Part 2

"Laula meille laulu", toisti Toddy.

Koetin muistella jotakin sopivaa laulua, mutta ainoa, joka johtui mieleeni, oli M'Appari. Lauloin siitä nuorelle kuulijakunnalleni useita säkeistöjä. Willy keskeytti laulamiseni sanoen:

"En usko että tuo on hyvä laulu."

"Kuinka niin, Willy?"

"Koska en ymmärrä siitä sanaakaan."

"Laula laulu 'Gory, gory, halleluija'", pyysi Toddy. Taipuvaisena tottelin. Tuo vanha sävel kiehtoi minut ihmeellisesti. Olin kuullut sitä pikku poikana usein laulettavan ulkoilma-jumalanpalveluksissa ja neekeri asunnoissa kaukaisessa lännessä. Senjälkeen olen kuullut sitä monin paikoin mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Ja kaikki nuo muistot valtasivat minut kokonaan laulaessani tuota laulua. Ja ehkäpä tietämättäni innostuin sitä toistamaan, koskapa Willy huomautti:

"Älä laula ijänkaiken tuota samaa, Harry eno, sinä laulat niin kovasti, että aivan päähäni koskee."

"Pyydän anteeksi, Willy", sanoin. "Hyvää yötä."

"Joko menet, Harry eno? Et ole kuunnellut iltarukouksiamme. Isä teki sen aina."

"No, anna tulla sitten."

"Sinun täytyy sanoa edellä", sanoi Willy, "niin isä aina teki."

Minä luin virsikirjasta pyhän Chrysostomin rukouksen. Tuskin oli ehtinyt "ameneen" kun Willy jo huomautti:

"Isä ei puhu mitään tuollaisista asioista. En luule, että tuo on oikein hyvä rukous."

"Lueppas sinä sitten hyvä rukous, Willy."

Willy sulki silmänsä ja alensi äänensä hyvin nöyräksi. Hänen kasvonsa olivat kuin nukkuvan enkelin. Hän alkoi:

"Rakas Jumala, me kiitämme Sinua koko tästä hauskasta päivästä, ja toivomme, että kaikilla pikku pojilla kaikkialla on myöskin ollut hauskaa. Suojele meitä ja kaikkia muita ensi yönä, äläkä salli mitään pahaa tapahtua. Niin, ja sitten on Harry enolla rintasokeria matkalaukussaan, niin hän ainakin sanoi rattailla. Me kiitämme Sinua siitä, että olet antanut Harry enon tulla tänne meille, ja me toivomme, että hänellä on paljon rintasokeria. Ja me rukoilemme Sinua, pidä huolta kaikista pikku pojista ja tytöistä, joilla ei ole isää ja äitiä, eikä Harry enoa, eikä rintasokeria, eikä vuoteita, missä nukkua. Ja ota meidät kaikki kuoltuamme taivaaseen Kristuksen tähden. Amen. Anna nyt meille rintasokeria, Harry eno."

"Hiljaa Willy, eikö Toddykin lue rukousta?"

"Kyllä, anna kuulua, Toddy."

Toddy sulki silmänsä ähki ja väänteli, hengitti nopeasti ja kuuluvasti, ikäänkuin rukouksen lukeminen etupäässä olisi ollut ruumiillinen ponnistus. Vihdoin hän aloitti:

"Jakat Jumala, älä anna minun olla paha ja vajjele äitiä ja itää ja Willyä ja itoitää ja molempia itoäitejä ja kaikkia hyviä ihmitiä tättä talotta ja kaikkia muitakin ja minun nukkeani. A-a-a-men!"

"Anna meille nyt rintasokeria", sanoi Willy ja Toddy toisti kaikuna pyynnön tapansa mukaan.

Nopeasti otin rintasokerin esille matkalaukustani ja annoin kappaleen kumpaisellekin heidän sanomattomaksi riemukseen. Toistamiseen sanoin hyvää yötä.

"Ethän antanut meille lantteja", sanoi Willy. "Isä antaa meille joka ilta jonkun lantin, jonka saamme pistää säästölaatikkoomme."

"Minulla ei nyt satu olemaan rahaa mukanani, odota huomiseen."

"Tahdomme juotavaa."

"Pyydän Maggien tuomaan teille."

"Tahdon nukkeni", sopersi Toddy.

Löysin solmuun sidotut käsiliinat nostin, joskin vastenmielisesti ylös nuo likaiset rievut ja heitin ne vuoteeseen.

"Nyt tahdon nähdä pyöjien pyöjivän", sanoi Toddy. Syöksyin ulos huoneesta ja läimäytin oven perässäni kiinni. Katsoin kelloani, se oli puoli yhdeksän. Olin ollut puolitoista tuntia noiden hirveitten lasten luona. Mutta olivatpa he sentään hauskoja, ja huolimatta siitä, että olin heihin kerrassaan harmistunut -- nauroin. Mutta jos he nyt rupesivat tällä tavoin anastamaan aikaani, milloinka sitten saisin aikaa lukemiseen. Otin matkalaukusta Fisken "Kosmillisen Filosofian", menin alas kirjastoon, sytytin sikaarin ja aloin lukea lukulampun valossa. Tuskinpa olin päässyt alkuun, kun jo kuulin pikku askelia ja näin edessäni vanhemman sisarenpojistani. Jokainen piirre hänessä ilmaisi pettymystä, melkeinpä moitetta, kun hän puhkesi:

"Ethän sanonut 'hyvää yötä' et 'Jumala siunatkoon teitä', etkä mitään muutakaan."

"No hyvää yötä sitten."

"Hyvää yötä."

"Jumala siunatkoon sinua."

"Jumala siunatkoon sinua."

Willy näytti vielä odottavan jotakin. Viimein hän sanoi:

"Isä sanoo: Jumala siunatkoon kaikkia."

"No niin, Jumala siunatkoon kaikkia."

"Jumala siunatkoon kaikkia", vastasi Willy ja kääntyi vaieten astumaan ylös portaita.

"Jumala siunatkoon tuota tuskastuttavaa, mutta samalla niin vilpitöntä pikku sydäntä", sanoin itsekseni. "Jospa kaikki uskoisivat Jumalaan kuten te isäänne, miten vähän työtä saarnamiehillä silloin olisikaan."

III LUKU.

Yö ja aamu.

Yö oli hurmaava. Puhdas ja raitis ilma, kukkien tuoksu, hyönteisten hyrinä puissa ja pensaissa, itse vuodenaika näytti estävän minua lukemasta filosofiaa. Siksipä paninkin Fisken syrjään ja herkuttelin lukemalla jonkun tunneherkän palan Paul Haynen uudesta runoteoksesta ja muutamia lukuja "Kesä" nimisestä kirjasta. Vihdoin laittauduin levolle. Sisarenpoikani nukkuivat makeasti. Tuntui mahdottomalta, että päivällisillä kiusanhengilläni saattoi olla noin puhtaat, enkelimäiset kasvot. Vuoteessa maatessani saatoin nähdä särmikkään vuorenhuipun tummat varjot, yläpuolella hopeanhohtavat tähdet taivaan tummaa sineä vastaan, alapuolella tulikärpästen leikkivät valot tumma vuorenrinne taustana. Pyörien kolina ei häirinnyt, eikä yksikään noista tuhansista äänistä, jotka täyttävät suurkaupungin levottomuudella. Ihmetellen, melkeinpä närkästyneenä ajattelin, kuinka järkevät, mukavuutta rakastavat ihmiset saattavat asua tuossa kauheassa New-Yorkissa, kun kerran lähellä saattoi löytyä näin hauskoja asuinpaikkoja. Sitten tuli Alice Mayton mieleeni ja sitten eräs liiketuttava, myöhemmin tähdet, tavaraleimat, kukkakimput, likaiset sisarenpojat, tulikärpäset, virheelliset tilikirjat, rautatieliput, rintasokeri ja Herbert Spencer, kaikki tuo pyöri mielessäni yhtenä ainoana sekasotkuna. Sitten ilmestyi ihana näky: ylväs enkeli puettuna erittäin hienoon pukuun ajaen uudenaikaisissa ajoneuvoissa. Erinomaisella loistollaan tuo näky himmensi kaikki muut ja olin juuri vaipumaisillani autuaalliseen uneen, kun kuului:

"Ah-h-h-o-o-e-e!"

"Sh-h-h", huusin.

Varoitus vaikutti ja olin jälleen nukahtamaisillani.

"Ah-h-h-o-o-ee!"

"Toddy, tahdotko, että eno lyö sinua?"

"En."

"Makaa sitten vaiti."

"Olen kadottanut nukkeni, enkä voi löytää titä mittaan."

"Etsin sen sinulle varmasti huomen aamuna."

"Oo-ee-ee, tahdon nukkeni."

"Sanoinhan jo, että saat sen heti aamulla."

"Tahdon ten nyt, heti -oo-ee."

"Sinä et saa sitä nyt, paneudu vain maata."

"Oh-ee-oo-oo."

Hypähtäen ylös kiiruhdin toiseen huoneeseen, kiusanhenkeni luo. Kiireessäni löin otsani raollaan olevaan oveen. Kiristin hampaitani, sytytin kynttilän ja sanoin jotakin, samantekevää mitä.

"Tinä tanoit juman tanan, eno," huudahti Toddy "kun kuolet et pääte taivaateen."

"Et sinäkään, jos ulvot kuin pieni hirviö yön läpeensä. Oletko nyt vaiti?"

"Kyllä, mutta tahdon nukkeni."

"En tiedä, niissä nukkesi on enkä rupea panemaan nurin koko taloa tuota kirottua nukkea etsiessäni."

"Ei te ole kijottu. Te on minun nukkeni."

"En tiedä missä se on. Luuletko, että minä sen olen vienyt?"

"Tahdon ten vuoteeteen kanttani."

"Charles", sanoin, "huomen aamuna noustessasi löytyy varmaankin nukkesi. Nyt sinun täytyy tuosta halustasi luopua ja asettua levolle. Peitän sinut hyvin." Ruvetessani pöyhimään ja järjestämään vuodetta, putosi sieltä tuo onneton nukke, tuskieni tuottaja. Toddy sieppasi sen kasvot hellyydestä loistaen ja huusi:

"Voi, tinä oma nukkeni. Tule nukke, oman itäti luo, minä tinua niin jakattan."

Ja tuo lystikäs lapsi oli niin syvän rakkauden valtaamana, että harmini väistyi ja tuo näky tuotti minulle todellista taidenautintoa. Mutta voihan ajan ollen väsyä mitä kauneimmankin taulun katselemiseen kun ei ole täysin valveilla ja seisoo vedossa kynttilä kädessä. Niinpä minäkin peitin sisarenpoikani hyvin ja palasin omaan huoneeseeni, jossa jäin mietiskelemään lapsuusajan monia ristiriitoja, kunnes nukuin.

Seuraavana aamuna heräsin hyvin varhain siihen, että valoa tulvi huoneeseen. Olin edellisenä iltana jättänyt ikkunaluukut sulkematta. Ilma oli täynnä lintujen laulua, ja idän taivas liekehti sellaisissa värivivahduksissa, joita taiteilijan on mahdotonta kankaalle kiinnittää. Mutta lintujen laulun ja rusopilvien ihaileminen ennen auringonnousua, ei juuri sovellu miehelle, joka oli valvonut lukien puoleenyöhön. Siksi vedinkin kierrekaihtimet alas, suljin ikkunaluukut, ja paneuduin uudestaan maata, puoliksi unessa kiittäen taivasta siitä, että sain nukkua tuollaiseen ihanaan musiikkiin. Sydämestäni annoin anteeksi kaikille vihamiehilleni ja olin jo vaipumaisillani suloiseen tajuttomuuteen, kun tunsin keveän käden poskellani. Hetkessä nousi vihani. Hypähdin pystyyn ja näin Willyn, joka arkana vetäytyi vuoteeni luota.

"Minä vain hyväilin sinua, kun sinä olet niin hyvä ja toit meille rintasokeria. Isä antoi meidän hyväillä itseään, milloin vain halusimme, vaikka jok'ikinen aamu."

"Näinkö aikaisin?" kysyin.

"Niin pian kuin vain voimme jotakin nähdä."

Tom parka. En ollut koskaan voinut käsittää minkätähden hän aina oli niin laiha ja rasittuneen näköinen. Olihan hän melkein huonomman näköinen kuin Lousianan soilla tai Virginian metsissä ollessamme, vaikka hänellä nyt oli hyvä vaimo, hyvät tulot ja puhdas omatunto. Mutta nyt selvisi minulle kaikki. Mutta mitäpä saattoi tehdä? Tuon lapsen silmät, ääni ja kasvojen ilme voittivat suloudellaan ihanimman enkelin. Ja tuo lapsi sai miehisen miehen unohtamaan oman mukavuutensa, vieläpä yö-unensakin tehdessään hänelle mieliksi. Hän todellakin oli riistämässä yöleponi ja siksipä suutelinkin häntä ja sanoin:

"Juokse vuoteeseesi, poikaseni, ja anna enon nukkua. Aamiaisen jälkeen teen sinulle pillin."

"Oikeinko totta?" Enkeli muuttui yht'äkkiä taas pojaksi.

"Kyllä, menehän nyt vain!"

"Kovaäänisen pillin, oikein kovaäänisen?"

"Kyllä, mutta mene heti paikalla vuoteeseen."

Pikku askeleet häipyivät. Käännyin vuoteessani ja suljin silmäni. Lintujen laulu kävi vähitellen heikommaksi, ajatukseni rupesivat harhailemaan ja hajaantumaan; olin kiitävinäni pehmeällä pilvenhattaralla seurassani sadottain kerubeja, joilla kaikilla oli Willyn yöpaita.

"Harry eno!"

Antakoon Jumala anteeksi rukouksen, jonka silloin lähetin korkeuteen!

"Harry eno!"

"Kyllä minä sinut vielä opetan, poikaseni," ajattelin. "Jos annan sinun huutaa kauhean kurkkusi käheäksi, silloin ehkä osaat olla häiritsemättä enoasi, joka juuri yritti ruveta toden teolla sinua hellästi rakastamaan."

"Harry-y-ee-noo!"

"Ulvo vain pikku lurjus", ajattelin. "Olet saanut minut täysin hereille, keuhkosi kärsikööt siitä!" Yht'äkkiä kuulin, kuinka jotakin lausuttiin hyvin unisella ja sekavalla äänellä. Toddy se siellä soperteli:

"Tahdon nähdä pyöjien pyöjivän!"

"Willy", huudahdin tuskissani siitä, että Toddy heräisi, "mitä tahdot?"

"Harry eno!"

"Mitä tahdot?"

"Harry eno, mistä puusta aijot tehdä pillin?"

"En tee sinulle ollenkaan pilliä, vaan sen sijaan ison kepin, jolla annan sinulle selkään, koska et ole hiljaa, kuten käsken."

"Mutta eno, isä ei lyö koskaan kepillä, vaan läimähyttää kädellään."

Taivas! Isä, isä ja aina vain isä! Eikö tuo isään vetoaminen koskaan loppunut. Kauhistuin huomatessani, että tunsin sydämessäni mitä syvintä vihaa erinomaista lankoani kohtaan. Yksi asia oli ainakin varma, nukkumisesta ei ollut puhettakaan. Siksipä pukeuduin ja menin ulos puutarhaan. Hurmaavien, tuoksuvien kukkasten ympäröimänä kulkiessani saavutin mielenmalttini takaisin ja olin iloinen kun Willy, vastattuani ruokakellon soittoon, riensi vastaani sanoen:

"Missä olit, Harry eno? Etsimme sinua sisältä joka paikasta, mutta emme nähneet sinusta jälkeäkään?"

Aamiainen oli erinomainen. Jälkeenpäin sain tietää, että Helena, tuo kunnon tyttö, oli jokaista ateriaa varten, minkä tulisin heidän kotonaan syömään, valmistanut ruokaluettelon. Koska minun ja sisaren poikieni pöytäkeskustelu ei ollut sitä laatua, että sen leviäminen tuottaisi mitään ikävyyksiä, pyysin palvelustyttöä, Maggia, auttamaan poikia ruokapöydässä ja annoin pienen juomarahan seurata pyyntöäni. Tällä tavoin vapautettuna edesvastuusta sisarenpoikieni kauhistuttavaan ruokahaluun nähden tein täyttä oikeutta aterialle, katselinpa vielä huvitettuna Willyä ja Toddya, jotka pikku haarukoineen ja lusikoineen olivat kovassa syömisen touhussa. Vähän aikaa he söivät äänettöminä ja nopeasti, mutta pian tuli pahin nälkä tyydytetyksi ja kielen siteet irtaantuivat.

"Hajjy eno", huomautti Toddy, "tuolla ylhäällä on niin hijmuten hautka ito kittu. Näytän ten aamulliten jälkeen."

"Toddy on tuhma pikku poika", sanoi Willy, "hän sanoo aina aamullinen aamiaisen asemasta."

"Mitä hän tarkoittaa kittulla, Willy?"

"Minä luulen että hän tarkoittaa matkakirstua", vastasi vanhempi sisarenpoikani.

Muistan, kuinka itse olin ihastuksissani saadessani kääntää mullin mallin vanhan matkakirstun sisällön. -- Tuntuu kuin jos tuosta ajasta jo olisi vuosisata kulunut. -- Siksipä hymyilinkin ymmärtämyksellä Toddylle hänen ilmeiseksi ihastuksekseen. Kuinka miellyttävää onkaan virittää ymmärtämyksen kieli lapsen mielessä, ajattelin, kuinka nopeasti lapsen silmä ymmärtääkään katseen, joka käy sanoin lausutun ajatuksen edellä. Rakas, pikku Toddy! Vuosikausia olisimme voineet istua saman pöydän ääressä piittaamatta toistemme sanoista, mutta nyt oli erään mielitekosi satunnainen mainitseminen äkkiä saattanut sielumme suloiseen sopusointuun, samantapaiseen, joka varmaankin yhdisti Mestarin siihen opetuslapseen, joka hänkin puolestaan ilmeisesti oli heikoin kahdestatoista valitusta. "Hijmuten hautka ito kittu" näytti äkkiä tasoittavan kaikki eroavaisuudet ijässä, asemassa, kokemuksessa tuon pienen pojan ja minun välilläni. --

Kauhistuttava ajatus juolahti yht'äkkiä mieleeni. Syöksyin portaita ylös huoneeseeni. Niin, hän tarkoitti kuin tarkoittikin minun matkakirstuani. Minä en havainnut siinä mitään "hautkaa", päinvastoin. Myötätunnon side minun ja sisarenpoikani välillä katkesi tällä hetkellä. Katsellessani tuota asiaa joltisenkin välimatkan päästä, nyt, kun muutamien viikkojen väliaika eroittaa minut tuosta päivästä, täytyy minun myöntää, etten voinut katsella edessäni olevaa näkyä rauhallisena ja ilman ennakkoluuloa. Nyt huomaan, että Toddya kohtaan tuntemani myötätuntoisuuden äkillinen ilmeneminen ja yhtä äkillinen häviäminen olivat elävä todistus ihmismielen muuttuvaisuudesta. Sieluni oli ikäänkuin kiiruhtanut hänen luokseen siksi, että hän piti vanhojen kirstujen penkomisesta, ja koska luulin, että hän nautti katsellessaan sitä mitä erilaisimmista esineistä kokoonpantua muistomerkkiä, joka oli tuloksena sellaisesta penkomisesta. Edessäni oleva näky osoitti selvästi, että olin osunut oikeaan arvostellessani sisarenpoikani luonnetta. Ja nyt minun itsekkäät vaistoni kiirehtivät peittämään sieluni kirkkaan näkemyksen ja häiritsemään sitä iloa, jota minun olisi pitänyt tuntea, kun sain nähdä kaiken "ei enää puolittain, vaan kasvoista kasvoihin."

Matkalaukkuuni sain sopimaan yhtä jos toistakin, sillä ollessani sotilaana olin kehittänyt matkatavaroiden kokoonpanemisen todelliseksi taiteeksi. Jos luonteessani olisi ollut rahtunenkin itserakkautta, olisin ollut itsestäni ylpeä, sillä eipä todellakaan olisi voinut uskoa, että koko tuo laattialla oleva tavararöykkiö oli saattanut mahtua yhteen ainoaan matkalaukkuun. Toddy oli ilmeisesti enemmän asianharrastaja kuin asiantuntija matkalaukun täyttämisessä. Sain pian selville hänen menettelytapansa ja tuo huomioni loi vähän valoa matkalaukkuni edessä olevien tavaroiden paljouteen. Kun silinterihattu ja sen kotelo eroitetaan luonnollisesta yhteydestään, niin ne anastavat lähes kaksi kertaa enemmän tilaa, vaikka edellisessä olisikin kengänkiilloitusvehkeet, joita siinä ei tavallisesti pidetä, ja jälkimäisessä muutamia kokonaisessa rommimeressä lionneita Sikaareja. Samaa voi sanoa kannettavasta pukukotelosta ja sen sisällöstä, jotka eräs entinen sotatoveri oli ostanut minulle Wienistä, ja jota eräs vanha europalainen soturi oli pitänyt suorastaan verrattomana. Remmit, jotka estivät suojuskotelon putoamasta, olivat leikatut poikki, revityt tai muuten saatu pois paikoiltaan, ja tuossa suojuksessa oli frakkipukuni tiukasti kokoonkäärittynä. Kärsimättömänä sieppasin tuon käärön ja ruvetessani sitä aukomaan kuulin ovelta ulvontaa.

"Otit nukkeni kehdotta -- tahdon tuutia lattani -oo-ee-ee!"

"Sinä ilkiö", huusin, melkeinpä karjasin, olin niin suutuksissani. "Tahtoisinpa tällä hetkellä katkaista kaulasi. Mitä ajattelet, kun käännät matkalaukkuni sisällön nurin narin?"

"En-en-tiedä." Ja Toddyn alihuuli työntyi eteenpäin. Uskon, että bengalialainen tiikerikin voisi heltyä tuntemaan sääliä tuota näkyä katsellessaan, mutta tuollainen ajatus ei pälkähtänyt päähänikään sillä hetkellä.

"Miksi teit sen?"

"Niin kun --."

"No, miksi?"

"En minä -- tiedä."

Juuri tällä hetkellä kauheata melua alkoi kuulua puutarhasta. Katsahdettuani ulos näin Willyn. Toisella kädellä hän piteli verta vuotavaa sormea, toisessa oli minun partaveitseni. Hän selitti jälkeenpäin, että oli vuoleskelemassa venettä ja että veitsi oli paha hänelle. Haavan peittäminen laastarilla oli vain hetken työ, ja olin juuri lopettamaisillani tuon lääkäritoimenpiteeni, kun Tomin puutarhuri, joka samalla palveli kuskina, ojensi minulle kirjeen. Osoite oli Helenan tuttua käsialaa. Kirje kuului seuraavasti: (Sulkumerkeissä olevat huomautukset ovat minun lukiessa tekemiäni.)

"Bloomdale, kesäkuun 21 p:nä 1675.

Rakas Harry,

Olen onnellinen ajatellessani, että sinä olet siellä lemmikkieni luona, ja vaikka minulla onkin täällä kaikin puolin hauskaa, toivon useasti, että olisin siellä teidän kanssanne. (Hm, niinpä minäkin.) Toivoisin että oppisit tuntemaan nuo kullanmuruset. (Kiitos kunniasta, mutta enpä usko, että minulla on halua juurruttaa tuttavuuttamme syvemmälle, kuin mikä on ehdottomasti välttämätöntä.) Tuntuu aivan luonnottomalta, että yleensä niin vähän tunnetaan omia sukulaisia ja ennen kaikkea noita viattomia pienokaisia, joiden olemassa-oloa tuskin huomataan. (Jollei vain lukitsemattomia matkalaukkuja satu olemaan käsillä, sisko kulta.)

Haluaisin pyytää sinulta erästä palvelusta. Kotona, kun olimme lapsia, oli sinun tapana ylitsevuotavalla kaunopuheisuudella esittää, kuinka kasvojen ja pääkallon muodosta ja muista pettämättömistä merkeistä saattoi päättää, minkälainen luonne kullakin oli. Silloin pidin kaikkea tuota hölynpölynä, mutta jos nyt vielä siihen ollenkaan uskot, pyytäisin sinun tutkimaan lapsukaisiani ja sitten antamaan minulle tarkoin harkitun lausunnon heistä. (Oikeita pahoja henkiä, rouvaseni, lurjuksia, heittiöitä, syntyneet hirtettäviksi molemmat.)

En voi päästä ajatuksesta, että Willy on syntynyt jotakin suurta varten. (Suurta kiusantekoa varten.) Hän on toisinaan niin miettiväinen ja ajatuksiinsa vaipuneena, että suorastaan pelkään häiritä häntä. Sitäpaitsi on hänellä kyky pysyä järkähtämättömänä. Ja eiköhän moni mies olisi voinut tulla kuuluisaksi, jos ei heiltä olisi puuttunut tuo ainoa ominaisuus. (Se kyky hänellä kyllä on. Hän antoi oivallisen näytteen siitä tänä aamuna, kun minä koetin päästä uneen.)

Toddysta tulee runoilija tai musiikkimies tai taiteilija. (Aivan niin, kaikki suuret roistot käyvät käsiksi johonkin taiteeseen, ja taiteilijanimen alla he sitten laiskottelevat.) Hän elää kokonaan mielikuviensa vallassa. (Aivan niin, esimerkiksi tuo kiusallinen "nähdä pyöjien pyöjivän.") Hänessä on Willyn ylevää vakavuutta, mutta hän ei tarvitse sitä; voima, joka vetää häntä kaiken kauniin puoleen, korvaa tuon puutteen. (Ah, ehkäpä tuo voi selittää matkalaukkuni kohtalon.) Mutta haluan kuulla sinun mielipiteesi, sillä tiedän, että sinä olet terävämpi luonteiden erittelyssä kuin minä.

Iloitsen ajatuksesta, että minä ansaitsen kunnian siitä, että sinä jo tähän mennessä olet saanut niin paljon luetuksi. Toivon, että kohdakkoin saan muutaman rivin siitä, kuinka lemmikkini voivat. Sinua alati rakastava

Helena siskosi."

Harvoin on mikään kirje minua niin kuohuttanut kuin tämä, enkä milloinkaan ole odottanut niin todellista iloa vastauksen kirjoittamisesta kuin nyt. Päätin, että siitä tulisi erittelyn ja rauhallisen, joskin pontevan mielipiteen ilmauksen mestarinäyte.

Erään asian olin ainakin vakavasti päättänyt. Kutsuin palvelustytön ja kysyin, missä oli avain, jolla saattoi lukita lasten huoneen ja minun huoneeni välisen oven.

"Toddy heitti sen kaivoon, herra."

"Eikö kylässä ole lukkoseppää."

"Ei, herra, lähin asuu Patersonissa."

"Onko talossa ruuviavainta?"

"Kyllä, herra!"

"Tuo se minulle ja sano kuskille, että hän heti paikalla valmistautuu kyyditsemään minua Patersoniin."

Ruuviavain tuotiin; sillä ruuvasin lukon ovesta. Nousin ajoneuvoihin ja käskin kuskin viemään minut Patersoniin vuoritietä, joka on Amerikan kauneimpia.

"Patersoniin", huudahti Willy, "voi siellä on niin suuri namuspuoti. Tule Toddy!"

"Yrittäkääpäs", ajattelin, sieppasin piiskan ja läimähytin sillä hevosta, "ei, jos se minusta riippuu." Tuollaisen poikaparin räpättely pilaisi koko matkani.

Hevoset läksivät liikkeelle. Samassa kuului läpitunkevaa huutoa ja kauheaa melua. Tuntui kuin nuo molemmat lapset olisivat hengenvaarallisesti loukkaantuneet, mutta luodessani pikaisen silmäyksen taakseni näin Toddyn ja Willyn juoksevan täyttä vauhtia ajopelien perässä surkeasti huutaen ja itkien. Tuo oli jo liian surullista. En voinut jatkaa matkaani ilman heitä, en vaikka olisivat olleet isonrokon saastuttamia. Ajaja pysähdytti omasta alotteestaan -- hän näkyi tuntevan poikien tavat --, ja minä autoin Willyn ja Toddyn ylös ajoneuvoihin salaisesti toivoen, että tuo uhrautumiseni saisi ansaitun palkkansa. Saavuttuamme vuoritielle olivat ystävälliset tunteeni sisarenpoikiani kohtaan huomattavasti kasvaneet, sillä näky edessäni oli hurmaava. Ilma oli kirkas. Parin etukaupunkialueen takana näin pääkaupungin ja kauvempana rauhallisen Greenwoodin, näin lahdelmat, kanavat, salmen, näin kaksi hopealle hohtavaa jokea paaluaituuksen tällä puolen ja Broklynistä suoraan etelään valtameren. Suuremmoista valojen ja varjojen vaihtelua, koristeellisia rakennusryhmiä, jotka muodostuivat hajallaan olevista rakennuksista suuren etäisyyden vaikutuksesta, ikävännäköisiä tehtaita, jotka olivat muuttuneet ihaniksi linnoiksi auringon säteitten heijastuessa ikkunaruutuihin. Suuret höyrylaivat näyttivät hitaasti eteneviltä leikkivenheiltä. Ei näkynyt elon merkkiäkään. Tuo näky johdatti mieleeni kauniit sadut lumotuista kaupungeista, joista olin lapsena lukenut, ja tuota mielikuvaa vahvisti New-Yorkin uuden, jättiläismäisen postitalon katto, joka ikäänkuin vallitsi kaikkea.

"Harry eno!"

Ah, tuotahan juuri odotinkin.

"Harry eno!"

"No, Willy!"

"Minusta tuntuu, että tuo on kuin taivaassa."

"Mikä?"

"Tarkoitan, kaikki tuo -- täältä tuonne toiseen pilveen ja takaisin kaiken tuon takaa. Ja minusta tuolla, (hän osoitti jotakin loistavaa, joka todennäköisesti oli jonkun valokuvaamon lasikatto) tuolla, missä on niin valoisaa ja loistavaa, siellä asuu Jumala."

Siunatkoon tuota lasta! Näky oli minulle johtanut mieleen vain satulinnoja ja lumottuja kaupunkeja, ja kuitenkin ylpeilin siitä, että minulla on avoin silmä taiteellisille vaikutelmille.

"Ja tuolla toisella puolen, tuolla, missä on pieni kirkas täplä", jatkoi Willy, "on rakas pikku Phillie veikko. Milloin vain katson sinne, näen hänen pistävän kätensä esiin."

"Jakat, pikku Phillie veikko meni laatikkoon nukkumaan, ja titte Jumala otti hänet taivaateen", jupisi Toddy tehden yhteenvedon kaikesta, mitä hän tiesi kuolemasta. Sitten hän koroitti äänensä: