Part 1

HELENAN PIENOKAISET

Kirj.

JOHN HABBERTON

Suomentanut

Anna Koskenjaakko

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1917.

_Helenan pienokaiset_ ynnä vähäinen katkelma heidän viattomista, ovelista rakastettavista, ilkeistä, lumoavista ja vastenmielisistä teoistaan kymmenen päivän kuluessa.

Kertoi heidän viime uhrinsa.

"Ihmisen tulee olla naulattu ja kytketty kiinni yhteiskuntaan, ennenkuin hän voi hyvin työskennellä sen menestymiseksi; eikä ole mitään sellaisia nauloja ja siteitä kuin lapset."

Henry Ward Beecher.

SISÄLLYS:

I. Willy ja Toddy. II. Päivällistä syödessä -- ja sen jälkeen. III. Yö ja aamu. IV. Kukkakimppuni ja miten sen kävi. V. Mitä kirkossa tapahtui. VI. Sunnuntai-iltapäivä. VII. Vierailumme ja mitä siitä seurasi. VIII. Kahdet ajoneuvot ja niissä ajavat. IX. Sateinen päivä -- aamu. X. Sadepäivä -- iltapäivä. XI. Auringonpaistetta. XII. Runoni. XIII. Hirveä lapsi.

I LUKU.

Willy ja Toddy.

Tämän kirjan syntymisen alkusyynä, mikäli sitä voi määritellä, lienee seuraava kirje, jonka ainoa naimisissa oleva sisareni kirjoitti minulle, Harry Burtonille, kahdenkymmenenkahdeksanvuotiaalle, tukkuliikkeessä palvelevalle vanhallepojalle, ja jonka sain juuri miettiessäni, missä viettäisin pari viikkoa kestävän loma-aikani.

"Hillcrest, kesäkuun 15 p:nä 1875.

Rakas Harry!

Muistelen sinun usein valittelevan, ettei sinulla ole tilaisuutta lueskelemiseen, ja koska tiedän, ettet saa sitä tänäkään kesänä, jos vietät lomasi ystäviesi ja tuttaviesi parissa, kirjoitan sinulle kutsuakseni sinut tänne luoksemme. Myönnän, etten ole täysin vapaa itsekkäisyydestä sitä tehdessäni. Asia on näet siten, että Tom ja minä olemme kutsutut pariksi viikoksi vanhan koulutoverini Alice Waynen luo, joka, kuten tietänet, on maailman suloisin tyttö, vaikka et totellutkaan minua ja mennyt hänen kanssaan naimisiin, ennenkuin Frank Wayne ilmestyi. No niin, noudattaisimme hyvin mielellämme kutsua, sillä Alice ja Frank viettävät komeata elämää; mutta koska he eivät kutsuneet lapsiamme eikä heillä itselläänkään ole lapsia, olemme pakoitetut jättämään Willyn ja Toddyn kotiin. Uskon, ettei heille mitään tapahdu, sillä palvelustyttöni on oikea helmi ja hyvin kiintynyt lapsiin, mutta olisin huolettomampi heidän vuokseen, jos tietäisin, että talossa on mieshenkilö. Täällä on sitäpaitsi kaikki hopeatavaramme, ja varkaat eivät murtaudu mielellään taloon, jossa on julmannäköinen mies. (Älä millään muotoa kiitä kohteliaisuudesta.) Jos sinä vain tulet tänne, olen aivan levollinen. Lapsista ei sinulla ole mitään huolta; he ovat maailman kilteimmät lapset -- kaikki sen sanovat.

Tomilla on yllin kyllin sikaareja, tiedän sen, sillä rahat, jotka minun piti saada uuteen pukuun, menivätkin sikaareihin. Hän on myöskin vastikään saanut punaviiniä, johon hän on suuresti ihastunut; minun mielestäni sitä ei voi eroittaa mitä inhoittavimmasta musteesta muuten kuin väristä. Hevosemme ovat erinomaisessa kunnossa, samoin puutarha -- näet, etten ole unhoittanut miten ihastunut olet kukkiin. Ja loppujen lopuksi, Hillcrestissä ei koskaan ole ollut niin paljon sieviä tyttöjä kuin tänä kesänä; tytöt, joihin aikaisemmin olet täällä tutustunut pitävät kyllä huolen siitä, että tulet esitetyksi uusille kaunottarille.

Lähetä viipymättä sähköteitse vastaus. Luonnollisestikin myöntävä.

Kiireessä, sinua alati rakastava

Helena siskosi.

J.K. Saat oman huoneen; siihen tuntuu pieninkin viileä tuulahdus, ja näköala on hurmaava. Lasten huone on aivan vieressä, niin että voit kuulla, jos heille yöllä jotakin tapahtuisi."

"Mainiota!" huudahdin. Käden käänteessä olin jo lähettänyt Helenalle sähkösanoman, jossa, kiittäen kutsusta, ilmoitin tulevani. Samalla olin ajatuksissani valikoinut mukaan otettavaa kirjallisuutta niin runsaasti, että sitä olisi riittänyt vaikkapa kahdeksitoista loma-ajaksi. En tosin ollut samaa mieltä Helenan kanssa siitä, että hänen poikansa olivat maailman kilteimmät, mutta tunsinhan heidät tarpeeksi hyvin tietääkseni, ettei heistä tulisi minulle paljoakaan vaivaa ja vastusta. Phil pienokaisen kuoltua edellisenä syksynä oli heitä elossa vain kaksi: viisivuotias Willy, josta muistan pikaisilta käynneiltäni Helenan luona vain ujot, vakavat, miettivät, hienot kasvot ja suuret, viattomat, läpitunkevat silmät, Melkeinpä pelkäsin katsetta noista silmistä. Tom selitti, että poika oli syntynyt profeetaksi tai suureksi hyväntekijäksi ja Helena ilmaisi ajatuksensa hyräilemällä Mulochin säettä:

"Oi päivää ihmeellistä, kun Willy kosiin käy."

Toddy oli kolmivuotias, huoleton pikku pallero. Tuolla vaalealla kiharapäällä oli herttainen tapa tanssia huoneeseen pujahtavien auringonsäteiden keskellä. Olin aina kadehtinut Tomin hevosia, puutarhaa, taloa ja sen asemaa, ja olin aivan ihastuksissani ajatuksesta, että saisin hallita ja vallita kaikkea tuota parin viikon aikana. Olin aina kunnioittanut Tomin makua mitä tulee sikaareihin ja punaviiniin, ja Hillcrestin naisasukkaat olivat, mikäli muistan, kuten muutkin maalaiskaunottaret -- sukupuolensa suloisimpia.

Kolmen päivän kuluttua läksin matkaan ja, puolentoista tunnin junamatkan jälkeen New-Yorkista Hillcrestiin, jatkoin matkaani maanteitse Tomilaisten luo. Vähän matkan päässä lankoni talosta peljästyivät hevosemme äkkiä. Ärjäistyään hevosille kyytimies kääntyi puoleeni huomauttaen:

"Tuo oli yksi lurjuksista."

"Kuka", kysyin.

"Tuo pikku veijari, joka peljästytti hevoset. Tuo tuossa, risu ojossa. Olisipa hänen tapaistaan pyytää päästä hevosen selkään. Kas siinä sitä tullaan juoksujalkaa. Missähän se toinen on! Ainahan ne ovat yhdessä. Täälläpäin kutsutaan heitä lurjuksiksi, koska heillä on aina konnankujeet mielessä. Aina he säikyttävät hevosia, hätyyttävät lehmiä tai ajavat takaa kananpoikasia. Vanhemmat ovat kyllä kunnon ihmisiä, ja siksipä täytyykin noita lapsia ihmetellä."

Sillävälin oli pikku ilkimys läähättäen lähestynyt ajopelejämme. Ja siinähän olikin ilmielävänä edessäni sisareni poika Willy puettuna likaiseen merimiespukuun, leveälieriseen olkihattuun, sukat makkarassa ja kengät hölskyen vain muutaman harvan napin varassa. Tienviereltä, pensaikosta, ryömi tällävälin esiin pienempi poika vihreässä pumpulimekossa, kaularöyhelössä, joka todennäköisesti kerran oli ollut valkea, likaisissa sukissa, sinisissä puolikengissä, jotka olivat puhki varpaiden kohdalta ja vanhanaikaisessa olkihatussa. Lykäten edellään maantientomussa puunoksaa hän huusi täyttä kurkkua: "Tättä on minun juohonleikkuukoneeni!" Hän kiirehti meitä kohden melkeinpä näkymättömänä pölypilvessä. Kun hän oli pysähtynyt, ja tomupilvi hiukan hälvennyt, eroitin selvästi Toddy pojan piirteet.

"He ovat sisareni lapsia", huokasin.

"Mitä!" huudahti kyytimies. "Hitto vie, unohdin, että olitte matkalla eversti Lawrencen luo. Mutta enpähän puhunut muuta kuin totta, ovathan he viisaita kuten pojat yleensäkin. Mutta eivät he kuole ainakaan siihen tautiin, johon lapset pyhäkoulukirjoissa."

"Willy", sanoin kaikella mahdollisella vakavuudella "tunnetko minut?"

Profeetan ja suuren hyväntekijän alku tarkasteli minua tutkivasti hetkisen. Sitten hän vastasi:

"Kyllä, olet Harry eno. Toitko meille mitään?"

"Toitko mitään", kertasi Toddy.

"Toivonpa, että minulla olisi mukana teille iso vitsa", sanoin hyvin vakavasti, "koska käyttäydytte noin tuhmasti. Tulkaa tänne rattaille."

"Tule Tod", kirkaisi Willy, vaikk'ei Toddyn etäämpänä olevasta korvasta ollut kyynäränkään vertaa Willyn suuhun. "Harry eno antaa meidän ratsastaa!"

"Antaa jattattaa", toisti Toddy haaveksivin ilmein.

Opin ennen pitkää käsittämään, että sanojen toistaminen ja haaveileva ilme olivat ominaisia Toddylle.

Heidän kiivetessään rattaille huomasin, että kummallakin oli kädessään hyvin likainen, keskeltä kiinteään vetosolmuun vedetty käsiliina. Mietittyäni hetken inhon vallassa noiden riepujen tarkoitusta, ja kun en päässyt mihinkään tulokseen, kysyin Willyltä, mitä virkaa noilla käsiliinoilla oli.

"Eivät ne ole käsiliinoja -- ne ovat nukkeja", vastasi sisarenpoikani silmänräpäyksessä.

"Hyvä Jumala", huudahdin. "Luulisipa, että äidillänne on varaa ostaa teille kunnollisia nukkeja, ettei teidän tarvitsisi näyttäytyä ihmisten ilmoilla nuo inhoittavat rievut käsissänne."

"Emme pidä ostonukista", selitti Willy.

"Nämä ovat niin kauniit. Minun nukkeni nimi on Mary ja Toddyn nuken Marfa."

"Marfa?" kysyin ihmetellen.

"Niin juuri, etkö ole kuullut seuraavaa runoa:

"Kas Maria ja Marfa jo soittamaan On menneet kelloja taivaan."

"Ahaa, tarkoitat Marthaa?"

"Niin sanoinhan jo, se on Marfa. Toddyn nukella on ruskeat silmät ja minun nukellani siniset."

"Näytä kelloati", pyyteli Toddy kiiveten syliini ja temmaisten kellonperiäni.

"Oh -- oo -- ee, minä myös", ulvoi Willy varaten itselleen toisen polveni. Hän pyyhki kenkineen housujani ja takinliepeitäni. Kumpainenkin lurjus kietoi käsivartensa ympärilleni pysyäkseen vakavammin istumassa, ja minä vedin esille kuusikymmentä guineaa maksavan kelloni ja näyttelin heille sen osoittimia.

"Tahdon nähdä pyörien pyörivän", sanoi Willy.

"Nähdä pyöjien pyöjivän", kaikui Toddyn suusta.

"En voi avata kelloani, täällä on niin pölyistä", sanoin minä.

"Miksi et?" kyseli Willy.

"Nähdä pyöjien pyöjivän", kertasi Toddy.

"Tomu tunkeutuu kelloon ja pilaa sen", selitin.

"Nähdä pyöjien pyöjivän", yltyi Toddy.

"Sanoinhan, etten voi, Toddy", toistin melko tuimasti. "Pöly pilaa kellot."

Viattomat, harmaat silmät katsahtivat ylös ihmeissään, ja likaiset, mutta kauniit huulet liikkuivat tuskin huomattavasti; Toddy kuiskasi:

"Nähdä pyöjien pyöjivän."

Suljin muitta mutkitta kelloni ja pistin sen taskuuni. Heti alkoi Toddyn alahuuli venyä, ja venyi venymistään, kunnes rupesin pelkäämään alaleuvan menevän sijoiltaan. Hänen leukansa värähtelivät ja hän huusi:

"Ah-h-h-h-h-h tahdon -- nähdä -- pyöjien -- pyöjivä-än."

"Charles", (Charles-nimen hän sai kasteessa) -- "Charles", huusin melkeinpä vihaisesti, "lopeta tuo heti paikalla! Kuuletko?"

"Ky-y-y-ll-ä."

"Älä sitten huuda enää."

"Nähdä pyö --."

"Toddy, minulla on matkalaukussani rintasokeria, mutta en anna sinulle palaakaan, jollet lopeta tuota hirveää melua."

"Niin. Tahdon nähdä pyöjien pyöjivän. Vo-o-o-i-i."

"Toddy kulta, älä huuda noin. Tuolla tulee naishenkilöitä ajaen vaunuissa. Ethän tahdo antaa heidän nähdä että itket? Saat nähdä pyörien pyörivän heti kun pääsemme kotiin."

Ajopelit, joissa istui kaksi naista, lähenivät nopeasti. Silloin Toddy taas huutamaan:

"Ui-i-i- nähdä pyöjien pyö -- --."

Epätoivoissani tempasin kellon taskustani, avasin kuoren ja näytin koneiston. Vaunut olivat juuri sivuuttamaisillaan meidät, ja minä painoin alas pääni, päästäkseni kohtaamasta vieraiden vaunussaolijoiden katseita, sillä muutamien hetkien yhdessäolo sisarenpoikieni kanssa oli tehnyt minut mielestäni sanomattoman epäsiistiksi. Äkkiä vaunut pysähtyivät. Kuulin nimeäni mainittavan. Kohotin päätäni (Willy ja minä löimme päämme yhteen, niin että päähineeni keikahti toiselle korvalle) ja katsahdin toisiin ajopeleihin. Siellä istui neiti Alice Mayton suorana, terveenä, somana, levollisena, silmät loistavina, kasvot kirkkaina, hymyillen ja reippaana, hän, jota noin vuosi sitten olin matkan päästä ihaillut.

"Milloin olette te tullut tänne, herra Burton?" kysyi hän, "ja kuinka kauvan olette ollut lapsenhoitajana. Te muodostatte iloisen näköisen kolmikon, niin epäsovinnaisen. En ensinkään pidä lapsista, jotka ovat turhamaisesti puetut ja kankeat kuin nuket lähtiessään ajelemaan. Ja näyttääpä teillä olevan hauskaa heidän kanssaan!"

"Minä -- minä vakuutan, neiti Mayton", sanoin, "että kokemukseni ovat kaikkea muuta kuin hauskat. Jos sattuisin tuntemaan jonkun vivisektionin harrastajan, joka en tietäisi mitään sen hauskempaa tapaa sammuttaa tiedonjanoaan kuin puuhailemalla koe-esineittensä kanssa, niin ilmoittautuisin vapaaehtoiseksi ruumisvarkaaksi ja sitoutuisin silmänräpäyksessä hänelle toimittamaan kaksi mieltäkiinnittävää ruumista."

"Te hirveä ihminen", huudahti neiti Mayton. "Äiti, sallitko minun esittää sinulle herra Burtonin -- Helena Lawrencen veljen. Kuinka sisarenne voi, herra Burton?"

"En tiedä", vastasin, "hän on miehensä kanssa parin viikon vierailulla kapteeni ja rouva Waynen luona, ja minä houkkio lupasin pitää huolta talosta sillä aikaa."

"Miten hauskaa!" ilostui neiti Mayton. "Sellaisia hevosia, sellaisia kukkia, sellainen ruuanlaittaja!"

"Ja sellaiset lapset", sanoin luoden lurjuksiin paljonpuhuvat katseen. Sivumennen sieppasin Toddylta nenäliinan, jonka hän oli vetänyt esille taskustani löyhytellen sitä tuulessa.

"He ovat maailman kilteimmät lapset -- Helena ainakin sanoi niin ensimäisen kerran tavatessamme tänä kesänä. Lapsethan ovat lapsia. Meillä oli luonamme viime kesänä kolme pientä serkkua, ja he ovat aivan varmaan syypäät siihen, että näytän vuotta vanhemmalta, kuin mitä oikeastaan olen."

"Kuinka nuori mahdattekaan sitten olla, neiti Mayton", sanoin minä. Arvatenkin olin sen näköinen kuin olisin tarkoittanut täyttä totta sanoillani, sillä vaikka hän taivuttikin päätään sanoen kevyesti: "Paljon kiitoksia", ei hän tuntunut voivan vastata kohteliaisuuteeni yhtä varmasti kuin hänen tapansa oli. Ei mikään voinut keskustelussa saattaa Alice Maytonia hämilleen enempää kuin muutamiksi sekunneiksi, ja niinpä hän nytkin oli saavuttanut tavallisen mielenmalttinsa kuten seuraava huomautuksensa selvästi osoitti:

"Luullakseni te koristitte kukilla huoneuston S:t Zephaniah-myyjäisissä viime talvena, herra Burton? Se oli aistikkaimmin järjestetty tilaisuus koko viime talvikautena. En tahdo antaa teille mitään vihjauksia, mutta rouva Clarksonilla, jonka luona asumme, ei ole ainoatakaan kukkaa puutarhassaan. Rikon hirveästi kymmenettä käskyä vastaan joka kerran kun sivuutan eversti Lawrencen puutarhan. Hyvästi, herra Burton!"

"Oi kiitän teitä. Tulee olemaan ilo. Hyvästi."

"Tietysti käytte tervehtimässä", sanoi neiti Mayton vaunujen vieriessä eteenpäin -- "täällä on kuolettavan ikävää -- ainoastaan pyhäisin herroja."

Kumarsin myöntävästi. Mietiskellessäni kaikkia mahdollisuuksia, mitä lyhyt keskusteluni neiti Maytonin kanssa voisi tuoda tullessaan, olin kokonaan unohtanut pölyisen pukuni ja molemmat pikku rikoksentekijät. Puhutellessani neiti Maytonia olivat veitikat olleet aivan vaiti, mutta nyt irtaantuivat heidän kielensä kahleet.

"Harry eno", sanoi Willy, "osaatko tehdä pillin?"

"Hajji eno, jakattatko tuota tätiä", sopersi Toddy.

"En, Toddy, en tietenkään."

"Tilloin olet paha ihminen, ja Jumala ei päättä tinua taivaateen, jot et jakatta toitia ihmitiä."

"Kyllä, Willy", kiiruhdin vastaamaan, "osaan kyllä tehdä pillin; ja varmasti saat sellaisen."

"Jumala ei jakatta ihmitiä, jotka eivät jakatta toitia ihmisiä", toisti Toddy.

"Hyvä, Toddy, koetapa siinä suhteessa tehdä voitavani. Kiiruhda, kyytimies, niin paljon kuin voit. Tahdon mahdollisimman pian jättää nämä nuorukaiset hoitajattarelleen ja pyytää häntä upottamaan heidät kylpyammeeseen."

Helena oli tehnyt kaikki voitavansa, jotta minulla olisi mukavaa. Hänen huoneestaan oli hurmaava näköala ylös vuorenrinnettä ja alas laaksoon. Sekin tuntui lohdulliselta, että pikku veitikoiden makuuhuone sijaitsi aivan minun huoneeni vieressä, sillä saatoinhan iltasin, kun he jo olivat vaipuneet uneen, katsella heitä. Silloin he eivät ainakaan kiusanneet tuskastunutta enoansa.

II LUKU.

Päivällistä syödessä -- ja sen jälkeen.

Päivällispöydässä Willy ja Toddy esiintyivät puhtaissa pukimissa ja kasvotkin olivat päässeet oikeuksiinsa. Willy istuutui avutta pöytään, mutta Toddy sysäsi kauvas pöydästä korkean tuolinsa, ja kapusi siihen istumaan huutaen:

"Pittä jalat pöydän alle."

Täydelleen käsittäen, että tämä huomautus merkitsi pyyntöä siirtää tuoli pöydän luokse, täytin sen heti. Palvelustyttö kaatoi minulle lasiin viiniä ja pojille vettä. Senjälkeen hän hävisi. Mielipahakseni muistui mieleeni, ettei Helenan luona koskaan ollut palvelijaa ruokailuhuoneessa aterian aikana muuten kuin juhlatilaisuuksissa. Hänellä oli näet käsitys, että palvelijat ystävilleen ja tuttavilleen juoruilevat kuulemiansa perhepiirin yksityiskeskusteluja. Periaatteessa olin täydelleen samaa mieltä hänen kanssaan, mutta noiden periaatteiden käytännössä toteuttaminen tuotti minulle enemmän kärsimystä kuin mitkään muut periaatteet tätä ennen, nyt, kun minulla oli nuo kaksi pientä ahmattia huolehdittavinani. Mutta eihän siinä mikään auttanut. Kohtalooni alistuen vain nakutin pöytään ja kumarsin päätäni sanoen: "Herra opeta meitä kiitollisuudella nauttimaan mitä meille nyt suot." Sitten kysyin Willyltä halusiko hän leipää vaiko keksiä.

"Mutta -- emmehän ole lukeneet ruokalukua", sanoi hän.

"Luinhan jo, Willy", sanoin minä, "etkö kuullut?"

"Tarkoitatko sitä äskeistä?"

"Tarkoitan."

"Minä en pidä sitä minään ruokalukuna. Isä ei koskaan lue sellaista ruokalukua."

"No, mitä isä sitten sanoo, jos saan kysyä", utelin jo vähän sulaen.

"Isä sanoo: 'Hyvä Jumala, me kiitämme Sinua tästä ruuasta, armollisesti muista tänään kaikkia nälkäisiä ja tarvitsevia Kristuksen tähden, amen.' Niin hän sanoo."

"Se on aivan sama asia, Willy."

"Mutta minä en usko sitä. Ja eihän Toddykaan ole ehtinyt lukea omaa rukoustaan. Sitäpaitsi en usko, että Taivaan Jumala pitää tuollaisesta rukouksesta."

"Kyllä hän varmaankin pitää, poikaseni. Kyllä hän ymmärtää mitä me ihmiset tarkoitamme."

"Mitenkä Hän voi ymmärtää, mitä Toddy tarkoittaa, kun hän ei ole saanut ollenkaan lukea siunaustaan."

"Tahdon lukea tiunaukteni", ulvoi Toddy.

Enempää ei tarvittu. Yksi ainoa aikaisempi erimielisyys Toddyn kanssa oli opettanut minua kunnioittamaan tuon nuoren herrasmiehen luonteen lujuutta. Niinpä siis vain taivutin pääni ja toistin Willyn opettaman isän ruokaluvun. Willy täydensi siinä, missä muistini petti. Samassa silmänräpäyksessä kun aloitin ruokalukuni, rupesi Toddy nopeasti lukea sopertamaan ja heti kun olin lausunut "amen", nosti hän päänsä ja sanoi ilmeisellä tyytyväisyydellä:

"Latketin tiunaukteni kahdetti."

Willy sanoi juhlallisesti:

"Luulen, että nyt olemme valmiit aloittamaan." Päivällinen oli erinomainen, mutta noiden hirveitten lasten ruokahalun tähden kadotin haluni käydä ruokaan todenteolla käsiksi. Pian jätin heidät. Kutsuin palvelustytön ja käskin hänen pitämään huolta siitä, että pojat söisivät tarpeeksi ja että pian pääsisivät levolle. Itse sytytin sikaarin ja läksin kävelylle puutarhaan. Ruusut kukkivat parhaillaan, kuusamain tuoksu täytti ilman, rhododendron-pensaat eivät vielä olleet kuihtuneet ja monissa lempikukissani oli jo suuret nuput. Tunnustan, että huolellisesti tarkastin puutarhan nähdäkseni miten kauniin kukkakimpun saisin kokoon neiti Maytonille. Olin niin ihastunut näkemääni, että halusin heti paikalla ryhtyä työhön. Mutta sovinnaisuussäännöt eivät sallineet tuollaista kiirehtimistä. Kuljin käytävää ylös, toista alas kädet selän takana, kasvot tuoksuvan savupilven peittäminä, mietteissäni ja unelmoiden. Tuumin, oliko mitään järkeä kukkaiskielessä, josta mielettömät kirjailijat joskus mainitsevat. Olisinpa ollut iloinen, jos sillä olisi ollut. Mahtoiko neiti Mayton ymmärtää sitä! Kuvittelin, että joka tapauksessa kykenin sommittelemaan kukkakimpun sellaisella aistilla, että se vaateliaimmankin naisen makua tyydyttää. Ja Alice Maytonille halusin saada, jotakin niin hienon hienoa, että hänen kasvonsa varmaan kirkastuisivat, kun hän saisi kukkatervehdykseni. Kuvittelin, kuinka hänen sinisenharmaat silmänsä loistaisivat, poskille leviäisi puna, ei hempeämielisyyden, vaan todellisen ihastuksen puna, miten hänen ankarapiirteiset huulensa hieman avautuisivat ja paljastaisivat suun ympärillä pehmeän piirteen, joka niin harvoin oli havaittavissa, hän kun aina niin täydellisesti hallitsi kasvojensa ilmeet. Minä -- minä, selväjärkinen, edistyvä liikemies toivoin kun toivoinkin voivani irtautua kaikista yhdeksännentoista vuosisadan etuisuuksista ja mukavuuksista ja tulla henkiolennoksi, joita ainoastaan hupsut tytöt ja haaveelliset kirjailijat kuvittelevat, ja saavani olla näkymättömänä läsnä kun kukkaseni kohtaavat tuon hienostuneimman niistä ainoista kukista, mitä suurkaupungit tuottavat. Mitä kukkaa hän enin muistuttaa? Liljaa? -- ei, se on liiaksi, ei juuri liiaksi rohkea, mutta liiaksi, liiaksi, en keksinyt oikeaa sanaa, mutta ainakaan se ei ollut sana rohkea. Ruusua? Ei tuota loistavaa, mutta silmiinpistävää rönsyruusua eikä ujoa, siroa, ilmavaa teeruusua sulavine värivivahduksineen. Ehkäpä ihanaa Gloire de Dijonia, tuota ankaraa, voimakasta ja varmaa keskellä hennompaa sisarusparvea, mutta samalla niin sopusuhtaista ja kaunismuotoista, ylevää, epämääräisissä värivivahteluissaan lumoavaa, joka hurmaa kaikki ja viekottelee ihailijansa yhä uudelleen ja uudelleen luokseen täydellisyydellään -- muuttumattomalla loistollaan.

"Ah-h-h-h-ee-oo-" kaikui ikkunasta pääni päällä. Sitten kuului huuto -- "Harry eno" äänellä, jonka tunsin Willyn ääneksi. En vastannut. On hetkiä, jolloin sielussamme väreilee sointuja, jotka eivät sovi lasten kuultaviksi. "Haarryy-eenoo", kertasi Willy. Kuulin kuinka kierrekaihdin laskettiin ylös. Sitten Willy selitti:

"Harry eno, tahdomme, että tulet kertomaan meille satuja." Katsahdin ylös, ja olin juuri antamaisillani tuiman, kieltävän vastauksen kun näin ikkunassa tutut, mutta samalla vieraat kasvot. Saattoivatko nuo suuret, haaveelliset silmät, tuo kaunis suu, tuo henkevä ilme olla Willyn. Varmaankin -- --? tuo yläilmoihin pyrkivä nenä, nuo tavattoman suuret korvat eivät olleet kenenkään muun. Käännyin äkkiä, ja menin sisälle. Portaissa oli minua vastassa kaksi pientä valkopukuista olentoa, joista suurempi huomautti:

"Tahdomme, että kerrot meille satuja, isä tekee niin aina iltaisin."

"No, hypätkääs vuoteeseen. Mistä saduista pidätte?"

"Voi, kerro Joonaasta", sanoi Willy.

"Kejjo Joonaatta", toisti Toddy.

"Joona istui eräänä päivänä ulkona auringonpaisteessa. Silloin kasvoi äkisti maasta pensas, joka pian tuli niin suureksi, että se loi hänelle varjoa. Sitten kaikki taas hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin."

Syvä hiljaisuus vallitsi hetkisen. Sitten Willy loukkaantuneena huomautti:

"Ei tuo ollut ollenkaan Joonaasta. Minäpä osaan kertoa hänestä."

"Osaatko?" sanoin. "No, sittenhän sinä oletkin niin hyvä ja autat minua."

"Mitä?"

"Jos osaat kertoa Joonaasta, niin tee se. Olisi todellakin hauska kuulla."

"Kerran Jumala käski Joonaan menemään Niniven kaupunkiin ilmoittamaan ihmisille, että he olivat kaikki pahoja. Mutta Joona ei tahtonut mennä, vaan istui haahteen, joka purjehti Joppeen. Sitten nousi kova myrsky ja satoi ja tuuli ja aallot olivat talon korkuisia. Ja merimiehet olivat vakuutettuja siitä, että haahdessa oli joku, josta Jumala ei pitänyt. Ja sitten Joona sanoi, että hän varmaankin on juuri sellainen. Niin he ottivat Joonaan ja heittivät hänet mereen, mutta minun mielestäni se oli pahasti tehty, sillä Joonahan oli puhunut totta. Ja suuri valaskala tuli uiden ja se oli hirveästi nälissään, sillä kaikki pikku kalat joista se pitää pakenivat pohjaan, kun myrsky nousi ja valaskalat eivät voi mennä pohjaan, sillä niiden täytyy tulla ylös hengittämään, mutta sitä ei pikku kalojen tarvitse tehdä. Ja Joona näki, että valaskalan sisässä oli pimeää, eikä siellä ollut tulta, ja siellä oli märkää, eikä hän voinut kuivata vaatteitaan, sillä siellä ei voinut niitä ripustaa mihinkään, ja siellä ei ollut ikkunoita, mistä katsella ulos, ei mitään syötävää, eikä mitään, eikä mitään, eikä mitään. Niin hän rukoili Jumalaa päästämään hänet ulos ja Jumala sääli häntä ja antoi valaskalan mennä aivan lähelle rantaa, ja Joona hyppäsi suoraan ulos valaskalan suusta. Kyllä hän mahtoi olla iloinen. Ja sitten hän meni Niniven kaupunkiin ja teki, mitä Jumala oli käskenyt. Ja se hänen olisi pitänyt heti tehdä, jos olisi ymmärtänyt omaa parastaan."

"Ymmäjtänyt omaa pajattaan", tuki Toddy veljensä väitettä.

"Kejjo meille toinen kejtonut."

"Ei laula meille laulu", pyyteli Willy.