejuvesivirtoja. Vaaleanharmaa huopahattuni oli pudonnut puron reunalle ja tullut aivan tahraiseksi, kun kiipesin ylös vedestä. Katsoin nuorempaan sisarenpoikaani sanattomalla suuttumuksella.

"Harry eno", sanoi Willy, "Jumala oli hyvä, kun antoi sinun olla kanssamme, muutoin Toddy olisi hukkunut."

"Niin kyllä", sanoin, "ja enpä todellakaan olisi --"

"Hajji eno," huusi Toddy juosten nopeasti luokseni, ja, taivuttaen minut itseään kohti, taputteli poskeani mutaisella, mustalla kädellään. "Minä pidän tinutta, kun vedit minut vedettä."

"Annan sinulle anteeksi", sanoin, "mutta kiiruhtakaamme kotiin." Meidän oli sivuutettava vain yksi ainoa talo ja se oli, Luojan kiitos, niin tiheän pensaikon peitossa, etteivät asukkaat voineet nähdä tietä. Kuljimme tosin yleisesti suosittua ajelutietä, mutta voisimmehan ehtiä kotiin viidessä minuutissa, tai pujahtaa metsään, jos kuulisimme vaunujen lähestyvän. Voi! Siellä jo tulivatkin vaunut, ja me, me muodostimme niin surullisen näköisen ryhmän! Vaunuissa istui naisia, ja vielä päälle päätteeksi -- mutta olikohan siinä, tietysti siinä oli -- oliko paholainen, joka aina johti noita lapsia, lähettänyt palvelijansa hakemaan neiti Maytonia, ennenkuin se ryhtyi toimeen. Siinä hän nyt auttamattomasti istui, kylmänä, hienona, sievänä, koettaen säilyttää mielenmalttinsa, vaikkakin sitä tehdessään punastui. Ei auttanut, että loin katseeni maahan; hän oli jo tuntenut minut. Käänsin häntä kohti kasvoni, joissa oli yhtä uhmaava, jos ei uhmaavampikin ilme kuin sodassa käydessäni hyökkäykseen.

"Teillä näkyy olleen hauska iltapäivä yhdessä", sanoi hän tapansa mukaan hymyillen vaunujen sivuuttaessa meidät. "Muistakaa kaikki tulla luokseni huomenna."

Jumala siunatkoon tuota tyttöä! Hänen sydämensä toimi yhtä nopeasti kuin hänen silmänsä -- kuka muu nuori nainen tahansa olisi tällaisessa tilaisuudessa tarvinnut kaiken tarmonsa nauramiseen, mutta hän ennen muuta koetti helpoittaa minun asemaani. Sellainen kuninkaallisen ylevä nainen ansaitsee -- tässä äkkiä huomasin kasvojeni lentävän kuumiksi mudan alla, jota Toddyn käsistä oli niihin tarttunut ja minä johdin paluumatkaamme ryhdiltäni komeampana kuin mitä ulkomuotoni oikein edellytti ja sitten minä jätin sisarenpoikani palvelijalle samalla suuremmoisella arvokkuudella, jolla upseeri luovuttaa suuren vangiksi ottamansa sotilasjoukon. Nopeasti vaihdoin ryvettyneet vaatteet parhaaseen pukuuni -- ei siksi, että olisin toivonut ketään tapaavani, mutta siksi, että äkkiä tunsin itsekunnioitukseni huimasti kasvaneen. Kun lapset oli pantu makuulle, ja minulla oli vain omat ajatukset seuranani, vietin pari onnellista hetkeä kuvittelemalla mahdolliseksi sellaista, jota en koskaan ennen ollut uskaltanut ajatellakaan.

VII LUKU.

Vierailumme ja mitä siitä seurasi.

Maanantaina olin puutarhassa jo auringon noustessa. Tänään Toddyn tuli viedä sovitukseksi tarkoitettu kukkavihkonsa neiti Maytonille, ja minä lupasin juhlallisesti, ettei mitään vaivaa säästettäisi, jotta hänen sovituksensa tulisi mahdollisimman kauniiksi. Tarkastin huolellisesti jokaisen kukkareunuksen ja lavan, jokaisen yksityisen kukkasen, niin että minulla viimein oli niiden mahdollisuudet niin täysin selvillä, kuin olisin tehnyt musteella ja kynällä niistä luettelon. Kun olin tämän tehnyt, neuvottelin palvelijattaren kanssa sisarenpoikieni puvuista. Hän alisti koko heidän pukuvarastonsa tarkasteluni alaiseksi, ja tutkisteltuani tarkasti kaikkia valitsin ne, joihin poikien oli pukeuduttava iltapäivällä. Sitten ilmoitin palvelijattarelle, että pojat lähtisivät päivällisen jälkeen kanssani käynnille muutamien rouvashenkilöiden luo ja että toivoin hänen pesevän ja pukevan lapset huolellisesti.

"Ilmoittakaa milloin haluatte lähteä, herra, ja minä alotan tuntia aikaisemmin", sanoi hän. "Ainoastaan silloin voi olla vakuutettu, etteivät he tuota teille häpeää."

Aamiaiseksi oli meillä muun muassa muhennettuja ostereita, joita syötiin syviltä lautasilta.

"Voi Todd", huudahti Willy, "nyt on meillä taasen kilpikonnalautaset -- oi, kuinka hauskaa!"

"Ai, kilpikonnalautatet", kirkaisi Toddy.

"Mitä ihmettä te tarkoitatte, pojat?" kysyin minä.

"Näytän sinulle", sanoi Willy hypäten alas tuoliltaan ja kantaen osterilautastaan varovasti minua kohti. "Pistä pääsi lautaseni alle ja katso ylös, silloin näät kilpikonnan."

Hetkeksi unohdin, etten ollut ravintolassa, tartuin lautaseen, kohotin sitä ja tarkastin sen pohjaa.

"Tuossa", sanoi Willy osoittaen tehtaanleimaa, moniväristä tavaramerkkiä. "Etkö näe kilpikonnaa?"

Komensin Willyn heti paikalleen, tunnottomana Toddyn huomautukselle, että --

"Tiellä on kilpikonnia, mutta ne eivät otaa jyömiä eteenpäin niin kuin muut kilpikonnat."

Aamiaisen jälkeen kiinnitin milt'ei koko huomioni itseeni. Vaatevarastoni ei ole milloinkaan tuntunut niin köyhältä ja huonosti varustetulta; en koskaan ole niin monta kertaa haavoittunut partaa ajaessani, en ole koskaan käyttänyt niin kunnotonta kengänmustetta. Lopuksi luovuin epätoivoissani kaikista yrityksistä esiintyä hienona ja omistin aikani ja ajatukseni kukkakimpulle. Poimin niin paljon kukkia, että niillä olisi voinut koristaa kokonaisen kirkon ja armotta hylkäsin jokaisen, joka ei ollut ihan täydellinen.

"Hajji eno", sanoi Toddy, "onko taivaattakin näin kauniita kukkia? Millä enkelit tiellä muuten leikittelitivät, jollei kukkatilla."

"Harry eno", sanoi Willy, "kun lehdet liikkuvat ylös ja alas ja lepattavat, niin puhuvatko ne siiloin tuulen kanssa?"

"Minä -- minä luulen niin, poikaseni."

"Kenelle teet tätä kimppua, Harry eno?" kysyi Willy.

"Eräälle rouvashenkilölle, neiti Maytonille, samalle joka näki meidät eilen niin savisina", sanoin minä.

"Oi, minä pidän hänestä", sanoi Willy. "Hän on niin sievä ja soma -- aivan kuin leivos -- aivan kuin hän maistuisi hyvälle -- oi, minä rakastan häntä niin, etkö _sinäkin_?"

"Kyllä, minä tunnen häntä kohtaan suurta respektiä, Willy."

"Respektiä? Mitä sinä tarkotat respektillä?"

"Niin, tarkoitan sillä sitä, että hän on hieno nainen -- hyvin miellyttävä nainen -- maailman kaunein nainen -- juuri sellainen henkilö, jonka haluaisin nähdä joka päivä ja kernaammin kuin kenenkään muun."

"Niin no, sitten respekti tarkoittaa samaa kuin rakastaa, eikö tarkoitakin, Harry eno?"

"Willy", sanoin äkkiä nopeasti, "juokse pyytämään Maggielta nyörinkappaletta -- nopeasti!"

"Kyllä", sanoi Willy lähtiessään; "mutta tarkoittaahan, eikö tarkoita?"

Kello kahdelta käskin Maggien pukemaan sisarenpoikani ja kello kolme lähdimme vierailulle. Ei ollut helppoa kantaa Toddyn kukkavihkoa ja samalla pitää kummastakin pojasta kiinni, etteivät he pääsisi pensaikkoon heinäsirkkoja etsimään tai pellonpientareelle perhosia kiinni ottamaan, mutta suoriuduin siitä onnellisesti. Lähestyessämme Clarksonin täysihoitolaa tunsin, että lakkini oli toisella korvalla ja kaulaliinani vinossa, mutta en voinut korjata niitä, sillä näin Alice Maytonin kuistilla ja tunsin, että hän näki minut. Annoin kukkakimpun Toddylle ja lupasin hänelle kolme rintasokeripalasta, jos hän olisi varovainen eikä pudottaisi sitä. Niin astuimme puutarhaan. Samassa hetkessä kuin tulimme pensasaidan sisäpuolelle ja Toddy näki miehen kantavan ruohonleikkauskonetta ruohokentän poikki, huusi hän:

"Voi, tuolla on juohonleikkuukone!" ja pudotti innoissaan kukkakimpun. Sieppasin sen käteeni ennenkuin se putosi maahan, pakoitin tuon sopimattomasti käyttäytyvän nuorukaisen astumaan edelleen, tervehdin neiti Maytonia ja käskin Toddyn ojentamaan kimpun hänelle. Tämän hän onnellisesti suorittikin, mutta kun neiti Mayton kiitti häntä ja kumartui häntä suutelemaan, hän luikahti alas kuistilta kuin pieni ankerias, huusi "tule!" veljelleen ja hetkeä myöhemmin sisarenpoikani seurasivat ruohonleikkauskonetta jälkijoukkona kunnioittavan välimatkan päässä.

"Nuo ovat sisareni mielestä maailman parhaimmat lapset, neiti Mayton," sanoin minä.

"Niitä pikku miehiä!" vastasi neiti Mayton, "minusta on niin hauska nähdä lasten huvittelevan."

"Niin minustakin", sanoin minä, "kun en ole vastuunalainen heidän hyvinvoinnistaan; mutta jos olisin suunnannut kaikki ne ponnistukset, jotka näiden poikien vuoksi olen tehnyt, isäntieni etujen valvomiseen, niin nuo arvon herrat voisivat pitää minua korvaamattomana."

Neiti Mayton vastasi jotakin, ja me istuuduimme alkaen iloisesti keskustella yhteisistä tutuista, kirjoista, tauluista, musiikista ja seurapiirimme juoruista. Olisin voinut iloisesti keskustella Herbert Spencerin järjestelmästä, assyyrialaisista savitauluista tai mistä muusta ikävästä asiasta tahansa ja tuntea, että hänen läsnäolonsa moninkertaisesti korvasi kaiken. Kauniina, järkevänä, tyynenä, aistikkaasti puettuna, halveksien keimailua ja hänen seurapiirissään niin tavallista elämäänkyllästymistä, hän herätti koko miehisen ihailuni. Mutta voi! Ehkäpä en ansainnut niin suurta iloa, koska se loppui niin lyhyeen. Clarksonilla asui muitakin naisia täysihoidossa ja, kuten neiti Mayton ensi kerran tavatessamme aivan oikein huomautti, miehet olivat Hillcrestissä sangen harvinaisia. Naiset tulivat, tietystikin aivan sattumalta, kuistille ja jokainen heistä esitettiin minulle ja tavallinen kohteliaisuus ei sallinut minun puhutella neiti Maytonia enemmän kuin kerran kymmenen minuutin aikana. Aina muulloin ja kaikissa muissa tilaisuuksissa olisi näin monen naisen seura ollut minulle erinomaisen miellyttävää, mutta nyt --

Yht'äkkiä kajahti yhteishuuto ruohokentältä, ja kaikki naiset hypähtivät pystyyn. Seurasin heidän esimerkkiänsä ja purren hampaani lujasti ja julmasti yhteen toivoin, että se sisarenpojistani, joka siellä oli loukkaantunut, olisi loukkaantunut oikein pahoin. Näimme Toddyn juoksevan meitä kohden käsi suussa Willyn juostessa hänen rinnallaan lohdutellen:

"Toddy _parka_! Älä itke! Koskeeko kovasti? Älä ole milläsikään. Harry eno lohduttaa sinua. Älä itke, Toddy _kulta_!"

Pojat olivat ehtineet kuistin luo ja kiipesivät portaita ylös Willyn selitellessä:

"Voi Harry eno, Toddy pisti sormensa ruohonleikkauskoneen pieneen pyörään ja se liikahti vain aivan, aivan vähän, ja se se häneen koski."

Mutta Toddy juoksi minun luokseni, tarttui sääriini ja nyyhkytti:

"Laula Toddy mihin joutunut."

Vereni jähmettyi. Olisin voinut kuristaa kuoliaaksi tuon kauhean lapsen, vaikka hän näyttikin kärsivän. Kumarruin hänen puoleensa, hyväilin häntä, lupasin hänelle rintasokeria, otin esiin kelloni ja annoin hänen sillä leikitellä, mutta hän kertasi vain yhä samaa pyyntöänsä. Eräs neideistä, yksinkertaisin joukosta tarjoutui sitomaan sormen, ja sisimmässäni minä siunasin häntä, mutta Toddy vain pyysi yhtä itsepintaisesti: "Toddy minne joutunut", ja nyyhkytti surkeasti.

"Mitä hän sillä voi tarkoittaa?" kysyi neiti Mayton.

"Hän tahtoo, että Harry eno laulaisi hänelle laulun, joka alkaa: 'Ken tietää, minne joutunut'", ilmoitti Willy. "Hän tahtoo että tätä laulua lauletaan aina, kun hän on jollakin tavoin satuttanut itsensä."

"Oi, laulakaa se hänelle, herra Burton", pyysi neiti Mayton, ja kaikki muutkin naiset pyytelivät: "Oi laulakaa."

Vihaisena nostin Toddyn syliini ja hyräilin kysymyksessä olevan laulun säveltä.

"Ittu keinutuoliin", nyyhkytti Toddy.

Tottelin; ja senjälkeen kiusanhenkeni sanoi:

"Ethän laula tanoja -- tahdon, että laulat tanat."

Lausuin sanat niin hiljaa kuin mahdollista huulet kiinni hänen korvassaan, mutta hän tokasi:

"Laula kovemmin."

"En osaa enempää, Toddy", sanoin epätoivoissani.

"Voi, eno, luen sen sinulle kokonaan", sanoi Willy.

Ja siellä, sellaiselle kuulijakunnalle _hänen_ edessään täytyi minun laulaa tuo turhanaikainen laulu säe säkeeltä Willyn perässä. Hampaat lujasti yhteenpuristettuina, otsa kosteana katselin Toddya, ja hirmuiset ajatukset risteilivät aivoissani. Ei kukaan nauranut -- olin niin epätoivoinen, että pieninkin nauruntyrskähdys olisi tuntunut helpotukselta. Äkkiä kuulin jonkun kuiskaavan:

"_Katso_, kuinka hän pitää pojasta! Mies poloinen! -- hän on äärettömästi huolissaan pikku pojan tähden!"

Jos laulu ei olisi juuri tällä hetkellä itse luonnollisella tavalla loppunut, olisin heittänyt haavoittuneen sisarenpoikani kuistin kaidepuun ylitse. Näin ollen asetin hänet seisomaan ja selitin, että meidän täytyi lähteä ja aloin jo jättää jäähyväisiä, kun neiti Maytonin äiti pyysi meitä jäämään päivälliselle.

"Mitä minuun itseeni tulee, rouva Mayton, niin tuottaisi se minulle iloa", sanoin minä, "mutta sisarenpoikani ovat tuskin vielä oppineet seuratapoja. Pelkään, ettei sisareni antaisi anteeksi, jos hän saisi tietää, että olen ottanut heidät mukaani päivälliskutsuille."

"Oi, minä pidän kyllä pienokaisista huolen", sanoi neiti Mayton. "Olen varma siitä, että he viihtyvät kanssani."

"En voisi millään muotoa olla niin epäystävällinen, että antaisin teidän sitä koettaa", vastasin minä.

Mutta hän oli järkähtämätön ja ilo, jota tunsin mukautuessani hänen tahtoonsa, oli niin valtava, että olisin voinut panna enemmänkin alttiiksi. Neiti Mayton istuutui siis päivällispöytään Willy toisella ja Toddy toisella puolella. Minun paikkani oli onneksi heitä vastapäätä, niin että saatoin antaa heille varoitusmerkkejä ja paljonpuhuvia silmäyksiä. Tarjottiin lientä. Annoin pojille merkin, että he pistäisivät lautasliinan leuvan alle ja käännyin sitten puhuttelemaan oikealla puolellani istuvaa neitiä. Hän taivutti kohteliaasti päätään minua kohti, mutta hänen ajatuksensa tuntuivat olevan muualla. Kun seurasin hänen katsettaan, näin nuoremman sisarenpoikani, joka piteli liemilautastaan ylhäällä ojennetuin käsin pää leväten pöydällä ja katse kiinteästi ylöspäin kääntyneenä. En uskaltanut sanoa sanaakaan, muutoin hän olisi pudottanut lautasensa. Äkkiä hän vetäsi päänsä takaisin, hymyili enkelimäisesti, kallisti lautastaan niin että osa sen sisällöstä etsi turvaa neiti Maytonin kauniin, lumivalkean puvun laskoksissa, ja huudahti:

"Voi-vooii- minun lautatettani on kilpikonna, katto Willy, minun lautatettani on kilpikonna."

Willy oli juuri nostamaisillaan lautasensa kun huomasi katseeni ja pysähtyi. Neiti Mayton oli todellakin hämillään -- mikäli minä tiesin, ensimäistä kertaa eläessään. Hän saavutti kuitenkin pian taas tasapainonsa ja hän kohteli tuota kauheaa poikaa oikealla kristillisellä pitkämielisyydellä ja kärsivällisyydellä koko aterian loppuajan. Senjälkeen kun jälkiruoka oli syöty, poistui neiti Mayton anteeksipyytäen, ja minä vein Toddyn erääseen rauhalliseen kuistinsoppeen ja läksytin häntä aika tavalla, joka taas aiheutti, että hän rupesi surkeasti huutamaan ja minä olin pakoitettu hyvälemään häntä ja sillä tavoin tekemään tyhjäksi nuhteitteni aikaansaaman hyödyn. Sitten hän ja Willy läksivät pihalle, ja minä jäin odottamaan neiti Maytonin palaamista pyytääkseni anteeksi Toddyn puolesta ja ottaakseni jäähyväiset. Clarksonilla asuvien naisten tapana oli lähteä kävelylle heti päivällisen jälkeen ja viipyä hämärään asti; ja juuri tänä iltana he läksivät kaksi, kolme yhdessä jättäen minut ilman todistajia esittämään anteeksipyyntöni. Olin milt'ei pahoillani siitä, että he läksivät; tunne, että itse asiassa olin vastuunalainen sisarenpoikieni hairahduksista ja ettei keskustelu tulisi millään tavalla lievittämään omantunnontuskiani, ei ollut ensinkään miellyttävä. Minusta tuntui, että neiti Mayton viipyi äärettömän kauvan; kutsuinkin jo pojat kuistille, että olisi joku, jonka kanssa puhua.