Part 4

Tottelin. Anteeksiantoni oli siis täydellinen, mutta niinpä oli jo nöyryytyksenikin. Lopetin keskustelumme lyhyeen. Toivotimme toisillemme "Jumalan siunausta", kuten Willy edellisenä iltana oli opettanut ja tuon hurskaan harjoituksen toinen osakas ainakin toivoi sydämestään, että toisen pyyntö tulisi kuulluksi. Sitten heittäydyin nojatuoliin kirjastohuoneessa ja vaivuin mietteisiin. Olin todellakin syvästi huolissani Toddyn hommien tähden kukkakimppuni suhteen. Kertoisin asianlaidan neiti Maytonille -- senhän kyllä saatoin tehdä, sillä olihan hän liian hyvä ollakseen loukkaantunut naurettavasta erehdyksestä, jonka lapsi oli aiheuttanut. Mutta hän nauraisi minulle -- eihän sitä voisi auttaa. Ja ajatus tulla neiti Maytonin naurun esineeksi, hämmensi minut siinä määrin, että oikein häpesin itseäni. Kuten kaikki nuoret miehet olin minäkin joutunut monen rohkean pilapuheen esineeksi toverien joukossa, ja olin sulattanut ne silmää rävähyttämättä. Siksi tuntui oikein raukkamaiselta ja halveksittavalta pelkkä ajatus naurusta, jota ei luultavasti kuulisi muut kuin neiti Mayton itse. Mutta jos ei ole kysymys mistään läheisemmästä suhteesta, voi henkilö, joka joutuu naurun esineeksi, kadottaa jonkun verran arvostaan naurajan silmissä. Taivas! Tuo ajatus oli kauhea! Kuitenkin täytyi minun mahdollisimman pian kirjoittaa anteeksipyyntö. Ollessani kirjeenvaihtajana liikkeessä, jossa nyt olen myyjänä, voitin takaisin monta liiketuttavaa, jotka olivat jättäneet liikkeemme. Toivoin hyvin sepitetyllä kirjeellä voivani saavuttaa jälleen neiti Maytonin kunnioituksen. Kirjoitin nopeasti kirjeen, korjailin sitä huolellisesti, kirjoitin sen asianmukaisesti puhtaaksi ja lähetin uskollisen Mikaelin sitä viemään. Senjälkeen koetin lukea, mutta turhaan. Tuntikausia kuljeskelin edestakaisin parvekkeella sikaaria poltellen ja kun vihdoin läksin sisään, oli mieleni täynnä ajatuksia, toiveita, pelkoa ja mielikuvia, jotka olivat minulle uusia. Uskollisena tehtävälleni kurkistin sisarenpoikieni huoneeseen. Siellä pojat lepäsivät asennoissa, jonka vertaisia suloudessa ei yksikään sivellin tai taltta ole voinut loihtia esiin.

Toddylla etenkin oli sellainen ilme, etten voinut olla suutelematta häntä. Mutta kaikesta huolimatta olin hyvin valmis käyttämään hyväkseni uutta avaintani. Sitäpaitsi lukitsin toisenkin oveni.

V LUKU.

Mitä kirkossa tapahtui.

Seuraava päivä oli pyhä. Uskoin lujasti kolmannen käskyn sitovaan voimaan ja suureen viisauteen mikäli se koski lepoa, ja siksipä olinkin tunnontarkasti totuttautunut nukkumaan pyhä-aamuisin paria tuntia kauvemmin kuin arkisin. Mutta koska olin perinyt paitsi amerikkalaista omaatuntoa aito amerikkalaisen kammon ajan tuhlaamista kohtaan, valvoin säännöllisesti lauvantai-iltaisin paria tuntia kauvemmin kuin muina iltoina, eikä tämän pyhäpäivän edellinen ilta ollut mikään poikkeus, kuten lukijakin edelläolevasta voinee päättää. Mutta noin puoli kuuden ajoissa aamulla huomasin, etteivät sisarenpoikani samalla lailla tulkinneet Siinain lakia. He eivät olleet ainoastaan hereillä, vaan kiistelivät kiihkeästi ja kaikesta päättäen hyvin äänekkäästi, koskapa saatoin kuulla selvästi heidän sanansa. Uneliaalla suvaitsevaisuudella koetin olla välittämättä noista äänekkäistä rauhanhäiritsijöistä, mutta äkkiä aloin uskoa sijaissovitukseen, kun jokin lentävä esine suuremmalla vauhdilla kuin voimalla lensi suoraan nenänvarrelleni ja sitten se nopeasti ja tarpeettomalla voimalla asettui poikittain silmilleni. Hetken jännityksen perästä ja ihmeteltyäni kuinka tuo heittoesine saattoi tunkeutua suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi huomasin, että syynä kaikkeen oli nukke. Sen kauheasta likaisuudesta päättäen oli se Toddyn omaisuutta. Sitäpaitsi huomasin, että molempien huoneiden välinen ovi oli auki.

"Kuka heitti tämän nuken", huusin ankarasti.

Vastausta ei kuulunut.

"Kuuletteko", pauhasin.

"Mitä, Harry eno", kysyi Willy erinomaisen kohteliaasti.

"Kuka heitti nuken?"

"Mitä?"

"Kuka heitti nuken, kysyn?"

"Ei kukaan."

"Toddy, kuka heitti tämän nuken."

"Willy sen heitti", vastasi Toddy niin epäselvällä äänellä, että oli aivan ilmeistä, että veljen käsi raskaana lepäsi pienellä huuliparilla.

"Willy, miksi sen teit?"

"Niin kun -- kun -- kun Toddy viskasi nukkensa minun suuhuni. Sen hiukset menivät suuhuni, ja kun minä en tahtonut hänen nukkeansa suuhuni, niin heitin sen takaisin hänelle. Ja sitten kun ei vuoteen jalkapääty ollut kylliksi korkea, se lensi oven läpi sinun vuoteeseesi."

Selitys oli ilmeisesti totuuden kanssa yhtäpitävä, vaikkakaan se ei voinut lievittää kipua silmässäni. Mutta ponnistukseni asian selville saamiseksi olivat saaneet minut niin täydellisesti hereille, ettei nukkumisesta voinut olla puhettakaan. Ja avoin ovi sitten! Oliko rosvo käynyt huoneessa? Ei, kelloni ja muistikirjani olivat paikoillaan.

"Willy, kuka aukaisi oven?"

Hetken viivyteltyään ikäänkuin hän olisi miettinyt kuka sen todellakin oli tehnyt Willy vastasi:

"Minä."

"Kuinka sen teit?"

"Katsos eno, me tahdoimme juotavaa ja ovi oli lukossa. Ja siksi me menimme ulos ikkunasta kuistin katolle ja tulimme sisään sinun ikkunastasi. (Tässä hän hiukan pysähtyi.) Ja se oli niin hauskaa. Ja sitten me avasimme oven ja tulimme takaisin."

Tulisinko pakoitetuksi sulkemaan heidän tai minun ikkunaluukut ja vielä päälle päätteeksi näin kesäiseen aikaan! Olisipa Helena sattunut kulkemaan ohi ja näkemään, kuinka tuo valkopukuinen kulkue vaelsi kuistin katolla! Makasin mietiskellen sitä ääretöntä määrää käyttämätöntä neroa, joka piili miljoonissa lapsissa tai jota käytettiin ainoastaan viattomien aikaihmisten kiusaamiseen. Silloin kuului keveätä astuntaa vuoteeni vierestä ja näin hennon olennon lähestyvän vakavin kasvoin ja kuulin äänen:

"Tahdon tulla vuoteeteeti."

"Mitä varten, Toddy?"

"Telmimään, itä telmii aina pyhä-aamuitin. Tule Willy, Hajjy eno telmii meidän kanttamme."

Willy vastasi ilohuudolla, heittäytyi alas vuoteestaan ja kiirehti sille puolelle vuodettani, jota Toddy ei ollut anastanut. Sitten nuo molemmat pikku ilkimykset antoivat merkin hyökkäykseen ja syöksyivät kimppuuni. Elämäni varrella olen toisinaan nähnyt hereilläni unta, josta en ole kenellekään kertonut. Unien joukossa oli eräs, joka tosin ei enää ole niin selvä kuin ennen nelivuotista sotilasaikaani. Olin olevinani ankarassa taistelussa tasankojen maalattujen intiaanien kanssa, olin kuuntelevinani pelottomana heidän kauheita sotahuutojaan ja itse olin olevinani loistava esimerkki valkoisten neron etevämmyydestä. Mutta tänä pyhä-aamuna hylkäsin tuon ajatuksen, vastoin kaikkia sääntöjä, mutta ainaiseksi. Noiden pikku soturien käydessä hyökkäykseen tuntui minusta niin epämiellyttävältä, että itsekin halveksin itseäni, ja heidän sotahuutonsa kauhistuttivat minua enemmän kuin kapinoitsijoiden kimakat huudot. Toddyn puheen mukaanhan minun piti telmiä heidän kanssaan, mutta alusta alkaen ottivat he koko johdon omiin pieniin, mutta toimeliaisiin käsiinsä. Toddy selitti että molemmat polveni yhdessä muodostivat hänen "heponta" ja istuutui niille hajareisin nauraen iloisesti ponnistuksilleni heittää hänet "satulasta", ja pitäen itseään vakavassa asennossa kaivamalla pikkuiset pulleat sormensa niihin kohtiin ruumistani, joihin hän helpoimmin pääsi käsiksi. Willy huusi: "Minäkin tahdon hevosen!" ja istuutui rinnalleni. "Näin hevoset kulkevat", selitti hän hitaasti heilutellen itseään eteenpäin ja taaksepäin. Minulle alkoi selvetä, miksi langollani, joka aikoinaan oli ollut mainio voimistelija, rinta oli niin sisäänpainunut. Juuri silloin kävivät Willyn kasvot eloisemmiksi, hänen silmänsä suurenivat ja alkoivat loistaa ja hän huudahti: "Näin hevoset laukkaavat!" Hän nousi seisomaan, valmistautui hyppäykseen ja syöksähti koko 23 kilon painollaan suoraan keuhkoilleni. Tämän tempun hän ehti uudistaa useampaan kertaan, ennenkuin täydellisesti toinnuin hänen röyhkeytensä ja painonsa aiheuttamasta hämmennyksestä. Mutta kivun tunne sai minut lopullisesti täyteen tajuuni ja hurjalla ponnistuksella heitin nuo pahuuksen ratsastajat "satulasta" ja pelastauduin keskilattialle.

"Ah-h-h-h", huusi Toddy. "Tahdon jattattaa."

"Voi, vooii-i", ulvoi Willy. "Sinä olet paha. En ollenkaan pidä sinusta."

Huolimatta Toddyn toivomuksesta, Willyn arvostelusta sekä hänen arvonantonsa alenemisesta, pukeuduin nopeasti. Vaikka leponi olikin tullut häirityksi, tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että oli pyhä; kirkossa ainakin saatoin olla rauhassa kiusanhengiltäni. Aamiaispöydässä molemmat pojat tarjoutuivat seuraamaan minua jumalanpalvelukseen, mutta hylkäsin tarjouksen siitä edes kiittämättä. Ottamalla heidät mukaan olisin voinut olla avuliaana opettamaan heille yhden kauneimmista tavoista, mutta epäilin suuresti, tokkopa todellakin saattoi olla velvollisuuteni panna itseni alttiiksi tuollaisen teon mahdollisille seurauksille. Ja sitäpaitsi, saatoinhan siellä tavata neiti Maytonin. Samalla sekä toivoin että pelkäsin tapaavani hänet, enkä voinut sietää ajatusta, että näyttäytyisin hänelle noiden molempien seurassa, jotka olivat syypäät naurettavaisuuteeni hänen silmissään. Willy nurisi ja Toddy itki, mutta minä pysyin vahvana, vaikka olinkin niin myöntyväinen heidän oikeutetuille pyynnöilleen, että otin heidät pitkälle kävelylle ennen jumalanpalvelusta. Huvitin lapsia tappamalla käärmeen ja samalla lyömällä säpäleiksi hienon kävelykeppini; ainoa lohdutukseni oli, että kepin jäännöksistä saatoin valmistaa kepin Willylle. Kun saavuimme kotiin, tein, ruvetessani valmistamaan lähtöä kirkkoon, juhlallisen sopimuksen Willyn kanssa, jota yleensä pidettiin veljesparin päänä. Willy lupasi itsensä ja veljensä puolesta, etteivät he yrittäisi huoneeseeni, eivät riitelisi, eivät kaivaisi maata muutoin kuin lapiolla, ja kuljettaisivat multaa määräpaikkaansa jotenkin muutoin kuin omissa lakeissaan tai esiliinoissaan, eivät poimisi kukkia puutarhasta, eivät aukaisisi vesihanoja ja kääntyisivät kaikissa erimielisyyksissä keittäjän puoleen, jonka tuli olla riidanratkaisijana, eivätkä rakentaisi taloja uusista kirjoista, jotka olin asettanut kirjaston pöydälle. Toivoen, että luvatut ehdot tarkkaan täytettäisiin, minä suostuin siihen, että Willy pääsisi yksin pyhäkouluun, joka alkoi aamujumalanpalveluksen jälkeen, mutta vasta sitten, kun Maggie julistaisi hänen olevan kaikin puolin kunnossa. Kun Toddya pidettiin vuoteessa päivittäin yhdestätoista yhteen, arvelin voivani mennä kirkkoon ilman häiritsevää pelkoa, sillä yksinään ei Willy voinut yhden ainoan tunnin kuluessa tehdä itsensä syypääksi mihinkään erikoiseen syntiin. Hillcrestin kirkossa oli tilaa paljon useammalle, kuin mitä siellä oli ihmisiä, sillä ani harvoja kesävieraita oli vasta saapunut ja huomasin, että seurakuntalaiset tähystelivät minua tarkasti. Tässä tuntui jo olevan minulle tarpeeksi, mutta siinä ei sentään ollut kaikkea, mikä osakseni oli tuleva, sillä kirkonpalvelija ohjasi minut alttarin lähettyville ja osoitti minulle paikan penkissä, jossa istui yksi ainoa henkilö -- neiti Mayton. Tietystikään neitonen ei ollut huomaavinaan minua, hän oli liian hyvin kasvatettu tehdäkseen mitään sellaista kirkossa, ja lohduttomana minä vietin kymmenen minuuttia sadatellen mielessäni kaikkia hyviä tapoja. Jumalanpalveluksen alkaminen lopetti osaksi rauhattomuuteni, sillä minulla ei ollut virsikirjaa -- penkissäkään ei sellaista ollut -- jonkavuoksi neiti Mayton ystävällisesti salli minun seurata omastaan. Ja hänen käytöksensä oli niin moitteetonta ja hän esiintyi niin vieraana, että minä ajattelin hänen kohteliaisuutensa varmaankin johtuvan etupäässä kristillisestä velvollisuudentunnosta; hän ei olisi voinut olla kohteliaampi ja kylmempi, vaikka minä olisin ollut tatarien khani. Ensimäisen virren sävel oli minulle aivan outo, niin että minä surkeasti kompastelin yrittäessäni laulaa tenoria, vaikka neiti Mayton lauloi sopraanoansa kertaakaan erehtymättä. Saarna oli pitempi kuin mihin olin tottunut ja usein huomasin, etten ensinkään seurannut. Asemani ja ulkomuotoni eivät koskaan olleet tuntuneet niin mitättömiltä kuin tämän loppumattoman saarnan aikana.

Papin päästyä sanoihin: "Ja lopuksi rakkaat veljet", rukoilin osaltani saarnalle hyvää ja nopeaa loppua. Seurakuntakin tuntui olevan kanssani samaa mieltä, sillä ympäriltäni kuului yleistä kohinaa näitä sanoja lausuttaessa. Pian kuitenkin selvisi, että sanankuulijain liikehtiminen aiheutui jostakin muusta syystä, sillä kuulin takaani pari pidätettyä nauruntyrskähdystä. Neiti Maytonkin käänsi päätään nopeammin, kuin mikä oli ominaista hänen liikkeidensä tavalliselle sulolle ja pappikin pysähtyi arveluttavan pitkäksi aikaa. Käännyin paikallani ja näin sisarenpoikani Willyn, puettuna parhaaseen pukuunsa, lakki ylimielisesti päässä, heilutellen uutta keppiänsä mahdollisimman komeasti. Hän pysähtyi jokaisen penkin päähän tarkastellen perinpohjin siellä istujia, ei näyttänyt löytävän ketä etsi, mutta jatkoi ponnistuksiaan huolimatta minun yrityksistäni vangita hänen katsettaan. Lopuksi hän keksi erään perhetuttavan, jolle hän purki sydämensä sanoen yli kirkon kuuluvalla äänellä:

"Tulin etsimään enoani."

Juuri silloin hänen katseensa osui minuun, hymy kirkasti äkkiä hänen kasvonsa, hän kiirehti luokseni ja tuo veijari painoi pehmeän poskensa luottavasti poskeani vastaan. Kirkossa kuului hiljaista sorinaa. En tiennyt mitä hänelle sanoa tai tehdä. Mutta neuvottomuuteni muuttui ihmettelyksi, kun neiti Mayton, kasvot loistaen huonosti peitettyä iloisuutta, mutta silmät täynnä hellyyttä, veti tuon pienen veitikan syliinsä ja suuteli häntä kuuluvasti. Samalla hetkellä pappi hiukan vitkastellen sanoi: "Rukoilkaamme." Nopeasti painoin pääni penkkiin iloisena siitä, että voin kätkeä kasvoni. Mutta kun salaa katsahdin tämän jumalattoman häiriön syytä, kohtasin neiti Maytonin katseen. Hän nauroi niin hillittömästi, että minunkin oli mahdoton vastustaa ja minä nauroin sitäkin enemmän ymmärtäessäni, että toinen vallaton poika oli sovittanut sen minkä toinen oli rikkonut.

Loppusiunauksen jälkeen Willy oli yleisen huomion esineenä. Tätä onnellista tilaisuutta hyväkseni käyttäen minä ehätin sanomaan neiti Maytonille:

"Oletteko vieläkin samaa mieltä sisareni kanssa hänen poikiensa suhteen, neiti Mayton?"

"Mielestäni he ovat äärettömän hauskat", vastasi neiti suurella innolla. "Toivon niin hartaasti, että tulette heidän kanssaan käymään luonani. Haluaisin kerrankin nähdä nuoren gentlemannin kaikessa alkuperäisyydessään."

"Kiitos", sanoin minä. "Ja Toddyn vaadin silloin tuomaan kukkakimpun katumuksen merkiksi."

"Tehkää se", vastasi hän päästäessäni hänet ohitseni penkistä. Se oli mitätön lause, mutta se teki minut onnelliseksi vielä kerran.

"Katsoppas, Harry eno", huudahti Willy, kun lähdimme yhdessä kirkosta, "pyhäkoulu ei vielä alkanut, ja tahdoin kuulla laulettaisiinko taasen kirkossa; ja minä tulin sisään ja sinä et ollut isän paikalla ja minä tiesin, että sinä olit jossakin ja siksi minä etsin sinua."

"Jumala sinua siunatkoon", ajattelin siepaten hänet syliini ikäänkuin olisin tahtonut kiirehtiä hänen menoaan pyhäkouluun, mutta itse asiassa antaakseni hänelle suudelman kiitollisuuden osoitukseksi. "Sinä teit oikein, aivan oikein!"

VI LUKU.

Sunnuntai-iltapäivä.

Sunnuntaipäivälliseni oli erinomainen sekä laadultaan että runsaudeltaan, ja lankoni punaviini oli mainiota, mutta joku erikoinen levottomuus esti minua nauttimasta ateriasta siinä määrin kuin olisin nauttinut toisissa olosuhteissa. Rauhattomuuteni johtui jonkunlaisesta vastuunalaisuuden ja neuvottomuuden tunteesta. Ymmärsin, että minun oli pidettävä huolta siitä, että sisarenpoikani viettäisivät tämän päivän tietoisina pyhäpäivän vaatimuksista ja velvoituksista, mutta en ymmärtänyt, miten oli meneteltävä. Pojat olivat liian pienet, jotta heille voisi pitää raamattutuntia ja he olivat liian vilkkaita pysyäkseen rauhallisina millään tavallisilla keinoilla. Pitkän miettimisen jälkeen päätin neuvotella lasten itsensä kanssa saadakseni heiltä selville, miten heidän vanhempansa olivat menetelleet.

"Willy", sanoin minä, "mitä teette sunnuntaisin, kun isä ja äiti ovat kotona? Mitä he lukevat ja mistä he puhuvat teille?"

"Oi, he kiikuttavat meitä paljon!" sanoi Willy loistavin silmin.

"Ja he lähtevät kanttamme ettimään tuo-villaa", huomautti Toddy.

"Niin, niin", huudahti Willy, "suo-villaa karitsoiksi, etkö tiedä?"

"Hm, kyllä. Muistan kyllä jotakin sellaista nuoruudenpäiviltäni! Nehän kasvavat hyvin mutaisilla paikoilla."

"Niin, ja siellä on puro ja sananjalkoja ja tuohta ja jos et ole varuillasi, putoat puroon, kun etsit tuohta."

"Ja me menemme Haukanpetän kallioille", huusi Toddy kimakalla äänellä. "Ja itä kantaa meitä telatta, kun me vätymme."

"Ja hän valmistaa meille pillejä", sanoi Willy.

"Willy", sanoin kiirehtien, "riittää jo!" Runoilija sanoo:

"'Huveista maailman mä luovun',

"ja ihmettelenpä suuresti, ettei isänne olo opettanut teitä tekemään samoin. Eikö hän koskaan lue teille?"

"Kyllä, kyllä", huusi Willy taputtaen käsiään ikäänkuin onnellinen ajatus olisi juolahtanut hänen mieleensä. "Hän ottaa esille raamatun -- suuren, paksun raamatun, tiedäthän -- ja me kaikki paneudumme laattialle pitkäksemme, ja hän lukee siitä meille kertomuksia Davidista ja Noakista ja Vapahtajasta, kun hän oli pikku poika ja Joosefista ja Faraon joukko kääntyi takaisin halleluijaa."

"Ja mitä?"

"Faraon joukko kääntyi takaisin halleluijaa", toisti Willy.

"Etkö sinä tiedä siitä, kuinka Mooses piti keppiänsä Punaisen meren yläpuolella ja kuinka vesi nousi kumpaistakin rantaa ylös ja Israelin lapset menivät ylitse? Sehän juuri tarkoittaa samaa kuin hukkui muinoin Faraon joukko halleluijaa! Etkö sitä tiedä?"

"Willy", sanoin. "Epäilen, että olet kuullut kuljeksivien laulajien laulavan."

"Isä ja äiti laulavat meille kaikenlaisia lauluja. Sinähän voit laulaa niitä meille."

"Ja itä ottaa meidät kanttanta mettään ja tekee meille keppejä", sanoi Toddy.

"Ja siellä missä rakennetaan uusia taloja, vie hän meidät mukanansa rakennustelineille."

"Onko hänellä mitään keinoa pidentää iltapäivää", kysyin minä.

"En tiedä mitä se merkitsee, mutta hän asettaa kummimaton ruohikolle ja sitten me kaikki käymme siihen pitkäksemme ja kuvittelemme, että olemme nukkuvia sotamiehiä. Väliin vain kun me heräämme, isä jää nukkumaan ja äiti ei anna meidän herättää häntä. Se ei ole mielestäni mikään hauska leikki."

"Minun mielestäni raamatun kertomukset ovat kaikkein hauskimmat, eikö teistäkin?"

Willy näytti hieman epäilevän. "Minun mielestäni on keinuminen hauskempaa", sanoi hän, "tai ei, mennäänpäs etsimään karitsoja. Nytpä tiedänkin, tee meille pillit, ja sitten voimme puhaltaa niitä, kun menemme karitsoja hakemaan. Toddy kulta, etkö sinäkin pidä karitsoista ja pilleistä?"

"Kyllä -- ja keinumitetta ja tuohetta ja tahdon mennä Haukanpetän kalliolle", vastasi Toddy.

"Lukekaamme ensin raamattua", sanoin minä. "Jumala ei pidä siitä, ettette opi mitään hyvää tänäpäivänä."

"Hyvä", sanoi Willy ottaen hurskaasti tekopyhän ilmeen. "Luetaan vain. Mielestäni on hauskin lukea Joosefista."

"Kejjo meille Goljatitta", ehdotti Toddy.

"Ei Toddy", väitteli Willy vastaan. "Joosefin viitta oli aivan yhtä verinen kuin Goljatin pää." Sitten Willy kääntyi minuun ja selitti, että "siksi Toddy pitää Goljatista, kun hänen päänsä oli yltäyleensä verinen, kun se katkaistiin." Ja Toddy -- tuo henkiolento, jota äidin sanojen mukaan kaikki kaunis vastustamattomasti veti puoleensa -- Toddy katsoa tuijotti minuun kuten teurastajapoika katsoo kuolemaantuomittua lammasta ja huomautti:

"Goljatin pää oli aivan vejinen ja Davidin miekka oli aivan vejinen, aivan vejinen, niin vejinen kuin, kuin kaikki."

Lähetin nopeasti pienen huokauksen korkeuteen, avasin raamatun, etsin kertomuksen Joosefista ja luin huomattavasti lyhennellen.

"Joosef oli hyvä, pieni poika, jota hänen isänsä hellästi rakasti. Mutta veljet eivät pitäneet hänestä. Ja he myivät hänet Egyptiin. Ja hän oli hyvin viisas ja selitti ihmisille, mitä heidän unensa merkitsivät ja niin tuli hänestä kuuluisa mies. Ja hänen veljensä tulivat Egyptiin ostamaan viljaa ja Joosef möi heille, ja sitten hän ilmaisi heille itsensä. Ja hän lähetti heidät kotiin hakemaan isää Egyptiin ja sitten he elivät siellä kaikki yhdessä."

"Ei te ole niin", sanoi Toddy, kasvoillaan ilme kuten vääryyttä kärsineellä ihmisellä. "Onko vaan niin, Willy?"

"Ehei", sanoi Willy. "Sinä et ole lukenut ollenkaan hyvin. Minäpä kerron teille kuinka se oli. Oli kerran pieni poika, jonka nimi oli Joosef ja hänellä oli yksitoista veljeä -- yksitoista kauheata veljeä. Ja hänen isänsä antoi hänelle uuden viitan ja hänen veljillään ei ollut yllään muuta kuin vanhat nuttunsa. Ja eräänä päivänä hän vei heille heidän päivällisruokansa ja he pistivät hänet syvään, pimeään kuoppaan, mutta he eivät panneet hänen uutta kaunista viittaansa sinne -- he tappoivat kauriin ja kastoivat viitan -- ajatelkaa, että se tehtiin uudelle kauniille viitalle -- ja kastoivat sen kauriin vereen, ja se tuli aivan veriseksi."

"Aivan vejitekti", ehätti Toddy väliin julmalla innolla. Willy jatkoi:

"Mutta samaa tietä tuli muutamia ismaelilaisia ja nuo yksitoista kauheaa veljeä ottivat hänet pois syvästä, pimeästä kuopasta ja möivät hänet ismaelilaisille ja he veivät hänet kauvas Egyptiin. Ja hänen vanha isärukkansa itki ja itki ja itki, kun hän ajatteli, että suuri leijona söi Joosefin suuhunsa: mutta häntä ei ollenkaan syöty; mutta siellä ei ollut postikonttoria eikä rautatievaunuja eikä postivaunuja, siellä Egyptissä, ja siellä ei ollut sähkösanomia, niin että Joosef ei voinut antaa isällensä tietoja missä oli, ja hänestä tuli niin hyvä ja viisas, että Egyptin kuningas antoi hänen myydä kaiken viljan ja ottaa rahat hoitoonsa, ja eräänä päivänä tuli muutamia miehiä ostamaan viljaa, ja Joosef katseli heitä ja siinähän olikin hänen omat veljensä. Ja hän säikytti heitä -- minä olisin antanut heille kaikille selkään, jos minä olisin ollut Joosef, mutta hän vain säikytti heitä, ja sitten hän ilmaisi heille kuka hän oli, ja hän suuteli ja hän ei lyönyt heitä, eikä jättänyt ilman aamiaista, eikä pannut heitä nurkkaan eikä mitään sellaista, ja sitten hän lähetti heidät isää noutamaan, ja kun hän näki isänsä tulevan, hän juoksi kovaa kyytiä ja halasi ja suuteli häntä. Joosef oli liian iso kysyäkseen isältänsä, oliko hänellä rintasokeria, mutta hän oli hyvin iloinen nähdessään hänet. Ja kuningas antoi Joosefin isälle kauniin maatalon, ja he elivät senjälkeen kaikki iloisina."

"Ja he kattoivat viitan vejeen", toisteli Toddy.

"Harry eno", sanoi Willy, "mitä luulet että minun isäni tekisi, jos hän luulisi, että leijona söisi minut suuhunsa? Minä luulen, että hän itkisi kauheasti, etkö sinäkin? Kerro nyt meille toinen kertomus -- tai minäpäs tiedän -- lue meille --."

"Goljatitta", keskeytti Toddy.

"Kerroppas sinä minulle hänestä, Toddy", sanoin.

"No", sanoi Toddy. "Goljat oli pitkä, tuuji miet, ja David oli hyvin pieni miet, ja Goljat tanoi 'Tule tänne niin minä työn tinut' ja David tanoi 'En minä tinua pelkää.' Titte David pitti viiti pientä kiveä linkoon ja pyyti Jumalalta apua, ja antoi lingon paitkata kivet Goljatin tiimiin ja tappaa hänet aivan kokonaan, ja David otti Goljatin miekan ja löi Goljatin pään poikki ja te tuli aivan vejitekti, ja Goljat juokti tiehentä." Tätä lyhyttä kertomusta säesti suurempi määrä vilkkaita ja yllättäviä eleitä, kuin mitä hillitty kaunopuhuja Gough milloinkaan tuhlaa pitkään puheeseen.

"Minusta ei ole ollenkaan hauskaa kuulla Goljatista", sanoi Willy. "Minä tahtoisin kuulla Feruksesta."

"Kenestä?"

"Feruksesta, etkö tiedä kuka hän on?"

"En ole milloinkaan kuullut hänestä, Willy."

"Ohhoh", ihmetteli Willy, "eikö sinulla ollut isää, kun olit pieni?"

"Kyllä, mutta hän ei koskaan kertonut kenestäkään Ferus-nimisestä, eikä sen nimistä ole Tietosanakirjassakaan. Mikä mies hän oli?"